Suomen suurin matkablogiyhteisö

Pico do Arieiro ja Pico Ruivo – Madeiran korkeimpien vuorten huiputus

Olen jo pitkään haaveillut erilaisten vuorten valloittamisesta. Haaveissa siintää Kilimanjaro, Inka trailin vaellus Andeilla, seikkailu Keski-Aasian vuoristossa.. Jos maailma olisi ollut toisenlainen, olisin tänä vuonna kavunnut 5 230 metriä (mpy) korkealle Iztacchihuatl-tulivuorelle Meksikossa. Toisaalta ehkä ihan hyvä, etten sinne päässyt. Kiipesimme nimittäin veljeni kanssa Madeiralla saaren korkeimmalle vuorelle, Pico Ruivolle, ja siinäkin oli jo ihan tarpeeksi 😀

Muistan kyllä, miten minua uuvutti jo Guatemalassa, kun tallustin helteessä ylöspäin pitkin todella jyrkkiä San Pedro La Lagunan katuja. Muistan senkin, miten hikinen olin, kun jalat viimeisillä voimilla robottimaisesti liikkuen nousin +30 asteen helteessä ylös toinen toistaan korkeammalle pyramidille Teotihuacánissa ja Tikalissa. Tai sen kerran, kun hengästyneenä ja naama punaisena Budapestin Gellertinvuoren puolivälissä mietin, miksi ihmeessä lähdin kiipeämään kukkulalle sen jyrkintä rinnettä pitkin. Tai sen, kun viime talvena lähdin kolme paitaa ja takki päällä kävelemään Kaunispään huipulle Saariselällä.

Aika kultaa kuitenkin nopeasti muistot, ja joka kerta jyrkkää nousua kiivetessä sitä miettii, että miten ikinä pääsen perille. Joka kerta tulee yllätyksenä, kuinka nopeasti kuntoa aletaan koetella toden teolla. Pystyn helposti kävelemään 10-15 kilometriä tuntematta minkäänlaista väsymystä. Nimittäin kaupunkioloissa tai tasaista luontopolkua pitkin.

Mutta se onkin sitten ihan toisesta ulottuvuudesta, kun edessä on pelkkää ylämäkeä. Jo 15-20 asteen nousu on yllättävän raskas, vaikka se näyttäisi silmiin loivalta. Pyramideilla nousu oli vielä jyrkempi. Kun lisätään tähän vielä ilma, joka ohenee korkealla vuoristossa, on lopputuloksena puuskuttava ja läähättävä peruskuntoinen datailija, joka ei arjessa juurikaan harrasta aerobista liikuntaa. Että ehkä kannattaa sittenkin kasvattaa kuntoa ennen kuin suuntaan sinne tulivuorelle viiden kilometrin korkeuteen 😀

Jo pelkästään Mexico Cityssä, 2 250 metrissä olen tuntenut huonoa oloa ja päänsärkyä, vaikka varsinaisen vuoristotaudin riski iskee vasta yli 2 500 metrissä. Lievät oireet tosin alkavat joillain jo 2 000 metrin jälkeen. Mutta ilman ohutta ilmaakin, on jyrkät nousut vaativia keholle. Tämä tuli huomattua ihan Faialin kylässäkin Madeiralla, joka oli ehkä reissun raskain taival. Itse asiassa Trip Advisorissa ja muualla netissä pohditaan ja kauhistellaan paljonkin Madeiran jyrkkiä teitä, joten mitään liioittelua tämä ei ole. En ole itsekään koskaan aiemmin kävellyt yhtä kaltevia katuja.

Faialissa tiet olivat äärimmäisen jyrkkiä.

Pico Ruivo

Pico Ruivon huippu kohoaa 1 861 metriin mpy, eli se ei ole edes kovin korkea, saati että siellä alkaisi mitään vuoristotaudin oireita tuntea. Koko matkaa ei myöskään tarvitse kulkea alhaalta ylös, vaan nousua on vain muutama sata metriä. Achada do Teixeiran parkkipaikka sijaitsee alle 1 600 metrissä, ja matkaa alati nousevaa rinnettä pitkin kertyy vain noin kolmisen kilometriä suuntaansa. (Vertailuna Iztacchihuatlin reitti on yhteensä 13,4 km ja nousua lähes 1 400 m oikeasti ohuessa ilmassa.)

Mistään huippuvaikeasta suorituksesta ei Pico Ruivolla siis ole kyse, ja kyllä sen aika hataralla kunnollakin pystyy suorittamaan. Mutta nousu oli kuitenkin paikka paikoin oikeasti raskas, etenkin juuri hieman ennen huippua, missä kiivettävänä on pitkät kiviportaat. Portaiden nousu sekä Ruivolla että São Lourencossa oli kaikkein uuvuttavinta, koska askelväli ei useinkaan sattunut kohdalleen tasaisesti, vaan oma askellus meni sellaiseksi, että nouset koko ajan samalla jalalla. Polkua pitkin kävely tai pyramidien pikku portaita kiipeäminen on paljon helpompaa.

Matkan varrella on myös loivempaa nousua, jonka aikana saa lepuuttaa jalkalihaksia. Ja ihan maisemienkin takia matkalla haluaa pysähtyä silloin tällöin. Maisemat ovat oikeasti mykistävän kauniit ja jylhät. Pico Ruivon reitillä ei ole kaiteita, vaan koko komeutta pääsee ihailemaan täysin esteettä. Polku kulkee suurelta osin ihan turvallisella maaperällä, eikä sen varrella ole mitään super vaarallisia kohtia. Vaarallisin on ehkä viimeinen nousu juuri ennen korkeinta huippua. Korkeanpaikankammoista saattaa kyllä silti huimata.

Matkan varrella on kolme tai neljä taukopaikkaa. Sellaisia kivisiä mökkejä, joissa voi huilahtaa ja syödä vaikka eväät. Tästä tuli jotenkin ihan Perun vuoristomaisemat mieleen. Me pysähdyttiin jo ensimmäiselle mökille juomaan kahvit ja ihailemaan maisemia. Hieman ennen viimeistä pitkää nousua on ravintola, josta kävin ostamassa lisää vettä.

Lähdimme sitten kiipeämään viimeistä etappia ylöspäin. Vuorella oli ihan jäätävä tuuli. Tuuli vihmoi jo parkkipaikalla ennen lähtöämme, joten puin päälleni ylimääräiset vaatteet, mitkä olin ottanut mukaan. Onneksi päällä oli tuulitakki, joka blokkasi edes osan puuskista. Lapaset olisivat olleet poikaa, mutta niitä en tajunnut pakata mukaan subtrooppiselle saarelle. Vuorella oli oikeasti kylmä, ja joissain kohdin sai kulkea leveässä haara-asennossa, ettei tuulenpuuska olisi kaatanut kulkijaa.

Kun pääsimme huipulle, oli näkymät täysin pilvien peitossa. Isot pilvet vyöryivät ympärillämme, ja aloimme jo tässä vaiheessa uumoilla, ettemme näkisi auringonlaskua kovin hyvin. Aurigonlaskun vuoksi olimme siis vuorille alunperin tulleet. Odottelimme aikamme ylhäällä, söimme eväät ja joimme lisää kahvia. Ihmettelimme myös vuoren huipulla elävää kissaa, joka hengaili korkeuksissa yksinään.

Maisemat pilkahtelivat silloin tällöin pilvien lomasta, mutta ilma ei näyttänyt selkenevän. Päätimme noin puolen tunnin jälkeen lähteä valumaan takaisin alaspäin. Aprikoimme, että olisi hyvä ehtiä hieman alemmas ennen pimeän tuloa, jottei vaarallisinta osiota tarvitsisi kulkea taskulampun valossa.

Pysähdyimme paluumatkalla vuoristoravintolassa kahvilla ja lämmittelimme hieman. Kun olimme noin puolessa välissä paluumatkaa, alkoi pimeys laskeutua. Auringonlasku ei ollut mitenkään mykistyttävän kaunis, mutta kokemus se oli tämäkin. Katselimme hetken pimenevää iltaa ja kaukana alhaalla levittyviä kaupungin valoja. Loppumatkan kuljimme pelkän taskulampun valokeilassa.

Reitti Pico Ruivolle oli muiden luontokohteiden tapaan lähes tyhjänä. Näimme poluilla ehkä kymmenen ihmistä yhteensä. Joukossa oli pari tyyppiä pelkillä shortseilla, joten kaikki muutkaan eivät olleet osanneet varautua viimaan kunnon vaatetuksella.

Me kiipesimme Pico Ruivolle Achada do Teixeirasta, jonne lähtee tie Santanasta. Ruivolle johtaa myös toinen patikkareitti, Pico do Arieirolta kulkeva 7 kilometrin mittainen haastavampi polku. Ainakin Lähtöportti-blogissa on kertomus tämän reitin taivaltamisesta.

Koko Madeiran reissu oli kyllä yhtä kuntoleiriä, missä jalat saivat oikeasti työskennellä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin kiivetä ilman sen suurempia ongelmia, eikä jalatkaan menneet maitohapoille. Veljelleni, jolla on todella hyvä kunto, ei tämä reitti ollut kovinkaan vaikea.

Pitihän se jättää omakin tarra tuonne puumerkiksi.


Pico do Arieiro

Madeiran toiseksi korkeimman vuoren valloitus ei ollut raskas kokemus ollenkaan, sillä vuoren laelle pääsee autolla. Tätä ei siten voi juurikan kutsua huiputtamiseksi, tai no huiputtamalla huiputettu, you know. 1 818 metriä korkealla Arieirolla kävimme matkan alkuvaiheessa majoittuessamme Faialissa, sillä tie ylös lähtee juurikin Faialin pohjoispuolelta.

Voin kertoa, että tie oli todella mutkainen ja jyrkkä. Lähdimme ajelemaan joskus kuuden maissa aamulla, jolloin oli ihan pilkkopimeää. Jyrkät tiet olivat tässä vaiheessa vielä suht uusi kokemus, ja ehkä onneksemme emme nähneet millaisten kuilujen reunalla ajoimme. Alla osviittaa siitä, kuinka tiukkoja mutkia Madeiralla oikeasti on.

Neulansilmämutkaa toisensa perään, samalla jyrkkää nousua, ja olosuhteet auton ylikuormitukselle olivat valmiit. Auto suostui liikkumaan eteenpäin ainoastaan ykkösvaihteella, kunnes lopulta moottorin virhevalo syttyi ja auto sammui kokonaan keskelle pimeää metsätietä. Veli mietti, soitammeko saarella asuvan enomme apuun, minä taas mietin, lähdemmekö juoksemaan kohti huippua, että emme missaa auringonnousua.. Prioriteetit.. 😀 No, onneksi auto käynnistyi uudelleen ja ehdimme vuorelle ajoissa.

Vuoren laella sijaitsee Madeiran säähavaintokeskus, jonka parkkipaikalle auton voi jättää. Tästä on vähän kävelymatkaa huipun toiselle puolelle, mutta polku on hyväkuntoinen ja tasainen. Ylhäältä lähtee myös patikkareittejä mm. juuri tuonne Pico Ruivolle.

Arieiro on suosittu paikka auringonnousun katseluun, mutta sattuneesta syystä sielläkään ei ollut nyt erityisemmin porukkaa, olisiko ollut ehkä 15-20 ihmistä levittäytyneenä omiin oloihinsa. Paras paikka ihailla aurinkokuntamme nousevaa keltaista kääpiötä on Miradouro do Juncal tai hieman kauempana sijaitseva Miradouro do Ninho da Manta. Toisaalta kummallekaan tasanteelle ei tarvitse pakkautua, sillä yhtä lailla auringonnousun näkee mistä kohtaa tahansa vuoren rinteeltä.

Meille sattui hyvä aamu, sillä taivas oli juuri sopivasti pilvien peitossa, että auringonnoususta tuli erityisen kaunis. Jos aurinko nousee pilvettömälle taivaalle, ei se tuo esiin kovin kummoista väriloistoa. Sama juttu auringonlaskun kanssa. Koska pilvethän ne ovat, mitkä värjäytyvät kirkkaasti ja tuovat kontrastia. Taivas itse on laimeasti liukuvärjätty.

Auringonnousu oli nopeasti ohi, ja ihmiset lähtivät pois. Me jäimme vielä joksikin aikaa kiertelemään huipun ympäristössä olevia polkuja ja ihailimme jylhiä vuoristomaisemia ja värikästä maaperää. Maisemissa mutkitteli myös erikoisia kivimuureja. Mitenköhän nekin ovat syntyneet.

Pico Ruivon ja Arieiron maisemat tuovat ihan omanlaisensa lisän Madeiran monipuoliseen luontoon, eikä näitä spotteja kannata missata, jos saarella seikkailet! Jos et halua kiivetä Ruivon huipulle, avautuu tuolta Arieirolta lähes vastaavat maisemat, mutta vaan hieman eri suunnasta. Näin myös esteettömiä palveluja kaipaavat pääsevät nauttimaan huimista vuoristonäkymistä.

Kaikki Madeira-postaukset: 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

16 Comments

  • Reply Marika / Matkalla Missä Milloinkin maanantai, marraskuu 30, 2020 at 21:19

    Pico Ruivon huiputus alkoi heti kiinnostamaan! Niin kuin kirjoititkin, maisemista tuli mieleen Peru. Kuvia katsoessani mietin, että kauniin auringonlaskun siellä näitte, mutta tuo Pico do Arieiron auringonnousu vasta upea onkin!

    Olen todellä herkkä pelkäämään mutkaisilla, jyrkillä teillä. Ei ole kerta tai kaksikaan, kun olen ulissut pelkääjän penkillä (heh) Mikon ajaessa ylös serpenttiiniteitä. Joskus olen itsekin ajanut (hyvin hyvin hitaasti) ja siinä kyllä saa keskittyä. Ehkä sen vuoksi pidän enemmän siitä, kun kävelen itse huipulle. Tosin aina ei ole mahdollista lähteä ihan alhaalta, joten mikäli patikalle haluaa, on jyrkkäreunaiset serpenttiinitiet joskus vain kestettävä.

    Niinhän se on, että ylämäkikestävyyttä voi harjoittaa. Ja onhan se patikkakokemus miellyttävämpi, kun ei tarvitse kulkea voimiensa äärirajoilla. Onneksi, jos on unelma vuoren huiputuksesta, on ihan miellyttävääkin harjoitella nousuja esimerkiksi näitä Suomen kansallispuistoja kiertämällä.

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning torstai, joulukuu 3, 2020 at 19:41

      Hei kiitti paljon kannustavasta viestistä ja siitä, että jaoit omia kokemuksias 🙂 Varmasti tuota kestävyyttä pitää harjoitella ennen suurempia vaelluksia.
      Ja oot kyllä peloistas huolimatta rohkea, kun oot kaikesta huolimatta uskaltanut itsekin ajaa vaarallisilla teillä. Mulla ei oo ajokorttia, enkä iän kuuna päivänä uskaltais ajaa Madeiralla!

  • Reply Taina torstai, joulukuu 3, 2020 at 16:11

    Asiantuntevaa tekstiä ja mahtavat kuvat! Kiitos!

  • Reply Mari / Kodinvaihtaja sunnuntai, joulukuu 6, 2020 at 18:51

    Korkeat ilmanalat vaikuttavat meihin niin yksilöllisesti. Kun koko perheen kanssa valloitettiin Teide Teneriffalla, niin kahdella ei ollut mitään oireita, kahdella kova päänsärky ja kaksi siltä väliltä. Ei mun mielestä mitään tekemistä kunnon kanssa vaan yksilöllinen juttu

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, joulukuu 6, 2020 at 18:56

      Ohhoh, Teide on noin korkea! Piti ihan googlata. Ei mikään ihme, jos siellä jo tuntuu vuoristotaudin oireet. Sitähän ei tosiaan voi tietää, miten oma elimistö reagoi.
      Mua on huonoa kuntoa enemmän mietityttäny se, että mulla on tosi korkea hemoglobiini (151), ja veri kun paksunee ohuessa ilmassa, niin onkohan mulla riski saada joku veritulppa vuoristossa. Pitää mennä verenluovutukseen ennen reissua.

  • Reply Siiri maanantai, joulukuu 7, 2020 at 16:05

    Eipä arvaisi, että Madeiralle pitää varustautua noin lämpimästi jos meinaa kulkea vuorten huipuille. Onneksi on teitä kokeneita bloggaajia jakamassa vinkkejä.

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, joulukuu 13, 2020 at 11:45

      Kiitti kommentista 🙂 Ja joo, eipä tuota tosiaan arvannut. Varmaankaan kesäaikaan siellä ei ihan noin kylmä ole. Mun eno kiipes aikanaan Pico Ruivolle +25 asteen helteessä. Me oltiin tuolla just sadekauden alkajaisiks, niin sattu huonompaa säätä.

  • Reply Ne Tammelat maanantai, joulukuu 7, 2020 at 19:18

    Pico Ruivolla mekin taidettiin aikoinaan vierailla, mutta ei huipulla saakka. Olisi selkeästi kannattanut, on kyllä hienot maisemat ja niin tuolla toisellakin vuorella. Teidän reissu osui kyllä hyvään ja ruuhkattomaan saumaan.

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, joulukuu 13, 2020 at 11:47

      Kiitti muisteloista 🙂 Se huiputus oli aika raskas, vaikka me tultiin sinne sitä helpompaa reittiä. Joissain blogeissa sinne on kuljettu Pico do Arieirolta, joka todella vaativa osuus. Mutta tuo helppo oli omalle kunnolle just sopiva 😀 Ja näin on, ei tullu paljoo porukkaa vastaan.

  • Reply Terhi tiistai, joulukuu 8, 2020 at 19:39

    Todellakin kannatti herätä aikaisin ehtiäkseen huipulle katsomaan aurngonnousua. itse muistan, että Fuchalin Montella pari katua oli niin jyrkkiä, että sateella ihan hirvitti laskeutua niitä.

  • Reply Paula - Viinilaakson viemää lauantai, joulukuu 12, 2020 at 21:09

    Upeat maisemat! Madeirasta olen aina tiennyt, että siellä korkeuseroja, mutta en ole ikinä ajatellut, että sekin voisi olla kiva paikka patikoimiseen. Tulee aina ensimmäisenä mieleen ranta ja lämpö. 🙂 Sehän voisikin olla kiva paikka.

    Itse tykkään samoilla vuoristoissa mutta kärsin myös helposti väsymyksestä ja päänsärystä. Siksi (ja myös lasten takia) viime aikaiset patikoinnit vuorilla on olleet vähän lyhyempiä reittejä. Joku jätti minulle kerran kommentin blogiin, että kannattaisi mitata ferritiini-arvo, sillä jos se on liian matala, niin veri ei kuljeta tarpeeksi happea. Ja siellä ohuessa ilmanalassahan sitä happea tarvitaan enemmän kuin alhaalla normaali-oloissa. No, nyt vasta kuukausi sitten sain aikaiseksi käydä labrassa, ja apua, ferritiini oli ihan ala-arvoinen vaikka hemoglobiini oli ihan hyvä. Lääkäri laittoi minut rautakuurille. Ehkä minkäkin uskallan taas paremmin lähteä vuoria valloittamaan.

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, joulukuu 13, 2020 at 11:57

      Se on paras paikka juurikin patikoimiseen ja luontoretkeilyyn. Rantoja siellä ei oikeastaan edes ole kuin tuo aiemmassa postauksessa esitelty Calheta, jonne on tuotu hiekkaa Marokosta. Jotain mustahiekkaisia pikkukivirantoja siellä kyllä on, mutta mikään varsinainen auringonottoparatiisi se ei ole.
      Mäkin mietin aiemmin tuota ferritiiniä, kun olin jatkuvasti väsynyt ja hiuksia lähti kasapäin. Mutta kävin mittauttamassa sen taannoin, ja se oli 82 eli ihan hyvää keskitasoa. Se on kyllä jännä ettei se hemoglobiini kerro mitään rautavarastoista. Mullakin hemppari jotain 150. Oma väsymykseni ja muut oireet johtunee kilpirauhasen vajaatoiminnasta, johon mulla on kyllä lääke. Pitäis käydä sekin kontrolloimassa taas jossain vaiheessa. Ei ole tuo lääkitys auttanu kun pari kuukautta aina annoksen nostamisen jälkeen, ja sitten arvot huononee taas ja oireet palaa. Loppuiän vaiva.

  • Reply Eveliina | Korkkarit rinkassa lauantai, joulukuu 12, 2020 at 21:51

    Ihania kuvia ja fiiliksiä tuolta auringonoususta. Tästä taisikin nousta Madeira omalle haavelistalle, tuollaiset luontoetapit, jotka vaativat ponnisteluja näköalan eteen ovat aina parhaimpia, kun kaikkea ei saa liian helpolla! 🙂

    • Reply Cilla Maria / From sunset last night to sunrise this morning sunnuntai, joulukuu 13, 2020 at 12:00

      Kiitos 🙂 Suosittelen Madeiraa todellakin luontokohteeks! Siellä on noiden vuorten lisäks niin upeita levadareittejä ja sitten saaren luonnolle epätyypillinen itäkarki, jonka maisemat muistuttaa lähinnä Irlannin tai Skotlannin rantajyrkänteitä.

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

    Hae blogista


    Cilla Maria | From sunset last night to sunrise this morning

    Syväluotaavaa matkailua maailman ääriin ja takaisin.

    Seuraa blogia Facebookissa | Instassa | Bloglovin'issa