Monthly Archives

huhtikuu 2019

Kun oikein mikään ei tunnu miltään

Takana kolmisen viikkoa kotona oleskelua. Kirjaimellisesti. Olen tämän kolmen viikon aikana käynyt kerran pankissa, kahdesti kaupassa, kerran puolison porukoilla ja kerran oman äitini luona tapaamassa perhettä, eräänä päivänä kävimme peräti grillaamassa luonnon helmassa. Muuten olen vain maannut kotona. Maannut sohvalla läppäri sylissä ja verhot kiinni. Suunnittelin leffaan menoa, mutta kun näytöksen aika koitti, en jaksanut pukeutua ja lähteä kotoa. Ulos ei huvita mennä, koska en halua nähdä tuttuja tai jutella kenenkään kanssa. Prismassa uppoudun takin kauluksen sisään ja vedän lippistä syvemmälle päähän, ettei kukaan näkisi minua. Roskia viedessä tai pyykkituvalla käydessä kiirehdin hissiin, etten törmäisi naapuriin, jonka näen ajavan autolla pihaan. Eilen joku soitti ovikelloa, mutta koska en käynyt avaamassa, en tiedä kuka jätti ruusukimpun oven taakse. (Kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä tekstiä..) Omituista, ajattelin, mutta en jaksanut silläkään päätäni kovin pitkään vaivata.  Välillä käyn parvekkeella seisomassa ja hengittämässä pölyistä ilmaa. Pakko saada hieman aurinkoa, vaikka kaikki tämä kirkkaus ja valoisuus häikäiseekin. Valoisuuden takia myös unirytmini on edelleen aivan väärä ottaen huomioon, että menen töihin ylihuomenna – mikä on ihan hyvä, niin on pakko poistua ihmisten ilmoille. Menen nukkumaan puolen yön maissa ja herään väkisin yhdeksän pintaan, vaikka haluaisin nukkua koko päivän. Mikään ei oikein huvita.

Pelkäsinkin, että tämä tunne iskee taas. Kutsuvat sitä post travel depressioniksi. Tunsin tämän ensimmäistä kertaa vuonna 2011, kun palasin Espanjasta kotiin. Olin jo siellä ollessa masentunut, joten ajattelin, että masennus vain syveni ruman ympäristön takia ja siksi, ettei ympärillä enää kuulunut maailman kaunein kieli. Espanjassa asuin 11. kerroksessa, ja parvekkeelta avautuivat näkymät sekä vuorille että merelle. Kotiin palatessa ikkunasta näkyi harmaa kerrostalon seinä. Elämästä katosi värit sillä hetkellä, kun lento laskeutui Helsingin yllä leijailevan harmaan pilviverhon sisään. En mennyt enää viimeiseksi kuukaudeksi kouluun vaan makasin kotona. Läppäri sylissä ja verhot kiinni.

https://www.goabroad.com/articles/post-travel-depression

Lyhyempien Euroopan reissujen jälkeen en muista tunteneeni varsinaista masennusta. Lomat ovat antaneet virtaa ja olen matkan jälkeen nauttinut lomakuvien katselemisesta läheisten kanssa. Ehkä en rakastunut kohteisiin, joten en niitä erityisemmin jäänyt kaipaamaankaan. Tai ei, ei se sitäkään ollut. En vain tuntenut yhteyttä paikallisiin ihmisiin tai kulttuuriin, kohteissa ei mitään vikaa ollut. Kreikka, Sveitsi, Ranska, Hollanti, jokainen omalla tavallaan viehättävä, pintapuolisesti. Toisaalta reissut eivät myöskään ajoittuneet kevään kynnykselle, aikaan, jolloin olen joka vuosi muutenkin ollut taipuvainen melankoliaan. En tiedä miksi valoisuuden lisääntyminen aiheuttaa joillekin mielen synkkenemistä. Minulle syksy ja pimeys on kaikkein energisintä aikaa, kun taas monelta vuoden loppupuolisko vie kaiken innon. Ulkomailla kauhisteltiin Suomen talvea ja kaamosta. Sanoin, että minulle se ei tuota mitään ongelmia. Nautin myös ulkomailla siitä, että pimeys laskeutui joka päivä nopeasti ja ulkona oli oikeasti sysimustaa jo kuuden-seitsemän maissa illalla.

Kaksi ensimmäistä Meksikon reissua puolestaan nostattivat taas sen melankolian esiin. Matkat eivät kestäneet edes viikkoa, ja olin silti aivan myyty ja samalla tolaltani. Muistan vuonna 2017, kun pääsin ensimmäistä kertaa Latinalaiseen Amerikkaan, tuntui kuin olisin vihdoinkin tullut kotiin. Tunsin yhteyttä paikallisiin, ympäristöön, kieleen, ruokaan, musiikkiin. Kaikki tuntui ”omalta”, tutulta ja turvalliselta, vaikka oikeasti ne asiat olivat täysin erilaisia, kuin mihin olin omassa kotimaassani tottunut. Tuntui ahdistavalta palata talven ja loskan keskelle Suomeen. Kotiin päästessä makasin viikon sängyssä kipeänä. Puolisoni yritti auttaa, mutta minä vain itkin. En tiedä itkinkö kipeyden takia vai siksi, että ikävöin Meksikoa. Myöhemmin kumppani totesi, että ei kovin hyvältä reissulta vaikuttanut, jos seurauksena on vain itkeminen ja entistä masentuneempi olo. Ei se niin yksinkertaista ole.

Toisen Meksikon reissun jälkeen itkin jo Benito Juarezin lentokentällä, koska en olisi halunnut lähteä kotiin. Kotiinpaluu oli kuitenkin selkeästi helpompi, koska tiesin, että uusi reissu on tulossa. Meksikon jälkeen ehdin nimittäin olla kaksi viikkoa töissä, ja lähdin sitten 10 päiväksi Mongoliaan. Olin tuntenut koko kevään oloni alakuloiseksi, pois lukien Meksikossa oloajan. Mongoliassa mietin paljon elämää ja mitä elämältä haluan. Olin onneton sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikken mitään erityistä syytä siihen osannutkaan eritellä. Kaikki tuntui raskaalta ja merkityksettömältä. Juttelin mongolialaisen tuttavani kanssa ja hän kehotti minua tekemään niin kuin sydän sanoo. Ollessamme Aryapalan buddhaluostarilla, pyöräytin huvin vuoksi rukousmyllyä, joka arpoi numerokseni 65. Tuo numero antoi ohjeeksi niin ikään pyrkiä elämässä kohti sisäistä onnea, omia unelmiani. Kuinka kliseiseltä nuo ohjeet tuntuivatkaan. Jotain siitä jäi kuitenkin kalvamaan sisälleni. Päätin, ettei elämä voi jatkua enää kovin kauan samanlaisena, millaisena se oli viimeiset vuodet paikallaan junnannut.

Palasin töihin, mutta sen sijaan, että olisin ollut pirteä ja iloinen reissun tuomien kokemusten takia, huomasin olevani entistä väsyneempi. Myöhemmin kehityskeskustelussa myös esimieheni kertoi miettineensä, mitä minulle on tapahtunut. Hän oli ajatellut, että päästämällä minut ulkomaille, olisin reissujen jälkeen iloisempi asiakaspalvelussa, mutta toisin kävi. Hän oli aivan oikeassa antaessaan palautetta käytöksestäni. Energiani oli täysin loppuunkulunut ja se näkyi valitettavasti myös työpanoksessani. Yleensä olen motivoitunut töihin ja vaikka olisinkin henkisesti loppu, pyrin piilottamaan sen asiakkailta tai etäisemmiltä työkavereilta. En syytä työnkuvaa tai työpaikkaa, todennäköisesti olisin tuntenut samoin missä tahansa. Eihän edes vapaa-aika juuri piristänyt mieltäni. Kesällä pääsin toiseen työvuoroon ja tehtäväni muuttuivat. Syksyllä siirryin osa-aikatyöhön ja tiesin, että työt loppuvat joulukuussa. Olin edelleen tyytymätön elämääni kokonaisvaltaisesti, mutta toisaalta pystyin työntämään sen tunteen taka-alalle, sillä tiesin, että olen lähdössä reppureissaamaan helmikuussa. Olin päättänyt sen jo aikaa sitten hiljaa mielessäni ja se toi jonkinlaisen rauhan mieleeni; enää hetki ja sitten olen vapaa.

(Kuva: facebook.com/IntrovertsAreAwesome)

Itkin, kun helmikuussa lähdin kotoa ja hyvästelin puolisoni asemalla. Olo helpottui kuitenkin sillä sekunnilla, kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja istuin lentokoneessa. Tuntui haikealta, mutta samalla onnelliselta. Vihdoinkin oli jotain, mitä odottaa innolla. Vihdoinkin pääsisin irti kaikesta arjen harmaudesta, velvollisuuksista, stressistä, muiden ihmisten murheista ja negatiivisuudesta. Tunsin oloni vapaaksi. Jo pian matkan päällä ollessani huomasin, että oma negatiivisuuteni oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Olin innoissani, energinen, hyväntuulinen ja sosiaalinen – kaikkea sitä, minkä vastakohta olen Suomessa. Myös eräs kaverini sanoi Facebookissa, että on kiva lukea matkakertomuksiani, eikä niitä hajoiluja kun olen kotona. Tuntui, kuin maailmassa ei olisi mitään, mikä saisi minua enää masentumaan. Nautin uusista kokemuksista, ihanien ihmisten kohtaamisesta, siitä että kuulin ympärilläni espanjaa.

Tottakai ajoittain tuli ohikiitäviä hetkiä, kun kyseenalaistin koko reissun. Etenkin Belizen tapahtumien jälkeen oloni oli todella ristiriitainen ja itkin vuolaasti, kun puhuin äitin kanssa puhelimessa. Mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä vahvemmin minusta alkoi tuntua, että voisin helposti jäädä niille teilleni. Kaikki asiat Suomessa tuntuivat kaukaisilta. En voinut edes kuvitella itseäni enää kotiin ja siihen samaan arkeen, mistä olin paennut. Tietenkin ikävöin läheisiä, mutta muuten paluu ei houkutellut. Jutellessani huonekavereiden kanssa eri hostelleissa, monen kanssa totesimme yhteen ääneen, että kotona olemme vain olemassa, mutta ulkomailla ja matkoilla heräämme eloon. Sitä olen yrittänyt tolkuttaa jo vuosia myös läheisilleni, mutta en usko, että sitä tunnetta voi ymmärtää, jos ei itse koe samoin. Sekin osaltaan varmasti masentaa, ettei täällä ole ketään, kuka jakaisi näitä samoja tuntemuksia. Vaikka ulkomailla matkasin yksin, en tuntenut oloani yksinäiseksi, koska ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä. Kotimaassa olen ihmisten keskellä, mutta henkisesti olen usein yksin. Joskus tuntuu, kuin eläisin jonkun lasikuvun sisällä, mistä yritän huutaa, mutta kukaan ei kuule tai puhu samaa kieltä.

Sanoin reissuun lähtiessäni joillekin läheisille, että lähden miettimään jatkosuunnitelmaa elämälle. Sitä totisesti mietin, ja reissussa koettujen tapahtumien jälkeen tajusin suurimmat kompastuskivet, miksi olen ollut onneton viime vuodet. En halua niitä tässä sen kummemmin eritellä, mutta olen jo päättänyt jatkotoimenpiteistä ja muutoksista joidenkin asioiden suhteen. Valinnat voivat tuntua aluksi raskailta, mutta kun olet tehnyt tietoisen päätöksen, tuntuu kuin kivi putoasi harteilta. On kuitenkin vielä pari osa-aluetta, mille en voi tällä hetkellä mitään. Se ahdistaa. Välillä se raivostuttaa. Mutta elämässä täytyy tehdä kompromisseja, etenkin jos olet parisuhteessa.

En haluaisi asua täällä, missä nykyään asumme, ja valitankin siitä usein puolisolleni. Olen jo vuosien ajan kaivannut muualle, jonnekin, mikä antaisi jotain. Kaikki järjestöhommat esimerkiksi on Helsingissä. Sieltä on myös helpompi pääsy ulkomaille. Tukahdun tänne tuppukylään, missä ei ole mitään kiinnostavaa vapaa-ajan toimintaa eikä yhtään samanhenkisiä ihmisiä tuomassa iloa elämääni tai jakamassa mielenkiinnonkohteita. Kaikki kaverini ovat jo vuosien ajan olleet IRCissä ja kulkevat tietokoneen välityksellä mukanani minne menenkin. Vakituista työtäkään ei ole. Perhe asuu muualla. Olisin valmis muuttamaan Etelä-Suomeen lähemmäs Helsinkiä vaikka heti ensi viikolla. En jäisi kaipaamaan tätä paikkaa, ainoastaan halpaa hintatasoa, lyhyitä välimatkoja ja lähellä olevaa luontoa. Mutta puolisoni ei halua lähteä. En voi häntä syyttääkään, tämä on hänen kotikaupunkinsa, kaikki kaverinsa ja koko elämä on täällä. Minulla täällä ei kuitenkaan ole hänen lisäkseen mitään muuta. Senkin vuoksi minun on pakko päästä välillä pois täältä. Mahdollisimman kauas.

Kun mietin pienempiä syitä tämänhetkiseen ankeuteeni, huomaan myös, että uutisten lukeminen tuottaa pelkkää huonoa oloa. Kun olin reissussa, en juurikaan lukenut tai varsinkaan katsonut uutisia. Suomessa ollessa katson melkein kaikki uutislähetykset ja luen netin uutistarjonnan monta kertaa päivässä läpi. Suurin osa uutisista on synkkiä, masentavia ja ahdistavia. Minun pitäisi varmaan karsia mediatulvaa elämästäni. Karsia täytyisi myös kodin tavarapaljoutta. Vanhat muistot, krääsä, kaikki mennyt roina kaapeissa ahdistaa. Matkalla huomasi, että koko sen hetkinen elämä mahtuu pelkkään selkäreppuun. Olen suunnitellut suursiivouksen tekemistä, missä heitän kaiken ylimääräisen pois, mutta sen aloittaminen vain on tuntunut äärimmäisen raskaalta. Enhän ole saanut vielä edes kaikkia matkatavaroitakaan purettua.

Olen lukenut netistä, että muillakin ihmisillä on ollut vaikeuksia sopeutua takaisin kotimaahan pidempien reissujen jälkeen. Sopeutumisvinkeiksi on annettu muun muassa reissukuvien katselua, kokemusten jakamista läheisten kanssa ja uuden matkan varaamista. Olen katsellut matkakuvia, mutta yllättäen ne eivät tuotakaan oikein mitään tuntemuksia. Kun katson kuvia, missä olen futismatsissa Guatemalassa, istun intiaanipyramidin huipulla Meksikossa tai seison kristallinkirkkaan meren äärellä Belizessä, tuntuu kuin katsoisin jonkun toisen ihmisen ottamia kuvia. Kun muistelen konkreettisesti niitä tapahtumia, tuntuu aivan kuin reissusta olisi jo vuosikausia aikaa. En pysty enää kunnolla palauttamaan mieleeni niitä tunteita, mitä koin matkan aikana. Muistan kyllä, että tunsin matkalla aitoa iloa ja onnea.

Tuntuu pahalta ajatella näin. Minunhan kuuluisi olla kiitollinen siitä, että sain kokea tuon reissun. Ja niin olenkin. Olen äärimmäisen hyvilläni ja kiitollinen niistä kokemuksista, kaikista näkemistäni maisemista, tietämyksestä ja ennen kaikkea niistä ihmisistä, keitä tapasin matkan aikana. Miksi en siis voi tuntea onnellisuutta? Johtuuko se siitä, etten tunne oloani hyväksi Suomessa? Olen miettinyt paljon ulkomaille muuttoa, mutta ei olisi fiksua lähteä tyhjän päälle rahattomana. Meksikossa ei esimerkiksi ole mitään sosiaaliturvaa, enkä halua jättää kaikkea taakseni vain huomatakseni puolen vuoden päästä, että rahat on loppu, töitä ei ole ja kotiin pitäisi sittenkin palata maitojunalla.

Tiedän myös, ettei onnellisuus ole sisältäni mihinkään kadonnut lopullisesti, sillä aina kun pääsen edes hetkeksi pois tämän kaiken keskeltä, tunnen taas aitoa elämäniloa. Olen kyllä kokenut ilon pilkahduksia myös tämän kolmen viikon aikana. Olin todella onnellinen, kun kävimme puolisoni kanssa grillaamassa ja näin kevään ensimmäiset perhoset ja kimalaiset. Luonnon keskellä sielu lepäsi. Kotiin tullessa kylvin yrttien ja salaatin siemeniä, ja tänään huomasin mullasta törröttävät pienet taimen alut. Olen nauranut puolison kanssa typerille jutuille ja nauttinut myös kodin rauhasta. Olin onnellinen käydessäni äitin luona ja tavatessani perheenjäseniä. Tiedän, että minulle tulisi ikävä noita asioita, jos muuttaisin maapallon toiselle puolelle. Tiedän, että olen selvinnyt aiemminkin tästä olosta, joten eiköhän tämäkin tästä taas pikkuhiljaa hälvene. Kaipa minun vain täytyy löytää keino tasapainotella näiden kahden toisistaan poikkeavan elämän välillä ja löytää tie sisäiseen onneen. En tiedä, mutta sen tiedän, että lähden uudelleen reissuun heti, kun taloudellinen tilanne sen jälleen sallii. Sitten voin taas ELÄÄ.

Jälkikatsaus ja mitä kaikki maksoi?

Olen nyt ollut vajaan viikon Suomessa ja totuttelen tässä pikkuhiljaa rytmin kääntöön. Viimeisenä päivänä Mexico Cityssä menin vielä kaupungille nauttimaan lähtöpäivän tunnelmista. Zocalolla oli Palestiina-tapahtuma (II Juicio Popular), johon suuntasin. Teemana oli sekä palestiinalaisten kohtelu Israelissa, mutta pääasiassa Latinalaisen Amerikan sotilasmiehitys. Sain kuulla, että Israelin armeija on kouluttanut Meksikon armeijaa ja että Meksiko käyttää puolustuksessaan mm. israelilaista sotakalustoa. Olin pöyristynyt tästä tiedosta. Itse boikotoin Israelia, sillä kyseinen valtio sortaa alueen alkuperäisiä asukkaita, palestiinalaisia, aivan kuten alkuperäisasukkaat Meksikossa tulevat riistetyksi vuosikymmenestä toiseen. Tapahtumassa oli puheita, videoinfoa sekä meksikolaista ruokaa. Paikalla oli satoja osallistujia, suurin osa alkuperäisheimoihin kuuluvia meksikolaisia. Tapahtuman järjesti Meksiko ja Kolumbia yhteistyössä, mutta osallisina oli myös muita Latinalaisen Amerikan maita sekä toimijoita Lähi-idästä. Seminaari oli järjestetty pääosin vapaaehtoisvoimin ja esimerkiksi ruuanvalmistus ja -jakelu hoitui hyväsydämisten vapaaehtoistyöläisten toimesta.

Juttelin hetken tapahtumajärjestäjien kanssa ja jatkoin matkaani Centron kaduille. Koska nilkka turposi aiemmin niin pahasti pitkän bussimatkan aikana, kävin kyselemässä apteekista tukisukkia, mutta minut ohjattiin apuvälinekauppaan. Myyjät eivät puhuneet ollenkaan englantia, joten jouduin selvittämään ostoaikeitani espanjaksi. Yllättävän hyvin se sujuikin. Myyjä kysyi kengän numeroani, eikä hän tiennyt mikä 39 on Meksikon koossa. Onneksi Adduissa on kengän sisällä kokotaulukko, joten katsoin että EU39 on jenkkien koossa 8 ja ilmoitin lukeman myyjälle. Hän olisi halunnut myydä minulle L-koon sukat, mutta selitin, että nilkkani on niin kapea että M riittänee. Lopulta myyjä haki mittanauhan ja siinä sitten mittailin jalkaani eri kohdista ja luettelin myyjälle lukemia, veinticuatro, treinta y tres.. Onneksi osaan sentään numerot 😀 Päädyin ostamaan M-kokoiset ja se oli hyvä valinta. Sukista oli oikeasti hyötyä lennon aikana.

Lento lähti vasta 21:05, joten mitään kiirettä kentälle ei ollut. Menin kaupungilla kuljeskelun jälkeen takaisin hostellille ja kysyin respasta, onko heillä mitään kyytipalvelua. Nainen sanoi, ettei ole ja että kannattaa tilata uber, koska takseihin ei voi luottaa. Tuo oli jo kolmas kerta Panamán ja San Josén lisäksi, kun paikalliset kehottivat tilaamaan uberin ennemmin kuin taksin. Tilasin uberin joskus viiden maissa ja matka meni hiljaisissa merkeissä. Kuski pyysi minua kiinnittämään turvavyön, mutta muuten uber-kuskit eivät paljoa juttele ellet itse aloita keskustelua. Aloin kuitenkin itse jutustelemaan niitä näitä ja kuski kyseli mielipiteitäni meksikolaisesta ruuasta, eri kaupungeista, matkastani yleisesti, Suomesta jne. Katselin ikkunasta graffiteja ja koetin ikuistaa mieleeni vielä viimeisiä muistoja meksikolaisten katujen näkymistä. Saavuin kentälle aivan liian aikaisin, mutta olipahan aikaa tehdä vielä viime hetken suklaaostoksia ja käydä syömässä.

Lentoyhtiöistä

Nukuin aika huonosti paluulennolla, mutta väsymys ei silti ollut mitenkään erityisen suuri. Lento meni kohtalaisesti, joskaan en ole tyytyväinen KLM:n jumbojetteihin. Jo aiemmilla Meksikon reissuilla koin KLM:n lennon paljon huonompana, kuin AeroMexicon tai Lufthansan vastaavan. Jalkatilaa ei ole yhtään ja lisäksi edessä olevan penkin alla on joku metallinen rakenne estämässä jalkojen oikaisun yhtä aikaa suoriksi. Istuin keskipenkillä koneen keskellä ja kone oli ääriään myöten täynnä, joten en saanut paikkaa vaihdettua. Lippu oli sellainen, etten saanut edes rahalla ostettua haluaamani paikkaa. Ihmettelen tätä suuresti, sillä kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään ilmainen lippu. Haluan antaa pisteet kuitenkin KLM:n CO2-kompensaatio-ohjelmalle, johon voi maksaa oman osuutensa lipun oston yhteydessä.

KLM:n ateriatarjonta on ihan hyvää keskitasoa, ja tarjottavat sentään on ilmaisia, toisin kuin Finnairilla tai Volariksella – KLM:llä saa ilmaisen välipalan ja juomat myös Euroopan sisäisillä lennoilla. Miinuspisteitä se saa kertakäyttöisistä ruokailuvälineistä, kun taas Lufthansalla ja AeroMexicolla käytetään metallisia välineitä ja kestomuovisia astioita salaateille ja jälkiruuille. Leffatarjonta oli aika suppea, katsoin vain yhden korealaisen kauhuleffan matkan aikana. Saatavilla oli myös KLM:n rentoutuskuunnelma, mutta itseäni häiritsi siinä se, että jokaisen tehtävän jälkeen jouduit painamaan kaukosäätimestä nextiä. Lufthansalla oli samantyylinen ohjelma, mutta siinä ei tarvinnut keskittyä muuhun kuin kuunteluun, ja näin ollen sait nukahdettua helpommin. Mitä tulee mannertenvälisiin lentoihin, on AeroMexicon lennon jälkeen ollut kaikkein levollisin olo, sillä uudentyyppisen koneen matkustamo on eri lailla paineistettu ja helpottaa jetlagia. Lisäksi koneessa on värillinen tunnelmavalaistus.

KLM:n ateria parin vuoden takaa.

Lufthansan ateria vuoden takaiselta Meksikon lennolta.

Ja lopuksi samantyylinen ateria AeroMexicon helmikuiselta lennolta.

Lufthansan nukahtamista helpottava kuunnelma.

AeroMexicon Boeing 787-9 Dreamliner.

Olen ollut lentokoneessa yli 30 kertaa ja paras lentokokemus tähän mennessä on ollut ehdottomasti AeroMexicolla ja Lufthansalla. Vertailukohteena tosin on vain Finnair, TUI, KLM, Aeroflot, AirBaltic, Avianca, Volaris sekä edesmennyt Air Finland. Qatar Airwaysista olen kuullut paljon hyvää, mutta omakohtaisia kokemuksia ei ole. Netissä huonoja arvosanoja ovat saaneet mm. Iberia Airlines, Air France ja United Airlines. Meinasin ensin ostaa lennon Finnairin ja Iberian yhdistelmällä, mutta arvostelujen lukemisen jälkeen päädyin KLM-AeroMexico yhdistelmään, ja olen ihan tyytyväinen päätökseen. Sainpahan yhden ilmaisen yön Hollannissa.

Jälleen kerran Damissa

Meksikosta palauttuani minulla oli siis vuorokauden välilasku Amsterdamissa. Otin tarkoituksella pidennetyn layoverin, sillä en olisi päässyt enää myöhään illalla Helsinki-Vantaalta kotiin Itä-Suomeen. Pehmeä lasku Damissa teki muutenkin ihan hyvää; ei tarvinnut suoriltaan siirtyä Mexico Citystä pieneen suomalaiseen kaupunkiin, vaan sain potea järkytyksen Eurooppaan saapumisesta hieman värikkäämmässä kohteessa. Menin junalla kentältä päärautatieasemalle ja kävelin siitä hostellille alle kilometrin matkan. Pidän todella paljon Amsterdamista, ja vaikka ensin suunnittelin, että menen vain suoraan hostelliin nukkumaan, en tietenkään voinut jättää välistä kuljeskelua Damin kaduilla. Kävin syömässä ja hengasin vähän aikaa Dam squarella. Kaupungissa oli tosi vahva poliisimiehitys, sillä illalla oli Mestarien liigan matsi Ajaxin ja Juventuksen välillä. Jos olisin tiennyt sen aiemmin, olisin saattanut hommata liput matsiin, mutta tuossa vaiheessa oli jäljellä enää 900 €:n hintaisia päätykatsomon paikkoja, joten jätin väliin. Menin vielä johonkin headshopiin ja kävin ostamassa kannabissuklaata, joka on ihan sallittua Suomessa. Majoituin punaisten lyhtyjen alueella Shelter City Hostelissa, mikä oli sinänsä huvittavaa sijainnin kannalta, sillä kyseessä on joku kristillinen hostelli, missä ei ole edes yhteisiä makuusaleja miehille ja naisille. Paikka ei ollut edullisin mahdollinen (29 €/yö sis. aamupalan), vaan valitsin sen hyvän pistemäärän ja juna-aseman läheisyyden takia.

Paluu Suomeen

Torstaiaamuna KLM:n lento oli Damista lähdettäessä melkein tunnin myöhässä, mutta ehdin onneksi seuraavaan junaan Helsingissä. Niin joo, se muuten pitää mainita, että heti kun pääsin Eurooppaan, alkoi vastoinkäymiset lentokentällä 😀 Keski-Amerikassa kaikki meni ok:sti enkä joutunut mihinkään erikoistarkastuksiin, mutta Schipolin kentällä Hollannissa automaattinen passinlukija ei tunnistanut passiani ensimmäisellä kerralla, joten jouduin lisätarkastukseen, missä virkailija tarkasti passini suurennuslasilla, että se on varmasti aito. Suomeen tullessa ei ollut mitään ongelmaa, laukku tuli nopeasti enkä joutunut syyniin. Oli myös ihan ok sää, joten kerrankaan ei tarvinnut tulla räntä- tai vesisateen keskelle. Torkuin junassa hetken ja saavuin kotiin alkuillasta. Mies oli asemalla vastassa ja kotona odotti puhdas, siisti asunto, kukkia ja hyvää suomalaista kotiruokaa, mitä olikin ollut jo vähän ikävä <3 Kun tulin kotiin, vein ensitöikseni kamat suoraan kylpyhuoneeseen ja pesin kaikki vaatteet 60 asteessa. Ihme kyllä mikään ei kutistunut. Repun, laukun ja muut kamat (jopa läppärin), mitä ei voinut pestä, vein vakuumipusseissa 85-asteisen saunan ylälauteille vajaaksi kolmeksi tunniksi. En halunnut ottaa mitään riskiä, että kamojen mukana olisi tullut jotain ylimääräistä kotiin. Laitoin Panamassa ollessa sähköpostia tuholaistorjujalle, ja hän sanoi, että riittää kun kamat vie jätesäkissä vähintään 60-asteiseen saunaan kahdeksi tunniksi.

En ole päässyt vielä normaaliin unirytmiin, vaan olen mennyt nukkumaan vasta joskus 01-03 välillä ja herännyt 10-12 maissa. Iltaisin ei väsytä yhtään, sillä elimistö laahaa 8 tuntia jäljessä. Mitään sen pahempaa jetlagia ei kuitenkaan ole ollut, enkä ole ollut samalla tavalla ärtynyt ja rättipoikki, kuin aiemmilla kerroilla, kun Meksikon reissu on kestänyt vaan alle viikon. Ei ole mitään järkeä käydä maapallon toisella puolella vain kääntymässä, vaan siellä pitää olla kerralla pidempi aika. Kotiinpaluu on silti sujunut yllättävän helposti. Tuntuu ”normaalilta” olla kotona, vaikka en voinut edes kuvitella sitä ollessani vielä reissussa. Välillä kyllä tulee olo, että haluaisi vain lähteä takaisin Meksikoon, mutta olen koettanut työntää orastavaa haikeutta taka-alalle, joten eiköhän tämä tästä. Olen vain chillannut sohvalla, katsonut 38 jaksoa putkeen SYKEttä ja eilen imuroin ja tiskasin.

Kävimme sunnuntaina miehen porukoilla, ja oli ihan mukava poistua kotoa. Miehen vanhemmat olivat taannoin Vietnamissa ja saimme myös heiltä tuliaisiksi kahvia (sivettikissaversiota). Nyt on kahvivarastot täynnä. Pistäydyimme tietenkin myös äänestämässä ja tapasin siellä ohimennen erään työntekijän työpaikaltani. Onneksi tässä on kuitenkin vielä reilu pari viikkoa, ennen kuin on palattava työelämään ja kohdattava ihmispaljous. Tosin en mene kassalle tai ruokasaliin, vaan salaattivuoroon, joten ei tarvitse ihan heti sosialisoida satojen ihmisten kanssa. Kun kuulin Schipolin kentällä joidenkin puhuvan suomea, se kuulosti todella ”väärältä”. Myös Helsingissä suomen kuuleminen ja puhuminen tuntui oudolta, mutta on siihenkin jo mukautunut tässä muutaman päivän aikana. Jännä muuten huomata miten nopeasti aivot muokkautuvat ei-äidinkieleen. Huomasin matkan aikana, että ajattelin välillä englanniksi. Lisäksi kun olin postaamassa kuvia Instaan, aloin usein automaattisesti kirjoittaa kuvatekstiä englanniksi.

Mitä tulee keittiöalan töihin, on elintarvikealalla työskentelevän toimitettava negatiivinen salmonellatodistus ennen töihin paluuta tai töiden aloittamista. Soitin perjantaina terveyskeskukseen ja pyysin lähetettä labraan. Kysyin samalla, eikö olisi viisasta ottaa myös muita testejä, koska olen kuitenkin ollut niin pitkään epähygieenisissä oloissa ja olen menossa valmistamaan kuumentamattomia ruokia. Hoitaja kysyi neuvoa vanhemmalta hoitajalta ja sain vastaukseksi, että voidaan samasta näytteestä katsoa salmonellan lisäksi myös kampylo-, shigella- ja yersiniabakteerit. Luin myös netistä, että nuo on yleisimmät testit salmonellan lisäksi. En usko, että olen saanut noista tartuntaa, mutta esimerkiksi salmonella voi olla täysin oireeton.

Mitä tekisin toisin?

Reittivalinta. Jos nyt saisin aloittaa kaiken alusta, tekisin muutaman asian täysin eri lailla. Vaikka matkan etukäteissuunnittelusta olikin paljon hyötyä, en välttämättä suunnittelisi nyt kaikkea niin tarkasti ennakkoon. Koska aika oli rajallinen, oli sen puolesta hyvä noudattaa jonkinlaista aikaikkunaa, mutta toisaalta sen takia en voinut viipyä pidempään missään kohteessa. Playa del Carmen oli täysin huti valinta, ja jos nyt voisin päättää, menisin suoraan Tulumin kaupunkiin siksi aikaa, että ehdin vierailla Tulumin raunioilla. En myöskään menisi enää uudelleen Panamaan. Maa oli todella epäkiinnostava kulttuurihistoriallisesti, kaikki oli liian kallista, ihmiset eivät olleet mukavia, miehet ahdisteli liikaa eikä ruoka ollut mitenkään erityistä – toki annan tämän tuomion pelkästään Panamá Cityn perusteella. Myös Costa Rica on vähän niin ja näin. Olihan se San José toisaalta ihan kiva kohde ja maana Costa Rica on todella kaunis, mutta mitenkään erityisellä tavalla en sitä jäänyt ikävöimään. Hintataso oli kallis, minkä kyllä tiesinkin ennakkoon. Jos joskus menen uudelleen Costa Ricaan, haluan ehdottomasti kohteeksi jonkun kansallispuiston tai Tyynenmeren rannikon. Belize taas oli ihan bueno, joskin kallis, mutta ruoka oli hyvää, ja ikävöin edelleen siellä tapaamiani ihmisiä. Pidänkin heihin yhä yhteyttä. Guatemalaan menen ehdottomasti joskus takaisin ja Meksikosta nyt ei mitään tarvitse sanoakaan – olenhan ehtinyt jo etsiä jopa vuokrattavaa huonetta tai asuntoakin Mexico Citystä.. Aion seuraavalla pidemmällä reissulla ottaa peruskohteeksi taas CDMX:n ja tehdä siitä lyhyehkön reissun nyt käymättä jääneisiin El Salvadoriin, Hondurasiin ja Nicaraguaan. En sinällään kadu reittivalintaani, onpahan nuo eteläisen Keski-Amerikan maatkin nyt koettu. Tietää myös sen, että ensi kerralla pääsee halvemmalla, kun pysyttelee Costa Rican pohjoispuolella.

Vaatteet. Toinen asia missä tein virheen, oli ylipakkaus. Karsin vaikka kuinka monta kertaa reppua tyhjemmäksi, mutta silti otin liikaa tavaraa ja vaatetta mukaan. Pari t-paitaa, yksi kevyt mekko, yhdet legginsit, muutamat alusvaatteet ja sukat, yksi pitkähihainen, yhdet kengät ja sandaalit riittää. Turhaa oli raahata mukana ainakin farkkuja, toisia legginsejä, monia paitoja, takkia sekä ballerinoja, sillä päädyin kulkemaan lähinnä sandaaleissa. Heitin Belizessä kastuneet ballerinat lopulta roskiin Meksikossa. Ostin matkan varrelta myös uusia t-paitoja, legginsit, parit kengät, alusvaatteita ja mekon. Reppu oli liian täynnä ja jouduinkin ostamaan weekend-kassin matkan aikana ja laittamaan repun ruumaan. Osa packing cubeista oli turhia ja olisin voinut niiden tilalle ottaa vakuumipusseja. Kävinkin ostamassa tyhjiöpusseja lisää Panamassa.

Kosmetiikka. Hygieniatarvikkeiden kanssa on vähän siinä ja siinä. Toisaalta on sama ottaa Suomesta mukaan meikinpoistoliinat, hammastahnat sun muut, sillä joudut joka tapauksessa ostamaan ne kohteessa. Minähän jouduin jo menomatkalla heittämään puolet nesteistä pois, sillä Helsinki-Vantaalla minun käskettiin siirtää nesteet puolen litran pussiin, vaikka oikea raja on yksi litra. Olen tästä edelleen vihainen ihan vain periaatteen takia, sillä virkailija teki väärin ja paljon tuotteita meni täysin hukkaan. No, selvisin silti yhdellä aurinkorasvalla ja yhdellä hyttysmyrkyllä. Levitin aurinkorasvaa lähinnä vaan niskaan, kaulaan, korviin, kasvoille ja jalkapöytiin, koska en kulkenut juurikaan vähissä vaatteissa enkä varsinkaan ottanut aurinkoa tai makoillut rannalla. Olisin matkan aikana kaivannut kuivashampoota, minkä jouduin heittämään pois Guatemalassa, sillä edes 60 ml:n aerosoleja ei saanut viedä Aviancan lennolle. Otan seuraavalla kerralla tuputettavan jauhemaisen hiuspuuterin mukaan. Ostin matkaa varten shampoo- ja soap leaveseja, jotka osoittautuivat aika huonoksi valinnaksi. Monesti ulkomailla suihkun vedenpaine on niin huono, ettei hiuksia saa pestyä kunnolla eikä etenkään nuo shampoolehdykät huuhtoudu kunnolla hiuksista. Päädyin kuitenkin välillä pesemään saippualehtisillä vaatteita lavuaarissa. Osa meikeistä oli ihan turhia, vaikka karsinkin ennen matkaa jo enimmät pois. Esimerkiksi täysikokoinen Makeup Revolutionin luomiväripaletti oli aivan turha, enkä jaksanut käyttää sitä enää loppuaikana, vaan kävin ostamassa yhden yksittäisen vaalean luomivärin. Tropiikissa on lähes turha meikata, sillä kosteudessa meikit leviää ja meikkivoide ainakin on ihan turhuutta. Käytin joinain päivinä pelkkää kulmakynää ja ripsiväriä.

Lääkkeet. Otin aivan turhaan keltakuumerokotteen, sillä sitä ei kyselty Panamasta poistumisen jälkeen. Myös malarialääkitys oli täysin turha, koska missään ei ollut merkittävää määrää hyttysiä. En edes avannut Malarone-pakettia koko reissun aikana, mutta siinä on käyttöaikaa jäljellä vielä viisi vuotta, joten aion säästää lääkkeet. Sain matkan aikana ainoastaan pari polttiaisen puremaa Guatemalan viidakossa Lake Atitlanilla, mutta esimerkiksi Tikalissa ei ollut ollenkaan häiritseviä hyönteisiä. Onneksi en sentään ottanut moskiittoverkkoa mukaan! Minulla oli aivan liikaa kaikkia allergia-, särky- ja flunssalääkkeitä mukana, myöskään ripulilääkkeille ei onneksi ollut mitään käyttöä. Pari särkylääkettä ja yhden lihasrelaksantin taisin syödä matkan aikana, mutta pääasiassa käytin lihasjumeihin ja päänsärkyyn tiikeribalsamia. Nesteytysporetableteista sen sijaan oli hyötyä Guatemalassa ja Belizessä, kun olo oli tukala helteen ja ilmankosteuden takia eikä ollut yhtään ruokahalua. Annoin elektrolyyttejä myös ripulista kärsineelle matkakumppanilleni. Kortisonivoide oli ihan hyvä olla mukana, kun märät sandaalit hankasivat ihon vereslihalle ja silloin kun käsivarsissa oli aurinkoihottumaa. Kävin ostamassa matkan varrella desinfiointiainetta, mitä olisi ehkä kannattanut tuoda mukana pieni suihkepullollinen. Käsidesiä en käyttänyt, vaan pesin käsiä saippualla.

Kamera. Tämän puuttumista kaduin monesti matkan aikana. Ostin reissua varten uuden puhelimen, koska kuvittelin, että siinä olisi ollut parempi kamera kuin vanhassa luurissani. Kamera oli ihan ok-laatuinen johonkin instakuviin, mutta etenkin blogiin olisin kaivannut parempilaatuisia kuvia. Minulla on Canonin järkkäri, mutta en olevinaan jaksanut raahata sitä mukaan matkalle, eikä siihen ole kunnollista yleisobjektiivia tällä hetkellä. En ole viime vuosina enää harrastanut kuvausta eikä minulla ole enää edes Lightroomin lisenssiä. Seuraavalle reissulle ostan kyllä uuden linssin ja otan järkkärin mukaan, vaikka onhan sen kanniskelussa tietenkin omat hankaluutensa ja riskinsä.

Kielipolitiikka. Lähdin reissuun vain espanjan alkeilla aikeenani opetella lisää matkan aikana. Toisin kuitenkin kävi, sillä samalla kun tutustuin muihin reissaajiin, huomasin koko ajan puhuvani heidän kanssaan englantia. Pelkäsin etukäteen etten selviäisi heikolla espanjalla, mutta sain kuitenkin kaiken tarvittavan hoidettua. Ensi kerralla pitää hakeutua enemmän paikallisten seuraan, sillä se on paras keino pakottaa itsensä puhumaan paikallista kieltä. Myös matkan aikana kannattaa opiskella vaikka Duolingosta ja petrata etenkin sanavarastoa ja verbejä. Paikalliset kyllä ymmärtävät vaikket puhuisikaan kieliopillisesti täydellistä espanjaa, kunhan sinulla vaan on sanoja, millä voit selittää asiasi edes sinne päin. Kannattaa myös ladata puhelimeen Google Translatorin offline-versio, tajusin tämän vasta kun matka oli jo pitkällä.

Raha-asiat

Olen suht analyyttinen ja rationaalinen ihminen, joten ennen matkaa tein tarkan Excel-taulukon tulevista kuluista, ja se pitikin näiltä osin suht hyvin paikkaansa. Ainoat muutokset tulivat siihen, kun yhtäkkiä Mexico Cityn seminaari siirrettiinkin eri ajankohtaan ja jouduin muuttamaan matkareittiäni sen takia. En alunperin meinannut mennä ollenkaan Chiapasiin, mutta thänk god pääsin kokemaan senkin osavaltion! Jouduin kuitenkin ostamaan uuden lentolipun Oaxacasta CDMX:ään, mutta se maksoi vain noin 70 € ylimääräistä (oikeasti alle 50 €, mutta ostin paremman istumapaikan ja maksoin Cielito Limpio -luonnonsuojelumaksun). Panamassa jouduin vaihtamaan hostellia kesken kaiken, mutta siitä ei tullut kovin paljoa lisäkustannuksia, sillä sain 26 dollaria hyvitystä hostellista, josta lähdin kesken kaiken pois. Belizessä tuli runsaasti ylimääräistä rahanmenoa, koska jouduin sairaalaan, piti ostaa lääkkeitä ja tarvitsin myös uudet veneliput maihin Caye Caulkerista.

Missä olisin voinut säästää?

Olisin päässyt paljon halvemmalla, jos olisin ottanut aina sen halvimman majoituksen ja varannut pelkästään makuusalipaikkoja. Halusin kuitenkin välillä majoittua privaattimajoituksessa ja valitsin majapaikkani lähinnä Bookingissa olevien kuvien perusteella, en niinkään arvostelujen tai hinnan mukaan. Tosin en kelpuuttanut mitään majapaikkaa, jos pistemäärä oli alle 8,5/10. Lennoista en valinnut kaikkein halvinta, vaan valitsin esimerkiksi AeroMexicon jonkun tuntemattoman Aeromarin sijaan. Lentoihin vaikutti myös lähtö- ja saapumisaika sekä välilaskuttomuus. Suomi-Meksiko-Suomi lento oli reilu 900 €, mutta lennon olisi saanut noin 600 eurolla, jos olisi ottanut toisen välilaskun Jenkeissä ja ostanut lipun joltain oudolta matkatoimistolta. Ostan omat lentolippuni aina lentoyhtiöiden sivuilta ja se maksaa ylimääräistä. Mutta jos tulee jotain ongelmia tai reklamointia, on asian selvittäminen helpompaa kuin jonkun pöytälaatikkofirman kanssa. Pientä lisähintaa lentoihin toivat myös vapaaehtoiset CO2-kompensaatiomaksut. Maidenväliset bussit otin ykkös- ja luksusluokasta – en luksuksen kaipuun takia, vaan koska niiden aikataulut tuntuivat houkuttelevammilta. Säästöä olisi tullut myös, jos olisi kokkaillut itse ruokaa eikä käynyt lähes joka päivä ulkona syömässä. Valitsin monesti myös ravintolan, vaikka katukeittiössä olisi ollut halvempaa.

Tein matkan aikana ns. turhia ostoksia eli ostin lisää vaatteita, parit kengät, muistikortin, uuden popsocketin ja muuta ylimääräistä. Ostin datapaketin paikallisiin prepaid-liittymiin Meksikossa, Guatemalassa ja Panamassa. Lähettelin postikortteja ja herkuttelin myös aika usein; kävin ostamassa jäätelöä, suklaata, juustokakkua, erikoiskahveja yms. mihin ei olisi ollut oikealla budjettimatkalla tarvetta tai varaa. Toin Suomeen muun muassa tekstiilejä, käsitöitä, kahvia, suklaata ja mausteita.

Myös alkuvalmistelut olivat ns. ylimääräisiä. Mutta koska kirjoitin esimerkiksi blogia, en halunnut lähteä matkaan ilman uutta läppäriä, ja tämä 17″ kone olisi ollut aivan liian iso ja painava. Ruoka- ja käyttörahabudjetin olisi voinut helposti puolittaa, sillä moni on ottanut budjetiksi noin 10 euroa päivä (ilman majoituksia). Takseissa ja ubereissa olisi voinut niin ikään säästää, jos olisi käyttänyt pelkästään julkisia kulkuneuvoja. Lisäksi hävitin Guatemalassa rahapussin ja siinä oli reilun parinkympin edestä rahaa.

Olin matkalla 2½ kuukautta tai 10 viikkoa, kävin viidessä eri maassa ja yövyin 11:ssä eri kaupungissa, jonka aikana tein 9 maksullista päiväretkeä tai vierailua merkittäviin kulttuurikohteisiin, näiden lisäksi osa museoista tai kohteista oli ilmaisia. Kävin Guatemalassa myös futismatsissa.

Tässä pääpiirteittäin menot karkeasti eriteltynä:

  • Etukäteisostot (lääkkeet, rokotteet, reppu, uusi läppäri ja puhelin, varavirtalähde sun muut): 685 €
  • Matkakulut (lennot, junat, bussit ja veneet maiden/kaupunkien välillä): 1788 €
  • Taksit, metrot ja uberit kaupunkien sisällä: 230 €
  • Majoitukset: 836 €
  • Pääsymaksut ja päiväretket: 88 €
  • Sairaala- ja lääkekulut matkalla: 496 €
  • Prepaid-liittymät: 52 €
  • Käyttörahat (ruoka, ostokset): about 1200 € eli noin 17 €/päivä
  • Yhteensä: 5375 € 

Miten rahoitin matkan? 

Olen tilastojen mukaan köyhä, ja moni tuttavani kysyikin ennen reissua, kuinka paljon kaikki tulee maksamaan. Ylitin budjetin noin tonnilla, mutta jos en olisi joutunut sairaalaan ja olisin elänyt säästeliäästi, olisin päässyt 4-5 tonnin tavoitteeseen. Matkakulujen lisäksi maksoin asunnon vuokraa ja vesilaskut Suomessa kolmen kuukauden ajalta (noin 820 €), mutta niitä ei ole tässä tietenkään mukana. Vakuutusta en myöskään laske mukaan, koska minulla on jatkuva matkavakuutus muiden vakuutusten ohessa. Yhteensä OP Pohjolan terveys-, henki- ja matka- sekä matkatavaravakuutukset on vuodessa noin 300 €. Kotivakuutus meillä on muualta. Säästin matkaa varten vajaan vuoden ja sain lisäksi viime vuoden joulukuussa veronpalautuksia 1288 €. Olen matalapalkka-alalla töissä, ja olin syksyn pelkästään osa-aikatöissä plus liiton rahoilla, joten tuloni olivat viime vuonna verottomana noin 1100-1800 € kuukaudessa. Asumme puolisoni kanssa pienellä paikkakunnalla, jossa eläminen on halpaa ja täällä voi kävellä tai ajaa pyörällä joka paikkaan. Miehellä on auto, mutta itselläni ei ole edes ajokorttia.

Pienten asumismenojen ansiosta voin säästämisestä huolimatta ostaa kaupasta mitä ruokaa haluan enkä joudu kituuttamaan. Tiedän, ettei näin olisi vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuessa, missä en luultavasti pystyisi säästämään ollenkaan. Meillä ei myöskään ole lapsia tai lemmikkejä, en käytä enää alkoholia, käy baareissa tai polta tupakkaa, enkä muutenkaan käy oikein missään Helsingissä tapahtuvia järjestöhommia lukuunottamatta. Nuo ovat kaikki syitä, miten pystyn säästämään helposti myös pienistä tuloista. Elin monta vuotta kädestä suuhun, sillä jouduin maksamaan kuukaudessa vähintään 500 € ulosottovelkoja ja perintätoimistojen laskuja, jotka olivat syntyneet opintolainoista sekä siksi, etten nuorena osannut hoitaa raha-asioita ja vietin muutenkin railakasta elämää. Maksoin ulosottoa 5-6 vuotta ja pääsin vihdoin veloista eroon Suomen 100-vuotis itsenäisyyspäivänä joulukuussa 2017. Olin jo aiemmin päättänyt, että sitten kun joskus saan nuo 20 000 euron velat maksettua, ostan itselleni palkinnoksi matkan Latinalaiseen Amerikkaan. Ja koska olin elänyt pitkän matkaa aikuisuuttani oikeasti köyhyydessä (mm. opiskelujen aikana tulot olivat 399 €/kk), tuntuu nykyään jopa matalapalkka-alan ansiot suurelta.

Vastuullisuus ja haittojen minimointi

Voin aiemmin mainittujen tekijöiden myötä auttaa kuukausittain myös Perussa asuvaa World Visionin kautta saatua kummityttöä. Tämän lisäksi olen ollut kuukausilahjoittajana Suomen luonnonsuojeluliitossa, vaihtelevasti WWF:llä, SPR:llä, Solidaarisuus-järjestössä, Survival Internationalissa, Amazon Watchilla, Amnestyllä ja Kirkon ulkomaanavussa. En ole lahjoittanut kaikkiin yhtä aikaa, mutta kuukausittain lahjoituksiin on mennyt noin 50-100 €. Tuo päti myös reissun aikana, sillä annoin matkan aikana kerjäläisille ja yhteen kouluprojektiin noin 200 euron edestä rahaa – ja sen takia blogini on matkakertomusten ohella myös paatosta mm. alkuperäisasukkaiden ja kodittomien tilanteesta. Koska ihmisoikeusasiat ja kansalaisjärjestöt ovat prioriteettilistallani kärkipäässä, halusin myös matkan aikana tukea paikallisia ihmisiä ja matkustaa haittoja minimoiden.

Tiedän, ettei nämä asiat kiinnosta kaikkia ja se on yksi osa matkakuluista, missä pystyy säästämään. En moralisoi ihmisiä, jotka eivät halua maksaa ylimääräistä lentolipuista tai antaa rahaa kadun asukeille. Jokainen tekee rahoillaan mitä haluaa, vaikkakin olen sitä mieltä, että överirikkaiden kuuluisi antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. En myöskään pidä itseäni mitenkään parempana ihmisenä antaessani osan tuloistani kehitysyhteistyöhön. Se on asia, joka on minulle tärkeää ja tekee minut itseni iloiseksi. Keräjäläisiä autan siksi (myös kotimaassa), että koen sen velvollisuudekseni ja koska nykyään pystyn siihen taloudellisesti. Myös minua on autettu silloin kun elin köyhyydessä. Välitän aidosti luonnosta ja maapallon kohtalosta, mutta tunnen tottakai myös syyllisyyttä lentomatkoistani, ja varmasti osittain koetan ostaa itselleni paremman omantunnon maksamalla noita lentojen kompensaatiomaksuja. Koetan kuitenkin arjessa elää suht ekologisesti, ja näin ollen lentäminen maailman ääriin onkin pahin rike, mitä harrastan.

Vaikka matkustelu aiheuttaakin omantunnon pistoksia, en silti aio luopua lentämisestä, koska haluan nähdä maailmaa ja tutustua henkilökohtaisesti erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Haluan myös vierailla muinaisissa arkeologisissa kohteissa ennen kuin kaikki on tuhottu maantasalle. Olen valmis maksamaan korkeampaa hintaa, mikäli lentomatkustamiseen tulee veronkiristyksiä, ja on mielestäni osittain matkailijoiden velvollisuuskin huolehtia jälkien siivoamisesta. Uudemmmat koneet saastuttavat vähemmän, ja ehkäpä lisämaksuilla ja veronkiristyksillä jossain vaiheessa kehitetään myös ympäristöystävällisempiä polttoaineita ja tekniikkaa. Kaiken lisäksi matkailu avartaa, etenkin jos viitsii lähteä lomaresortin ulkopuolelle ja tutustua paikalliseen elämään, yhteiskuntaan ja ihmisiin. Vaikka matkalta tullessa tili olisikin tyhjä, olet henkisesti taatusti rikkaampi kuin ennen matkalle lähtöä.

Ryöstöyrityksiä, poliisiväkivaltaa ja tullin ruokakoiria

Reilu pari kuukautta on nyt takana ja niin alkaa olla reissunikin. Tuntuu epätodelliselta palata Suomeen. Tulin eilen Mexico Cityyn ja vietän täällä vielä tämän viimeisen päivän. Lento Amsterdamiin lähtee 21:05 ja saavun Damiin keskiviikkona joskus päivällä. Koska jatkolento Suomeen lähtisi vasta niin myöhään, etten pääsisi yöllä Helsinki-Vantaalta enää kotiin, päätin jäädä Damiin yhdeksi yöksi ja jatkaa matkaa torstaiaamuna. Lennolle ei layoverin myötä tullut yhtään lisää hintaa. Luultavasti en jaksa tehdä mitään Amsterdamissa, vaan koetan selviytyä aikaerosta.

Loppupäivät San Joséssa meni ilman suurempia selkkauksia. Ainoastaan lauantaina kun olin ruuhkaisilla kaduilla kävelyllä, tunsin kuinka joku tarttui selässäni repun lailla roikkuneeseen kangaskassiin. Käännyin ympäri ja näin takanani jonkun miehen, joka esitti ettei tehnyt mitään. Huomasin vähän ajan päästä, että laukun kylki oli viilletty auki. Onneksi huomasin ryöstöyrityksen heti eikä mitään ehditty viedä. Lisäksi säilytän puhelinta ja rahoja yleensä eri paikassa vartalon etupuolella. Tämän takia mitään laukkuja ja reppuja ei kannata kuljettaa selässä, ja tiesin sen itsekin. Kiinalainen huonekaverini oli kauhuissaan, kun kerroin tapahtuneesta. En kuitenkaan itse tuntenut mitään. Jälkeenpäin kyllä mietin, että onneksi mies viilsi laukkua eikä minua, ja onneksi en alkanut kovistelemaan varkaalle mitään, koska olisin voinut saada puukosta.

Kahvia ja futista

Viimeisten päivien aikana kiertelin ympäri kaupunkia, kävin kahvilla eräässä kahvilassa, jossa työskentelee pelkästään vajaakuuloisia nuoria. Ravintolan nimi on IncluyeMe eli ”Sisällytä minut/Ota minutkin huomioon” tms. Söin hyvää suklaakakkua ja katselin ikkunasta kadun vilskettä. Ulkona joku koditon nukkui risaisessa nojatuolissa. Kahvilasta jatkoin matkaa vielä Parque Morazániin, jossa sijaitsee meksikolaisen kuvanveistäjän Jorge Marínin pronssinen siipiveistos ”Alas de México”. Samanlainen veistos löytyy monesta muustakin maailman pääkaupungista. Kävin ottamassa kuvan siipien kanssa, tai oikeastaan pyysin jotain naista ottamaan kuvia minusta. Tämän jälkeen menin takaisin kaupoille päin ja näin kun jossain baarissa oli futismatsi menossa. Kurkkasin sisään ja huomasin, että siellä oli Barcan ottelun ensimmäinen puoliaika käynnissä. Menin sisään ja jäin sinne katsomaan matsin loppuun. Joku costaricalainen mies halusi ostaa juomia, mutta kieltäydyin. Lopulta hän kuitenkin pyysi tarjoilijaa tuomaan minulle Pepsin ja join sen kohteliaisuuttani. Mies olisi halunnut jutella vielä jotain, mutta kun matsi loppui, sanoin että minun on nyt mentävä.

Sunnuntaina kävin tilaamassa ennakkoon kuljetuksen lentokentälle. Meinasin ensin ottaa Uberin, mutta sovellus valitti jostain syystä korttimaksusta enkä jaksanut käydä nostamassa turhaan montaakymmentätuhatta colonea. Pääsin helpommalla kun nostin 20 dollarin setelin ja tilasin kyydin hostellin kautta. Hinta siis 20 USD – Uber olisi ollu melkein puolet halvempi, mutta se on laiton Costa Ricassa eikä kuljettaja olisi voinut ajaa minua lentokentän oville asti ettei taksikuskit näe. Pakko sanoa hostellista, että se oli yksi siisteimmistä missä olen ollut reissuni aikana. Suosittelen ehdottomasti, jos joku on matkaamassa San Joséen! Lisäksi respassa työskentelevä Claudia on todella mukava ja avulias nainen.

Huomioita Costa Rican taloudesta

Maanantaiaamuna ehdin vielä juoda kahvit ja sitten meninkin odottelemaan aulaan kyytiä. Juttelin Claudian kanssa vielä Costa Rican työajoista ja hän valitteli, ettei yksityisellä sektorilla ole mitään vapaapäiviä eikä välttämättä työaikojakaan. Valtion viroissa työskennellään toimistoaikojen mukaan maanantaista perjantaihin, mutta valtiolle on kuulemma todella vaikea päästä töihin.

Jatkoin samantyylistä keskustelua privaattitaksissa. Puhuin kuskin kanssa englannin ja espanjan sekoitusta, mutta sain kuitenkin selvää melkein kaikesta. Kerroin huomioistani eri Keski-Amerikan maissa reissatessani ja mies sanoi, että Costa Rican korkea hintataso parantaa maan taloutta, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Ruuan hinta on esimerkiksi noussut todella korkealle viime vuosien aikana, lisäksi verotusta on kiristetty, mutta silti palkkatasoa ei ole nostettu. Hän kertoi, että ruokaan kuluu suunnilleen 150 dollaria parissa viikossa, erityisesti maidon hinta on noussut pilviin. Maassa on vain kaksi maidontuottajaa. Osa maidosta myydään halvalla ulkomaille, mutta oman maan kansalaisille hinta on monta kertaa korkeampi. Keskimääräinen kuukausipalkka yksityisellä sektorilla on kuulemma verojen jälkeen noin 650 US dollaria. Ellei valtion virkoja oteta huomioon, parhaiten palkattu ala on yllättäen call centerit. Portugali ja Brasilia on ulkoistanut portugalinkielisen asiakaspalvelunsa Costa Ricaan, saman on tehnyt myös Ranska. Lisäksi Yhdysvalloilla on suuri osuus englanninkielisissä call centereissä. Esimerkiksi Amazonin englanninkielinen aspa toimii San Joséssa. Palkkaus tällä alalla nousee helposti yli tuhanteen dollariin kuussa.

Kuski kehui myös maan koulutusta ja terveydenhuoltoa. Erityisesti koulutus sai kiitosta, sillä opetus on ilmaista ja laadukasta, Latinalaisen Amerikan parhaimmistoa. Lisäksi armeijan puuttuminen maasta ja luonnonsuojelutyö saivat kehuja.

Valtion viroissa on säännölliset työajat, toisin kuin vaikkapa turistisektorilla.

Paluu toiseen kotiini

Ruuhkan takia matka Alajuelassa sijaitsevalle lentokentälle kesti noin tunnin. Kävin syömässä riistohintaisen täytetyn croissantin ja otin kahvin (hinta melkein 10€). Menin turvatarkastuksen läpi ja kaikki sujui ongelmitta. Kiva, että minua kohdellaan normaalina matkustajana täällä päin maailmaa toisin kuin Euroopassa, missä joudun aina erikoistarkastuksiin, satunnaisiin räjähdeainetesteihin ja muihin laukkujen penkomisiin 😀 Tein check-inin jo edellisenä päivänä, ja sain jostain syystä paikan kutosriviltä AM Plus -luokasta. Olen Flying Bluen -kanta-asiakas, ja se tekee yhteistyötä myös AeroMexicon kanssa, mutta en kuitenkaan kuulu AM:n Club Premieriin. Lento kesti reilu kolme tuntia ja meni hyvin. Näin ikkunasta Nicaraguan kohdalla purkautuvan tulivuoren. Myös paljon metsäpaloja oli havaittavissa ympäri Keski-Amerikkaa. Kun saavuimme Mexico Cityn alueelle, ilmakehä muuttui ihan harmaaksi, mikä todennäköisesti johtuu Popocatepetl-tulivuoren viime aikoijen aktiivisuudesta. En ole koskaan aiemmin nähnyt CDMX:ää tuollaisena.

Nicaraguan yllä tuprutti savua.

Mexico Cityn yllä olikin sitten hieman tunkkaisempi ilma.

Kun pääsimme ulos koneesta, näin että alkumatkasta vieressäni istunut ehkä nelikymppinen mies seisoi kentän käytävällä, puhui puhelimeen ja itki vuolaasti. En tiedä mitä oli tapahtunut, mutta tilanne oli hyvin surullinen ja minulle tuli sympatiat tuntematonta miestä kohtaan. Olisi tehnyt mieli käydä lohduttamassa, mutta en viitsinyt puuttua asiaan. Jatkoin matkaani migriin, missä jonotin ehkä vartin. Onneksi tuo selvitys sujuu nykyään suht nopeasti. Siitä menin matkatavaroiden vastaanottoon ja jouduin odottamaan reppua varmaan yli puoli tuntia. Jossain vaiheessa olin slaavikyykyssä lattialla kun tullikoira ja ohjaajansa kävelivät ohitseni. Koira pysähtyi weekend-laukkuni kohdalle ja alkoi nuuskutella laukkua innoissaan. Nainen yritti ohjata koiraa pois, mutta koira vain haisteli laukkua. Mietin jo ettei laukussa ole mitään huumeita, mutta sitten nainen kysyi, onko minulla ruokaa. Olin unohtanut appelsiinin laukkuun. Nainen sanoi, ettei hedelmiä saa tuoda maahan ja annoin appelsiinin pois. Koira sai herkkupalan hyvästä työstä, pahoittelin tilannetta ja nainen vain hymyili.

Laatuhostellissa

Sain vihdoin repun, kävelin tullin läpi ja menin aulaan. Kävin syömässä teriyaki-hampurilaisen ja datailin vähän aikaa Starbucksin avoimessa wifissä. Sen jälkeen kävelin taksipisteelle ja kävin kysymässä hintoja. Ensimmäinen piste olisi veloittanut 350 pesoa eli reilu 16€, mutta tiesin aiemmasta kokemuksesta, ettei taksi maksa niin paljoa. Menin viereiselle kojulle ja sain taksin 230 pesolla eli reilulla kympillä. Olisin muuten mennyt ehkä metrolla, mutta alkoi olla ruuhka-aika, joten en viitsinyt lähteä sulloutumaan täyteen metroon laukkujeni kanssa. Taksimatka kesti yli tunnin, sillä ruuhkaa oli niin paljon. Majoitun nyt tämän viimeisen vuorokauden Casa Pepe hostellissa Centro Historicossa. Tästä on pakko sanoa, että TÄMÄ on kaikkein parhain hostelli koko matkan aikana! Tässä on kaikki kohdallaan. Rakennus on hyväkuntoinen, siisti ja kaunis. Dormissa on verhoilla varustetut modernit sängyt, tallelokerot, monta pistoketta sängyn vieressä (myös usbit), kunnolliset petivaatteet ja 5. kerroksessa on kattoterassi, missä on viherkasveja, kaktuksia, chillailumestoja, uima-allas, baari ja upeat näkymät alas kaupunkiin ja vuorille. Tänne tulen varmasti uudelleen, vetää vertoja jopa kauniille Selina-hostelliketjulle! Yöpyminen on vain 15€ yöltä sisältäen aamupalan.

Aggressiivinen poliisitoiminta

Kävin illalla kuljeskelemassa kadulla, ostamassa kahvia ja vettä OXXOsta sekä jossain leipomossa hakemassa leipätikkuja ja donitsin. Näin ja kuulin kun joku nainen alkoi huutaa poliisia ja taisteli pyörästä jonkun nuoren miehen kanssa. Käynnissä oli ilmeisesti pyörävarkauden yritys tai jotain muuta sekavaa, mutta paikalle ilmestyi nopeasti viisi poliisia (sekä liikenne- että normipoliiseja). Jäin vähän matkan päähän istumaan ja juomaan kahvia ja katselin tilannetta. Nuorukainen oli käsiraudoissa ja kohta paikalle tuli varmaankin miehen isä tai joku muu ulkopuolinen henkilö. Monet paikalliset kävivät kommentoimassa tilannetta ja katsoivat käsiraudoissa olevaa miestä halveksuvasti. Paikalliset myös huutelivat nuorukaiselle ja paikalle tulleelle miehelle.

Jossain vaiheessa paikalle tullut mies alkoi kovistelemaan poliisille ja yksi nuorista poliiseista menetti hermonsa. Miehet alkoivat töniä toisiaan ja liikennepoliisi meni väliin rauhoittelemaan tilannetta, mies myös laitettiin rautoihin. Lopulta paikalle kurvasi poliisiauto ja käsiraudoissa ollutta ja paikalle myöhemmin tullutta miestä alettiin työntämään poliisiauton lavalle. Tässä vaiheessa paikalle tuli myös joku ulkopuolinen pukuherra, joka kävi käsiksi oletettuun rikollisen isään tämän vastustaessa autoon siirtämistä. Yhdessä kahden poliisin kanssa he nostivat ja heittivät miehen väkivalloin auton kyytiin, jonka jälkeen pukumies jatkoi matkaansa muina miehinä.

Aiemmin hermonsa menettänyt poliisi heitti myös pyörän jostain syystä auton lavalle ja hyppäsi itsekin kyytiin. Auto jäi vielä joksikin aikaa kadulle ja näin miten poliisi alkoi hakata pidätettyä miestä (rikollisen isää tms.) nuoremman miehen maatessa raudoissa tosi vihaisen näköisenä auton lavalla. Poliisi mätki miestä kämmenellä, nyrkillä ja kyynärpäällä ja toinen poliisi vähän niin kuin oli näköesteenä, mutta pystyin silti näkemään kaiken. Osa kadulla olleista ihmisistä näki myös tilanteen ja näytti hymyilevän vahingoniloisena. Itselläni oli hieman ristiriitaiset tunteet tapahtuneesta. Ymmärrän että poliisi menetti hermonsa provosoinnista, mutta mies oli kuitenkin jo raudoissa eikä pystynyt puolustautumaan. Toisaalta minulla ei ole mitään sympatioita rikollisille – vaikka silti poliisien kai kuuluisi käyttäytyä asiallisesti.. Mies ei varsinaisesti ollut syyllistynyt muuhun kuin virkavallan vastustamiseen, joten käsittely vaikutti aika kovakouraiselta. Olen joskus Suomessakin nähnyt, miten poliisit käyttävät tarpeetonta voimaa pikkurikollisia kohtaan, mutta tuollaista silkkaa pahoinpitelyä en ole nähnyt.

Huh, en kyllä haluaisi joutua riitoihin meksikolaisen virkavallan kanssa.. Onneksi itse olen kohdannut vain mukavia ja ystävällisiä poliiseja, ja monesti he vain moikkaavat iloisesti kadulla. Normaalin turistin ei tarvitse pelätä poliisin mielivaltaa, mutta olen kyllä nähnyt matkani aikana, miten poliisit ovat tehneet ruumiintarkastuksen ja repun penkomisen nuorille latinomiehille tuosta noin vain ilman että kohde on tehnyt mitään rikosta. En tiedä etsivätkö he laittomia siirtolaisia vai jengiläisiä vai mistä on kyse.

Image may contain: one or more people, people standing and outdoor

*Kuvan poliisit eivät liity tapahtumaan millään lailla.* Minulla ei ollut eilen puhelinta mukana, enkä olisi varmaan muutenkaan viitsinyt kuvata pidätystilannetta. Tämä kuvakollaasi on kahden vuoden takaa Mexico Citystä.

Viimeistä viedään

Kello on tulee kohta puoli kaksitoista päivällä ja joudun luovuttamaan huoneen puolen tunnin päästä. Kävin pari tuntia sitten aamupalalla, nyt makoilen sängyssä ja kuuntelen tässä Spotifysta espanjankielistä musiikkia. Parhaillaan kuuluu biisi ”Señorita”. Tuli mieleen kun olin Panamássa ostarilla, niin joku ehkä 6-vuotias tyttö tuli luokseni ja kysyi espanjaksi että ”Disculpa señorita, qué es eso?” ja osoitti huulikoruani. Vastasin että ”Piercing” (koska tuolle ei käsittääkseni ole espanjankielistä termiä) ja näytin huulen sisäpuolen. Tyttö oli ihan kauhuissaan ja kysyi että ”Porqué?” eli miksi Kohautin vaan olkiani ja sanoin ”No se”, en tiedä. Olen saanut kyselyitä myös joltain vanhuksilta ja he ovat olleet kauhuissaan että eikö se satu?! Niin, ei se enää näin 15 vuoden jälkeen kyllä taida sattua.. Mexico Cityssä näkyy aika paljon lävistyksiä ja tatuointeja nuorilla ihmisillä, San Joséssa oli myös joillain, mutta esimerkiksi Guatemalassa ja Panamassa se oli hyvin harvinaista. Eilen kun lähdin lentokentältä, näin tietyömaan, minkä laitamilla istui varmaan 10 nuoren miehen joukko. Osan kasvot oli läpeensä tatuoidut. En tiedä oliko asia näin, mutta tuli mieleen, että ehkä he olivat entisiä jengiläisiä tai vankilasta päässeitä, ja koettivat nyt päästä takaisin kiinni yhteiskuntaan opettelemalla työntekoa. 

Mutta joo. Pakkasin äsken kamat ja menen kohta etsimään, josko täällä olisi joku matkatavarasäilytys, minne saan kamat muutamaksi tunniksi (edit: istun nyt aulassa ja kuulemma ovella on vartioitu tavarasäilytys). Lähden kentälle varmaan viiden-kuuden maissa, että ehdin hoitaa kaikki hommat siellä. Tuntuu niin surrealistiselta lähteä täältä. En tiedä mikä tässä Mexico Cityssä on, mutta tunnen täällä oloni vain niin kotoisaksi ja hyväksi. Kävin pari viikkoa sitten omavero.fi:ssä ja näin, että olen saamassa elokuussa todella hyvät veronpalautukset. Nostin viime vuonna tarkoituksella veroprosenttia liian korkealle, jotta saisin nyt vielä nämä viimeiset veronpalautukset kunnes koko järjestelmä lopetetaan. Tuleva rahamäärä helpottaa ahdistusta, sillä tiedän, että voin syksyllä ostaa vaikka samoin tein lentoliput Meksikoon tai minne vaan, jos siltä tuntuu. En tiedä yhtään mitä teen syksyllä, olenko töissä vai mitä tapahtuu. Haluaisin myös keskittyä enemmän kirjoittamiseen, mutta valitettavasti sillä on hankala elättää itseään. Olen varmaan kesän töissä vanhassa työpaikassani, ja entisen työpaikkani esimies kysyikin joku aika sitten, että voinko tulla tekemään irtovuoroja jo toukokuussa. Ihan kiva, että pääsee melko pian kotiutumisen jälkeen arkeen kiinni.

Ihmisoikeusasiat ja jonkinlainen vaikuttaminen kiinnostaisi. Meillä on vain tämä yksi elämä enkä haluaisi hukata sitä.

Toukokuussa aion todennäköisesti osallistua myös Solidaarisuus-järjestön eriarvoisuuskurssille. Koulutus järjestetään Helsingissä ja osallistumisen ehtona on, että olet myöhemmin valmis vetämään eriarvoisuus-workshopin jollekin nuorisoryhmälle. Tämä on juuri sitä, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään. Täällä olo on myös vahvistanut sitä tunnetta, että haluan työskennellä tai olla vapaaehtoisena ihmisoikeusasioiden parissa. Joten, tulevaisuus on ihan auki, mutta eiköhän asiat jotenkin järjesty. Niin ne on aina ennenkin tehneet. Vaikka tuntuu vaikealta lähteä täältä, on silti kiva nähdä läheisiä ja puolisoa pitkästä aikaa. Varmasti oma koti tuntuu myös hyvältä kun sinne asti pääsee vihdoin. Toivottavasti saan ensi yönä nukuttua koneessa edes hieman, jotta paluu Suomeen olisi edes hieman helpompi. Kello tulee jo yksi, koska kuvien lisäämisessä meni hetki ja kävin tekemässä check-outin tässä välissä. Nyt lähden ulos nauttimaan vielä viimeisistä tunneista rakkaassa Meksikossa <3 En sano kaupungille tällä kertaa ”Adios”, vaan ”Nos vemos al rato!” Tiedän, että näemme taas pian..

Keski-Amerikan maista poikkeava Costa Rica

Bussimatka Panamasta Costa Ricaan meni hyvin, vaikka matka kestikin noin 16 tuntia. Sain nukuttua pätkissä muutaman tunnin, mutta vaikeaa se oli, sillä tie Panaman puolella oli todella epätasainen ja bussi rymisteli eteenpäin kuin jollain kivisellä pellolla. Saavuimme rajalle seitsemän maissa aamulla ja muodollisuudet kestivät yhteensä pari tuntia. Ensin oli kamojen läpivalaisu, sitten exit-leima passiin, sormienjälkien ja kasvokuvan ottaminen uudelleen, kävely Costa Rican puolelle, jonotus migriin ja passin leimaamiseen ja sen jälkeen vielä kamojen tarkastus tullipisteellä. Costa Rican migri oli ensimmäinen, joka kysyi kaikilta todistetta maasta poistumisesta. Olin tulostanut lentolipun valmiiksi, joten se oli sillä selvä. Sain silti passiin 90 päivän oleskeluluvan. Infotaulussa lukee myöskin, että jokaisella tulee olla 100 USD käyttörahaa kuukautta kohti, mutta tätä ei kuitenkaan kysytty. Erikoisuutena olen muuten huomioinut, että jokaisella rajalla passissani olevaa Mongolian viisumia on tuijotettu jostain syystä pitkään. Edellisessä postauksessa pohdin, saanko mistään aamukahvia matkan varrella, ja tämäkin asia ratkesi rajalla. Panaman ja Costa Rican välisellä ei-kenenkään-maalla oli yksi ravintola, jonne juoksin autokaistan yli heti, kun olin saanut exit-leiman passiin. Tottakai kahvi on tärkeämpää, kuin jotkut maahantulomuodollisuudet.. 😀

Bussissa oli onneksi paljon tilaa, joten sain istua koko matkan ilman että kukaan tuli viereen.

Tullissa oli infokylttejä, että Costa Rica haluaa suojella banaani- ja plantain (suomeksi keittobanaani) -plantaasejaan, joten maahan ei saa astella samoilla kengillä, jotka ovat kontaminoituneet esimerkiksi Aasian viljelmillä. Tätä kysytään myös tullilomakkeessa. Kun kaikki velvollisuudet oli suoritettu, jatkoimme matkaa ja pysähdyimme jossain vaiheessa costaricalaisessa ravintolassa, Rancho Mi Tatassa, jossa oli buffetlounas. Otin riisipapu-sekoitusta, naudanlihakastiketta, paneerattua kanaa ja erikoisuutena friteerattua maniokkia (täällä nimellä ”yuca”). Kyseessä on hyvin etelä- ja keskiamerikkalainen lisuke, jota voi verrata meidän perunan käyttöön. Maniokki ei maistunut oikein millekään. Otin myös kahvin, ja luonnollisesti Costa Ricassa saa erinomaista kahvia. Täältä ei onneksi kaikkea laatukahvia rahdata ulkomaanvientiin kuten esimerkiksi Guatemalassa.

Rajalla on infoa myös ihmiskaupasta. Rajanylittäjiä varoitellaan työn perässä muuttamisesta, sillä se saattaa olla jotain aivan muuta kuin mitä on luvattu.

Luontoa kunnioitetaan toden teolla

About heti kun bussi oli kurvannut Costa Rican puolelle, maisema muuttui hyvin vehreäksi ja viidakkomaiseksi. Joka puolella kasvaa palmumetsikköä, banaanipuita, kahvipensaita ja muuta rehevää kasvillisuutta. Maa on suojellut enemmän pinta-alastaan kuin mikään muu valtio. Costa Ricassa on 186 luonnonsuojelualuetta ja 32 kansallispuistoa, minkä lisäksi pinta-ala pitää sisällään vajaa 6% koko maailman biodiversiteetistä. Monia uhanalaisia eläimiä, kuten erilaisia kissapetoja on onnistuttu elvyttämään runsaslukuisemmaksi suojeluohjelmien avulla. Costa Ricaan tehdään paljon ekoturismimatkoja sekä vapaaehtoistyömatkoja, joiden aikana pääsee auttamaan esimerkiksi kilpikonnien pelastamisessa.

Jopa pääkaupunki San Joséssa huomaa, miten luontoa arvostetaan. Katujen varsilla olevia ikivanhoja puita on taivutettu ja vain osa oksista on karsittu, jotta niiden reitillä kulkevat sähköjohdot voivat kulkea vapaasti. Suomessa puut olisi kaadettu kokonaan. San Joséssa on myös lukuisia kauniita puistoja jättimäisine puineen. Luonnonsuojelusta saa kiittää alunperin 70-luvun loppupuolella vallassa ollutta sosialistipuolueen presidenttiä, Daniel Oduber Quirósia, jonka ansiosta metsiä alettiin ennallistaa, luonnonvaroja suojella sekä maaseudun ihmisten elämää parantaa hinnoittelemalla uudelleen maataloustuotteita. Katukuvassa näkyy yllättävän vähän roskaa verrattuna muihin Keski-Amerikan maihin, kaduilla on myös kierrätyspisteitä erilaisille jätteille ja katuja lakaistaan säännöllisesti.

Daniel Oduber Quirós hulmuavan San Josén kaupungin lipun alla.

Costa Rica on pinnanmuodoltaan vuoristoinen ja täällä on aktiivisia tulivuoria. Korkein kohta on reilussa 3800 metrissä. Pääkaupunki San José sijaitsee 1172 metrin korkeudessa, joten kaupungissa ei ole yhtä tukalan kuuma, kuin esimerkiksi Panamássa. Bussimatka Panamasta kulki Tyynenmeren rannikkoa pitkin Uvitan, Parritan ja Jacón kautta aina Cararan kansallispuistolle asti, jonka jälkeen tie alkoi kaartua sisämaata kohti ja saavuimme lopulta San Joséen kaupungin pohjoispuolelta. Tyynivaltameri ei nimensä mukaisesti ole kovin tyyni, vaan edellämainitut rannikkokaupungit ovat etenkin surffareiden suosiossa. Matkan varrella oli myös jylhiä vuoristomaisemia ja korkea silta, jolta oli hulppeat näkymät alas laaksoon. Tien pientareilla ja vuorten rinteillä näkyi paljon palaneita/poltettuja viljelmiä, joiden tarkoituksena on uudistaa maaperää ja tuottaa luonnollista lannoitetta tuhkan muodossa. Täällä on kuiva kausi menossa, joten voi olla, että osa palaneista alueista oli myös metsäpalojen jäljiltä hiiltyneitä.

Kuivan kauden aikaan moni joki on kuivumisen partaalla.

Kaupungin vilinää

Bussimatka päättyi TicaBus-terminaaliin, joka on aivan kaupungin keskustassa. San Joséa pidetään suht vaarallisena kaupunkina, ja jopa matkatavaroiden järjestelijällä oli käsiase vyötäröllään. Bussilippuja myyvissä toimistoissa, pankkien edustoilla, autoliikkeiden edessä ja ties missä on aseistetut vartijat, mutta se alkaa olla jo aika arkipäivää täällä päin maailmaa. Taksit olivat tyrkyllä bussiterminaalin edessä, mutta otin kapsäkkini ja kävelin hostellille, sillä sinne oli vain 600 metrin matka. Osa kaduista on melkeinpä tyhjänä, mutta joillain kaduilla liikenne on todella vilkasta. Pääkaduilla on vain harvakseltaan suojateitä, joten oma tien ylitys pitää vain ajoittaa niin, että ehdit juosta kaistojen yli autojen välissä. Autot antavat kyllä ihan hyvin tietäkin, joten mitään ongelmia en ole ainakaan vielä kohdannut. Bussiliikenne on vilkasta ja bussit ovat yleensä tupaten täynnä. Olen itse kuitenkin kulkenut pelkästään jalkaisin, joten päivän aikana kertyy helposti 15 000 askelta tai yli 10 kilometriä kävelyä. Kaupungin asukasluku on noin 340 000, mutta metropolialueella asuu arvioiden mukaan noin pari miljoonaa ihmistä. Koko maan asukasluku on hieman alle 5 miljoonaa.

Alla oleva kuva näyttää mittasuhteet, kuinka pieni Costa Rica ja oikeastaan koko Keski-Amerikka on. Matka-ajat on silti hyvin pitkiä. (Kuva: thetruesize.com)

Vaikka aseistetut vartijat ovatkin suht yleisiä, en ole kokenut oloani mitenkään turvattomaksi. Toisaalta en ole liikkunutkaan kadulla kovin myöhäiseen ajankohtaan. Katukuvassa näkyy aika paljon poliiseja ja etenkin polkupyöräpoliisit ovat täällä yleisiä. Ja vaikka kaupungilla on vaarallinen maine ja maa onkin huumekauppiaiden kauttakulkureitillä, eivät poliisit silti ole järeästi varustettuja kuten Meksikossa.

Poliisi valvoo katukuvaa.

Täällä poliisi näyttää peace-merkkiä eikä osoita konetuliaseella.. 😉

Suuressa osassa rakennuksia on kalterit ja/tai piikkilanka-aita estämässä murtoja. Kadut on siistejä, mutta paikka paikoin huonokuntoisia. Roskaa ei kuitenkaan juuri ole.

Päästyäni hostellille, huomasin että oikea nilkka ja jalkapöytä oli turvonnut aivan muodottomaksi. Nilkkaa, jalkapöytää ja pohjetta pisteli myös omituisesti. Mietin jo laskimotulpan mahdollisuutta, mutta en sitten lähtenyt lääkäriin. Venyttelin jalkoja, tein jalkalihasliikkeitä, nostin jalat koholle, valelin kylmällä vedellä, söin suolaa ja join vettä sekä elektrolyyttijuomaa, jonka jälkeen turvotus alkoi hiljalleen laskea. Luultavasti pitkä istuminen, kuumuus ja nestehukka aiheuttivat järjettömän turvotuksen. Sairaanhoitajaksi valmistuva siskoni ehdotti, että etsisin tukisukat ennen kuin menen paluulennolle Eurooppaan. Joskus kesäisin työpäivän jälkeen molemmat nilkat ovat olleet hieman turvoksissa kun on seissyt koko päivän, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt noin pahaan turvotukseen. Onneksi se meni ohi ilman lääkärikäyntiä.

Olen viikon täällä Del Paseo -hostellissa ja tämä on erittäin siisti ja rauhallinen paikka. Rakennus on siistimpi ja hyväkuntoisempi kuin moni hostelli Helsingissä. Olen 8 hengen naisten dormissa, mutta meitä on tällä hetkellä siellä vain kolme asukasta. Sänky on mukava ja puhdas ja kylpyhuone on siisti, sänkyjen vieressä on tuulettimia ja jokaisen sängyn päädyssä on lukulamppu ja kaksi pistorasiaa. Sänky pedataan päivittäin ja uuden pyyhkeen saa tarvittaessa ilmaiseksi (monessa hostellissa pyyhkeestä joutuu pulittamaan pantin). Keittiötä ei varsinaisesti ole, mutta mikro on käytettävissä ja kahvia sekä teetä on tarjolla 24/7. Aamupalan voi ostaa erikseen aamulla töihin tulevalta keittiöhenkilökunnalta, ja toki keittiön nurkkauksessa on myös jääkaappi omille ruuille.

Hinnoista

Majoituksen hinta ei kuitenkaan ole päätähuimaava, sillä kuuden yön yöpyminen kaupungin keskustassa maksaa vain 48 euroa. Varasin alunperin majoituksen Escazun esikaupunkialueelta, mutta onneksi vaihdoin majapaikkaa myöhemmin! Voin todellakin suositella tätä hostellia ja itse kaupunkia kaikille.

Kuulin muuten tänään, että verotusta aiotaan nostaa kesällä, joten hinnat mitä todennäköisemmin nousevat myös majoituspuolella. Hintataso ruokien suhteen on nyt jo korkeampi kuin pohjoisemmissa naapurimaissa, jossain määrin samaa luokkaa kuin Panamássa. Esimerkiksi kanatortilla-ateria KFC:ssä maksaa reilu 6€ ja Subwayn 15 cm kanateriyaki-patonki juoman kanssa 3,50€. BurgerKingin pienet ateriat näissä kahdessa eteläisessä maassa on 5-6€, kun taas 10 nuggetin, ranskalaisten ja juoman combo Mexico Cityssä on vain 2,50€. Paikallisbussin lippujen hinnat on 50 sentistä ylöspäin. Vertailun vuoksi metromatka Mexico Cityssä on 23 senttiä ja sillä hinnalla saat kulkea niin pitkän matkan kuin haluat ja seilata vaikka koko päivän ympäri metroverkostoa.

Opas esitteli eilen vanhaa rahaa. Rahayksikkö on colon, mutta inflaation myötä nykyään käytössä ei enää ole näitä viiden colonin seteleitä. Setelit ovat tänäpäivänä 1000, 2000, 5000 ja 10 000 ₡. Tuhat colonia on noin 1,50€, joten vitosella ei ole mitään arvoa.

Ostosmahdollisuuksia vaatteille on runsaasti ja kadulta löytyy sekä kiinalaisia halppisliikkeitä kuin myös esimerkiksi parempia urheilu- ja skeittiliikkeitä, missä myydään mm. Niken ja BillaBongin vaatteita. Nämä merkkivaatteet ovat kalliita eikä niitä kannata ostaa täältä. Kävin Alyssissa ostamassa yhden t-paidan lisää ja se oli Panamán tavoin noin vitosen luokkaa. Eräästä halppisliikkeestä ostamani kimallesandaalit maksoivat 7,50€. Kaduilla kaupitellaan vöitä, usb-piuhoja, puhelinliittymiä, lottokuponkeja, aurinkolaseja, hedelmiä, sanomalehtiä sekä mitä ilmeisimmin myös varastettuja ja rikkinäisiä puhelimia, sillä monet puhelinmyyjät kauppaavat luureja ilman pakkauksia, ja osa puhelimista on näytöistä hajalla.

Hyvää elämää Costa Ricassa

San José on jotenkin todella erilainen, kuin mikään muu kaupunki, missä olen tällä reissulla ollut. Huomaa, että elintaso on selkeästi korkeampi kuin pohjoisemmassa Keski-Amerikassa. Ihmisillä on vapaa-aikaa harrastaa liikuntaa, toisin kuin esimerkiksi Guatemalassa, missä näin kolmen viikon aikana vain Panajachelissa yhden lenkkeilijän. Köyhemmissä yhteiskunnissa tavallisten ihmisten aika kuluu pelkästään hengissä säilymiseen ja työntekoon, eikä aikaa harrastuksille ole. Täällä rakennuskanta on myös parempikuntoista kuin vaikkapa Mexico Cityssä tai Belize Cityssä. Myös kaupunkien ulkopuolella on ihan ok-kuntoisia asumuksia, enkä nähnyt bussin ikkunasta mitään slummialueita toisin kuin Belizen ja Guatemalan läpi ajettaessa tai Panamá Cityn laitamilla. Tottakai täälläkin on huonompia asuinalueita ja naapurustoja, kuten missä tahansa suurkaupungissa. Costa Ricassa on 8 eri alkuperäisväestöryhmää, joita kohdellaan paremmin kuin esimerkiksi Meksikossa. Väestönkasvu näissä ryhmissä ei ole mitenkään erityisen suurta, mutta valtaväestö on hiljalleen alkanut kiinnostua myös alkuperäiskansojen oikeuksista ja kulttuurista.

Kuriositeetti jalkapallostadionista: Costa Ricalla oli ensin tiiviit suhteet Taiwaniin, ja Taiwan rakennutti valtavan sillan kaupungille. Kun silta oli valmis, Costa Rica katkaisi suhteet ja alkoi veljeillä Kiinan kanssa. Kiina ilahtui tästä niin paljon, että rakennutti jättimäisen stadionin San Joséen..

Kävin eilen kolmen tunnin mittaisella ilmaisella kävelykierroksella (tippejä saa antaa), missä tutustuttiin kaupunkiin ja sen monipuolisiin kohteisiin. Opas oli todella asiantunteva ja kertoili kierroksen aikana historiasta, koulutuksesta, politiikasta yms. Kiertelimme kulttuurihistoriallisilla kohteilla, puistoissa, patsailla, hallinnollisilla rakennuksilla ja näimme myös katutaidetta. Teimme lyhyen stopin ja kahvitauon jademuseolla. Kysyin oppaalta maaseudun tilanteesta, ja hän sanoi, että joka puolella maata on ilmainen koulutus ja myös kaupungin ulkopuolella lapset saavat opetusta. Netistä löytyvän infon mukaan noin 98% yli 10-vuotiaista kansalaisista osaa lukea, jopa 96% 6-11-vuotiaista lapsista käy koulua ja 71% nuorista käy lukiota. Costa Rican koulutustaso ja -systeemi onkin Keski-Amerikan paras ja yksi parhaista koko Latinalaisessa Amerikassa. Etenkin San Josén alueella ihmiset osaavat myös jonkin verran englantia, sillä kaupunki on merkittävä turistikohde ja turismi onkin kaupungin tärkein elinkeino.

Eräs kouluista.

Kaduilla on suurkaupungin tapaan myös jonkin verran kodittomia ihmisiä. Kysyin oppaalta sosiaalihuollosta, ja hän kertoi, että kodittomille on vain vähänlaisesti valtion tarjoamia tukipalveluita, joten kadun asukkaat nojaavatkin lähinnä kansalaisjärjestöjen apuun. Terveydenhuolto on avoin kaikille ja täällä on julkisen terveydenhuoltosysteemin lisäksi erittäin laadukas yksityinen järjestelmä. Valtion tarjoama terveydenhuoltojärjestelmä on suht edullinen ja siitä maksetaan vaihtelevan suuruinen kuukausimaksu, joka on 7-11% kuukausituloista. Tällä maksulla saa kaikki toimenpiteet, operaatiot, lääkkeet sun muut ilmaiseksi. Maksu kattaa käsittääkseni myös puolison tarvitsemat palvelut, joten yksi pariskunnan maksama maksu riittää. Moni lääkäreistä on saanut koulutuksensa Euroopassa, Kanadassa tai Yhdysvalloissa. Costa Ricaan tehdäänkin paljon myös terveysmatkailua, ja erityisesti Yhdysvalloista ja Kanadasta tulee iso joukko ihmisiä saamaan korkeatasoista mutta halpaa sairaalahoitoa, hammashoitoa ja erilaisia kirurgisia toimenpiteitä. Eliniänodotus on yksi maailman korkeimmista, mikä johtunee rennosta elämänasenteesta, puhtaasta luonnosta ja meri-ilmasta sekä terveellisestä ruokavaliosta. Tyynenmeren rannikolla elävät ihmiset saavuttavat monesti jopa 100 vuoden iän. Vaikka kaduilla onkin yleisiä pikaruokaravintoloita kuten McDonald’s, Subway ja KFC, on kaupoissa yllättävän vähän amerikkalaista roskaruokaa.

Sosiaali- ja terveysministeriön rakennuksia.

Kadulla on jonkun verran kodittomia. Suurin osa on paikallisia, mutta joukossa on myös elämänsä itse sekoittaneita turisteja.. Olen antanut rahaa kadulla asuville vanhuksille ja vammautuneille ihmisille, mutta vedän rajan siihen.

San Joséssa on Latinalaisen Amerikan ensimmäinen McDonalds. Se avattiin 70-luvulla.

Historiaa ja sosiaalinen uudistus

Myös Costa Rica oli pitkään Espanjan siirtomaa, joskin täällä siirtomaavallan vaikutus jäi ympäröiviä maita vähäisemmäksi. Eurooppalaisten maahan tunkeutuminen ja mukanaan tuomat sairaudet tappoivat lähes kaikki alkuperäisväestön edustajat, jolloin orjatyövoimaa oli vähemmän saatavilla. Alkuperäisväestön kokeman tuhon takia Costa Rican nykyväestöstä vain 1% polveutuu intiaaneista. Yli 90% ihmisistä on eurooppalaisten jälkeläisiä, mikä näkyy ihon vaaleutena, pituudessa ja muina erilaisina ulkonäön piirteinä verrattuna ympäröivien maiden kansalaisiin. Näiden lisäksi kolmisen prosenttia kansasta on Afrikan orjien jälkeläisiä ja pieni osa Aasiasta, lähinnä Kiinasta tulleita siirtotyöläisiä. San Joséssa on tästä johtuen myös Chinatown.

Tyynenmeren saarelta on löydetty paljon erikokoisia Diquís-kivipalloja, joiden merkitys lienee ollut uskonnollinen. Kivipallot liittyvät 200 eaa. – 800 jaa. aikajakson Aguas Buenas -kulttuuriin. Ei tiedetä miten pallot on valmistettu.

Costa Rica on historiansa aikana ollut pariinkiin otteeseen sisällissodassa. Jossain vaiheessa alue oli osana yhtenäistä valtiota, johon kuuluivat myös pohjoiset naapurit Nicaragua, Honduras, El Salvador ja Guatemala. 1830-luvulla Costa Rica julistautui itsenäiseksi ja maa vaurastui hiljalleen, sillä Euroopassa oli kahvibuumi ja Costa Ricalla runsaat kahviviljelmät. 1850-luvulla Yhdysvaltojen sotilaat hyökkäsivät Nicaraguaan ja uhittelivat myös Costa Ricalle, mutta pieni valtio kukisti jenkkisoturit. 1900-luvulle tultaessa maa oli vaurastunut myös banaaniviljelmillään. Työläisten asema oli kuitenkin heikko ja 1930-luvun lama vaikutti myös Costa Ricaan. Työläiset aloittivat lakon ja lamasta johtuen talouden kasvu näivettyi. 1940-luvulla valtaan nousi kommunistinen Rafael Calderón Guardia, joka uudisti maata, toi sosiaaliturvan kansalaisille, aloitti progressiivisen verotuksen ja paransi huomattavasti työläisten oloja.

Patsas kuvaa sodan aikaista tilannetta ja kukin hahmo edustaa eri maata eli Costa Ricaa, Nicaraguaa, El Salvadoria, Hondurasia ja Guatemalaa.

Tulevaisuuteen katsovia työläisiä kuvaava patsasryhmä.

Politiikassa kuitenkin kuohui edelleen, ja vallankumouksellinen sosiaalidemokraatti José Figueres Ferrer nousi valtaan vuonna 1948. Myöhemmin hänet valittiin presidentiksi kahdesti uudelleen myös virallisten vaalien kautta. Vaikka hän kielsikin kommunistisen puolueen toiminnan, jatkoi hän silti edellisen presidentin aloittamia uudistuksia, ja Figueres Ferresin ansiosta maassa on nykyään julkinen terveydenhuolto, koulutusmahdollisuudet kaikille sekä naisilla äänioikeus. Hänen meriitteihinsä lukeutuvat myös Costa Rican armeijan lakkauttaminen, eikä maalla ole ollut ollenkaan sotajoukkoja vuoden 1948 jälkeen. Oman arvioni mukaan tämä on osasyynä siihen, miksi valtiolla on varaa suojella luontoa ja panostaa ihmisten hyvinvointiin. Rahaa kun ei uppoa asevarusteluun penniäkään. Kyseisen miehen presidenttikaudella tapahtui paljon muitakin uudistuksia, esimerkiksi pankit ja vakuutusyhtiöt kansallistettiin, mustien siirtolaisten lapset saivat Costa Rican kansalaisuuden, ja hallinnon läpinäkyvyyttä parannettiin lopettamalla ns. ”spoils system”, minkä avulla valtapuolue oli pystynyt antamaan valtion virkoja omille tukijoilleen, sukulaisilleen yms. tietyn ryhmän etua ajaville henkilöille. 1980-luvun lopulta lähtien maan poliittinen tilanne on ollut vakaa.

Nykyinen kansallismuseo on entinen armeijan tukikohta.

Historiansa ansiosta Costa Ricalla menee nykyään paremmin kuin monella muulla Latinalaisen Amerikan maalla ja ihmiset vaikuttavat ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Täällä ei kuitenkaan ole samanlainen rahan perässä juoksemisen tunnelma kuin etelänaapurissa Panamassa. En tietenkään voi olla varma millaisena kansalaiset kokevat elämänlaatunsa, mutta näin ulkopuolisen silmin elämä näyttää suht tasapainoiselta kun vertaa tiettyjä elementtejä, mitä olen huomionut matkani aikana muissa Keski-Amerikan valtioissa. Olen tyytyväinen, että tulin tänne ja että tämä on viimeinen varsinainen kohteeni. On hyvin mahdollista, että palaan tänne joskus vielä uudelleen, sillä haluaisin kierrellä kansallispuistoissa ja Tyynenmeren rannikolla, mihin aika ei tällä reissulla valitettavasti oikein riitä. Kiva että edes bussimatkan aikana sain nähdä rannikkoa ja sademetsäalueitakin 🙂

Painajaismainen Panamá

No ehkä vähän liioiteltu tuo otsikko, mutta ei ole kovin kummoisia kertomuksia täältä Panamá Citystä. Ensimmäiset päivät hengasin oikeastaan vaan hostellilla, kävin syömässä Burger Kingissä ja Subwayssä sekä pyörimässä Multicentro-ostarilla. On ollut niin kuuma, ettei ole hirveästi jaksanut liikkua missään, vähän käveleskellyt lähiympäristössä. Yhtenä päivänä tein sen virheen, että menin kaupungille shortsit jalassa, jonka jälkeen sain osakseni pelkkää autojen tööttäilyä, miesten huutelua ja muuta ahdistelua, joten palasin takaisin ahdistavan kuumiin legginseihin. Täällä tuo ahdistelu on ihan eri luokkaa kuin mitä se oli välillä Guatemalassa. Miehet jopa pysäyttävät auton tai hiljentävät vauhtia, että on enemmän aikaa tuijottaa paljasta pintaa. Kaikki paikalliset kulkevat lähinnä farkut jalassa tai pitkä hame päällä, enkä ihmettele miksi.

Koetin mennä samana päivänä rantaan kuvaamaan horisonttia, mutta joka paikassa oli vartijoiden koppeja, ja sain kuulla kiellon toisensa perään, etten voi kulkea sieltä, sillä kyseessä on yksityisalue. Pääsin sitten toisena päivänä rantaan asti ja katselin jonkun aikaa merta ja lahden toisella puolella olevaa Casco Viejoa. Samalla reissulla kun kuljin puhelin kädessä Google Mapsia kuunnellen, joku panamalainen nainen lyöttäytyi seuraani ja kysyi mistä olen. Jutustelimme kävelyn aikana ja nainen neuvoi, ettei puhelinta kannata pitää kädessä kadulla. Hän myös sanoi, että jos minun täytyy ottaa taksi, niin ottaisin mieluummin Uberin. Kuulemma jos joku näkee, että tulen taksista, voin joutua ryöstetyksi (taksiasiakas=rikas). Arvostan paljon tuollaista, että tuntematon tulee antamaan käytännön vinkkejä 🙂 Ja on täällä kadulla paikka paikoin ihan kivojakin yksityiskohtia, kuten kukkivia puita.

Hostellin vaihto

Aloin epäilemään toisen yön jälkeen, onko hostellissa luteita tai jotain muuta paskaa, joka puree/pistää. En kuitenkaan nähnyt mitään kun tutkin sängyn. Kävin varmuuden vuoksi ostamassa permetriinivalmistetta, joka on tarkoitettu kotieläinten tuholaishäätöön ja suihkutin sillä sängyn, repun ja kassin. Ostin myös parinkympin höyrypesurin, jolla käsittelin kaikki repun saumat ja lokerot sun muut. Kolmannen yön jälkeen sain tarpeekseni koko hostellista ja etenkin sen ärsyttävistä työntekijöistä. Varsinkin toinen respan äijistä oli todella epäasiallinen, läiski naisasiakkaita perseelle, repi minua paidasta, että näkisi niskassa olevat tatuointini, esti pääsyni keittiöön ja jäi tuijottamaan ovelle, tuli istumaan ihan kiinni kun yritin datailla yms. Katsoin netistä kyseisen hostellin palautteita ja suurin osa oli ihan ok, mutta ne mitkä arvostelivat hostellia millään tavalla, olivat saaneet osakseen hostellin työntekijän hyökkäävän vastauksen ja asioiden vähättelyn, ja se oli viimeinen niitti sille, etten enää halunnut kuluttaa sekuntiakaan moisessa paikassa. En suosittele kenellekään Siriri-hostellia. Päällisin puolin paikka näyttää kivalta uima-altaineen kaikkineen, mutta pinnan alla on pelkkää paskaa.

Lähdin hostellista yön selkään, mutta onneksi uusi majapaikka oli kiven heiton päässä.

Hysteeristä hyönteistorjuntaa

Varasinkin uuden hostellin viimeiselle kolmelle yölle ja tämä on miljoona kertaa parempi vaihtoehto. Matkaa tänne oli vain pari korttelia, joten senkään puoleen ei ollut ongelmaa. Olen nyt Sophia’s Hostelissa, täällä on mukavat työntekijät ja hyvä ilmapiiri. Täällä on myös ilmaista kahvia, teetä ja vettä tarjolla 24/7. Aamupalalla on pannukakkua ja hedelmiä.

Mitä tulee mahdollisiin luteisiin, olen varmuuden vuoksi höyryttänyt reppua ja muita kamoja nyt muutamaan otteeseen, mutta en usko, että niissä mitään ötököitä on. Pidin koko Siririssä oloajan reppua suljettuna ja sadesuojaa sen päällä, toisin kuin muut huoneen asukkaat, jotka levittivät kaikki kamansa sängyille ja lattialle avonaisena. Mitään lisäpuremiakaan ei ole tullut sen jälkeen, kun lähdin Siriristä. Aion kuitenkin viedä Suomeen päästyä kaikki kamat suoraan 60 asteen pesuun ja ne mitä ei voi pestä, vien saunaan vakuumipussissa. En halua ottaa pienintäkään riskiä, että toisin kotiini esim. luteita. Ne ovat lisääntyneet hirveällä vauhdilla matkustelun yleistyttyä ja olen täälläkin nähnyt monen reissaajan iholla tyypillisiä luteen puremajälkiä. Valitin asiasta jo vakuutusyhtiöön ja sain takaisin höyrypuhdistimen ja hyönteismyrkyn hinnan. Jos veisin kamat kuumakäsittelyyn Helsingissä, saisin myös sen rahan takaisin vakuutuksesta, mutta kysyin hyönteistorjujalta, niin hän sanoi, että saunottaminen ajaa saman asian, kunhan lämpötila on 60-100 astetta ja kamoja pitää ylälauteella vähintään kaksi tuntia. Enkä ole edes varma oliko kyse luteista vai jostain muusta. Täällähän on myös polttiaisia, jotka on niin pieniä, ettei niitä näe silmällä kunnolla, mutta ne jättävät ihoon samanlaisen jäljen. Panamássa on kaiken lisäksi runsaasti minikokoisia keltiäisiä/muurhaisia, jotka myös purevat.

Minulla oli todella huono ennakkofiilis tästä Panaman reissusta, ja mietin monta kertaa, ettei pitäisi lähteä Meksikosta ollenkaan. Aavistukseni oli tälläkin kertaa oikeassa, joskaan en tiennyt mitä ikävyyksiä täällä kohtaisin. Pelkäsin ennen reissuun lähtöä nimenomaan luteita, hämähäkkejä ja trooppisia sairauksia ja ajattelin etten ikinä selviäisi, jos joutuisin esimerkiksi ludehostelliin. Mutta aika rauhallisesti kuitenkin otin tapahtuman, enkä alkanut hysteerisenä tyyliin polttamaan kaikkea irtainta, niinkuin olin ennakkoon kuvitellut 😀 Muistan joskus vuosia sitten, kun lähipiirissä oli täitä ja sen jälkeen tein järkyttävän suursiivouksen kotona, imuroin tyyliin kaiken lattiasta kattoon, desinfioin pinnat, pesin kaiken 90 asteessa, heitin osan vaatteista roskiin ja mitähän vielä, niin, pesin oman ja miehen pään täishampoolla. Ja kaikki tuo, vaikka omissa hiuksissani saati miehen päässä ei näkynyt yhtään mitään tiheästä kampaamisesta huolimatta, eikä täitartunnan saaneet ihmiset edes olleet käyneet asunnossamme. Oli ehkä hieman hätävarjelunliioittelua.. Mutta ehkä tuo samalla karaisi minua ja osaan nyt suhtautua hieman rationaalisemmin.

Shoppailua ja kulttuuria

Kuten mainitsin, en ole tehnyt täällä oikein mitään koko viikon aikana. Kävin ostarilla shoppailemassa vaatteita ja jotain pientä, kuten shampoota, meikkejä sun muuta. Multicentrossa on kalliita Tommy Hilfigerin yms. liikkeitä, mutta myös huokeampia vaihtoehtoja. Olen tykästynyt etenkin Alyss-kauppaan, joka on ikään kuin Ikean, Primarkin, Tokmannin ja Jyskin yhdistelmä. Toisin sanoen sieltä löytyy kaikkea vaatteista, laukuista, huonekaluista, sisustustarvikkeista ja kodin irtaimistosta lähtien. Tavarat ovat kauniita ja laadukkaan näköisiä, vaikka ne ovatkin jotain kiinalaista halpatuotantoa. Vaatevalikoima on myös todella kattava. Olen ostanut kaksi perus t-paitaa (5$ kappale), avaruuslegginsit (11$) sekä kahdet rintaliivit ja alushousut (10$ setti). Kävin ostarilla myös kahvilassa, jossa söin juustokierteen ja brownien.

Eilen jutustelin aamupalapöydässä sveitsiläisen Anjan kanssa, joka oli pari päivää täällä hostellissa vapaaehtoistöissä. Hän kysyi kävinkö jo Panaman vanhassa kaupungissa, jossa olin sanonut käyväni toissapäivänä. En kuitenkaan saanut aikaiseksi mennä sinne, joten menimme eilen yhdessä. Anja tilasi Uberin ja ajoimme noin vartin matkan vanhan kaupungin raunioille, jonne oli riistohintainen 15 dollarin pääsymaksu. Totta puhuakseni en ole jaksanut perehtyä Panaman historiaan juuri lainkaan, eikä se valitettavasti myöskään hirveästi kiinnosta. Sen tiedän, että Panama on perustettu 1519, joten tänä vuonna juhlitaan sen 500-vuotispäivää. Panamá Viejosta ei ole hirveästi jäljellä, sillä merirosvot tuhosivat kaupungin aikanaan. Raunioista on jäljellä lähinnä osa rakennusten seinistä ja perustuksista ja lisäksi korkeahko kellotorni (?), josta oli ihan kivat näkymät ympäri kaupunkia. Alueella oli lisäksi kauniita ikivanhoja puita, joista roikkui liaaneja. Panamassa on myös toinen, uudempi vanha kaupunki, Casco Viejo, mutta en jaksanut käydä siellä.

Totta puhuakseni nämä puut kiinnostivat minua tällä kertaa enemmän, kuin itse rauniot. En jaksanut tavoistani poiketen lukea edes infotauluja.

Kiertelimme Anjan kanssa alueella ja molemmat oli ihan hiestä märkiä. Eilenkin oli +33 astetta ja auringossa vielä enemmän. Ilmankosteus on sellaista 76% luokkaa, joten se tekee olosta vielä tukalamman. Tämä ei kuitenkaan enää aiheuta samanlaista **tutusta, kuin reissun alkuvaiheilla, joten olen varmaan sopeutunut pikkuhiljaa. Menimme kiertelyn jälkeen kahvilaan syömään juustokakkua ja olimme jo jatkamassa matkaa, kun alkoi kuulua musiikkia. Käännyimme takaisin ja museon pihalla oli perinteinen panamalainen tanssiesitys. Toisessa esityksessä paikalle tanssi hirviönaamareilla varustettuja miehiä, jotka pelottelivat lapsia tanssin ohessa. Osa lapsista itki kauhuissaan, voi eiiii 😀 Museon pihalla oli myös panamalainen kolmikko, joka esitteli vanhaa pukeutumistyyliä. Tämä oli kiva piristys päivään.

Tulimme takaisin Uberilla ja menimme suoraan vielä ostarille pyörimään. Anja halusi jonkun paidan palaneen ylävartalonsa suojaksi, mutta vaikka kävimme monessakin eri liikkeessä, ei hän päätynyt ostamaan mitään. Itse ostin Conwaystä laivastonsiniset rintaliivit ja alushousut. Täällä on tosi hyvä valikoima alusvaatteita, eikä niitä iänikuisia mustia ja beigejä, mihin Suomessa usein törmää. Lähdimme ostarilta ja menimme vielä Subiin hakemaan patongit. Subwayssä oli tuhat kertaa kuumempi kuin ulkona, joten otimme ruuat mukaan ja tulimme hostellille syömään.

Hostellilla on myös aika nihkeän kuuma, mutta huoneissa on ilmalämpöpumput, jotka menevät illalla päälle ja puhaltavat ihanaa 20-22 asteista ilmaa. Ensimmäisinä öinä oli jopa hieman kylmä, mutta se oli vaan ihana tunne. Olen 10 hengen sekadormissa, mutta kaksi ensimmäistä yötä olin ainoa nainen viiden miehen kanssa. Heistä ei harmia ollut, joten sain nukuttua ihan normaalisti, eikä minua muutenkaan yleensä kiinnosta millaista porukkaa huoneessa on tai olenko ainoa nainen, kunhan saan nukkua yöni rauhassa. Eilen huoneeseen tuli myös joku vanhempi jenkkinainen. Totta puhuakseni miesten kanssa on helpompi jakaa huone, sillä he eivät levittele kamoja ympäriinsä ja osaavat muutenkin liikkua hiljaa yöllä ja varhain aamulla. Naiset ovat usein todella epäsiistejä, kylppäriin on tunnin jono, majoittujat puhuvat ja nauravat kovalla äänellä keskellä yötä, toisten nukkumista ei kunnioiteta jne. Juttelimme tästä samasta aiheesta myös Facebookin naisreissaajille tarkoitetussa ryhmässä ja moni oli samaa mieltä.

Jäätelö on erityisen hyvää tällaisella helteellä.

Täällä on telkkari jatkuvasti auki ja olemme katselleet mm. futismatseja sekä ajankohtaisohjelmia huonekavereideni kanssa. Telkkarista tulee koko ajan juttua Venezuelasta, Meksikosta, Jenkeistä ja siirtolaisongelmasta, mutta en valitettavasti ymmärrä hirveästi, koska tekstejä ei ole. Toisaalta ihan hyvä vaan, koska uutisissa on pelkästään surullisia asioita. Nyttenkin näytetään itkeviä ihmisiä Perusta, missä juuri äsken kuoli 17 ihmistä kaksikerrosbussin tulipalossa.

Costa Rica kutsuu

Tänään kävin vielä ostarilla hengailemassa, koska siellä on jatkuva ilmastointi päällä ja ihanan viileää. Kävin myös KFC:ssä syömässä herkullisen kanatortillan ja ranskalaisia. Hinta oli suht edullinen; juomineen päivineen 3,99 dollaria, verrattuna vaikkapa Burger Kingin nugetti-ateriaan, joka on yli 6 dollaria. Olen jo luovuttanut huoneeni/sänkyni, sillä check out oli klo 11 ja kello on nyt kohta seitsemän illalla. Saan hengailla tämän päivän täällä ja käyttää keittiötä ja kylpyhuonetta ihan normaalisti. Pesin myös pyykkiä ja vein ne ulos kuivumaan. Se hyvä puoli tässä helteessä on, että pyykit kuivuvat silmänräpäyksessä!

TICA-bussi Costa Ricaan lähtee vasta 23:55. Menen Albrookin bussiasemalle varmaan joskus yhdeksän-kymmenen maissa. Tarkoituksena on tilata Uber, jos saan sovelluksesta vaihdettua käteismaksun korttimaksuksi. Jostain syystä sovellus ei toiminut normaalisti tänään. Matka-aika Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen tulee olemaan 14-15 tuntia, joten olen perillä vasta huomenna joskus iltapäivällä. Kävin ostamassa snäksejä ja toivon, että matkalla on edes yksi pysähdys, että saan aamukahvin huomenna.. Mutta eipä tässä muuta ihmeellistä. Tosiaan en hirveästi ole tehnyt tämän viikon aikana, mutta toisaalta olen kokenut reissun aikana jo niin paljon, että loppuaika saa mennäkin ihan vaan chillailun ja lomailun merkeissä.

Panama ei kaupunkina myöskään ole erityisen kiehtova, ja koen ristiriitaisia tunteita pilvenpiirtäjistä. Ne on lähinnä orjatyöllä rakennettu, sillä Panama käyttää hyväkseen laittomia siirtolaisia halpana työvoimana. En myöskään pidä siitä, että täällä on niin paljon pankkeja, jotka auttavat länsimaisia riistoyrityksiä kiertämään veroja. Heti pilvenpiirtäjäkeskustan ulkopuolella on slummialue, jossa rakennukset ovat vain jotain hökkelikyhäelmiä. Perussuurkaupungin meininki. Jos nyt saisin tehdä uuden matkasuunnitelman, en todellakaan olisi tullut tänne, vaan mennyt ennemmin vaikka Nicaraguaan. Tottakai tiesin, millainen paikka tämä on, mutta Belizen sairaalareissun takia iso osa matkabudjetistani valui kankkulan kaivoon, enkä voinut mennä esim. sademetsäretkelle, mitä olin kaavaillut. Olen joutunut vähän pakon edestäkin olemaan pelkästään Panama Cityssä. Mutta onpahan tämäkin nyt koettu, yksi ainutkertainen kokemus lisää, enkä jaksa katua päätöstäni.

En tiedä vielä mitä teen Costa Ricassa – tuskin lähden mihinkään sademetsään, sillä on muutenkin niin kuuma ja kostea, ja ehdin kokea viidakon jo Guatemalassa. Kaikki päiväretket tulivuorillekin maksavat noin 100 euroa, joten en tiedä onko se sen arvoista. Meksikossa muuten Popocatepetl sen kun jatkaa purkautumistaan ja Pueblan asukkaita on evakuoitu. Hälytystaso on keltaisessa, enkä tiedä miten pitkään tilanne jatkuu epävarmana. Ei tietenkään haittaisi, jos ensi viikolla tulisi massiivinen purkaus ja estäisi lentoliikenteen, jolloin joutuisin jäämään Meksikoon.. 😀 Menen sinne siis 1½ päiväksi Costa Rican jälkeen odottamaan jatkolentoa takaisin Eurooppaan. Tietenkään en oikeasti toivo megapurkausta, koska se aiheuttaisi suunnatonta tuhoa ihmisille ja ympäristölle. Mutta joo, palataan taas loppuviikosta, kun olen asettunut seuraavaan kohteeseen!