Patikointia ja protestointia Panajachelissa

Varoitan jo näin alkuun, että tässä tekstissä on sisältöä, joka saattaa järkyttää herkkiä ihmisiä. 

Viime päivät Panajachelissa ovat kuluneet kaupungilla kierrellen ja ympäristöön tutustuen. Olen kulkenut pääkadun, Calle Santanderin miljoona kertaa läpi, mutta en ole ostanut oikein mitään. Jotain pientä sälää. Ostelin myös postikortteja aikeenani lähettää ne Suomeen, mutta selvisi, ettei Guatemalassa ole ollut postia sitten vuoden 2016. Kaikki kirjeet liikkuu DHL:n kautta, joten kortit jää nyt lähettämättä, ellen saa niitä postitettua ensi viikolla Meksikosta. Olen käynyt syömässä eri ravintoloissa ja lisäksi ostellut kaupoista ja markkinoilta jotain välipalaa. Ostin pari kertaa myös kokonaisen grillatun maissintähkän kadulta. Maissi maksoi vitosen eli noin 50 senttiä ja oli todella herkullista. Myyjä-mummo hieroi paahtuneen maissin pintaan limeä ja merisuolaa, eikä siihen mitään muuta tarvinnutkaan. Tänään kokkasin ensimmäistä kertaa kaasuhellalla, eikä se ollutkaan yhtään kuumottavaa. Tein jauhelihakastiketta, mistä tuli ihan ok-makuista.

Hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla.

On täällä markkinoiden ja katukojujen lisäksi myös ainakin yksi ihan ns. normikauppa.

Kokkailua kaasuhellalla.

Nyt kun on ollut kunnon keittiö, olen tehnyt itse aamupalan joka aamu, niin säästyy vähän rahaa.

Keskiviikkoiltana (muistaakseni) kävin hedelmämarkkinoilla ja kuulin samalla että kirkon kellot alkoivat soida. Menin istuskelemaan kirkkoon ja olin siellä varmaan puoli tuntia messua ja lauluja kuunnellen. Panajachelin kirkko on yksi Latinalaisen Amerikan vanhimmista, sillä se on rakennettu 1500-luvulla ja on edelleen entisenlaisensa. Eilen kävin satamassa katsomassa auringonlaskua, enkä ihmettele, miksi siellä oli muutakin porukkaa saman asian perässä. Maisema on todella kaunis, paljon kauniimpi mitä järven toiselta puolelta San Pedrosta. Tulivuorten siluetit piirtyivät kauniina vasten iltataivasta.

Kirkko on kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Katoliset messut viehättävät minua jostain syystä.

1500-luvun kirkko on hyvin säilynyt.

Rannassa maisemia ihaillen.

Seikkailupäivä vuorilla ja viidakossa

Torstaina päätin lähteä käymään läheisessä luontokeskuksessa, josta olin lukenut netistä. Tai itseasiassa luulin meneväni johonkin puutarhaan, mutta matkaan tuli jälleen kerran pienoisia muuttujia. Kävelin maantietä pitkin pois päin Panasta, mutta sen sijaan että olisin kääntynyt oikealle tielle, päätin tietoisesti jatkaa matkaa ylös kohti Sololáa. Kun tulin tänne aiemmin Guatemala Citystä, mietin että haluan käydä joku päivä kuvaamassa maisemia ylempää vuorilta. Tie oli todella jyrkkä ja mutkainen ja jouduin kävelemään sadevesikourussa etten jäisi auton alle. Autot tööttäilivät ja kuskit vilkuttelivat ihmeissään kun joku kävelee moisessa paikassa. Jatkoin kuitenkin määrätietoisesti matkaa ylöspäin. Jossain vaiheessa näin, että vastaani kävelee mies macheten kanssa. Mielikuvat ryöstöstä piirtyivät oitis mieleeni ja mietin, ehdinkö piilottaa uuden puhelimen ja antaa ryöstäjälle vanhan luurin. Mies kuitenkin vaan moikkasi iloisesti ja huokaisin helpotuksesta. Kapusin vielä muutaman sata metriä ylemmäs ja otin joitain kuvia järven ympärille levittäytyvästä maisemasta. Ihailin hetken näkymää ja käännyin takaisin. Olin kävellyt melkein puoliväliin Sololáa.

Kävelin sadevesikourussa ja betonikaiteella. Matkalla vastaan tuli autoja, moottoripyöriä ja chicken busseja, kuten tämä tässä kuvassa.

Tien varrella on kylttejä, missä kielletään roskaamasta, mutta roskaa on silti todella paljon. Tämä kyltti kieltää puiden kaatamisen 5000 GTQ:n uhalla, ja se tuntuu tehonneen paljon paremmin.

Takaisin tullessa sama machetemies oli tien reunassa ja kysyi, miksi kuljeskelen yksinäni maantiellä. Kerroin olevani siellä vaan huvin vuoksi ja kuvailemassa. Tämän jälkeen mies alkoi selittää, että jos seuraan häntä, niin hän voi näyttää upeat maisemat. Mietin sekunnin murto-osan, että seuraanko oikeasti viidakkoveistä kantavaa tuntematomanta miestä jollekin syrjäiselle polulle Guatemalan vuoristossa, mutta niin vaan tein, vaikka se olisikin voinut päättyä huonosti. Intuitioni antoi kuitenkin hyvät tuntemukset miehen aikeista ja vaiensin epäluuloni. Seurasin miestä puskien ja ryteikön läpi, ja kohta edessämme aukesi kuin aukesikin mitä mahtavin näköala järvelle! Olimme saapuneet peltojen ja viljelmien yläpuolelle, mitkä mies kertoi omistavansa. Kuvailin hetken aikaa huipulla ja tämän jälkeen mies kysyi, minne olen menossa seuraavaksi. Sanoin että haluan mennä Reserva Natural Atitlánille, ja hän pyysi seuraamaan näyttääkseen oikopolun luontokeskukseen. Kyselin matkalla mitä hän viljelee, johon hän vastasi istutuksilla olevan mm. erilaisia sipuleita ja papuja. Mies luuli minun olevan Jenkeistä, mutta onneksi pystyin kieltämään asian ja kerroin olevani Suomesta. Siirtolaisongelman takia minua ehkä jollain tapaa hävettäisi amerikkalaisena olla turistina maassa, jonka kansalaisia oma maani halveksuisi.. Ei tietenkään kaikki jenkit ajattele Trumpin tavoin, mutta silti. Matka alas rinteeltä oli todella jyrkkä ja kivinen, ja mies auttoi minua välillä kädestä pitäen pahimpien kohtien ohi. Kyllä siinä mietin muutaman kerran, että ei mennyt tämäkään reissu sitten ilman yllätyksiä 😀 Lopulta saavuimme alas, missä ihastelin vielä viljelmiä ja katselin hetken pelloilla olevia sadonkorjaajia. Kiitin miestä avusta, hän kätteli minua, toivotti hyvää päivänjatkoa ja jatkoi matkaansa tiluksille.

Reserva Natural Atitlán

Saavuin viimein luontokeskukseen, minne oli 70 quetzalin pääsymaksu. Ajattelin ensin, että menen vain mariposarioon eli perhospuutarhaan, mutta sitten näin kyltin, missä oli pääsy myös luontopoluille ja riippusilloille. Lähdin kävelemään merkattuja polkuja pitkin viidakon siimekseen. Näin matkalla ihania koateja eli punanenäkarhuja, joita oli myös Tikalissa. Täällä niitä oli huomattavasti enemmän ja jäin hetkeksi katselemaan huvittuneena niiden touhua ja tuhisevia neniä, kun otukset kaivoivat maasta syötävää pitkällä kuonollaan. Olisi tehnyt mieli kaapata pallerot syliin, mutta en uskaltanut koskea. Villieläimiähän ne kuitenkin olivat, vaikka eivät näyttäneetkään pelkäävän ihmistä. Näin myös kolibreja ja hämähäkkiapinoita. Viidakkopolku oli tosi kiva paikka, eikä siellä törmännyt juurikaan muihin ihmisiin. Metsän yllä menee myös ziplineja (vaijeriliukumäkiä), ja niiden kyydissä liitäneet ihmiset rikkoivat välillä viidakon luonnollisen äänimaailman. Muuten siellä sai olla ihan luonnon armoilla omissa oloissaan. Kuljeskelin muutaman riippusillan yli, otin kuvia ja palasin risteyskohdasta takaisin vierailijakeskukseen. En tiennyt meneväni viidakkoon, niin en ottanut OFFia mukaan. Sainkin reissun ensimmäiset polttiaisen puremat (vastaa mäkäräisiä).

Ostin visitor centerin kahviosta jäätelön ja jäin istumaan tunniksi, koska siellä oli wifi ja sain soitettua pari whatsapp-puhelua Suomeen. Olin ainoa asiakas ja ostin vielä kahvin, jonka lisäksi autoin vahingossa kahvilan pitäjää liinoittamaan isoa pöytää. En tiedä mitä ajattelin, mutta se vaan tapahtui automaattisesti kun olin istumassa pöydän ääressä ja nainen tuli liinan kanssa siihen. No, hän kiitteli yllättyneenä kuitenkin avusta 😀 Tämän jälkeen menin vielä perhospuistoon ja yllätyin, kun se olikin suljettu tila. Luulin, että se on vaan joku metsäalue, missä saattaa hyvällä tuurilla nähdä perhosia. Se olikin iso harsokupoli, jossa oli kasvillisuutta ja vesiaihe ja kymmeniä tai satoja kauniita perhosia lentelemässä siellä täällä ja kisailemassa keskenään. Rakastan etenkin sinisiä morfoperhosia (taivaansiivet) ja oranssimustia monarkkeja. Oli ihanaa olla perhosten keskellä, sillä luonnossa niitä tapaa enää harvoin 🙁 Toisaalta meinasin alkaa itkeä, kun näin että osan perhosen siivet oli revenneet ja osa oli tallautunut maahan. Kupolin eteisaulassa oli myös yksi eksynyt perhonen ja yritin pitkään saada sitä nostettua lehden avulla ilmaan, että olisin siirtänyt sen takaisin kupoliin, mutta se ei suostunut tulemaan kyytiin. En voinut ottaa sitä sorminkaan, koska siivet olisivat vaurioituneet. Jätin sen sitten surumielin kuumaan eteiseen ja lähdin pois.

Kävelymatka Panajacheliin tuntui raskaalta paahtavassa helteessä ja lisäsin aurinkorasvaa naamaan. Heitin myös repussa olleen collegepaidan pään ympärille ettei naama ja niska palaisi. Ihmiset naureskelivat asusteelleni, mutta en välittänyt. Olisin varmaan itsekin nauranut itselleni. Kolmenkymmenen asteen helle ja joku kävelee paksu paita pään ympärillä niin että silmät vain näkyvät. Tulin takaisin hostellille ja juttelin keittiössä Tikalissa aiemmin tapaamani pariskunnan kanssa. He kauhistelivat, kun kerroin että olin kävellyt maantietä pitkin. En jaksanut kuunnella kauhistelua kovin pitkään, vaan esittelin kuvia perhosista ja luontopolusta. Ainiin, poistulomatkalla tajusin, etten ollut mennytkään sinne Jardines del Lago -hotellille, jossa olisi ollut puutarha, mutta parempi niin, että eksyin tuonne luonnonpuistoon. Luulin siis jotenkin, että se on sama paikka, mutta paluumatkalla näin Jardinin kyltin erikseen.

Sololán surkea reissu

Perjantaina eli eilen ajattelin, että lähden käymään Sololássa, minkä läpi ajoimme viime viikolla tänne tullessa. Hyppäsin chicken bussiin Calle Santanderin päästä. Kyyti maksoi 3 quetzalia, mutta reissu tuli minulle lopulta paljon kalliimmaksi. Olin ehtinyt kierrellä Sololán puistossa, kirkossa ja markkinoilla jo reilun tunnin, kun huomasin, ettei minulla ole enää rahapussia. Tajusin, että olin kiireessä jättänyt sen todennäköisesti chicken bussin penkille. Olin aamulla käynyt nostamassa rahaa, ja meinasin nostaa ensin 500 GTQ, mutta intuitio sanoi että älä nosta niin paljoa. Peruutin tapahtuman ja nostin vaan 200 GQT. Rahapussissa oli siis 210 GTQ eli reilu 20€, toinen Revolutin pankkikorteistani, yksi kajal ja huulirasva. Kun huomasin kukkaron hävinneen, avasin Revolutin puhelinsovelluksen, eikä kukaan ollut ehtinyt käyttää korttia. Tosin ei siellä tilillä olisi ollutkaan kuin 26€, koska siirrän sinne vaan tarvittaessa rahaa. Parinkymmenen euron ja pankkikortin menetys ei juurikaan haitannut, mutta harmittelin kun olin juuri alkuviikosta ostanut kauniin helmikirjaillun rahapussin. Sekään ei maksanut kuin 3€, mutta se oli kaunis. Lisäksi ärsyttää kun olen hävittänyt nyt molemmat Blistexin huulirasvat tämän reissun aikana (edit: löysinkin äsken yhden takin taskusta, jee). En suostu käyttämään muita huulirasvoja kuin kyseisen merkin tuubeja.

Sololá on paljon isompi kuin esimerkiksi tämä järven alueen pääkaupunki Panajachel. Liikenne on ruuhkaista ja ostosmahdollisuuksia on paljon enemmän. Nykynuorten joukossa näkyy samanlaista katumuotia kuin Mexico Cityssä, jonneilla on cäpit päässä ja osalla lävistyksiä. Suurin osa naisista kuitenkin pukeutuu perinteisiin maya-asuihin. Markkinoilla oli jotenkin levoton tunnelma. Olen käynyt nyt kolmilla markkinoilla täällä Guatemalassa ja kaikissa on tullut tuskastunut olo. Myyjät yrittävät väkisin myydä tuotteitaan, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta silti rasittavaa. Värejä, ääniä, hajuja ja kaikkea vaan yksinkertaisesti on ihan liikaa. Joka paikassa on samat tuotteet myynnissä, eikä oikein tiedä minne menisi tai mitä tuotteita jaksaisi katsoa. Ei pysty keskittymään mihinkään.

Sololán markkinoilta.

Sololássa sekä täällä Panassa on myös jonkun verran kerjäläisiä, jotka ovat vammautuneet jollain tapaa. Olen nähnyt jalattomia, sokeita, autistisia ja halvaantuneita ihmisiä istumassa kadulla. Vain harvalla esimerkiksi on varaa pyörätuoliin, joten jos jalat ei toimi, moni sitoo polviinsa pehmusteet ja konttaa tai raahautuu käsien varassa eteenpäin. Jos kyynelehdin jo revenneen perhosen takia, ei varmaan tarvitse sanoa, kuinka paljon tällainen näky ahdistaa ja surettaa.. Nämä kokemukset kuitenkin vain lisäävät haluani tulla tänne takaisin tekemään jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Vaikka elän suomalaisen mittapuun mukaan köyhyyden rajoilla, ei se ole mitään globaalissa skaalassa. Olen muka köyhä, mutta silti minulla on koti, ruokaa kaapissa, vaatteet päällä, tietokone, juokseva vesi, sähköt kodissa, ilmainen terveydenhuolto ja vieläpä varaa matkustaa maapallon toiselle puolelle. Ja ennen kaikkea olen suht terve. Täällä joillain ei ole mitään. Vain tyhjä muoviastia, jonka kanssa he istuvat päivästä toiseen likaisella kadulla. He istuvat hiljaa, sillä moni on ollut siellä jo niin pitkään, etteivät he enää jaksa edes pyytää almuja ohikulkijoilta.

— En jaksanut enää kierrellä vanhassa kaupungissa, koska en voinut ostaa mitään tai auttaa kerjäläisiä, ja sitten aloin miettimään, että miten pääsen takaisin Panaan ilman rahaa. Mietin sekunnin sadasosan rahan pyytämistä ohikulkijoilta, mutta hylkäsin ajatuksen samoin tein, koska en koe olevani oikeutettu moiseen toimintaan edellä mainituista syistä johtuen. Olisin ennemmin vaikka kävellyt takaisin, siihen olisi mennyt ehkä pari tuntia. Menin kuitenkin kysymään joltain chicken bussin äijältä, että miten pääsen takaisin ilman rahaa. Mies vaan pyöritteli päätään ja kehotti mennä kysymään kukkaroa chicken bussien varikolta. Are you kidding me? Guatemalassa varmasti palautetaankin yksin lojuvat rahapussit johonkin löytötavarapisteeseen 😀 Menin toisen chicken bussin luo, missä rahastaja kysyi olenko menossa Panaan. Selitin tilanteen espanjaksi, että hävitin rahapussini eikä minulla ole enää yhtään rahaa eikä pankkikorttia eikä mitään. Mies kauhisteli tilannettani ja sanoi että voin tulla kyytiin ilmaiseksi. Mitä ystävällisyyttä jälleen kerran! Kiittelin vuolaasti ja änkäydyin täyteen bussiin.

Bussissa oli tiivis tunnelma. Paikalliset käyttävät chicken busseja itsensä ja tavaroiden kuljettamiseen.

Naistenpäivän viettoa

Kävin pikaisesti hostellilla syömässä ja menin Calle Santanderille, jossa oli naistenpäivän tapahtumia menossa. Kadulla oli kukka- ja kynttiläalttari, joiden lomassa oli nuorten tyttöjen ja naisten kuvia ja heille osoitettuja kirjeitä. Mitä ymmärsin espanjakielisistä teksteistä, oli kuvissa naismurhien ja seksuaalisen väkivallan uhreina kuolleita ihmisparkoja. Alttarin päässä oli myös kuvat Berta Cáceresista, hondurasilaisesta ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistista, joka ammuttiin kotiinsa kaksi vuotta sitten. Cáceresin kuolemasta uutisoitiin laajalti eri kansalaisjärjestöjen piirissä, ja hänen kuolemansa otettiin hyvin raskaasti etenkin Keski-Amerikassa. Itsekin lenca-intiaaneihin kuulunut Cáceres ajoi alkuperäisasukkaiden oikeuksia ja vastusti suurta vesivoimahanketta, Agua Zarcaa Hondurasissa. Suomalainen Finnfund oli myös osallisena tuossa vesivoimalan rakennuttamisessa ja sinne upposi yli 2 miljoonaa euroa suomalaisten verorahoja. Hondurasissa nousseen suuren mekkalan ja Cáceresin tyttären Suomen vierailun myötä asiaa alettiin tutkimaan tarkemmin, ja lopulta Finnfund päätti irtautua hankkeesta.

Kadulla oli ohjelmaa iltaan asti. Kuvassa muistoalttari ja Bertan kuvat.

Samanlaisia monikansallisia projekteja on kuitenkin käynnissä lukuisia muitakin, ja monet niistä riistävät Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoja. Näillä seuduilla on hyvin yleistä, ettei intiaanien ja kansalaisaktivistien elämällä ole mitään merkitystä, ja lukemattomat eri projekteja vastustaneet ihmiset ovatkin menettäneet henkensä. Valtioilla ei ole mitään intressiä tutkia näitä murhia. Vuonna 2010 myös suomalainen kansalaisaktivisti Jyri Jaakkola ammuttiin kuoliaaksi Oaxacassa, Etelä-Meksikossa hänen ollessaan ajamassa alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Syyllisiä ei koskaan tuomittu, vaikka myöhemmin selvisi, että Meksikon edellisen presidentin edustaman PRI-puolueen ubisort-joukot olivat hyökkäyksen takana. Tämä kertoo paljon Keski-Amerikan korruptoituneesta oikeusjärjestelmästä.

Täällä Panassa naistenpäivän ohjelmassa oli myös bingo, jossa numeroina oli tietoa naisten oikeuksista. Kadulla oli myös telttoja, jossa pääsi maalaamaan omia plakaatteja ja kylttejä teemaan liittyen. Päivän aikana oli myös esityksiä, luentoja ja muuta ohjelmaa. Iltapäivällä osallistuin muiden joukossa protestimarssiin, joka kulki Panajachelin läpi. Kulkueessa oli paljon kovaäänisiä ihmisiä vaatimassa kunnioitusta naisille. Oli ihana nähdä, että joukossa oli myös poikia. Toivon, että edes osasta nykynuorista kasvaa tulevaisuudessa kunnon miehiä, jotka kohtelevat naisia paremmin kuin mitä edeltävä sukupolvensa. Katujen varsilla oli paljon miehiä katsomassa meidän kulkuetta ja osan kasvoilla oli selkeästi vaikea ilme. Huomasi, että esimerkiksi iskulauseet ”machismoa”, latinaisen amerikan sovinismia  ja patriarkiaa vastaan osui ja upposi joihinkin miehiin. Osa puolestaan näytti huvittuneelta, osa jopa halveksuvalta. Vaikka suurin osa omista kohtaamisistani paikallisten miesten kanssa ovatkin olleet hyviä, tiedän silti, että yleinen ilmapiiri naisia kohtaan on todella huono, ja sekä fyysinen että seksuaalinen väkivalta on yleistä täällä. Parisuhteessa ja naimisissa olevat miehet ovat myös kovin helposti pokaamassa turisteja, eikä heille merkitse mitään se, vaikka vastaisi että itsellä on mies Suomessa; ”No es importante, él no está aquí”.

Pojat pelaamassa bingoa.

Kylttien valmistusta marssia varten.

Juttelin marssin jälkeen erään tapahtumanjärjestäjän kanssa ja kyselin häneltä taustatietoa aiheesta. Hän kertoi, että täällä Panajachelissa on viime kuukausien aikana tapahtunut paljon raiskauksia ja hän mainitsi erikseen eräästä tietystä tapahtumasta, joka jäi mieleeni. 25-vuotias yhdysvaltalainen kansalaisjärjestön perustaja oli viime vuoden lopulla osallistunut jonkun tuttavansa kaverin syntymäpäiväjuhlille, jossa oli vieraana lääkäreitä. Mitä ilmeisimmin he olivat huumanneet anestesialääkkeellä Julian, jonka jälkeen hänet oli raiskattu. Luin eilen Julian blogia ja tunsin silkkaa pahoinvointia. Kun hän tapahtuman jälkeen oli hakeutunut lääkärille raiskaustutkimukseen, oli häntä ennen tutkittavana ollut vain viisivuotias tyttö. En pysty edes ajattelemaan asiaa.. — Julian tuotua asian ilmi, on hän sittemmin saanut paljon tukea paikallisilta, ja useat naiset ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Naistenpäivän tapahtumalla kerättiin samalla rahaa näiden muiden raiskausten uhrien avuksi, sillä moni naisista jättää rikosilmoituksen tekemättä ihan vain siksi, ettei täällä ole minkäänlaista luottoa oikeusjärjestelmään, ja vaikka juttu päätyisikin syyttäjälle, ei naisilla ole varaa käydä oikeutta. (Juttelin myös Julian kanssa Facebookissa ja sain hänen suostumuksensa kirjoittaa tästä asiasta.)

No photo description available.

Suomessa naistenpäivää juhlitaan iloisena tapahtumana, mutta Latinalaisessa Amerikassa päivä nähdään taistelunpäivänä, jolloin protestit ovat hyvin yleisiä. Iskulauseissa lukee espanjaksi mm. ”En halua kukkia, haluan kunnioitusta!”. Muistan tämän saman tematiikan vuoden takaa Meksikosta, missä seminaaripuheissa kerrottiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, perheväkivallasta ja miesten ylivallasta yleisesti. Onneksi toivoa kuitenkin on. Sen vuoksi oli kiva nähdä myös poikia tuolla naistenpäivän tapahtumassa – mutta etenkin nuoria tyttöjä. Ilman tällasia voimakkaita julkituloja he eivät välttämättä osaisi tai uskaltaisi vaatia muutosta.

Image may contain: 5 people, people sitting

Image may contain: flower and text

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply