Aika hyvästellä Guatemala

Istun hostellin kattoterassilla ja kirjoitan kyyneleet silmissä tätä tekstiä. Kolme viikkoa Guatemalassa alkaa tulla päätökseensä, ja lähden huomisaamuna takaisin Meksikoon. Jos totta puhutaan, en haluaisi lähteä. Haluan jäädä tänne. Olen miettinyt, että skippaisin kaikki loppureissun kohteet ja viettäisin viimeisen kuukauden pelkästään Guatemalassa. Mutta en viitsi tehdä niin. Olen kuitenkin jo maksanut kaikki lennot ja bussit Meksikoon, Panamaan ja Costa Ricaan. Odotankin vain, että pääsen Suomeen, saisin jostain töitä, voisin säästää rahaa muutaman kuukauden ja pääsisin takaisin tänne. Turistileimalla saa oleskella 90 päivää ilman viisumia ja se voisi olla ihan hyvä aika. Panajachel on ollut jostain syystä paras kohde koko tällä reissulla. En oikein osaa eritellä syytä sille. Tykästyin kuitenkin koko Guatemalaan ja haluaisin vain nähdä lisää tätä kaunista maata, tutustua uusiin ihaniin ihmisiin, syödä hyvää ruokaa, ihastella kaunista luontoa, tulivuoria ja auringonlaskuja, oppia lisää espanjaa. Myös Tikalin reissulla tapaamani amerikkalais-guatemalalainen Daniel on sanonut monesti, että kun tulen takaisin tänne, joko yksin tai puolisoni kanssa, on meille aina avoimet ovet hänen uudessa kodissaan. Olemme jakaneet viesteillä tämän reissun aikana tuntemuksiamme maata kohtaan, ja molemmat ovat täysin rakastuneita. Daniel tietenkin vielä syvemmin, koska tämä on hänen alkuperäinen kotimaansa. Oli hienoa seurata hänen ensimmäistä matkaansa synnyinseuduilleen. Jos tulen tänne joskus mieheni kanssa, tulevat he kaksi varmasti hyvin juttuun. Haluan myös, että puolisoni näkee tämän paikan. En tiedä viihtyisikö hän edes täällä, mutta haluaisin silti tarjota hänelle uusia ja mieltä avartavia kokemuksia. Mielestäni jokaisen kehittyneessä maassa asuvan ihmisen kuuluisi tehdä tällainen reissu edes kerran elämässään.

Muistan miten sanoin läpällä ennen reissua jollekin, että ehkä rakastun Guatemalaan niin pahasti, etten halua enää palata Suomeen ollenkaan. Kuinka oikeassa olinkaan. Luulin, että Belizestä lähtö oli vaikeaa, mutta tämä on tuhat kertaa kovempi paikka. Tämä on myös ensimmäinen osio matkallani, kun olen viettänyt aikaa muiden reppureissaajien kanssa. Tässä hostellissa on muutama vapaaehtoinen työntekijä, joihin olen tutustunut; eräs mies Sloveniasta, toinen El Salvadorista ja lisäksi oman reissunsa aikana toisensa tavannut pariskunta, Caroline Jenkeistä ja Ryan Irlannista. Etenkin Carolinen kanssa on ollut todella kiva jutella ja itkeskeltiin eilen yhdessä keittiössä, kun avauduin hänelle näistä tuntemuksistani. Hän kertoi tunteneensa monta kertaa samalla tavalla. Tänään istuimme kolmestaan keittiössä ja Caroline askarteli synttärikorttia koodari-veljelleen. Neuvoimme Ryanin kanssa häntä tekemään kortista Matrix-tyylisen ja siitä tuli aika hieno 😀 Harmi vain, että veli täyttää vasta 20v. eikä ole kuullutkaan Matrixista. Tulen varmasti ikävöimään näitäkin ihmisiä. Kun joskus palaan tänne, ja jos majoitun samassa paikassa, on varmasti tyhjä olo kun täällä onkin uudet työntekijät. Etenkin Carolinea tulee ikävä, hän on ensimmäinen naispuolinen reissaaja, jonka kanssa on ollut helppo ja mukava olla. Aivan kuin olisimme tunteneet aina.

Caroline ja Ryan kortin askartelupuuhissa.

Chichicastenangossa

Eilen sunnuntaina olin koko päivän Chichicastenangossa, vaikka ehdin muuttaa mieltäni kyseisen reissun suhteen monta kertaa. Chichi sijaitsee Quichen maakunnassa, Sololásta pohjoiseen ja sinne on tunnin-parin ajomatka. Kaupunki on aika iso ja siellä järjestetään joka torstai ja sunnuntai Latinalaisen Amerikan suurimmat markkinat. Markkinoilla on sekä faninsa että vihaajansa. Luin netistä, että markkinoilla on kova ryysis, myyjät aggressiivisia, hinnat on liian korkeat ja tavara muutenkin geneeristä massatuotantoa, mitä löytyy täältä Panastakin.

Markkinoilla ei tarvinnut olla yksin. Chichicastenangon asukkaat kuuluvat k’iche-mayoihin.

Lauantaina olin sitä mieltä, että en jaksa lähteä sinne pyörimään toimettomana. Mutta Leonardo, kuski jonka kyydissä pääsin tänne silloin pari viikkoa sitten, laittoi kuitenkin viestiä jälleen kerran ja kysyi mitä teen. Vaikka olimme laitelleet viestiä ja soitelleet tässä parin viikon aikana, olin skipannut meidän aiemmat tapaamiset, koska en jaksanut enää iltaisin tehdä mitään, kun hänellä olisi ollut vapaa-aikaa. Sanoin että en tiedä pitäisikö lähteä Chichiin. Hän sanoi olevansa menossa sinne kuskaamaan ihmisiä, ja että pääsisin kyydissä. Kysyin reissun hintaa, ja hän sanoi ettei minun tarvitse maksaa mitään siitä. Yllätyin hieman, mutta hän sanoi että koska olin hävittänyt aiemmin rahat ja kortin, ei minun tarvitse tuhlata rahaa reissuun. Sovittiin, että hän hakee minut Banco Industrialin edestä aamulla klo 8. Kyydissä oli muutama muukin matkustaja ja menin etupenkille istumaan. En viitsinyt kysellä matkan aikana mitään maksusta, koska kyydissä oli muitakin. Tie oli ihan sairaan mutkainen ja monissa paikoissa oli kirjaimellisesti neulansilmä. Onneksi ajoimme pakettiautolla eikä chicken bussilla, ja luotin kyllä muutenkin kuskin ajotaitoihin, vaikkakin valitin pari kertaa ohitustilanteesta (teen niin aina myös Suomessa, koska pelkään ohituksia) 😀

On tyypillistä, että ihmiset matkustavat autojen lavalla. Tässä poliisit ja mellakkavarusteet. Olen nähnyt monen poliisin nukkuvan lavalla, sillä työpäivät ovat pitkiä eikä taukoja juurikaan tunneta.

Tiet vuoristossa on hyvin mutkaisia ja jyrkkiä.

Saavuimme perille ja muut lähtivät kiertelemään kaupunkia. Jäimme hetkeksi autoon ja kysyin mikä on homman nimi. Kuski sanoi ettei minua ole merkattu minkään matkatoimiston listoille ja olen kyydissä ns. ylimääräisenä. Juttelimme palkoista ja elämästä ylipäänsä. Hän kertoi, että saa koko päivän ajosta vaan 100 quetzalia eli reilun kympin. Tunsin ärtymyksen nousevan, sillä menopaluu Chichiin maksaa 200 quetzalia per naama, ja tajusin miten paljon matkatoimistot ottavat välistä, vaikka kuskit tekevät kaiken työn. He saattavat ajaa aamuseitsemästä keskiyöhön ja palkka on silti vain 100 quetzalia. Hänellä ei ole koskaan vapaapäiviä, vaan töitä on vuoden jokaisena päivänä, eikä mitään työaikoja ole. On mentävä aina kun tulee puhelu. Leonardo kertoi miettineensä, että hän säästää rahaa ja etsii jossain vaiheessa kojootin (ihmissalakuljettajan), jonka avulla pääsee Yhdysvaltoihin töihin. Sanoin, että se on liian vaarallista ja kallista, mutta hän sanoi ettei sillä ole mitään väliä. Tunsin ahdistuksen syvenevän sisälläni ja mietin, että haluaisin vain auttaa tyyppiä jotenkin. Olihan hänkin auttanut minua niin paljon. Hän kysyi mitä haluan tehdä seuraavaksi, joten lähdimme kiertelemään kaupungille. Olin todella kiitollinen, että hän halusi tulla kanssani, vaikka oikeasti hän olisi voinut senkin aikaa vaikka nukkua autossa. Odottamisesta ei makseta mitään, vaan hän olisi ollut toimettomana klo kahteen asti, jolloin kyyti takaisin Panaan lähti. Tyyppi oli myös selkeästi väsynyt ja kysyin asiasta. Hän sanoi tulleensa edellisenä yönä klo 00 kotiin ajohommista. Vaikka olinkin iloinen, ettei tarvinnut kulkea yksin summamutikassa, tunsin silti syyllisyyttä siitä, että olin vienyt hänen lepotaukonsa. Menimme kahville ja sen jälkeen kävin nostamassa rahaa, ja annoin koko 200 quetzalia mitä matka olisi maksanut hänelle suoraan. Mielestäni se oli täysin oikein, vaikkakaan ei mennyt virallisen kaavan mukaan. Hän ei ensin olisi halunnut ottaa rahaa, mutta työnsin rahat väkisin hänen käteensä. Mitä joku 25€ minulle merkitsee – ei mitään, mutta toiselle se on kahden päivän palkka.

Ehkä avuliain ihminen, kenet olen matkan varrella tavannut. Tulee tästä kuvasta myös mieleen, kun vertailimme toistemme ihonvärejä ja kummankin mielestä toisen iho oli paremman värinen 😀

Kiertelimme ruuhkaisilla markkinoilla ja löysin onneksi melkein samanlaisen kukkaron minkä olin aiemmin hävittänyt. Menimme myös käymään Santo Tomasin kirkossa, jonka portailla oli kukkien myyjiä ja suitsukkeita. Kirkko on hyvin vanha ja kaunis. Se on rakennettu espanjalaisten aikaan 1500-luvulla, mutta kirkon tilalla on aiemmin ollut mayojen temppeli. Temppelin portaat on edelleen jäljellä ja niitä pitkin pääsee kirkkoon sisälle. Portaissa on 18 askelmaa, mikä viittaa mayakalenteriin. Kirkkoa käytetään edelleen sekä normaaleihin katolisiin messuihin, mutta myös mayojen perinteisiin rituaaleihin, joihin ulkona palaneet suitsukkeetkin liittyivät. Sisällä oli vanha maya-mummo sytyttämässä kynttilöitä rukousten merkiksi. Tunnelma oli mystinen ja kiehtova. Katolisen kirkon kynttilämerestä, kukista ja pyhimysten kuvista mieleeni tulee aina Claire Danesin ja Leonardo DiCaprion esittämä Romeo ja Julia, joka on yksi nostalgisimmista lempileffoistani. Olen nähnyt sen varmaan 20 kertaa ja itken aina sitä katsoessa. Istuimme kirkossa jonkun aikaa ja puhuimme uskonnosta. Ihmiset täällä ovat hyvin uskonnollisia ja kaikki paikalliset, ketkä astuvat kirkkoon, tekevät ovella ristin merkin, ja samoin poistuessaan kirkosta. Kuljeskelimme vielä hetken markkinoilla, Leonardo osti meille hedelmäkulhot ja menimme takaisin autolle. Hän halusi nähdä kuvia Suomesta, perheestäni ja puolisostani. Lähdimme jonkun ajan päästä takaisin markkinoille, koska aikaa oli vielä monta tuntia. Näin eräässä kojussa kauniita tekstiilejä ja halusin ostaa mustan kaitaliinan, missä on punaista ja keltaista kirjailua. Hinta olisi ollut 150 GTQ, mutta Leonardo tinki sen 125:een. Silti aika kova hinta Guatemalan mittapuulla, mutta pääsinpähän eroon quetzaleista ja sain edes jonkun käsityön täältä muistoksi. Kävimme tämän jälkeen vielä jonkun hotellin sisäpihalla katsomassa puutarhaa ja papukaijoja.

Pahoitin mieleni pikkulintujen karskista kohtelusta :'(

Santo Tomas -kirkon portailla myydään kukkia ja poltetaan suitsukkeita.

Kello lähestyi kahta ja menimme takaisin autoparkkiin odottamaan muita matkustajia, kun kuski sai puhelun, että eräästä hotellista pitää hakea kolme matkustajaa lisää. Kävelimme paikan päälle, mutta emme löytäneet kyytiläisiä mistään. Odotimme varmaan vartin ja kysyin eikö hän voi soittaa kyydinvälittäjälle. Ei kuulemma ollut saldoa eikä puhelimessa ole datapakettiakaan, joten tarjosin omaa puhelintani. Omakin saldoni oli kuitenkin loppunut, kun koetin soittaa Suomeen reilu viikko sitten, enkä saanut myöskään mobiilidataa päälle, että olisin voinut avata Whatsappin. Sitten kyydin välittäjä kuitenkin soitti, että mene hakemaan auto ja tule kohta uudelleen hotellille. Teimme työtä käskettyä, ja parkissa aamuiset matkustajat jo odottivat. Palasimme hotellille ja uudet matkustajat pääsivät kyytiin. Taas kerran huomasi, millaista ylimääräistä säätöä kaikki pikkuasiatkin täällä vaatii, ja miten vaikeaa asioiden hoitaminen on. Ei täällä ole itsestäänselvää näemmä edes se, että voit soittaa jollekin ja kysyä asiasta. Välillä tuntuu, kuin olisi palannut ajassa taaksepäin johonkin 90-luvun Suomeen, mutta en sano tuota mitenkään pahalla.

Nunca te olvidaré

Saavuimme Panaan joskus puoli neljän maissa ja koko paikka oli savun peitossa. Täällä on ollut viime päivinä pahenevassa määrin metsäpaloja, joten näkyvyys Sololáan menevältä tieltä järvelle oli täysin nolla. Tulivuoria ei pystynyt näkemään ollenkaan ja koko taivaan peitti keltaharmaa usva. Ilmassa oli savun käry ja kurkkua kaiherti. Jätimme muut matkustajat supermercadon eteen, mutta kuski vei minut hostellille asti. Kiitin häntä kaikesta avusta ja seurasta, ja hän halusi vielä halata minua. Tuntui raskaalta sanoa hyvästit ja hänellä oli myös kyyneleet silmissä. Tiesin, etten tule ehkä näkemään kyseistä ihmistä enää koskaan. Itkin, kun tulin hostellille. En siksi, etten näkisi tyyppiä enää, vaan ylipäänsä siksi, koska on ollut todella raskasta henkisesti ensin tutustua täällä ihmisiin, ystävystyä, ja sitten joutua sanomaan hyvästit. Sama oli Belizessä tapaamieni ihmisten kanssa. Täällä asian tekee paljon vaikeammaksi se, että elämä on oikeasti vaarallista, ja jokainen hyvästijättö voi kirjaimellisesti olla viimeinen. Ihmisiä kuolee niin paljon väkivallan ja auto-onnettomuuksien takia, ettei elämä ole itsestäänselvää. Muistan kokeneeni tätä samaa ahdistusta silloin, kun osa turvapaikanhakijoista joihin olin tutustunut, joutui palaamaan takaisin Kurdistaniin ja Afganistaniin. Tiesin etten tule näkemään heitäkään enää koskaan, en myöskään tiennyt selviävätkö he hengissä kotimaihinsa palattuaan. Vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin mietin usein, mitä heille kuuluu ja ovatko he enää elossa. Maailma tuntuu joskus niin epäreilulta paikalta ja se ottaa oikeasti koville. Mieltäni masensi myös se, että olin hetkeä aiemmin nähnyt Panajachelin kadulla hautajaissaattueen, jossa kannettiin pientä valkeaa arkkua. En edes pystynyt katsomaan ihmisiä, jotka itkien joutuivat hyvästelemään pienen lapsen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian aikaisin.

Vuoret on savun peitossa.

Ero selkeän ja savuisen päivän välillä on huomattava.

Matka on ollut tunteikas ja vaikka tämä onkin ollut kaikin puolin ihana kokemus, huomaan tekstejä kirjoittaessani, että olen myös itkenyt aika paljon 😀 Täällä kaikki tunteet moninkertaistuu jostain syystä ja on jotenkin paljon enemmän elämässä ja hetkessä kiinni.

Tänään olen myös itkeskellyt pitkin päivää ja asiaa on pahentanut se, kun kuulin että täällä katosi viikko sitten 23-vuotias brittinainen, joka oli reppureissaamassa. Hänet on nähty viimeksi San Juan la Lagunassa päivänä, jolloin lähdin naapurikylästä San Pedrosta tänne järven toiselle puolelle. Valvontakameroiden mukaan nainen oli lähtenyt hostellista aamuyöllä, palannut takaisin parin tunnin päästä ja lähtenyt uudelleen joskus puoli kuuden maissa aamulla. Hän oli jättänyt jälkeensä passin, puhelimen, rahat ja kaiken. Tänään uutisoitiin, että naisen takki on löytynyt maastosta. Tämänkin tapauksen takia olisin halunnut jäädä tänne ja mennä auttamaan naisen etsinnöissä. Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ellei tämä ole omaehtoinen katoaminen, niin Catherine enää tuskin löytyy elossa. Olen ollut tietoinen siitä, että reppureissaajia katoaa ympäri maailmaa, mutta nyt kun itse on paikan päällä ja tällaista tapahtuu täällä pienessä yhteisössä, tuntuu asia jotenkin paljon raskaammalta. Edit: kun kirjoitin tätä, kuulin juuri, että väkivaltaa kokenut naisen ruumis on löydetty iltapäivällä San Juanista, Intiaanin nenältä, jonne minun piti kiivetä Catherinen katoamista edeltäneenä päivänä. Ihan kauhea tapahtuma, enkä voi edes kuvitella omaisten tuskaa..

Catherinen ruumis löydettiin tänään Nazir del Indio -vuorelta.

Catherine Shaw

Lepää rauhassa. (kuva: DailyStar)

— Kävin äsken kiertelemässä vielä viimeisen kerran Panan satamassa ja kaduilla. Satamassa jotkut nuoret äijät tulivat kyselemään niskatatuoinneistani ja juttelin hetken heidän kanssaan. Yllättäen he alkoivat kauppaamaan pilveä, mutta sanoin etten polttele. Tyypit vain naureskelivat eivätkä uskoneet. Sanoin että miten vaan, ja lähdin pois. Jatkoin matkaani pääkadulle, missä näin Suomen lipun ja Suomi-kyltin erään kahvilan ulkopuolella. En tiedä miten en ollut aiemmin bongannut niitä! Menin kysymään asiasta, ja paikallinen työntekijä kertoi suomalaisen omistavan kyseisen kuppilan. Hän ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä töissä. Ostin viimeisillä quetzaleillani kupin kahvia ja katselin kadulla kulkevia ihmisiä. Nyt olen takaisin siis täällä majapaikassa ja alkaa olla jo sen verran nälkä, että taidan mennä syömään tonnikalaa ja nuudeleita. On jo ilta, ja pitäisi vielä pakata kamat tänään ja käydä suihkussa. Lämmin vesi on ollut poikki ja jouduin eilen menemään jääkylmään suihkuun, mutta pakko oli pestä hiukset savun hajun vuoksi. Aamulla pitää olla 6:20 Banco Industrialilla, mistä monen tunnin shuttlematka Meksikoon alkaa. En edes tiedä missä kohtaa rajanylitys tapahtuu, mutta kuulemma kulkuneuvoa pitää vaihtaa rajalla. Catherinen tapauksen takia Guatemalasta jää ikävä muisto, mutta aion silti palata tänne vielä takaisin..

Edit: Sellainen pikkulisäys vielä, että luin äsken Popocatepetl-tulivuoren purkautuneen räjähdysmäisesti Meksikossa. Toivottavasti se ei aiheuta maanjäristyksiä Chiapasin ja Oaxacan alueella.. Nuo tapahtumat on joskus kulkeneet käsi kädessä, ja vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä, on esim. Oaxacassa sattunut maanjäristys tuntunut Mexico Cityssä asti. Mutta ei voi pelätä. Joka paikassa on omat vaaransa, myös kotimaassa. Miljoonat ihmiset matkustavat päivittäin ja onneksi vain murto-osa kokee jotain ikävää reissunsa aikana.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Cilla Maria | From sunset last night to sunrise this morning

Syväluotaavaa matkailua maailman ääriin ja takaisin.

Seuraa blogia Facebookissa
Seuraa Bloglovin'issa