Chillailua ja futista San Pedrossa

Moikka vaan täältä San Pedro La Lagunasta. Kuten viime postauksessa selvisi, saavuin tänne tiistaina ja tänään on jo sunnuntai. En ole tehnyt oikein mitään, kunhan vain ottanut tämän ihan pelkän loman kannalta. Olo oli alkuviikosta vähän huono, joten en oikein viihtynyt muualla kuin sängyssä Katsomoa ja Tubea katsoen. Join muutaman nesteytysporejuoman, otin särkylääkettä ja chillasin vaan, niin kyllä se olo siitä alkoi pikkuhiljaa normalisoitua. Huomasin alkupäivinä, että vaikka olenkin vain reilussa 1 500 metrissä, niin näin astmataustaisena pienikin kävely ylämäessä otti voimille ja hengästytti. Kävin eräänä päivänä paikallisilla markkinoilla, jotka pitävät paikkaansa kylän korkeimmilla kaduilla, joten jouduin ottamaan kesken matkan tuktukin. Tuktuk kyydit maksavat aina 5 quetzalia eli noin 50 senttiä. En ostanut mitään, joten istuskelin vain vähän aikaa kadulla ja lähdin kävelemään takaisin päin. Oli muutenkin aika huono olo, niin lämpimässä muhineet kalat ja lihat eivät ainakaan parantaneet oloa. Lisäksi markkinoilla ja tuolla keskustassa on liikaa saasteita ja ruuhkaa, joten halusin senkin vuoksi pois.

Markkinapaikka sijaitsee San Pedron kirkon lähettyvilllä.

Olen käynyt melkein joka päivä ostamassa eri leipäkaupoista tuoreita sämpylöitä ja croissanteja. Täällä majapaikassa ei ole yhteiskeittiötä, joten ruokaa en ole voinut valmistaa. Olenkin ostellut siis vain tuollaista välipalaa, leipien lisäksi hedelmiä ja pähkinöitä yms. Aamupalalla olen käynyt täällä joka aamu. Hinnat on siinä 20-30 quetzalin luokkaa per annos, mutta annokset ovat aika isoja. Täällä voi tilata huoneen piikkiin ja maksaa ostokset jälkeenpäin. Olen kuitenkin maksanut jo melkein kaikki tilaukset, että pysyy vähän kärryillä rahankäytöstä. Syömisen ja veden lisäksi en ole ostanut mitään muuta kuin yhden pienen tuliaisen puolisolleni. Mitään suurempia ostoksia en matkalta ostele edes itselleni, sillä koska olen vain repun kanssa liikenteessä, on tila sekä ennen kaikkea painomäärä rajallinen. Jo nyt Floresista lentäessä en meinannut saada reppua mahtumaan hyllylle. Haluaisin kyllä ostaa kaikkia käsitöitä ja isoja puuveistoksia (ja säkillisen kahvia), mutta se ei ole realistinen toive.

Jätticroissant, jonka sisällä on paistettu muna, avokadoa, tomaattia, mustia papuja ja salaattia.

Kaurapuuroa hedelmillä <3

Ulkona en ole käynyt syömässä erästä ihanaa ”kissakahvilaa” lukuunottamatta, josta taisinkin kertoa viime postauksessa. Café Chuasinayi’ssa on todella laadukas kahvitarjonta, sillä yritys käyttää perhetilan omaa luomukahvia, joka on käsin paahdettu. Jokainen kahviannos valmistetaan aina tuoreena, eikä sieltä saa mitään pannussa seissyttä kuraa. Olen käynyt siellä nyt kolmesti tai neljästi kahvilla ja yhtenä päivänä söin hampurilaisaterian. Sina tuli tietenkin viereeni notkumaan ja syötin pihvistä osan kissan ahnaaseen kitaan, jonka jälkeen karvapallero kävi viereeni päiväunille. Ihanaa, että edes jossain on kissujakin <3 En ole saanut nukuttua kuin yhtenä yönä ilman, että naapuruston koirat ovat alkaneet hirveän haukkumisoperaation aamuyöllä. Olen ollut aamuisin todella väsynyt, enkä ole juurikaan jaksanut nousta aamupalalle kuin vasta 10-11 maissa, vaikka olenkin ollut hereillä. Nyt istun tässä lodgen puutarhassa ja juon hedelmäsmoothieta ja kahvia. Äsken söin kaurapuuron, minkä päällä oli hedelmiä, mysliä, kanelia ja hunajaa.

Kahvi, elämän eliksiiri.

Eräänä päivänä kun olin kuljeskelemassa kaduilla, törmäsin erääseen käsityökojuun, jossa oli kaksi naista ja pieni lapsi. Jäin juttelemaan heidän kanssaan espanjaksi, ja oli oikein mukava juttutuokio. Kiva että pystyy jo kommunikoimaan paikallisten kanssa. Naiset Marta ja Maribel sekä vuodenikäinen Lupita kuuluvat paikallisiin tz’utujil-mayoihin. Mayoja on 21 eri etnisyyttä ja myös mayakieliä on lukuisia. Täällä San Pedrossa on noin 14 000 asukasta, joista suurin osa edustaa kyseistä mayaryhmää. Myös viereisen 3 000 asukkaan San Juanin asukkailla on sama etnisyys. Järven pääkaupungissa, Panajachelissa puolestaan on 15 000 asukasta, ja heistä suurin osa kuuluu cakchiquel-mayoihin. Kyliä on yhteensä 12 ja niillä kaikilla on ominaispiirteensä. San Juanissa on ehkä kaikkein aidoin maya-tunnelma ja siellä pääsee tutustumaan erityisesti perinteiseen kudontaan. En ole varma, jos saan aikaiseksi huomenna käydä siellä. Mutta on tässä vielä seuraava viikkokin aikaa, sillä veneellä Panajachelista pääsee helposti minne tahansa. Minulla ei ole mitään sen kummempaa suunniteltua ohjelmaa tänne Atitlánille. Toki olisin halunnut kiivetä tulivuorelle, mutta jotenkin 4-5 tunnin vaellus helteessä ei ole oikein jaksanut innostaa 😀 Jos käyn San Juanissa joku päivä, voi sieltä ehkä kiivetä Intiaanin nenälle/Mayan naamalle, joka ei ole yhtä uuvuttava vaellus kuin San Pedrolle kapuaminen. Oikeastaan minulle riittää se, että olen täällä näiden vuorten keskellä ja näin vieläpä tulomatkalla sen Fuegon pikkupurkauksen.

Indian nose / Mayan face.

Paikallisten kanssa. Suurin osa kylän asukkaista kuuluu tz’utujil-mayoihin.

Kaupunkina en ole vieläkään oikein muodostanut mielipidettä tästä San Pedrosta, mutta katutaidetta on ollut ilo katsella ja ihmiset ovat todella ystävällisiä. Jos olisin majoittunut enemmän keskustassa, olisin varmaan jaksanut tutustua muihin reissaajiin ja palveluihin, mutta täällä syrjemmässä on ollut toisaalta ihan kiva chillata muutama päivä. Lodgen pihalla tuntuu kuin olisi jossain sademetsässä, kun aamusta iltaan kuuluu niin moninaisia lintujen viserryksiä ja ääniä. Illan tullen linnut vaimenevat ja alkaa sirkkojen kaunis siritys. Tässä pihassa kasvaa myös banaanipuita, mitkä huomasin vasta toissapäivänä kun olin kuvaamassa videotervehdystä veljen perheelle.

Kaduilla on paljon maalattuja iskulauseita mm. luonnonsuojelun ja ihmisoikeuksien puolesta <3

— Kirjoitukseen tuli pieni katkos, kun kävin rannalla katsomassa perinteistä pyykinpesua. Lapsenlapsi oli tullut iso- tai isoisoäitinsä kanssa pyykkäämään rantaan. Pyykki levitetään tasaiselle kivelle, jonka jälkeen kankaaseen hangataan saippuaa ja vaatetta ryttyytetään käsin kiveä vasten. Välillä kankaalle heitetään lisää vettä kupilla. Lopuksi vaate huuhdellaan järvessä ja heitetään kivelle kuivumaan. Pitää itsekin pestä pyykkiä ensi viikolla, mutta menen ehkä ihan pesulaan, koska en halua huljutella saippuaa järveen. Ja no, en jaksa pestä enää yhtään nyrkkipyykkiä hostellien lavuaaripesujen jälkeen 😀 Järvi vaikutti onneksi suht puhtaalta, eikä rannassa näkynyt kuin muutama roska ainakin jos vertaa Belizeen. Levää on jonkun verran tuossa pyykinpesupaikalla, mutta en tiedä johtuuko se pesuaineiden rehevöittävästä vaikutuksesta. San Pedro yrittää päästä eroon turhasta muovijätteestä, ja yritysten on 2000 quetzalin sakon uhalla kiellettyä antaa muovikasseja, styroksisia kertakäyttöastioita tai pillejä asiakkaille. Olen saanut kuitenkin parista leipomosta pienen muovipussin, osa taas on pakannut tuotteet paperipusseihin.

Pyykkipäivä.

Kävin samalla täyttämässä vesipullon respassa ja siellä respan äijä oli käärimässä jointtia jonkun asiakkaan kanssa. Olen monena iltana haistanut pilven täällä, mutta eipä tuo liikuta suuntaan tai toiseen (edit: nyttenkin muut asukkaat polttelee jointtia tuossa). Ihan kiva vaan kuunnella jotain chilliä ambientia mikä täällä soi aina, eikä mitään raikuvaa bilemusaa, mikä kuuluisi humalaisten toimesta. Ainoastaan mietin vain Keski-Amerikan huumeiden vastaista sotaa. Meksiko ilmeisesti on laillistamassa kannabiksen, mutta tiedä sitten sen vaikutuksista muun Keski-Amerikan rikollisuuteen, eikä se pilvi ainoa ongelma ole. Etelä-Amerikasta tulee Keski-Amerikan läpi kokaiinia ja sillä on paljon laajemmat yhteiskunnalliset negatiiviset vaikutukset, kuin jollain kannabiksen viljelyllä. Itselläni ei ole mitään kannabista vastaan (silloin jos aikuinen ihminen polttaa sitä ja hoitaa muuten elämänsä) ja minulle on ihan sama, onko se esimerkiksi Suomessa laillista vai ei. Tottakai laillistamisen myötä rikollisuus siinä mielessä vähenisi, ettei liigat saisi enää savuista tuottoja, laatua voitaisiin myös valvoa ja valtio saisi verotuloja, lisäksi käyttäjien syrjäytyminen vähenisi kun käytöstä ei saisi enää tuomiota. Lähtökohtaisesti pidän esimerkiksi alkoholia paljon pahempana vaihtoehtona kuin pilvenpolttoa. Olen nuoruudessani nähnyt ja kokenut vaikka mitä asian tiimoilta, ja moni vanha kaverini on kuollut viinan ja lääkkeiden tai huumeiden yliannostukseen, moni on myös tehnyt itsemurhan ja osa on pahoinpidelty tai tapettu raa’asti huumevelkojen takia. Suurin osa rikoksista ja kuolemista liittyi alkoholiin ja laillisiin lääkkeisiin kuten Subutexiin sekä huumeista amfetamiiniin, kun taas savuissa kukaan ei koskaan tapellut eikä savujen takia kukaan menettänyt henkeään.

Nykyään suhtaudun hyvin kielteisesti oikeastaan kaikkiin muihin päihteisiin paitsi juuri kannabikseen ja ehkä joihinkin luonnon psykedeeleihin, jos niitä käyttää oikein itsetutkiskeluun eikä mihinkään sekoiluun tai eskapismiin/ongelmien pakenemiseen. Tikalin reissulla kun tutustuin guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, oli sekin mies pilvessä ja odotti että pääsee pajauttamaan lisää pyramideille. Mutta kivat hänelle, hän vaikutti kuitenkin ihan normaalilta ja menestyneeltä ihmiseltä eikä miltään jumittavalta hipiltä. Itse en pilveä kuitenkaan halua polttaa, vaikka sitä onkin ollut täällä koko ajan tarjolla jostain tuutista. Olen vihdoin viime vuosina tajunnut nuoruuden sekoilujen jälkeen, että elämä on parasta silloin kun aivot on selkeänä ja ajatus kirkkaana.

Kuva Damista joulukuulta. Juomassa ei ollut THC:tä.

Eräs Belizessä tapaamani tyyppi on pyydellyt monta kertaa, että menisin takaisin sinne, mutta olen jo valitettavasti tehnyt matkasuunnitelman enkä jaksa muuttaa sitä enää. Seuraavalla kerralla en kyllä todellakaan ostele mitään lento- ja bussilippuja etukäteen, vaan aion katsoa vasta matkan varrella mitä teen seuraavaksi. Olisin itsekin halunnut jäädä/palata Belizeen, mutta sille nyt ei voi enää mitään. Tulen kyllä tänne takaisin vielä joku päivä. Joissain paikoissa viikko on ollut ihan ok aika viettää, mutta toiset paikat vaatisivat vähintään pari kuukautta. Haluaisin myös El Salvadoriin ja Hondurasiin, ja harmittelen nyt että olen ostanut jo lennon Panamaan ja sieltä bussilipun Costa Ricaan. Pelkäsin etukäteen Keski-Amerikan jengejä ja latinomiehiä, ja sen vuoksi skippasin matkasuunnitelmasta kaksi edellämainittua maata sekä Nicaraguan, mutta tähänastiset kohtaamiset muutamaa Floresissa koettua härskiä huutelua lukuunottamatta ovat olleet pelkästään hyviä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut myös onnea matkassa. Tämä reissu on myös vahvistanut sitä ajatusta, etten todellakaan aio viettää loppuelämääni Suomessa, vaan tulen tekemään lisää tällaisia reissuja, joko yksin tai puolisoni kanssa. Se riippuu hänestä. Matkustelu ja uusien ihmisten kohtaaminen antaa niin paljon sisältöä elämään, että nyt ainakin kuolisin henkisesti, jos en pääsisi tämän reissun jälkeen enää pois Suomesta. Täällä on myös lukemattomia mahdollisuuksia vapaaehtoistöihin.

Tottakai arvostan Suomessa monia asioita, puhdasta luontoa, juomakelpoista vettä, luotettavaa infraa, turvallisuutta, suht vakaata ympäristöä ja omaa perhettäni. Mutta muuten täällä on kyllä asiat niin toisin. Suurimman eron tekee nimenomaan ihmiset; heidän ystävällinen, avarakatseinen ja avulias käytös muuttaa koko ilmapiirin. Vaikken olekaan mikään kovin sosiaalinen ihminen itse, tuntuu silti kivalta että täällä ventovieraatkin tervehtivät toisiaan ja hymyilevät vastaantulijoille. Täällä ihmiset iloitsevat toisten puolesta ja ovat valmiita auttamaan tuntemattomiakin. Vaikka ihmiset elävät meidän mittapuun mukaan huonoissa oloissa, silti harva täällä valittaa mistään turhasta. Ihmiset osaavat aidosti nauttia elämän pienistä asioista ja välittävät kanssakulkijoista. Ei ole sellaista jatkuvaa kiirettä ja häsellystä ja kilpailua, niin kuin itseään kehittyneenä pitävissä maissa. Tunnen itsekin olevani täällä iloisempi, rauhallisempi ja positiivisempi. Tottakai kaipaan läheisiäni, mutta enemmänkin haluaisin, että he olisivat kanssani täällä, kuin että olisin itse Suomessa. En kuitenkaan tiedä haluaisinko asua pysyvästi ulkomailla. Kyllä se arki joka paikassa tulee vastaan ennen pitkää ja täällä joutuu oikeasti tekemään kovasti töitä elantonsa eteen. Suomessa asuminen on taloudellisesti ja rationaalisesti ajateltuna viisaampaa, mutta se, tuoko se sisäistä onnea, on täysin eri asia.

Elämä täällä on rauhallista ja verkkaista.

No se taas siitä sosiaalisesta räntistä. Ehkä jokunen sana tästä paikasta maantieteellisestä aspektista katsottuna. Guatemala sijaitsee Keski-Amerikan pohjoisosassa, naapureina Meksiko pohjoisessa, Belize idässä, sekä Honduras ja El Salvador etelässä. Maa on jaettu 22 maakunnan tapaiseen alueeseen. Nämä pikkukylät, missä nyt olen, sijaitsevat Etelä-Guatemalassa Atitlánjärven ympärillä ja tämä alue kuuluu Sololán departementiin (tätä ennen olin Pohjois-Guatemalassa Peténin departementissä). Alue on hyvin vuoristoista ja kylien korkeudet vaihtelevat noin 1 500 – 2 110 metrissä. Alue on osa Sierra Madren vuorijonoa, joka alkaa Meksikosta. Sierra Madre itsessään kuuluu Amerikan Kordillieereihin, joka on maailman pisin vuoristojono ulottuen Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan länsiosien läpi Alaskasta Etelämantereelle asti. Vuorijonon alue on hyvin tuliperäistä, joten maanjäristyksiä sattuu usein, toisinaan myös tulivuoren purkauksia. Tämä järvi on syntynyt 85 000 vuotta sitten purkautuneen tulivuoren magmasäiliön tilalle. Räjähdys on ollut valtava, sillä magmasäiliö on ollut 18 km halkaisijaltaan ja siinä on ollut käsittämättömät 270 kuutiokilometriä laavaa. Sen aiheuttama purkaus levitti tuhkaa ja vulkaanista kiveä Floridasta Panamaan ulottuvalle alueelle pimentäen koko Keski-Amerikan taivaan tuhkanmustaksi. Osa Guatemalasta peittyi jopa 200 metrin paksuisen vulkaanisen materiaalin alle. Järven ympärillä on muitakin nyt jo sammuneita tulivuoria, kuten tämä takanani sijaitseva Volcan San Pedro sekä Volcan Toliman.

Järven paikalla on aiemmin sijainnut kalderatulivuori.

Taustalla näkyy Toliman ja San Pedro tulivuoret.

Atitlanjärven ja Guatemala Cityn välisellä alueella sijaitsee myös tulivuoret Acatenango ja Fuego, joista jälkimmäinen on ollut aktiivinen viime kuukaudet, se on myös yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Kesällä 2018 Fuego purkautui yllättäen rajusti ja tappoi paikallisten lähteiden mukaan melkein 3 000 ihmistä, jonka lisäksi lukuisia on edelleen kateissa. Purkautuminen tapahtui niin yllättäen, ettei evakuointia ehditty tekemään lähikylissä. Pyroklastiset virtaukset ja tulikuuma tuhka satoi ihmisten ja eläinten päälle ja autojen renkaat sulivat kiinni maahan. Tuhkapilvi katkaisi lentoliikenteen ja Guatemala Cityn La Aurora -lentokenttä jouduttiin sulkemaan. Läheinen reppureissaajien suosima Antiguan kaupunki peittyi myös tuhkaan. Lisäksi 8 500 hehtaaria kahvi-, papu- ja maissiviljelmiä tuhoutui. Tuho oli Guatemalan pahin sitten vuoden 1929 purkauksen. Uusia purkauksia tuli seuraavina päivinä ja lähikylistä evakuoitiin tuhansia ihmisiä. Fuego purkautui myös marraskuussa aiheuttaen jälleen kerran lentokentän sulkeutumisen ja lukemattomien ihmisten evakuoinnin.

Kun ajoimme tänne tiistaina, myös silloin Fuegosta tuprusi savua, kuten aiemmin kerroin. Vaikka ilahduinkin tuosta näystä, ei tietenkään ole hienoa, että ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa vaarassa. Toisaalta tuliperäisellä alueella asuminen on heille arkipäivää, joten se tuskin herättää mitään jatkuvaa ahdistusta. En itsekään osaa yhtään pelätä mahdollisia purkauksia tai maanjäristyksiä, vaikka tuoreessa muistissa on esimerkiksi Mexico Cityn tuhoisa järistys toissasyksyltä, missä myös tuttavani asunto vaurioitui. Ulkoministeriön sivuilla lukee näin: ”Volcán de Fuego –tulivuoren aktiivisuuden johdosta sen lähialueille matkustamista on syytä välttää.” (Välttäköön ken tahtoo.) Tiedotteessa lukee myös: ”Runsaan huume- ja jengirikollisuuden johdosta maan turvallisuustilanne on yleisesti ottaen heikko koko maassa, myös turistien suosimissa kohteissa. Rikolliset turvautuvat usein väkivaltaan ja aseisiin. — Matkustajia kehotetaan välttämään väkijoukkoja ja mahdollisia mielenosoituksia, jotka voivat nopeasti muuttua väkivaltaisiksi.” En tiedä onko minulla ollut vain hyvä tuuri, mutta en ole missään vaiheessa tuntenut oloani turvattomaksi.

Joo-o. Kirjoittelu keskeytyi taas tuohon edelliseen lauseeseen, kun aloin kuulla vuorilta torven soittoa, huutoa ja yleistä mekkalaa, jolloin tiesin futismatsin alkaneen. Olin lukenut aiemmin paikallislehdestä, että sunnuntaisin on yleensä matsi, mutta en tiennyt mitään aikataulua. Vein äkkiä läppärin huoneeseen ja juoksin kadulle, otin tuktukin ja ajoin vuoren päälle, missä Estadio Bella Vista sijaitsee (se siitä UM:n varoittelemasta väkijoukkojen välttämisestäkin). Matsi oli juuri alkanut ja kiirehdin ostamaan lippua. Minulle myytiin jostain syystä lasten lippu ja se maksoi 10 GTQ, mutta pääsin sisään ilman ongelmia. En tiennyt mikä vastapuolen joukkue edes oli, mutta suuntasin tottakai kotikatsomon päätyyn, missä hurjimmat fanit riekkuivat. Seisoin ensimmäisen puoliajan aika katsomon reunoilla, ja tauolla kävin katsomassa olisiko ulkona vielä fanikamaa myynnissä. Ei ollut mitään jäljellä, joten palasin yleisöön ja valittelin jollekin naiselle, etten ehtinyt ostaa huivia. Hän antoi minulle yllättäen oman bandanansa lahjaksi, eikä halunnut siitä rahaa vaikka olisin antanut! Uskomatonta ystävällisyyttä <3

Futismatsia vartioi 13 poliisia, joista ainakin yhdellä oli järeä aseistus.

Maalin jälkeen kotijoukkueen värit vedettiin yleisön päälle.

Siirryin toisen puoliajan alkaessa keskelle katsomoa, jotta saisin parempia kuvia riehuvista faneista ja se oli todella oikea päätös. Tunnelma oli ”muy loco”, sanoisinko 😀 Ihmiset hyppi ja lauloi, rummut ja torvet soi, ilmaan lenteli paperisilppua ja kentälle kuittinauhaa, vihreää ja keltaista savua suitsusi joka puolelta. En pidä juurikaan urheilusta, enkä seuraa edes Suomen menestystä missään hiihdossa tai jääkiekossa, mutta olen aina fanittanut jalkapalloa (etenkin Brasiliaa ja Barcaa) ja halunnut kokea Latinalaisen Amerikan futis-hurmoksen. Ihan mieletöntä, että pääsin osalliseksi tuota kokemusta ja että kotikylän joukkue vieläpä voitti matsin 5-3. Monessa paikassa varoitellaan, ettei naisen kannata mennä ainakaan yksin futismatseihin, mutta eipä tuolla mitenkään vaarallista ollut. Ainoastaan jossain vaiheessa yleisön reunalta, missä olin alussa seisonut, alkoi kuulua rähinöintiä, ja poliisit kävivät hakemassa jotain tyyppejä pois. Se ei menoa haitannut, vaan ihmiset jatkoivat elämöintiä ja ilakointia. Kun peli päättyi, jotkut savua ja paperia levittäneistä faneista tuli kyselemään mistä olen, ja riemuitsivat kun näkivät että ranteessani liehui San Pedron bandana. Joku hieman humalassa ollut äijä tuli oikein halaamaan ja antamaan poskipusuja ja heitti brofistit vaikka olenkin nainen 😀 Eräs tyyppi sanoi, ettei Guatemalassa naisia yleensä kiinnosta futis, mutta olihan tuollakin jonkun verran naisia ja tyttöjä yleisössä. Suurin osa naisista kyllä taisi seistä kauempana riehujista, mutta koska olen itsekin tällainen hurjapää, halusin nimenomaan mennä sekasorron keskelle kuvaamaan ja fiilistelemään. Oli kyllä ihan huippu tapahtuma!

Lähdin kävelemään paikallisten asukkaiden kanssa alas vuorilta ja olen nyt takaisin majapaikassa. Matkan varrella näin kun joku vanha mies makasi maassa ja itki vuolaasti. Hänen vierellään oli toinen vanha mies, joka koetti saada miestä pystyyn. Vanhus taisi olla aika laitamyötäisessä, joten menin kysymään tarvitsevatko he apua. Yhdessä sitten nostimme miesparan pystyyn ja toinen mies lähti taluttamaan itkevää miekkosta pois. Kadun päässä vähän matkan päässä seisoi jotain turisteja katsomassa ja he kysyivät minulta, oliko mies kunnossa. En kyllä oikein ole koskaan ymmärtänyt tuota, että jos on joku onnettomuus tai muu tilanne, niin miksi pitää jäädä kyttäämään eikä voi itse mennä kysymään tarvitaanko paikalla apua. En tiedä johtuuko se käymistäni ensiapukursseista vai mistä, mutta menen hyvin hanakasti tilanteisiin jos näyttää siltä, että joku on pulassa. Toivoisin, että jos itse olisin samassa tilanteessa, tulisi joku myös silloin auttamaan. Kyllä kaikilla ihmisillä on velvollisuus huolehtia myös tuntemattomista, jos joku on vaarassa tai loukkaantunut.

Päivä ehti kääntyä tässä välissä jo maanantaille. En saanut tekstiä aiemmin valmiiksi, sillä täältä katkesi sähköt yöllä ja ne palautuivat vasta tänään kahden maissa iltapäivällä. Luonnollisesti myös netti oli poikki. Aiemmin ostamani prepaid toimi satunnaisesti ja silloinkin vain edgellä. Yritin soittaa aamulla Suomeen, ettei tarvitse olla huolissaan jos minusta ei kuulu mitään vähään aikaan. Puhelu kuitenkin katkesi samoin tein enkä pystynyt soittamaan enää uudelleen enkä myöskään laittamaan tekstiviestiä. Lopulta parin tunnin päästä puolisoni sai soitettua takaisin. Yllättäen ilman nettiä ei ollutkaan vaikeaa, mutta sitäkin enemmän vaikeuksia tuotti olla koko päivä ilman kahvia 😀 Sähkökatkon takia en saanut tänään pyykkiä pestyä, joten se on tehtävä huomenna kun suuntaan Panajacheliin. Nyt on jo vähän kaihoisa olo, kun joudun taas vaihtamaan paikkaa. Tämä lodge oli kuitenkin ihan kiva ja paikalliset niin ystävällisiä. Panajachel on paljon kalliimpi ja siellä asuu aika paljon ulkomaalaisia. Toisaalta sieltä tänne päin on upeat maisemat, kun tulivuoret näkyy paremmin.

Kävin blackoutin aikana vielä kävelyllä kylällä, makasin sängyssä kattoon tuijottaen, kuuntelin ulkoa tulevia ääniä, katselin näitä blogiin tulevia kuvia valmiiksi ja lopulta myös muistin, että minulla on tuossa vanhassa puhelimessa musiikkia, mitä pystyi kuuntelemaan ilman Spotifyta, josta yleensä kuuntelen musiikkia. Tuli vähän joku vanhan ajan mökkireissu mieleen, kun esimerkiksi satoi vettä, eikä ollut muuta tekemistä kuin radion tai peltikaton päälle ropisevien pisaroiden kuuntelu sängyssä maaten. Tekee välillä ihan hyvää.

Ps. Tämän hetken biisisuosikit. Reissun aikana on tullut niin paljon ihania uusia biisejä vastaan, että jo tämä on yksi hyvä syy tulla takaisin tänne joskus <3 Rakastan lattarirytmejä ylikaiken!

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply