Monthly Archives

maaliskuu 2019

Oaxacasta Mexico Cityn kautta Panamaan

Tiistai 26.3.

Loppuaika Oaxacassa meni pääasiassa kaduilla kuljeskellen ja hostellissa chillaten. Meidän piti mennä lauantaina Hierve el Agualle, joka on mineraaleista muodostunut kivinen ”vesiputous”. Päiväretki olisi kuitenkin sisältänyt myös vierailut Mitlaan, johonkin mattokutomoon, mezcal-pajaan, ikivanhalle Tule-puulle ja ravintolaan. Retkitoimistot mainostavat reissua hintaan 150-200 pesoa, mutta todellisuudessa hinnaksi olisi tullut sisäänpääsyjen ja ravintolan kanssa lähemmäs 500 pesoa, joka on aika paljon siitä, että pääset pikaiselle visiitille vain yhteen tai kahteen kiinnostavaan kohteeseen. Olen nähnyt jo ihan tarpeeksi käsitöiden valmistusta, eikä mezcalin valmistus ja maistelu kiinnosta pätkän vertaa. Mitlan arkeologinen kylä olisi kyllä ollut ihan jees, mutta jääkööt se seuraavaan kertaan. Kävin Oaxacassa olon aikana kolmesti samassa kiinalaisessa ravintolassa syömässä buffet-lounaan. Ruoka oli todella hyvää ja maksoi vain 90 pesoa juomineen.

Mao approves.

Lauantai-iltana kirjoittelin blogitekstiä hostellin kattoterassilla ja ihailin ympärillä olevia vuoria. Voin vain kuvitella, miten upealta auringonlasku on näyttänyt entisaikaan kun paikalla ei ole ollut rakennuksia blokkaamassa maisemaa. Auringon häipyessä yhä alemmas vuorten taa, vastapäätä olevat vuoret värjäytyivät oranssin ja pinkin kautta syvän violetiksi, kunnes iltahämärä otti vallan vuorijonosta ja viimeiset pilviin heijastuneet auringonsäteet värjäsivät taivaan neonpunaiseksi.
Sunnuntaiaamuna Oaxacan osavaltion alueella oli 5,3 magnitudin maanjäristys, mutta se ei tuntunut Oaxaca Cityssä asti. Meksikossa on päivittäin seismistä toimintaa, mutta vain harvoin ne aiheuttavat merkittävää tuhoa. Alueella on kuitenkin ollut myös erittäin tuhoisia järistyksiä viime vuosien aikana. Myös tulivuoren purkaukset ovat yleisiä. Istun nyt lentokoneessa matkalla Panamáan, olemme Guatemalan tai El Salvadorin yläpuolella ja näen ikkunasta lukemattomia tulivuoria. Osa tulivuorista tupruttaa tälläkin hetkellä savua pienen purkauksen merkiksi, mutta se ei aiheuta vaaraa ympäröiville alueille. Vuorilla näyttää olevan myös lukuisia metsäpaloja, joista kohoaa savua yläilmoihin.

Läksiäisbileet Oaxacan Zocalolla

Sunnuntai-iltana olimme Ainan kanssa vielä viimeiset hetket kaupungilla, ja olimme taas lähdössä jo pois, kun jostain alkoi kuulua musiikkia (sama oli La Calenda -esityksen kanssa). Zocalolla oli käynnissä yhteistanssit ja DJ:t soitti lavalla ensin salsaa ja cumbiaa. Menimme joukon jatkoksi ja päädyin itsekin tanssimaan alkeellisia lattariaskelia. Luulin aiemmin, etten pysyisi rytmissä, mutta biitti on monesti hyvin yksinkertainen ja sen mukaan on helppo päästä notkumaan ja ottamaan sivuaskelia. Joskus tunnin päästä musiikki taukosi ja jostain asteli kaksi isoa cyber-robottia. Musiikki vaihtui tranceksi ja muuksi konemusiikiksi ja nuorempi väki aloitti omat bileensä. Osa vanhuksista jäi myöskin tanssimaan ja kaikki pitivät yhdessä hauskaa. Meininki oli ihan uskomattoman siisti ja tuntui kuin olisi ollut jossain trancebileissä. Lavalta tuli laservaloja ja savua. Jossain vaiheessa alkoi kuulua Raymixin ”Oye mujer”, ja oli minun vuoroni kiljua riemusta. Tanssimme varmaan 2½ tuntia, kunnes kello alkoi olla jo sen verran, että suuntasimme takaisin hostelleille päin. Aina oli leikkinyt ilmapallosotaa joidenkin lasten kanssa sillä aikaa kun itse tanssin meksikolaisten nuorten kanssa, joten hyvästelimme vielä lapset ja halasimme heitä. Joku ehkä 10-vuotias tyttö sanoi, että minulla on kauniit silmät, mutta oikeasti hänellä ne vasta kauniit olivatkin <3 Matkalla hostellille näimme musikanttimiesten ryhmän tulevan vastaan, ja sanoin Ainalle, että ”katso, mariachi-tyyppejä”. Miehet kuulivat sen ja tulivat luoksemme. He kysyivät mistä olemme ja juttelimme niitä näitä. Eräs miehistä halusi soittaa minulle viulukonserton. Lopuksi hän halasi ja sanoi ”hasta luego mi amor” 😀 Täällä ei paljoa kierrellä ja kaarrella.

Maanantaina heräsin hyvissä ajoin, että ehdin pakkailla kamat ja syödä aamupalan rauhassa. Respan nainen tilasi taksin klo 10:30 ja maksoin siitä 200 pesoa. Toinen vaihtoehto olisi ollut buukata shuttle Zocalolta ja maksaa 90 pesoa, mutta halusin helpon kuljetuksen kentälle, enkä muutenkaan luota hirveästi näiden shuttlekuskien aikatauluihin.. Olin kentällä todella hyvissä ajoin (lento lähti yhden, puoli kahden välillä) ja pääsin jopa turvatarkastuksen läpi ilman mitään ongelmia. Ostin etukäteen Volariksen sovelluksen kautta toisen käsimatkatavaran, sillä en mitenkään saanut kaikkea mahtumaan enää 40 litran reppuuni. Lisäksi painorajat ylittyivät selkeästi. En tiedä olisiko kukaan kysynyt asiasta, sillä en ole joutunut koskaan punnitsemaan käsimatkatavaroita. Lensin siis Volariksella ja tällä kertaa pelotti hieman koneessa turbulenssin aikaan. Kone vajosi muutaman kerran vapaapudotuksella alaspäin ja otin vaistomaisesti kiinni penkistä ja huudahdin jotain. Käytävän toisella puolella istunut tyttö teki samoin, katsoimme toisiamme ja nauroimme itsellemme 😀 Pikkukoneissa turbulenssi tuntuu tosi selkeästi, enkä tottapuhuen luota mitenkään järin paljon keskiamerikkalaisiin halpalentoyhtiöihin.. Onneksi selvisimme kuitenkin turvallisesti perille.

Xoxocotlán International Airport.

Mexico City, toinen kotini

Saavuimme Mexico Cityyn joskus puoli kolmen maissa. Jouduin vaihtamaan terminaalia, mutta matka taittui helposti AeroTrenillä, eli pienellä maisemajunalla, joka kulkee terminaalien välillä. Matka kestää viitisen minuuttia ja on ilmainen niille, kenellä on boarding pass tai lentolippu. Olin varannut yhden yön majoituksen Mexico Cityn lentokentällä sijaitsevasta kapselihotellista (tosi kallis, 38€/yö), ja ajattelin ensin, että chillaan koko loppupäivän siellä. En kuitenkaan voinut olla menemättä keskustaan. Huomasin, että täällä AeroMexicon lennolla Panamaan ja Costa Ricasta takaisin Meksikoon on lippuun merkattu yksi ruumaan menevä laukku. Kävin ostamassa H&M:ltä kivan mustan weekend-laukun ja otin siihen tärkeimmät kamat. Suuri osa vaatteista ja kaikki mitä olen ostanut matkan aikana on sullottu reppuun, ja repun laitoin ruumaan. Olen todella tyytyväinen laukkuun, koska sinne mahtuu kaikki tarvittava läppäreineen päivineen. Meinasin ensin ostaa pienen cabin-matkalaukun, mutta en sitten jaksanut. Tälle kassille tulee varmasti enemmän käyttöä ja rasittaa muutenkin raahata perässä jotain matkalaukkua.

AeroTren ”asemalla” ykkösterminaalissa.

Mutta joo, aiemmin kun olin Mexico Cityssä, en löytänyt kentältä metroasemaa. Kysyin iZzzleepin respasta, missä metro on, ja nainen neuvoi tien espanjaksi. En saanut kaikesta selvää, mutta päätin silti suunnistaa edes sinnepäin. Kävelin bussiterminaalin parkkialueen läpi, mutta matka tyssäsi aika nopeasti, kun vartija käski minun mennä jalankulkijaväylälle. Käännyin takaisin ja kysyin poliisilta tietä. Sitten vain suuntasin sinne, missä ajattelin metron olevan. Päädyin kulkemaan jonkun katumarkkinan läpi ja tuli taas niin kotoisa olo, kun ympärillä oli tavallisia meksikolaisia toimittamassa arkisia askareitaan ja syömässä katukeittiössä. Ehkä reilun kilometrin jälkeen näinkin Pantitlanin metrokyltin ja suuntasin tunneliin. Minulla oli pelkästään 10 pesoa käteistä, mutta se oli juuri se summa, minkä tarvitsin kahteen metrolippuun. Menin lippuluukulle ja sen jälkeen aloin suunnistaa kylttien perusteella oikeaan suuntaan. Metrotunnelit on todella pitkiä ja matkaa kertyy helposti satoja metrejä tai jopa kilometri ennen kuin olet laiturilla. Systeemi on kuitenkin erittäin helppo jos vain tiedät mitä linjaa olet etsimässä ja mihin suuntaan haluat mennä. Pantitlan sijaitsee aivan kaupungin oikealla laidalla, joten jouduin vaihtamaan kaksi kertaa eri linjalle ennen kuin olin Zocalolla.

Torille oli pystytetty jotain värikkäitä chillailumestoja, missä ihmiset makoilivat ja viettivät aikaa auringonpaahteelta suojassa. Jatkoin matkaa ostoskadulle päin, ja kävin monessa eri kaupassa etsimässä sopivaa laukkua. Kuljeskelin myös alueilla, joissa en ollut aiemmin käynyt. Lopulta menin takaisin H&M:lle, mistä sitten ostin laukun. Maksoin Revolutin kortilla ja myyjä kysyi espanjaksi henkkareita. Sanoin että minulla on vain passin kopio, ja hän aprikoi hetken voiko veloittaa korttia vai ei. Hän kysyi onko minulla mitään muita kortteja, missä on nimeni, mutta kerroin että kaikki paperit ja muut kortit on lentokentän hotellilla. Lopulta sain laukun kuitenkin ostettua. En tiedä onko korttimaksuissa joku pesomääräinen raja, minkä jälkeen kysytään papereita, sillä en ole aiemmin maksanut noin suuria ostoksia kortilla (laukku oli 499 pesoa). Toki olen maksanut kortilla hostellimajoitukset, mutta silloin olen muutenkin joutunut näyttämään aina passin. Kuljeskelin vielä hetken Centrossa ja jälleen kerran houkuttelin ainakin neljä tai viisi tatuointiliikkeen jätkää esittelemään heidän tatskaliikkeitä ja pyytämään minua sisään. Varmaan lävistys ja niskatatuoinnit on merkkinä siitä, että olen potentiaalinen asiakas. Pakko kyllä sanoa, että suurin osa noista tatskaliikkeiden tyypeistä on todella hyvännäköisiä. Ihan paras yhdistelmä joku perinteinen meksikolainen ulkomuoto, mihin on lisätty tatuointeja, lävistyksiä ja musta cäppi. Muy buenooo.

Ilta alkoi jo hämärtää, joten kävin pikaisesti Burger Kingissä syömässä 10 kanafilenugettia ja suuntasin takaisin metrolle. Kello oli jotain kuusi, puoli seitsemän, joten oli pahin ruuhka-aika. En jaksanut etsiä naisten metrolaituria, vaan sullouduin miesten sekaan sekalaiturille. Joukossa oli myös pari naista lisäkseni. Ihmisiä oli niin paljon, etten päässyt ensimmäiseen enkä vielä seuraavaankaan metroon. Vaunut olivat taas niin täynnä, ettei ovet menneet kiinni, koska ihmisiä oli niiden välissä. Kolmantena tuli yhtäkkiä tyhjä metro, ja kun ovet aukesivat, ihmiset juoksivat, rynnivät ja tönivät toisiaan että ehtisivät varmasti kyytiin. Tyhjät vaunut täyttyivät parissa sekunnissa ihmismerestä. En edes yrittänyt saada istumapaikkaa, vaan jäin käytävälle seisomaan. Se pitää vielä sanoa, että vaikka olinkin sekavaunussa ruuhka-aikaan, en kokenut oloani millään lailla uhatuksi tai ahdistetuksi. Olen melkein kaikkia miehiä pidempi ja uskoakseni näytän sen verran itsevarmalta, etten ole joutunut häirinnän kohteeksi. Tottakai melkein kaikki tuijottavat, mutta se on enemmänkin hyväntahtoista. Lisäksi minulla oli eilen Meksikon futisjoukkueen paita päällä, joten sain varmaan sen puolesta hyväksyviä katseita 😀 Kun saavuin Pantitlaniin, oli jo pilkkopimeää, mutta kadulla yksin kävelykään ei tuntunut kuumottavalta. Jotenkin tuntuu, että olen niin kotonani Mexico Cityssä, että vaikka alue olisikin ventovieras, ei siellä ole hankalaa liikkua. Osaan myöskin jo sen verran espanjaa, että voin tarvittaessa kysyä apua keneltä tahansa. Tämä oli neljäs kertani Mexico Cityssä ja tunnen joka kerta vain syvempää halua muuttaa sinne. Itse asiassa katsoin taas kerran asuntoja, ja olisi ihan realistinen haave vuokrata yksittäinen huone muutamaksi kuukaudeksi.

Palasin kapselihotellille, kävin suihkussa ja pakkasin kamat uuteen järjestykseen. Kapselissa oli todella mukava chillata ja se oli juuri sopivan kokoinen. Paneelissa on vaihtoehto joko siniselle tai normaalille valaistukselle, katossa on myös lukuvalot ja telkkari, jota en tosin edes avannut. Lisäksi paneelissa on kaksi usb-porttia, pistorasia ja ilmastoinnin säätimet. Heräsin aamulla 6:30, meikkasin, otin kamat ja suuntasin terminaaliin. Olin tehnyt check-inin AeroMexicon sovelluksessa, joten jonotin vain bagdroppiin. Virkailija kysyi onko minulla viisumia ja sanoin etten Suomen kansalaisena tarvitse viisumia. Hän sanoi, että järjestelmä kuitenkin kysyy sitä. Olin vähän että hmmm, mitähän nyt, mutta sitten virkailija huomasi, etten ollut ilmoittanut maastapoistumispäivää. Kerroin olevani vain viikon ja asia oli sillä selvä. Tarkastin samalla matkatavaroiden painon, ja reppu sekä kassi painavat yhteensä jo 17 kiloa. Menin turvatarkastukseen ja pääsin siitäkin tällä kertaa läpi ilman mitään ongelmia. Kävin ostamassa täytetyn croissantin ja kahvia ja menin odottamaan portille. Koneeseen mennessä oli matkan varrella ylimääräinen poliisin tarkastuspiste ja olin jo valmiina antamaan laukun tiskille ja haara-asennossa menossa tarkastukseen, mutta he vain nauroivat minulle ja käskivät jatkaa matkaa. Katsoin, niin ainoastaan meksikolaiset ja jotkut Etelä-Amerikan passeilla matkustavat otettiin syyniin. Erikoista.. Nyt istun siis puolityhjässä koneessa ja aloitimme juuri laskeutumisen. Saavun Tocumeniin, josta on noin puolen tunnin ajomatka Panamá Cityyn. Koetan varmaan tilata Uberin, sillä en tiedä yhtään miten pääsen kaupunkiin. Bussille on matkaa 10 minuutin kävely, mutta en ole varma osaanko suunnata sinne tai missä minun pitää jäädä pois kun saavun kaupunkiin. No, toivotaan että pääsen ehjänä perille!

Panaman kanava-aluetta.

Panamá, rikkaiden veroparatiisi

Keskiviikko 27.3.

Olen nyt täällä Panaman pääkaupungissa Panamá Cityssä. Lento meni hyvin ja saavuimme aikataulun mukaisesti joskus yhden maissa perille. Maahantulotarkastus oli todella tarkka ja kaikki maahantulijat mm. valokuvataan ja heiltä otetaan sormenjäljet. Passintarkastuksen jälkeen mennään tulliin, jossa kaikki tavarat läpivalaistaan ja menet itse hälytysportin läpi. Lisäksi lentokoneessa täytetty maahantulo-/tullikaavake annetaan virkailijalle. Lapussa on tosi tiukat määritelmät, mitä maahan saa tuoda ja siinä on rajattu esimerkiksi puhelimien määräksi yksi kappale. En kuitenkaan ilmoittanut, että minulla on kaksi puhelinta eikä siitä kukaan kysellytkään. Laitoin myös ruoka- ja lääke-kohtaan ”no”, vaikka minulla on omat lääkkeet sekä kahvia, suklaata ja mysliä mukana. Olen toiminut samoin myös Meksikossa silloin kun tullikaavake vielä piti täyttää. Kun viralliset muodollisuudet olivat ohi, kävin nostamassa 80 dollaria ja menin aulaan katsomaan tilannetta. Huomasin automaatin, mistä pystyi lataamaan saldoa prepaid-liittymiin. Syötin 20 dollarin setelin ja Claro-liittymäni numeron, mutta saldoa ei koskaan tullut. En saanut myöskään wifiä toimimaan ja kiroilin suomeksi ärtyneenä, sillä en pystynyt tilaamaan Uberia. Se olisi maksanut vain 10 dollaria, joten jouduin nyt ottamaan riistohintaisen taksin ja maksamaan siitä 35 dollaria. Taksikuskit olivat kaiken lisäksi todella ärsyttäviä nuoria miehiä. Onnekseni en kuitenkaan joutunut heidän kyytiin, vaan ulkona oli joku vanha taksikuski, jonka kyytiin menin. Kuski ei puhunut mitään koko matkan aikana, mikä oli ihan ok.

Matka kesti puolisen tuntia ja pääsin kirjautumaan samoin tein Hostel Siririin (6 yötä/91€). Tämä kaksikerroksinen hostelli sijaitsee keskellä kaupunkia pilvenpiirtäjien ympäröimänä. Takapihalla on palmuja ja uima-allas. Majoitun 8 hengen naisten dormissa, mutta täällä on lisäkseni vain kaksi muuta naista. Toinen on joku kenialainen maratoonari ja toinen varmaan jostain Euroopasta. Huoneessa on ilmalämpöpumppu ja sängyissä verhot, jotta saa olla omissa oloissaan. Panamá Cityssä on tällä hetkellä +34C astetta lämmintä ja ilma on kostean nihkeä. Ei kuitenkaan yhtä paha kuin mitä se oli Playa del Carmenissa. Heti päästyäni eilen hostellille, kirjauduin wifiin ja menin valittamaan WhatsAppissa Claron asiakaspalveluun puuttuvasta saldosta. Selvitin asiaa 1½ tuntia espanjaksi ja viimein sain saldon liittymälleni. Aspa koetti ensin kysyä onko minulla mitään panamalaista liittymää, onko autoa tai kaapelitv:tä tai mitään muuta palvelua, mihin he voisivat siirtää hyvityksen. Pyysin että he vain siirtäisivät summan pankkitililleni, jonka jälkeen sain vastauksen että siihen menee neljä päivää. Lähetin pankin tiedot, mutta sitten vastauksessa sanottiin, että pitäisi olla Panaman pankkitili. Totisestihan minulla onkin täällä joku veronkiertotili.. Jälleen kerran aspa kysyi mistä ostin liittymän ja sanoin että Guatemalasta. Lopulta sain tekstiviestin, että liittymälleni on siirretty 232 Guatemalan quetzalin edestä bonusta (26 euroa), jolla pystyin ostamaan datapaketin. Johan oli taas säätö! (Alla kuvia hostellin pihapiiristä.)

Mitä tulee muuhun asiakaspalveluun, kävin eilen Burger Kingissä syömässä ja asiakaspalvelu oli todella nuivaa. Sama oli myös kaupassa, josta kävin ostamassa vettä. Myyjät eivät edes vilkaise asiakasta, kukaan ei tervehdi tai kiitä tai vastaa mitään kiitokseen. Etenkin Burger Kingin myyjät olivat todella töykeitä. Kadulla ihmiset ovat apean, vihaisen ja kiireisen oloisia ja tunnelma on muutenkin aivan erilainen kuin esimerkiksi Meksikossa. Täällä on pilvenpiirtäjiä ja lasisia rakennuksia joka paikassa, saasteinen ilma, roskaa kadulla ja muutenkin kaupunkina tämä on suht ankea paikka. Tuntuu, että ihmiset juoksevat täällä vain työn ja rahan perässä eikä kukaan nauti elämästä. Vaikka Meksikossa ja Guatemalassa olot on päällisin puolin karummat ja ihmiset ovat köyhempiä, on heidän asenteensa paljon parempi. Meksikossa kadulla tuntemattomat ihmiset hymyilevät vastaantulijoille, kaikki katsovat silmiin, ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä, mutta täällä kukaan ei hymyile eikä katso vastaantulijoita päinkään. Tässä sen taas näkee, ettei raha ja varallisuus tuo onnea ja ettei rikkaat ihmiset välitä muista pätkän vertaa. Mutta koetan silti olla tuomitsematta tätä kaupunkia ensivaikutelman perusteella.

Rahatilanne alkaa olla aika heikko, joten pitää keksiä jotain halpaa tekemistä täällä. Yritän ainakin käydä joku päivä tuolla Panamá Viejossa eli vanhan kaupungin raunioilla. Pitää vaan ensin selvittää miten pääsen sinne. Matkaa on reilu 5 km, joten voisin periaatteessa kävelläkin sinne, mutta en tiedä meneekö sinne kävelytietä perille asti. Luin netistä, että tämä on autoilijoiden kaupunki, ja siltä se myös näyttää. Nyt lähden etsimään jotain syötävää. Täällä aamupala kuuluu hintaan, mutta siinä oli vain kaksi isoa pannukakkua banaanilla ja suklaakastikkeella, joten haluaisin seuraavaksi jotain suolaista.

Aamupalalla.

Ps. Ihan vähän meinaa vaan mennä hermot hostellin nettiyhteyteen.. >:( Koetin 2½ tuntia lisätä kuvia tähän postaukseen, kello on nyt kolme ja olen vihdoin valmis. Pakko saada jotain ruokaa!

Monte Albán, sapoteekkien temppelikaupunki

Otin torstaina hostellin kautta 200 pesoa maksaneen päiväretken sapoteekkiraunioille. Meinasin alunperin mennä vain tuonne Monte Albániin, jonka kierros olisi kestänyt kymmenestä kahteen. Kierreltyämme raunioilla kello oli kuitenkin vasta yksi kun lähdön aika koitti, joten päätettiin shuttlessa tapaamani brittimiehen kanssa, että jäisimme vielä muullekin tourille, joka kestäisi iltakuuteen asti. Olimme ainoita, ketkä olivat buukanneet vain lyhyen retken. Maksoimme oppaalle 50 pesoa lisää ja jatkoimme matkaa.

Raunioiden jälkeen kävimme Arrazolan kylässä jossain puuesineitä ja muita koristeellisesti maalattuja käsitöitä valmistavassa pajassa. En jaksanut kierrellä paikassa kovin pitkään, vaan menin ulos juttelemaan intialaisen ikivanhan miehen sekä meksikolaisen pariskunnan kanssa.

Käsityöpajalta suuntasimme Cuilapanin vanhaan luostarimaiseen kirkkoon, jonka holvien alla kuljeskelimme hetken. Kirkko poikkesi muista Meksikossa näkemistäni kirkoista arkkitehtuuriltaan, sillä tämä oli saanut enemmän vaikutteita roomalaisilta kuin espanjalaisvalloittajilta. Kirkossa oli meneillään messu, joten emme päässeet kaikkiin osiin. Avoinen holvirakennus oli todella kaunis, mutta kärsinyt ajan saatossa. Maanjäristysten takia oikeanpuoleiset pylväät ovat jo aikaa sitten romahtaneet. Vasen puoli on tuettu metallipalkeilla, sillä täällä on seismistä toimintaa lähes päivittäin.

Convento de Cuilapan.

Tämän jälkeen menimme syömään La Cabana del Indio -ravintolaan lähelle Zaachilan kaupunkia. Ruoka oli buffet-tyylinen ja todella herkullista! Erityisen hyviä oli rapeat tortillarullat eli flautat (huilu espanjaksi) ja maissinlehteen käärityt liha-maissitaikinanyytit eli tamalet. Chilit oli niin tulisia, ettei brittimies pystynyt syömään kuin yhden haarukallisen. Tuumasimme, että pidämme molemmat kyllä tulisesta ruuasta, mutta tässä menee raja. En pystynyt itsekään syömään kaikkea, sillä tulisuus oli niin voimakasta, että se tappoi kaiken maun muusta ruuasta. Ravintolalounas maksoi 200 pesoa, sillä otin ruuan lisäksi myös Agua Jamaican eli hibiskuksen kukasta tehdyn mehun kaltaisen juoman, sekä café de ollan, joka on hyvin tyypillinen tälle alueelle.

Alussa oli mezcal-tarjoilu. Vasemmalla brittimies ja oikealla pariskunta Mexico Citystä, joihin tutustuin matkan aikana. 

Ravintolan jälkeen ajoimme viimeiseen kohteeseen Santa Rosaan, jossa tutustuimme mustan keramiikan valmistukseen. Savenvalantaa on aina yhtä mukava katsella. Maailmassa kuulemma vain kahdessa paikassa valmistetaan tätä mustaa keramiikkaa; täällä Oaxacassa sekä Jenkkien New Mexicossa. Oaxacan menetelmä on kuitenkin ainoa, jossa käytetään edelleen prekolumbiaanista valmistustekniikkaa. Perheyrityksillä on omat salaisuutensa keramiikan valmistukseen, eikä niitä ole kaikilta osin paljastettu julkisuuteen. Keramiikan mustaa sävyä voidaan kontrolloida sillä, kuinka pitkään esineitä poltetaan uunissa. Osansa mustaan väriin tuo savessa oleva magnesium (jos oikein muistan). Jos esineeseen halutaan kiiltävä pinta, savea hangataan manuaalisesti ennen uuniin laittoa.

Olisin halunnut ostaa nämä kaikki <3

MONTE ALBÁN

Historiaa

Mutta sitten aiheeseen. Oaxacan alueella on yli 4 000 arkeologista kohdetta. Monte Albánin rauniot sijaitsee samannimisillä vuorilla, vajaa 10 km Oaxacan pääkaupungista länteen. Temppelikaupunkia pidetään Mesoamerikan vanhimpana varsinaisena kaupunkina ja sen rakentaminen aloitettiin noin 500 eaa. Kaupunki kasvoi nopeasti seuraavan kolmensadan vuoden aikana ja siellä oli parhaimmillaan 50 000 asukasta. Itse temppelialueella ei asunut kuin korkea-arvoista papistoa, mutta alueen laitamilla oli asutusta myös tavan kansalle. Sijainti vuoren laella, 400 metriä laakson yläpuolella oli merkittävä puolustuksen kannalta. Laaksossa on edelleen ikiaikaisia kyliä, kuten Mitla ja Etla.

Sapoteekit saivat vaikutteita kulttuuriinsa ja rakennelmiinsa Mesoamerikan vanhimmalta intiaanikansalta olmeekeilta näiden tullessa myymään peilejä Oaxacan laaksoon noin 850 eaa. Sapoteekkien tiedetään olleen yhteyksissä myös muinaisen Teotihuacánin asukkaiden kanssa ja tehneen muun muassa vaihtokauppaa. Vuoden 750 tienoilla kaupunki hylättiin ehkä kuivuuden takia tai siksi, ettei sapoteekeillä enää ollut kovin merkittävää poliittista valtaa ja ihmiset alkoivat muuttaa 700-luvulla muille alueille. Kaupunki säilyi sellaisenaan ja myöhemmin mm. miksteekit pitivät sitä pyhänä paikkanaan.

Hautausmenot ja uskonto

Kuulimme oppaalta tarinoita mm. hautausmenoista ja uskonnosta. Sapoteekit hautasivat vainajat talojen alla olleisiin pieniin kivialttareihin, joista on löydetty viitteitä myös Teotihuacánin oaxacalaisten asuinalueelta. Seitsemän vuoden jälkeen kun liha oli maatunut, kerättiin luut pois kivihaudasta, jotta hautakuopassa olisi tilaa tuleville vainajille. Vainajan mukaan matkalle tuonpuoleiseen laitettiin uhrilahjoja. Monte Albánista on löydetty yhteensä 300 hautaa, joiden joukossa on Mesoamerikan intiaaniraunioiden merkittävin hauta-aarre. Hauta no. 7 löydettiin vuonna 1932 ja siellä oli mm. kultaa, obsidiaania, turkoosia, jadea ja muita arvoesineitä. Hautalöytö oli siinäkin mielessä merkittävä, että sen myötävaikutuksesta myös muita Mesoamerikan intiaaniraunioita alettiin tutkia ja ennallistaa.

Merkittävän hautalöydön tekijä on saanut oman reliefin Monte Albániin.

Tässä yksi asuinrakennuksen alla olleista hautaholveista (no. 56), joita on yhteensä löydetty kolmisensataa.

Opas muuten kertoi yllättävän tiedon, josta ainakin minulla oli ollut täysin väärä käsitys. Olin ihaillut Teotihuacánissa rakennusten seinien muuraussaumoissa olevia pieniä kiviä ja näin samantyylisiä myös Monte Albánin kohteissa. Luulin niiden olleen aikalaisten lisäämiä koristeita, mutta se onkin kuulemma merkkinä siitä, että kyseinen rakennus on tutkittu ja rekonstruoitu siltä osin. Jos taas sauma on paljas, on se osa siinä kunnossa kuin mitä se löytöhetkellä oli.

Sapoteekit uskoivat muiden intiaanikansojen tavoin luonnonvoimiin ja -ilmiöihin, ja he ajattelivat, että sateen, tuulen, kuun, tulen yms. takana olivat erilaiset jumalhahmot. Näitä hahmoja palvottiin ja lepyteltiin rituaalimenoin ja uhrauksin. Myös eläimiä kuten kyyhkysiä uhrattiin, mutta ihmisiä heidän ei tiedetä uhranneen. Pyhiä eläimiä olivat jaguaari, käärme ja kotka.

Shamaania kuvaava patsas.

Alueen temppelit ja muut kohteet

Rakennelmista minulla ei ole hirveästi kerrottavaa, sillä meillä oli yhteensä vain ehkä kaksi tuntia aikaa kierrellä laajalla alueella, eikä opas kuljettanut meitä kuin puolelle kohteista, jotka sijaitsevat pohjoisella tasanteella. Alue on sen verran suuri (2 000 hehtaaria), että aikaa olisi helposti kulunut kokonainen päivä. Alla kuva alueesta pohjoistasanteelta kuvattuna.

Kun opastettu kierros oli ohi, meillä oli vain puoli tuntia aikaa omatoimiseen kuljeskeluun. Juoksin käytännössä koko alueen läpi, sillä halusin nähdä ennen kaikkea alueen toisessa päässä olevan ”Tanssijoiden gallerian” eli kivipaasit, mihin on kaiverrettu outoja ihmishahmoja. 1800-luvulla tutkijat luulivat, että kyseessä on jokin tanssia kuvaava ”historiankirjoitus”, mutta myöhemmin he ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että kaiverrukset kuvaavat kuolinkouristuksissaan vääntelehtiviä ihmisiä. Historoitsijat uskovat miesten esittävän lähikylien sotavankeja, jotka vangittiin ja kastroitiin ennen kuolemaa, osalta poistettiin sisäelimet. Monet Meksikon intiaanikansoista oli hyvin julmia nykymittapuun mukaan. Todennäköisesti kaiverrokset ovat olleet propagandaa tuleville valloittajille, jotta nämä jättäisivät kaupungin valloituksen väliin. Tanssijoiden gallerian kaiverrukset ovat peräisin aikajaksolta 500 – 100 eaa.

Tanssijoiden galleria.

Pyramidialue itsessään koostuu 200 x 300 metrin kokoisesta keskusaukiosta, jolla sijaitsee mm. observatorio ja papiston palatsit, ja aukion päädyissä olevista eteläisestä ja pohjoisesta tasanteesta. Alueen sivuilla on pienempiä pyramiditemppeleitä ja pallokenttä, jossa pelattiin muinaista rituaalista pallopeliä. Pohjoistasanteen erikoisuutena on myös syvään kaivettu keskusallas, johon sapoteekit keräsivät sadevettä. Allas oli päällystetty stukolla, joten vettä pystyi säilömään altaassa vain 10 päivää, jonka jälkeen stukko olisi alkanut liukenemaan. Vesi johdettiin kanavointia pitkin eri rakennuksiin. Alueella oli myös akvedukteja ja viemäröinti. Keskuskaukion alla on tunneleita, joita pitkin pappi kulki temppelistä toiseen ja ilmestyi yllättäen aivan toisaalle kuin missä hänet oli aiemmin nähty. Näin tavan kansalle annettiin kuva, että papit pystyivät liikkumaan rakennusten välillä jumalallisen voiman avulla. Kaikkia tunneleita ei ole tutkittu, joten niiden täydellistä merkitystä ei vielä tunneta.

Kaikkien rakennusten tarkoitusta ei tiedetä.

Temppeli.

Pieni pyhättö keskusaukiolla.

Eteläinen tasanne. Vasemmassa laidassa näkyy vähän observatoriota.

Pallokentällä pelattiin muinaista mesoamerikkalaista rituaalinomaista pallopeliä.

Tänne varastoitiin sadevettä.

Temppeleille johti salaisia tunneleita, joita pitkin papit kulkivat.

Universumin tärkeys

Kuten muillekin intiaanikansoille, myös sapoteekeille astronomia oli tärkeä osa päivittäistä elämää. Sen avulla ennustettiin vuodenkiertoa ja ajoitettiin lääkinnällisten kasvien poimintarytmiä. Tähtitaivaan ja ilmansuuntien perusteella asemoitiin myös kaupunkikuva. Keskusaukion päätemppeli oli sijoitettu auringon mukaan. 8.5. ja 5.8. aurinko paistaa viiden sekunnin ajan suoraan zeniitistä ja valaisee temppelin kauniisti katossa olevasta aukosta (kuva alla). Keskusaukiolla sijaitsee myös observatorio, jonne oli pääsy vain harvoilla ja valituilla tiedemies-papeilla ja muilla korkea-arvoisilla henkilöillä. Tiedemies-papiston koulutus aloitettiin jo lapsena, joten heille oli aikuisuuteen mennessä kehittynyt erinomainen tieteellinen osaaminen. Observatorio rakennettiin noin vuonna 100 eaa.

Ihailen muinaisten kansojen tieteellistä lahjakkuutta ja sitä, miten tarkasti he osasivat ilman teknologian apua laskea taivaankappaleiden liikkeet ja kohdistaa rakennuksensa niiden mukaan. Ihan uskomatonta!

Observatorio.

Aukion laidalla on suurikokoinen steela, jolla on korkeutta lähes 6 metriä. Se on Monte Albánin vanhimpia steeloja (aikakaudelta 100 eaa – 300 jaa), ja se on toimittanut mm. astrologisen kalenterin ja keskipäivän näyttäjän virkaa. Vuosittain steelan heittämä varjo myös kertoi kesä- ja talvipäivänseisauksien ajankohdan, sillä varjo piteni ja lyheni sitä mukaa, kun vuodenkierto eteni. Obeliskin kaltaisen monumentin itäsivulla on kaksi hieroglyfiä, joista toinen kuvaa vettä ja toisen merkitystä ei ole onnistuttu selvittämään. Länsisivulla on sapoteekkikalenterin mukainen päivämäärä, jonka uskotaan liittyvän johonkin merkittävään tapahtumaan, jota tämä kivipaasi edustaa. Monte Albánista on löydetty myös uniikki vaakatasossa oleva narratiivinen steela ja se on yksi harvoista, joka on löydetty alkuperäiseltä paikaltaan.

5,8 metriä korkea kivipaasi oli sapoteekkien astrologinen kalenteri sekä keskipäivän että vuodenkierron näyttäjä.

Harvinainen vaakatasossa oleva steela on edelleen alkuperäisellä paikallaan.

Samasta puusta veistetty

Alue on sen verran laaja, että haluan käydä siellä joskus vielä uudelleen. Sama oli Teotihuacánin kanssa. Ensin kannattaa käydä opastettu kierros, jotta saa jotain faktatietoa oppaalta ja sen jälkeen alueelle voi mennä kuljeskelemaan toisen kerran omaan tahtiin. Olen nyt tällä reissullani tutustunut syvemmin niin asteekkeihin, teotihuacanoihin, mayoihin kuin sapoteekkeihin, ja pystyy huomaamaan selkeästi, että vaikka Mesoamerikka onkin valtava alue (pelkästään Meksiko on viiden Suomen kokoinen), on näissä kaikissa kulttuureissa hyvin samantyylisiä piirteitä. Kansat ovat ajan saatossa sekä käyneet vaihtokauppaa että sotineet keskenään, mutta myös ottaneet vaikutteita toisiltaan.

Tosin samoja elementtejä kuten luonnonvoimiin uskominen ja tietyt hautausrituaalit löytyy monesta muustakin luonnonkansan kulttuurihistoriasta. On kuitenkin kiehtovaa huomata, miten universaaleja uskomuksia ja tapoja eri kansakunnilla on historian aikana ollut riippumatta asuinpaikasta. Pyramideja löytyy niin Keski-Amerikasta kuin Egyptistä, maailmannapa käsitteenä on tuttu sekä Mesoamerikan intiaanikansoille että Mongolian shamanisteille, kolmiosainen maailmankäsitys mihin kuuluu ylinen, tämä maailma sekä alinen on osa Meksikon intiaanien kuin myös muinaisten suomalaisten maailmankuvaa, tähtitieteen ja ilmansuuntien merkitys ja eläinten pitäminen jumalallisina olentoina on niin ikään yleismaailmallinen perinne. Ihmiset ovat loppupeleissä aika samanlaisia, vaikka ensisilmäyksellä toisen kulttuuri saattaa näyttääkin oudolta tai jopa raa’alta.

Ihmisoikeustilanne Oaxacassa (ja vähän muutakin)

Buenos días a [email protected]! Nyt on perjantai ja tämä on viides päiväni Oaxacan pääkaupungissa Oaxaca de Juarezissa. Päiviin on mahtunut paljon erilaisia kokemuksia. Pääosin olen luuhannut päivät yksin kaupungissa, sillä Aina on maalannut muraalia hostellille, jossa hän saa majoittua maalauksen ansiosta ilmaiseksi. Kaupunkina Oaxaca on todella kaunis. Rakennuskanta on värikästä ja vanhaa, kaupunkikuva on suht selkeä ja osaan jo liikkua Centro Historicon alueella pääosin ilman karttaa. Kaupungissa on lukuisia kirkkoja ja vierailinkin eräässä toissapäivänä. Kirkko oli katolisen tyylin mukaan hyvin koristeellinen ja mahtipontinen. Kultaa ei ole säästelty. Välillä kuitenkin mieitityttää kaiken tuon pröystäilyn tarpeellisuus ja se, miten nekin rahat olisi voitu käyttää ihmisten auttamiseen. Tottakai myös katolista kirkkoa riepotteleva pedofilia heittää synkän varjon kirkkokunnan toiminnan päälle, olkoonkin taustalla miten armollinen aate tahansa. Iltaisin olemme hengailleet yhdessä kaduilla, käyneet syömässä, vierailleet lukemattomissa tekstiili-, design- ja käsityökaupoissa sekä vain ihailleet maisemia.

All-seeing eye

Erään illan päätteeksi näin jonkun rakennuksen seinässä ”Illuminatin symboliikkaa” eli vapaamuurareiden kolmiosilmän ja muurarien työkalut. Ovi oli puoliksi auki ja sisältä kajasti sininen valo. Menimme lähemmäs katsomaan ja Aina huhuili sisällä olevalle miehelle, että meillä olisi muutama kysymys. About ikäiseni pukumies tulikin ulos ja vastaili vaivihkaa kysymyksiimme. Hän sanoi ensin paikan olevan joku rändom työpaikka ja että siellä kokoontuu filosofinen ryhmä. Sanoin, että tunnistan vapaamuurareiden symbolit ja mies myönsikin paikan olevan Benito Juarezin loosi. Emme saaneet tietenkään mennä sisälle, koska siellä oli muurareiden kokous meneillään, mutta kuvasin oven raosta aulaa. Mies puhui hiljaa ja vaivihkaa, ihan kun kyseessä olisi ollut suurikin salaisuus 😀 Lopuksi mies kätteli meitä ja kiitimme että hän oli vastaillut meille ”työajallaan”..

Olen aiemminkin nähnyt samaa symboliikkaa myös Suomessa, mutta koskaan aiemmin en ollut törmännyt noin avoimeen kerhotilaan, missä oikein on kyltti ovessa. En myöskään ole koskaan tavannut ihmistä, joka on myöntänyt olevansa vapaamuurari. Kun Seura-lehti aikanaan julkaisi nimilistan Suomen vapaamuurareista, löysin sieltä muutaman tutun nimen ja olin suht yllättynyt. Listalla oli mm. isäni entinen työnantaja, jonka luona olin itsekin lapsena viettänyt usein aikaa, entisen parhaan kaverini isoisä, jonka luona niin ikään olin käynyt lukemattomia kertoja, mummoni naapuri ja joitain muita henkilöitä, joita tiesin vain nimeltä ja ulkonäöltä. No, huvinsa kullakin.

La Calenda-performanssi

Tiistai-iltana olimme jo lähdössä takaisin majapaikkoihimme, kun kauempaa alkoi kuulua musiikinsoittoa ja ilakointia. Aina sanoi, että mennään katsomaan lähempää, ja onneksi menimme! Kyseessä oli oaxacalainen artesaanien perinne-esitys ”La Calenda”, missä kulkueessa on soittokunnan lisäksi tanssijoita traditionaalisiin asuihin pukeutuneena, järjettömän korkeilla puujaloilla tanssivia naisiksi naamioituneita poikia sekä paperimassasta tehtyjä jättimäisen kokoisia nukkeja, joiden sisällä on ihminen. Tiistaina sattui olemaan kansallinen artesaanien päivä, joten oli hyvä sattuma että osuimme paikalle juuri tuolloin. En ollut aiemmin kuullutkaan moisesta perinnekulkueesta. Seurasimme kulkuetta kadulla muiden ihmisten mukana ja päädyimme La Casa de Artesanias -käsityökeskuksen eteen, jossa bileet jatkuivat. Tunnelma oli todella hauska ja rento. Tanssin päätteeksi esiintyjät ottivat mezcal-shotteja ja tanssi siirtyi sisätiloihin. Menimme keskukseen, jossa toimii myös kauppa. Ostin savesta valetun kauniin tuikkulyhdyn, vaikka matkalaukussa ei olekaan yhtään tilaa. Olen ostanut myös pieniä tuliaisia, kuten paikallista suklaata. Mitään krääsää en rahtaa Suomeen ja olen karsinut jo osan aiemmin ostamistani kamoista. En esim. aio viedä Ozunan lippistä kotiin, vaan jätän sen tänne; vien sen varmaan kierrätyskeskukseen.


ALKUPERÄISKANSOJEN KOHTELU MEKSIKOSSA

Ei maata, ei kotia

Keskiviikkona kuljeskelin Zocalolla ja katselin käsityökojuja. Huomasin niiden päällä roikkumassa erilaisia plakaatteja, missä kerrottiin San Juan Copalan ihmisten kurjista oloista ja hallituksen/puolisotilaallisten joukkojen tekemistä pakkosiirroista. Yhtäkkiä näin parissa banderollissa Jyri Jaakkolan kuvan ja nimen. Jäin seisomaan keskelle katua ja kyyneleet nousivat silmiini. Jyrin kuolemasta tulee huhtikuun lopulla 9 vuotta ja silti nämä ihmiset muistavat hänet edelleen ja vaalivat hänen muistoaan.

Näin kadun toisella puolella myös telttoja, jossa ihmiset majoittuvat. Heillä oli siellä myös katukeittiö, joten asumus näytti pidempiaikaiselta. Illalla menimme Ainan kanssa uudelleen paikan päälle ja kysyin voisimmeko mennä juttelemaan telttakansalle. Aina toimi tulkkina ja pääsin juttelemaan Adánin, erään leirin edustajan kanssa. He kuuluvat UACOL-järjestöön ja edustavat työläisiä, jolla ei ole mahdollisuutta tehdä töitä kotiseudullaan. Leirissä olleet naiset olivat myös joutuneet lähtemään maaseudun kylistä kaupunkiin, sillä jos he olisivat jääneet sinne, olisi edessä ollut pakkonaittaminen vieraan kylän miehen kanssa. Köyhissä intiaaniheimoissa vaihtokauppaan perustuva naimisiinmeno on edelleen yleistä ja perheen tytär saatetaan vaihtaa esimerkiksi viiteen härkään. Vastaväitteille ei ole sijaa.

Jossain vaiheessa Adán kysyi, tunnenko Jyri Jaakkolan ja aloimme puhumaan San Juan Copalan tilanteesta. Paramilitaristiset joukot hallituksen antamilla käskyillä aloittivat kylän ihmisten pakkosiirron vuonna 2010, ja moni kylän asukkaista on edelleen ilman kotia tai pysyvää asuinsijaa. Myöskään mahdollisuutta työntekoon ei enää ole, sillä maan viemisen myötä meni myös elinkeinona toiminut maanviljelys. Osa San Juan Copalan asukkaista on joutunut muuttamaan kaupunkeihin, kuten Oaxaca Cityyn ja päätynyt pakon edessä myymään tekstiilejä ja silkkaa krääsää turisteille. Mitenkään ylpeitä he eivät ole tästä elämäntilanteestaan tai uudesta ”ammatistaan”.

Monimutkainen maanomistus

Miksi ihmiset sitten pakotettiin lähtemään? Yksiselitteinen vastaus on kaivostoiminta. Meksikossa on tällä hetkellä 242 käynnissä olevaa kaivosprojektia, joista suurinta osaa johtaa kanadalaiset yritykset. Hallituksella ei ole mitään intressiä ajaa köyhien maanviljelijöiden asiaa, jos toisessa vaakakupissa painaa rikkaat ulkomaiset yhtiöt. Kuten myös Talvivaaran tapauksen johdosta tiedämme, ei kaivostoiminta vie pelkästään ihmisten maita ja elantoa, vaan se tuhoaa myös ympäristöä ja alueen vesistöä. Etelä-Meksiko kärsii muutenkin kuivuudesta, joten vesivarantojen pilaaminen ja luovuttaminen kaivosyhtiöiden käyttöön on käsittämättömän julmaa alueen ihmisiä kohtaan.

Olin eilen päiväretkellä Monte Albánin intiaaniraunioilla ja vierailimme myös muutamassa muussa kohteessa, mistä kirjoitan myöhemmin lisää. Matkan aikana juttelin Jordanin eli oppaamme kanssa ja kyselin maanomistuksesta ja alkuperäiskansojen oikeuksista. Mies kertoi, että 10 x 15 metrin kokoinen maa-alue maksaa Oaxacassa 150 000 pesoa eli noin 7 000 euroa. Ei kenelläkään tavan ihmisellä ole varaa ostaa maata itselleen. Lisäksi omistussuhteet ovat monimutkaisia ja harmaan rajamailla. Yleensä maa-alueen omistaa kunta, ja jos haluat ostaa maata, joudut neuvottelemaan kunnan kanssa. Mutta se että ostat maata, ei välttämättä merkitsekään mitään. Maa-alue pitää merkata erilliseksi omaisuudeksi (en tiedä miten tämä käytännössä tapahtuu), sillä jos tontti tai maa-ala ei ole varsinaista omaisuutta, voi kunta viedä alueen mitään kyselemättä. Tämä on toinen syy sille, miksi ihmisiä pakkosiirretään ja pakotetaan jättämään kotinsa. Kysyin oppaaltakin San Juan Copalan tilanteesta, ja miksi hallitus ei avusta millään tavalla häädettyjä ihmisiä, niin hänelläkin vastauksena oli mikäs muukaan kuin raha. Ei ole mitään hyötyä auttaa varatonta ihmistä, kun maa-alueesta voi saada rahaa toiselta taholta. Tämä ei myöskään ole mikään sosialistinen yhteiskunta, missä valtiovalta voisi hyvää hyvyyttään lahjoittaa asuinsijan ja antaa uuden työpaikan kansalaiselle (tiedä häntä, tapahtuisiko tuota sittenkään, mutta you got the point). Tietenkin jos olet rikas, voit palkata asianajajan ja lunastaa tontin takaisin itsellesi, mutta harvemmin näin kuitenkaan on.

AMLO, Meksikon toivo?

Vuosi sitten Andres Manuel Lopez Obradorin puolesta kampanjoitiin ympäri Meksikoa, etenkin köyhillä alueilla iskulausein ”Juntos haremos historia” – Yhdessä teemme historiaa, ja ”La esperanza de México” – Meksikon toivo. Näitä iskulauseita on edelleen näkyvillä katujen varsilla ja seiniin maalatuissa kannanotoissa. Kysyin sekä telttakylän Adánilta että eiliseltä oppaalta heidän mielipidettään uudesta presidentistä. Esitin molemmille saman kysymyksen; uskovatko he AMLOn todella tuovan muutosta köyhien tilanteeseen, ja vaikka he molemmat olivatkin rikkaiden ylivaltaa vastaan ja lähtökohtaisesti tiedostivat samat ongelmat, huomasi vastauksista, että miehet elävät kuitenkin täysin erilaista elämää.

Kuva vuoden takaa Mexico Citystä, jolloin vaalit oli vasta tulossa kesällä.

Maanomistuksesta puhuttaessa Jordan sanoi olevansa köyhä, eikä hänellä olisi koskaan varaa ostaa maata tai omaa asuntoa. Hän kuitenkin puhui presidentin tuoneen jo nyt paljon muutoksia maan tilanteeseen ja kertoi, että yksi iso edistys on ollut valtion myöntämien lainojen antaminen kyläyhteisöille. Lainoissa ei käsittääkseni ole mitään korkoa ja ne maksetaan takaisin väljän aikataulun mukaan sitten kun yhteisöllä on varaa. Kun laina on maksettu, antaa valtio tarvittaessa uuden. Lainojen avulla yhteisöt voivat kohentaa ihmisten elämää mm. panostamalla terveydenhuoltoon, koulutukseen ja työtilanteen parantamiseen. Vaikka ajatus saattaakin kuulostaa jalolta verrattuna siihen, mitä se lienee ollut PRI-puolueen aikana, tuntuu silti oudolta, että kylät joutuvat lainan avulla rahoittamaan tuollaisia perustoimintoja, joiden kuuluisi olla turvattuna kaikille kansalaisille automaattisesti valtion toimesta. Jordan sanoi AMLOn myös vierailleen kaikissa osavaltioissa ja tutustuneen tavallisen ihmisen elämään, mistä annan itsekin isot pisteet. Presidentillä on yhteensä kuusivuotinen kausi, ja hän on ollut vasta muutaman kuukauden vallassa, joten olen kyllä varovaisen optimistinen asioiden suhteen. Tietenkään yksi ihminen ei voi muuttaa yksin koko maata ja vuosikymmenien saatossa syvään juurtunutta korruptiota.

Epätasa-arvoiset lähtökohdat elämään

Teltassa asuva Adán taas näki asian paljon synkemmin, mikä on sinällään ihan ymmärrettävää. Hän sanoi, että alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset ovat aina joutuneet kärsimään ja taistelemaan olemassaolonsa puolesta, joten on vaikea asettaa toivoa erityisen korkealle. Myöskään odotettua koulutusuudistusta ei ole tullut. En tiedä uudistuksesta tarkemmin, mutta sen piti tulla voimaan viime syksynä ja ilmeisesti siihen kuuluisi ainakin englannin pakollinen opiskelu, oppikirjojen sisällön päivittäminen ja elämänhallinnan lisääminen oppimiseen. Opetussuunnitelman oli tarkoitus muuttua ns. osaamislähtöiseksi nykyisen ulkoa opettelemisen sijaan. Maaseuduilla vanhemmilla olisi suurempi sanansija, mitä oppiaineita he haluavat kouluissa opetettavan lapsilleen. Tällä hetkellä maalla asuvilla lapsilla ei millään mittapuulla mitattuna ole samanlaisia mahdollisuuksia opintiellä, kuin kaupunkien lapsilla. Opetusmateriaalia ei ole saatavilla alkuperäiskielillä ja lukutaidottomia lapsia näissä ryhmissä on melkein 30% kun vastaava luku valtaväestön osalta on hieman päälle 10%. Oppimisessa on huomattavia eroja, jonka lisäksi opettajien tilanne on heikko. Hallitus on tähän asti sortanut opettajia, sillä aina kun joku suurempi mielenosoitus tai kansannousu on tapahtunut, on organisoijina olleet yleensä yliopistojen opettajat. He ovat valveutuneita ja tietoisia kansan kohtelusta, mikä ei tietenkään ole sopinut valtion agendaan. Tämä on taustasyynä myös muutaman vuoden takaiseen ”Los 43”:n tapaukseen, missä 43 opettajaopiskelijaa siepattiin ja tapettiin Ayotzinapassa. Kirjoitin viime vuonna Kansan Ääneen Mexico Cityn yliopiston tilanteesta, ja artikkelissa kerroin, miten oikeistolaiset tahot aiheuttavat sekasortoa kampuksilla. Voit lukea tekstin tästä.

Adán kysyi, huomasimmeko rasismia ollessamme San Cristóbal de Las Casasissa. Hän kertoi, ettei rikkaammat ihmiset edes puhu tummalle alkuperäisväestölle. Itse en siellä ollut kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta näin saman ilmiön Mexico Cityssä. Viime vuonna Jaliscon osavaltion maanviljelijät pitivät telttakylää Meksikon hallinnollisessa keskustassa niin ikään valtion virastojen edessä, ja siellä pukuherrat ja parempiosaiset meksikolaiset kävelivät köyhien ihmisten ohi, aivan kuin kadun asukkaat olisivat ilmaa. Surullista, että ihmisten jaottelu pelkän ulkonäön perusteella on globaali ilmiö, eikä edes köyhät maat välty tältä syrjinnältä. Vaikka olisit lännen mielestä köyhä, on maassasi joku sinuakin köyhempi ja huono-osaisempi, ja voit näin ollen tuntea ylemmyydentunnetta omasta asemastasi. Ja jälleen kerran huomasi myös sen, että juuri ne heikoimmassa tilanteessa olevat ihmiset ovat niitä, ketkä ovat valmiita auttamaan muita. Adán sanoi, että seuraavan kerran kun tulen Oaxacaan, hän voi järjestää minulle tapaamisen intiaaniyhteisössä tai jos haluan myöhemmin tulla teltalle juttelemaan ja haastattelemaan esimerkiksi naisia, se sopii myös.

Kuva vuoden takaa Mexico Citystä, jossa Jaliscon maanviljelivät olivat vallanneet kadun.

Valtio vs. osavaltio

Kysyin Adánilta, onko valtion edustajat noteeranneet heidän leiriään millään tavalla sinä 8 kuukauden aikana, kun he ovat majaansa Zocalolla pitäneet, niin vastaus oli puhdas ei. Sain kuulla, että itseasiassa telttakylä on suoraan valtion palatsin vastapäätä, ja kaikki aiemmin mainitsemani San Juan Copalan banderollit on ripustettu palatsin seiniin. Joka päivä Oaxacan osavaltion kuvernööri Alejandro Murat Hinojosa kävelee banderollien ja telttojen ohi työpaikalleen, mutta ei ole koskaan vaivautunut vaihtamaan sanaakaan kadulla asuvien ihmisten kanssa. Tätä en ihmetellyt enää sen jälkeen, kun kuulin kuvernöörin edustavan PRI-puoluetta. Murat Hinojosa astui virkaan vuonna 2016 ja hänen kautensa päättyy 2022. Ei ole varmaa, muuttuuko siis mikään tuona aikana. Adán kertoi myös Zocalolla sijaitsevien ravintoloiden rikkaiden omistajien ja työntekijöiden olevan ärtyneitä telttakylään ja alkuperäisheimojen myyntikojuihin. Niin, kukapa nyt haluaisi omalle tontilleen köyhälistöä muistuttamaan todellisista ongelmista..

Poliisi vartioi valtion palatsin edustalla.

Mitä Meksikon tilanteeseen tulee, näemme vasta muutaman vuoden päästä, onko muutosta todella tapahtunut. Siihen asti sopii vain toivoa parasta. Vähintä mitä yksittäinen ihminen voi tehdä, on levittää asiaa maailman tietoisuuteen. Kollektiivisen painostuksen avulla olemme saaneet muutoksia aikaan pieni pala kerrallaan. Kokonaisuutta emme voi silmänräpäyksessä muuttaa, mutta voimme vaikuttaa päättäjiin, ja myös kansalaisjärjestöjen avulla osa räikeimmistä ihmisoikeusrikkomuksista on saatu kumottua. Naisten ja lasten asema monessa maassa on parantunut viimeisten vuosien aikana esimerkiksi World Visionin ja Amnesty Internationalin avulla. Näilläkin kuitenkin on rajalliset toimintamahdollisuudet, joten alkuperäisheimojen asioista puhuttaessa suurin vaikutusvalta on yhteisön omalla panostuksella ja tavallisten ihmisten protesteilla. Nämä ihmiset ovat taistelleet koko elämänsä, joten he eivät luovuta kuukauden, ei vuoden eikä vuosikymmenenkään päästä. Siinä on korruptoituneille virkamiehille kova pala purtavaksi.

Jottei tekstistä tulisi liian pitkä ja saisin tämän joskus julkaistua, jatkan seuraavassa postauksessa hieman Monte Albánista ja muista päiväretkien kohteista Oaxacan ympäristössä.

Kaunis, poliittinen San Cristóbal

Viime tekstistä onkin hetki aikaa, ja olen itseasiassa nyt jo Oaxacassa. En pystynyt yhdistämään läppäriä nettiin jostain syystä ollenkaan sinä aikana, kun olin San Cristóbal de Las Casasissa, Chiapasin osavaltiossa. Koetan nyt kirjoitella pikaisen yhteenvedon viime viikosta. Otin siis shuttlen Guatemalasta Meksikoon ja matka meni päällisin puolin ihan hyvin. Ajelimme Quetzaltenangon, Huehuetenangon ja muiden kylien läpi rajalle. Näkymät olivat mitä upeimmat jälleen kerran ja kyllä silmä lepäsi rehevissä vuoristomaisemissa. Näin matkalla paljon mm. kahviviljelmiä. Meillä oli tosi mukava reissuporukka shuttlessa ja istuin itse japanilaisen nuoren miehen vieressä. Juttelimme mistäs muustakaan kuin animesta, Suomesta, revontulista, japanilaisen Hokusain taiteesta yms. Rakastan sitä, miten japanilaiset puhuvat englantia ja etenkin sitä, kun natiivi puhuu japania. Kuulostaa aina ihan superhauskalta 🙂

Maisemaa Guatemalan Quetzaltenangosta.

Iloinen japaniAlainen 😀

Rajan yli

Rajanylitys ei mennyt ihan putkeen, mutta selvisin siitäkin pienten ongelmien jälkeen. Ylitimme rajan La Mesíassa (GT)/La Mesillassa (MX). Guatemalan puolella ei ollut mitään ihmeellistä, sen kun mentiin migrin koppiin ja virkailija lätkäisi passiin exit-leiman. Tämän jälkeen kävelimme Meksikon puolelle, missä vaihdoimme shuttlea. Shuttle kuskasi meidät Comalapan kaupunkiin, ja menimme Meksikon migriin. Sisällä rajavartiokopin seinällä oli paljon lasten kuvia ja kysyin vartijalta, oliko kyseessä kadonneet ihmiset, johon mies vastasi asian olevan näin, paljon lapsia sekä Meksikosta että Guatemalasta. Päivittelin surkeana lasten kohtaloa miehelle. Täytin maahantulokaavakkeen normaalisti, mutta sitten kuulin, että edellä olleilta alettiin kysyä jälleen kerran turistiveroa. Bulgarialainen matkakumppani ehdotti, että sanomme olevamme Meksikossa alle seitsemän päivää, jotta välttyisimme verolta (minkä olen itseasiassa maksanut Meksiko-Panama lentolippuni yhteydessä). En tiedä miksi tein niin, mutta sanoin migrin äijälle, että olen vain viisi päivää. Luulin, että hän laittaa maahantulolappuun silti 180 päivän oleskeluluvan, kuten aina ennenkin. Katsoin kuitenkin lappua, ja siinä oli vain joku outo merkintä. Menin uudelleen tiskille ja selitin, että saatan sittenkin olla pidempään Meksikossa.. Mies tuhahti kulmat kurtussa ja kysyi miten aion maksaa veron. Tarjosin dollareita, ja hän käski ärtyneenä minun mennä pankkiin, koska tiskillä pystyi maksamaan vain pesoilla. Menin viereiseen pankkiin ja maksoin 29,50 USD. Sain kuitin ja marssin uudelleen tiskille, täytin lapun toistamiseen ja menin nöyränä migrin äijän luo. Pyysin anteeksi ja hymyilin miehelle, jonka jälkeen hän alkoi nauraa eikä ollut enää vihainen 😀

Chiapasin poliittinen sekamelska

Matka jatkui halki Chiapasin osavaltion. Pysähdyimme jossain välissä ostamaan kahvia ja välipalaa OXXOsta ja latasin samalla aiemmin ostamaani TelCelin liittymään 100 pesolla saldoa. En ole varma, kuinka paljon sain dataa. Meksikon puolella maisema muuttui hyvin alavaksi ja kahviviljelmien sijaan ikkunasta näkyi maissipeltoja ja karjatiloja. Välillä oli kyllä myös kuivaa vuoristoakin. Peltojen laitamilla ja tien varsilla oli hökkelikyliä ja hyvin alkeellisia asutuksia. Etelä-Meksiko on todella köyhää aluetta ja täällä asuu lähinnä alkuperäisheimoihin kuuluvia ihmisiä, joista moni ei edes puhu espanjaa. Tästä päästäänkin seuraavaan aiheeseen. Olin lukenut netistä, että Chiapasissa voi törmätä sekä maantieryöstöihin että tiesulkuihin. Jonkun matkaa rajanylityksen jälkeen shuttle pysähtyi keskelle vuoristotietä ja näin ikkunasta, että edessämme oli loputon autojono. Liikenne ei kulkenut ollenkaan pitkään aikaan. Sen jälkeen autot etenivät aina yhden auton mitan verran kerrallaan ja jono pysähtyi taas. Ajattelin ensin, että ehkä edessä on joku tiukka mutka, mikä sumputtaa liikenteen. Kun aikaa oli kulunut noin tunti, aloin miettimään, että ehkä olemme joutuneet tiesulkuun. Hetkeä myöhemmin kuski ilmoitti kaikille, että tie tosiaan on blokattu ja joutuisimme ehkä maksamaan päästäksemme läpi. Aloimme kaivaa kuvetta, sillä ei ollut mitään tietoa, kuinka paljon vapaus maksaisi tällä kertaa. Kyse saattoi olla kymmenistä tai sitten sadoista pesoista. Minulla oli vain dollareita, mutta ajattelin että on vastassa sitten mitä tahansa, oli käteistä sen verran, että voisin ostaa itseni vapaaksi. En pelännyt mahdollista väkivaltaa, mutta mietin hetken, että piilotanko läppärin johonkin. Ehdin laittaa ainoastaan uuden puhelimeni rintaliiveihin, kun jo olimmekin tiesulun kohdalla. Auton ympäröi molemmin puolin kymmenien miesten joukko ja ympärillä kävi hälinä. Miehet seisoivat keppien kanssa tien reunassa ja säännöstelivät autoletkan kulkua. Näin heti, ettei kyseessä ole bandiittien blokki vaan kyse oli poliittisesta tiesulusta.

MOCRI-CNPA-MN:n tiesulku La Trinitarian ja Comitanin välisellä tieosuudella.

Yllättäen kuski kuitenkin jatkoi matkaa ja ilmoitti, ettei meidän tarvinnutkaan maksaa mitään. Saimme ainoastaan A4:n, missä oli Emiliano Zapataa esikuvanaan pitävän MOCRI-CNPA-MN:n ”manifesti”. Ottaen huomioon agendan, jota monet zapatistiryhmät ajavat, olisin ollut valmis maksamaankin. Tämän alueen alkuperäisväestö taistelee henkensä edestä Meksikon hallitusta vastaan, he taistelevat saadakseen oikeuden omaan maahansa, oikeuden tehdä työtä kunnollisella palkalla. He taistelevat koulutuksen ja terveydenhuollon puolesta, ja ennen kaikkea saadakseen ihmisarvoisen elämän. Yhteisö tukee naisten oikeuksia, ja yksi iskulauseista kuuluukin, että ”Ilman naisia ei ole vallankumousta” (”Sin mujeres no hay revolución”). Myöskään alkoholia tai muita kulutushysterian tuotteita ei yhteisössä ole saatavilla, ihmiset eivät juo edes Coca Colaa toisin kuin kaikkialla muualla Meksikossa. Monia vastarintaryhmittymien jäseniä ja muita alkuperäisväestöön kuuluvia meksikolaisia on tapettu ja vangittu ilman syytä. Ihmisiä on pakkosiirretty vuosisatojen aikaisilta kotiseuduiltaan, armeija ja puolisotilaalliset joukot tekevät usein iskuja Chiapasin väestöä kohtaan, eikä viimeisimmästä iskusta ole kuin neljä päivää (15. maaliskuuta).

Meksikoon valittiin uusi vasemmistolainen presidentti, joka astui virkaan viime joulukuussa, mutta käsittääkseni zapatistit eivät suvaitse tätäkään vaihtoehtoa, sillä heidän mielestään kaikki poliittiset puolueet edustavat samaa valkokaulusrikollisuutta (”cuello blanco”). Ymmärrän kyllä tämän näkökannan, vaikka itse toivonkin, että Lopez Obrador saisi edes jotain parannuksia aikaan tällä presidenttikaudellaan. Vähän sama se on Suomessa, vaikkakin tietysti paljon lievemmässä mittakaavassa; ei yksittäiset poliitikot tai edes puolueet loppupeleissä pysty muuttamaan järjestelmää, joka on läpeensä mätä ja jota koko läntinen ja pohjoinen pallonpuolisko suurvaltojen myötävaikutuksesta pyörittää.

Ylihuomenna Chiapasissa olisi mielenosoitusmarssi, ja jos olisin edelleen San Cristóbalissa, olisin varmaan osallistunut marssiin, vaikka sitä ei suositellakaan. Marssit muuttuvat nopeasti väkivaltaiseksi, sillä armeijan joukot tulittavat ihmisiä monesti ihan summamutikassa ja ampuvat kovien panosten lisäksi kyynelkaasua ja kumiluoteja. Lisäksi on ollut yleistä, että ulkomaalaisille jotka osallistuvat poliittisiin mielenosoituksiin, ja etenkin jos sinut yhdistetään millään tavalla zapatistien tukemiseen, on edessä maasta karkoitus. Minulla roikkuu zapatistifiguuri laukun hihnassa ja ostin myös EZLN:n eli zapatistien sissijoukkojen t-paidan, mutta koska esimerkiksi San Cristóbalissakin oli armeijan rynnäkkökivääreillä varustettuja sotilaita partioimassa kaduilla, en viitsinyt lähteä provosoimaan ja kulkemaan ulkona kyseinen paita päällä. Figuuri kuitenkin roikkuu laukussa solidaarisuuden osoituksena. En tiedä joudunko poistamaan sen Mexico Cityyn palatessa, missä poliisi- ja sotilaspartioita on joka nurkalla. En kuitenkaan halua joutua karkoitetuksi maasta tai saada porttikieltoa tänne.. saati päätyä vankilaan.

Armeijan joukkoja partiomassa kadulla. Meksikossa kaikkialla on joko poliiseja, sotilaita tai vartijoita konetuliaseet tanassa (Guatemalassa näin oli myös futismatsissa). Muistan miten ihmettelin järeää aseistusta ensimmäisellä kerralla pari vuotta sitten Mexico Cityssä, mutta nyt näkyyn on jokseenkin jo tottunut. Tottakai aseisiin silti kiinnittää aina huomion ja miettii, onko moinen varustus ylimitoitettua..

Zapatistihahmon tunnistaa naaman eteen vedetystä maskista.

Muutama päivä sitten tapahtuneessa sotajoukkojen invaasiossa vangittiin ilman syytä 30 ihmistä ja ainakin kaksi on kateissa, todennäköisesti tapettu. Ei ole tietoa, oliko isku edes laillisesti määrätty vai armeijan mielivaltainen teko. Saadakseen jotain käsitystä hallituksen joukkojen ylivallasta, 15. päivän invaasiossa chipaslaiseen yhteisöön vyöryi 80:n erikois-Mersun saattue, 30 armeijan rekkaa, 2 helikopteria ja 8 Rhinoa (erikoismaasturi) plus poliisijoukot kaupan päälle. Kaikki tämä vain siksi, että sotajoukot halusivat poistaa 200 vastarinta-aktivistia, jotka olivat rauhanomaisesti pitäneet majaa eräässä rakennuksessa, jonka omistusoikeudesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen alkuperäisväestön ja hallituksen kesken.

San Cristóbal kaupunkina

Kaikkinensa meidän matka Guatemalasta Meksikoon kesti yli 12 tuntia ja saavuin hostellille joskus itakahdeksalta. Kaupunkina San Cristóbal d.L.C. on todella sympaattinen ja mukava. Tykästyin paikkaan heti ensisilmäyksellä. Rakennuskanta on hyvin vanhaa ja värikästä, ehkä hieman samantyylistä kuin Kuubassa. Katuvaloja ei juurikaan ole eikä varsinkaan mitään mainoskylttejä tai korkeita moderneja rakennuksia, kuten esimerkiksi Mexico Cityssä. Keskusta-alueella sijaitsee paljon erilaisia ruokaravintoloita, ja myös ostosmahdollisuuksia on lukuisia. Joka paikassa on katukauppiaita myymässä koruja, tekstiilejä, laukkuja, ruokaa ym. Kaduilla on Keski-Amerikan tyylin mukaan myös paljon irtokoiria, mutta niistä ei ole ollut sen kummempaa haittaa. Eräs koira oli jopa niin suloinen, että minun oli pakko käydä ostamassa sille pieni annos koiranruokaa. Karvaturrikka lähti seuraamaan minua häntä iloisesti heiluen, mutta valitettavasti minulla ei ollut antaa sille enempää murkinaa.

En muista oliko tämä joku kansallismuseo tai -galleria. Eräänä iltapäivänä kävin siellä kuuntelemassa meksikolaista perinnemusiikkia.

Voi koirua mikä ilme sillä on <3

S.C.d.L.C. on Chiapasin osavaltion entinen pääkaupunki ja edelleenkin sen kulttuurinen pääkaupunki. Kaupunki on perustettu vuonna 1528, asukasluku on 150-180 000 ja maantieteellinen korkeus 2200 metrissä. Alue on kärsinyt pahasta metsäkadosta ja monet ympäröivät vuorenrinteet on hakattu paljaiksi. Kaupunki tuli maailman tietoisuuteen 1.1.1994, päivänä jolloin NAFTA astui voimaan ja jolloin zapatistien EZLN-sissit valtasivat San Cristóbalin ja kuusi muuta alueen kaupunkia. He julistivat sanomansa, valtasivat armeijan tukikohdan, veivät sotilaiden aseet ja vapauttivat vankilassa olleita poliittisia vankeja. Ihailtavaa kapinaa. Kaupungissa on monia kauniita kirkkoja ja keskustassa olevan kirkon aukiolla oli eräänä iltana protestiteltta, jossa alkuperäisasukkaat tiedottivat poliittisten vankien aloittaneen nälkälakon.

Eräänä päivänä vain kuljeskelin ilman määränpäätä ja päädyinkin San Cristóbalin yliopistoon. Seinillä oli kauniita muraaleja, joita kävin kuvaamassa. Kaupungissa yleisestikin on todella paljon kuvaamisen arvoisia muraaleja, graffiteja ja poliittisia iskulauseita. Jatkoin matkaa yliopistolta ja tulin pian erään metsäisen kukkulan juurelle. Kapusin portaat ylös asti, missä oli jälleen yksi kirkko. Istuin aika pitkään ylös vievillä portailla ja vain katselin kaupunkia. Alas tullessa poikkesin portaiden sivulla olleeseen metsään, mutta sieltä lähti niin kammottavat tunnelmat, etten halunnut mennä kovin syvälle. Lisäksi näin eräästä puusta roikkumassa kaksi katkaistua köyttä, ja olen melko varma, että jotkut olivat hirttäytyneet sinne.

San Cristóbalin yliopisto ja kantaaottavat muraalit.

Image may contain: sky, mountain, cloud, outdoor and nature

Tutustuin jo ensimmäisenä iltana hostellilla erääseen Aina-nimiseen 29-vuotiaaseen skeittimuijaan, joka on alunperin Mallorcalta, mutta asuu nykyään Saksassa. Hengailimme yhdessä kaupungilla ja kävimme markkinoilla, ravintoloissa ja Chiapasin kulttuurimuseossa. Museon alakerrassa oli prekolumbiaanista museokamaa, keramiikkaa, mayojen steeloja yms. ja lisäksi eräs huone oli osoitettu Palenquen hallitsijalle (vai hänen vaimolleen), Reina Rojalle (Punainen Kuningatar). Huoneessa oli vuonna 1994 Palenquen raunioilta löytyneen Reina Rojan kuolinnaamio ja uhrilahjat. Haluan seuraavalla Meksikon visiitillä vierailla myös Palenquessa. Moni on kehunut sitä kauniiksi rauniokaupungiksi. Museon toinen osa alakerrassa esitteli Chiapasia espanjalaisten aikakaudella. Yläkerran tekstiilimuseossa oli varmaan satakunta erilaista perinteistä asua, mutta emme ehtineet tai jaksaneet avata jokaista vetolaatikkoa katsoaksemme millaisia asuja niistä paljastui. Yläkerrassa oli myös tilapäisnäyttely jonkun tanskalaisen tekstiiliartistin töistä.

Ikijonne ja skedemuija; olemme selkeästi noin kolmekymppisen naisen perikuvia ja sovellumme erinomaisesti Latinalaisen Amerikan naismalliin.. 😀

Image may contain: shoes and indoor

Reina Rojan kuolinnaamio.

Prekolumbiaaninen aikakausi.

Espanjalaisten invaasion jälkeen.

San Cristóbalin alueen naisilla on mustat villasta tehdyt hameet päällä.

Tekstiilimuseossa oli kauniisti kirjailtuja vaatteita. Jokaisella kylällä ja heimolla on oma tyylinsä ja värinsä vaatetuksessa. Osa tekstiileistä toi mieleeni Karjalan.

Kävimme Ainan kanssa myös lähituottajien markkinoilla, missä oli kaikkea ihanaa myynnissä. Ihana tietää, että tuotot menevät suoraan riistetyille tuottajille.

Luonnollinen pakkausmateriaali <3

Juttelin Facebookissa meksikolaisen tuttavani kanssa ja hän suositteli käymään TierrAdentro-ravintolassa, joka tukee zapatisteja ja ihmisoikeuksia yleisesti. Kävimmekin ravintolassa kahteen otteeseen ja paikka oli todella viehättävä. Katosta roikkui olkilamppuja ja punaisia tähdenmuotoisia valoja, jossa luki EZLN. Seinillä oli infotauluja eri ihmisoikeustapauksista, kuten Palestiinasta ja pakistanilaisesta Malalasta. Ravintolassa työskennellyt vanhempi nainen tuli juttelemaan pöytäämme pitkäksi aikaa ja kyselimme paikan taustoista. Nainen kertoi itse olevansa Kolumbiasta, mutta asuneensa jenkeissä 45 vuotta. Viisi vuotta sitten hän oli tutustunut meksikolaiseen tyyppiin, joka oli houkutellut naisen työskentelemään ravintolaan, ja sillä tiellä hän oli. TierrAdentro palkkaa pelkästään alkuperäiskansa-taustaisia nuoria töihin, opettaa heille työntekoa ja espanjaa sekä avaa polkua tulevaan työelämään. Mikä ihana mentaliteetti! Enkä muuten ole missään juonut yhtä hyvää kuumaa minttukaakaota kuin tuolla 🙂 Söin ekana päivänä Viva México -nimisen pizzan ja toisena päivänä äärimmäisen hyvää kanakeittoa. Ravintolan yhteydessä on myös muutama käsityökauppa, joiden yrittäjiltä ei peritä lainkaan vuokraa, joten tulot menevät suoraan pienkäsityöläisille. Ostelin kaupoista jotain pientä, kuten suklaata ja kahvia.

Tutustuimme ravintolassa myös kahden miehen bändiin ja he tulivat juttelemaan kanssamme myöhemmin. Toinen meksikolaisista miehistä kertoi tietävänsä saamelaiset, sillä hän oli asunut Norjassa vuoden verran. Hän myös tiesi Suomi-sanan 😀

San Cristóbalissa on myös erillisiä zapatistikauppoja, joista kävin ostamassa mm. tarroja läppärin kanteen, valokuvaprintin EZLN-sissistä yms. Sain puheillani myös tilapäisen matkakumppanini kiinnostumaan zapatistiliikkeestä ja hän osteli myös kaikkea sälää aiheeseen liittyen. Kerroin hänelle Meksikon vallankumouksesta, alkuperäisasukkaiden tilanteesta, Latinalaisen Amerikan vastarintaryhmistä, Pohjois-Koreasta, saamelaisista yms. Naureskelimme että olen istuttanut poliittisen aktivismin siemenen hänen päähänsä eikä siltä tieltä sitten ole enää paluuta 😀 Keskusaukion laidalla on iso graffitiseinämä, johon on kiinnitetty myös väkivaltaa vastustavia iskulauseita, Berta Cáceresin kuvia, kuvia tuomituista väkivaltarikollisista ja infoa heidän uhreistaan. Kaupunki on todellinen aktivismin keskittymä, eli oikein erinomainen vaihtoehto kaltaisilleni matkaajille. Voin todella suositella!

Mitä tulee majapaikkaamme, oli se oikein kiva hacienda-tyylinen vanha rakennus. Majoituin 6 hengen naisten dormissa. Sänky vaan oli todella kova ja hartiani menivät aivan jumiin jousilla nukkuessa. Yhtenä iltana eräs puoliksi intialainen mies hieroi niskaani jotain ayurveda-salvaa, mikä auttoikin jonkun verran. Minulla on tiikeribalsamia mukana ja olen hieronut sitäkin iholle. Eilen oli jäätävä päänsärky ja hieroin balsamia ohimoille ja särky hellitti. Haluan kuitenkin käydä hierojalla täällä Oaxacassa.

En ole yhtään enää perillä budjetistani tai rahankäytöstä. Olen ostellut vaatteita ja muuta turhaa sekä antanut ainakin 100€ kerjäläisille, mutta toisaalta en ole tehnyt kaikkia päiväretkiä mitkä oli suunnitelmissa. Jouduin muuten käymään Chiapasissa pari kertaa pankissa, sillä automaatti antoi 500 peson setelin, enkä viitsinyt ostaa sillä mitään (ostokseni ovat pääsääntöisesti pieniä, alle 100 peson suuruisia). Kuun vaihteessa ja puolessavälissä kannattaa välttää pankkiasiointia, sillä silloin Meksikossa on palkanmaksupäivä ja pankeissa on jäätävät jonot. Eräänäkin päivänä jono mutkitteli pitkälle ulos asti. Setelin rikkomisen takia ei kuitenkaan tarvinnut mennä jonon perälle, vaan pääsin jonottamaan ”pikatiskille”. Kannattaa myös hieman vertailla, mistä automaatista nostaa rahaa. HSBC taitaa olla kaikkein kallein ja se velottaa yli 80 pesoa jokaisesta nostosta, kun taas Santanderin automaatit ottavat vain reilu 30 pesoa. Muita vaihtoehtoja on mm. BBVA Bancomer ja Banamex.

Pikkujonot pankissa.

Oaxacassa

Saavuin siis eilen maanantaina tänne Oaxacan osavaltion pääkaupunkiin Oaxaca de Juareziin. Tulin ADOn luksusluokan bussilla, missä penkit taittuivat mukavasti ja lisäksi penkissä oli jalkatuki. Jalkatilaa oli niin paljon että sain jalat suoriksi. En tiennyt bussin olevan niin mukava, ja se oli oikein miellyttävä yllätys. Bussi lähti klo 20 ja sen piti saapua perille 9:30 seuraavana aamuna, mutta olimmekin perillä jo klo 7. Nukuin vain pieniä pätkiä bussissa, joten olin ihan poikki kun saavuin perille. Aina tuli tuntia aiemmalla bussilla, koska emme saaneet paikkoja samaan bussiin. Istuimme aamulla terminaalissa jonkun kolme tuntia ja mietimme mitä teemme. Aina on ollut viikon kipeänä, joten emme jaksaneet lähteä kaupungille pyörimään. Otimme taksin ja ajoimme hostelleille (emme saaneet majapaikkaa samasta paikasta täyteen buukkauksen takia). Pääsin kirjautumaan sisään vasta kolmelta, mutta sain jättää kamat respaan ja menin aulan sohvalle torkkumaan. Huoneeseen päästyäni menin ensimmäisenä suihkuun ja sitten sänkyyn makaamaan.

Bussissa oli hyvät oltavat.

Illalla tuli kuitenkin nälkä, joten lähdin vielä ulos etsimään OXXOa. Matkalla näin kadulla jonkun nuorennäköisen naisen pienen vauvan kanssa kerjäämässä rahaa. En voinut kävellä ohi, vaan pysähdyin juttelemaan hetkeksi. Nainen oli 22-vuotias Maria ja hänen sylissään oli vain 4 kk:n ikäinen Michelangelo (jos oikein sain selvää nimestä). Vauvalla oli todella paha huulesta nenään ulottuva halkio ja suussa joku metallinen kehikko tukemassa kitalakea. Olisin halunnut kaapata vauvan syliin ja käydä tyhjentämässä pankkitilin, että saisin tarjottua pienokaiselle lääketieteellisen korjausoperaation. Annoin naiselle 50 pesoa ja jatkoin matkaa kauppaan. En kuitenkaan saanut parivaljakkoa mielestäni ja tunsin syvää sympatiaa nuorta äitiä ja pientä vauvaa kohtaan. Suretti, että niin pieni ihmisen alku joutuu olemaan aamusta iltaan saasteisella kadulla. Kävin nostamassa käteistä ja menin takaisin naisen ja vauvan luo. Istuin alas ja kyselin hieman lisää naisen taustoista ja oliko hän esim. yksinhuoltaja. Onneksi hänellä kuitenkin kertomansa mukaan oli myös mies tukenaan. Kerroin olevani Suomesta ja että reppureissaamisen ohessa haluan auttaa edes hieman paikallisia ihmisiä. Annoin Marialle 500 peson setelin ja ujon nuoren naisen kasvoille levisi epäuskoinen hymy. Toivottavasti siitä on edes hieman apua. Katsoin kaupassa hintoja, niin vauvan vaippapaketti maksaa 60 pesosta ylöspäin, joten saa sillä edes jotain. Katsoin myös Oaxacan hintatasoa, ja viidelläsadalla pitäisi saada kustannettua ison asunnon kuukauden sähkö-, vesi- ja lämmityskulut. Toivotin äidille ja vauvalle kaikkea hyvää, silitin vauvan poskea ja taputin Mariaa olalle ja jatkoin matkaa. Toivon, että he pääsevät joskus kadulta pois ja vauva saisi joskus korjausleikkauksen, mikä Suomessa olisi ihan rutiinitoimenpide..

En ole kuvaillut oikein mitään täällä, joten lisäilen kuvia Oaxacasta seuraavaan postaukseen, kunhan saan sen joku päivä aikaiseksi. Nyt lähden kaupungille moikkaamaan Ainaa. Kello on 15:15 ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Eilisiltana oli rankkasade ja kaupungista katkesi sähköt joksikin aikaa. Tajusin myös, että olen hävittänyt taskulamppuni johonkin. Muistan, että se oli vielä Playalla ja ehkä Belizessä, mutta sen jälkeen en ole nähnyt sitä missään. Onneksi puhelimessa on taskulamppu, sillä sähkökatkot ovat enemmän kuin todennäköisiä täälläpäin maailmaa. Mutta niihinkin on jo tottunut. Reissua on muuten enää kolme viikkoa jäljellä ja mietin jo kauhulla paluuta Suomeen. Miten sitä taas selviytyykään pienen sulkeutuneen kaupungin elämästä ja ilottomista ihmisistä.. Kuten aiemminkin kirjoitin, pitää vain toivoa, että saan jostain töitä edes muutamaksi kuukaudeksi, jotta voin säästää rahaa ja palata tänne mahdollisimman pian <3 Nyt ei enää kaduta, että jouduin lähtemään Guatemalasta. Meksiko on aina Meksiko, ja olen iloinen että rakastuin Chiapasiin yhtä paljon kuin Mexico Cityyn. Ainoastaan Playa del Carmen on ollut pettymys tämän matkan aikana. Muuten Meksiko ja meksikolaiset ovat puhdasta kultaa 🙂

Pikainen kuva hostellin edustalta.

Hostellin aula.

Aika hyvästellä Guatemala

Istun hostellin kattoterassilla ja kirjoitan kyyneleet silmissä tätä tekstiä. Kolme viikkoa Guatemalassa alkaa tulla päätökseensä, ja lähden huomisaamuna takaisin Meksikoon. Jos totta puhutaan, en haluaisi lähteä. Haluan jäädä tänne. Olen miettinyt, että skippaisin kaikki loppureissun kohteet ja viettäisin viimeisen kuukauden pelkästään Guatemalassa. Mutta en viitsi tehdä niin. Olen kuitenkin jo maksanut kaikki lennot ja bussit Meksikoon, Panamaan ja Costa Ricaan. Odotankin vain, että pääsen Suomeen, saisin jostain töitä, voisin säästää rahaa muutaman kuukauden ja pääsisin takaisin tänne. Turistileimalla saa oleskella 90 päivää ilman viisumia ja se voisi olla ihan hyvä aika. Panajachel on ollut jostain syystä paras kohde koko tällä reissulla. En oikein osaa eritellä syytä sille. Tykästyin kuitenkin koko Guatemalaan ja haluaisin vain nähdä lisää tätä kaunista maata, tutustua uusiin ihaniin ihmisiin, syödä hyvää ruokaa, ihastella kaunista luontoa, tulivuoria ja auringonlaskuja, oppia lisää espanjaa. Myös Tikalin reissulla tapaamani amerikkalais-guatemalalainen Daniel on sanonut monesti, että kun tulen takaisin tänne, joko yksin tai puolisoni kanssa, on meille aina avoimet ovet hänen uudessa kodissaan. Olemme jakaneet viesteillä tämän reissun aikana tuntemuksiamme maata kohtaan, ja molemmat ovat täysin rakastuneita. Daniel tietenkin vielä syvemmin, koska tämä on hänen alkuperäinen kotimaansa. Oli hienoa seurata hänen ensimmäistä matkaansa synnyinseuduilleen. Jos tulen tänne joskus mieheni kanssa, tulevat he kaksi varmasti hyvin juttuun. Haluan myös, että puolisoni näkee tämän paikan. En tiedä viihtyisikö hän edes täällä, mutta haluaisin silti tarjota hänelle uusia ja mieltä avartavia kokemuksia. Mielestäni jokaisen kehittyneessä maassa asuvan ihmisen kuuluisi tehdä tällainen reissu edes kerran elämässään.

Muistan miten sanoin läpällä ennen reissua jollekin, että ehkä rakastun Guatemalaan niin pahasti, etten halua enää palata Suomeen ollenkaan. Kuinka oikeassa olinkaan. Luulin, että Belizestä lähtö oli vaikeaa, mutta tämä on tuhat kertaa kovempi paikka. Tämä on myös ensimmäinen osio matkallani, kun olen viettänyt aikaa muiden reppureissaajien kanssa. Tässä hostellissa on muutama vapaaehtoinen työntekijä, joihin olen tutustunut; eräs mies Sloveniasta, toinen El Salvadorista ja lisäksi oman reissunsa aikana toisensa tavannut pariskunta, Caroline Jenkeistä ja Ryan Irlannista. Etenkin Carolinen kanssa on ollut todella kiva jutella ja itkeskeltiin eilen yhdessä keittiössä, kun avauduin hänelle näistä tuntemuksistani. Hän kertoi tunteneensa monta kertaa samalla tavalla. Tänään istuimme kolmestaan keittiössä ja Caroline askarteli synttärikorttia koodari-veljelleen. Neuvoimme Ryanin kanssa häntä tekemään kortista Matrix-tyylisen ja siitä tuli aika hieno 😀 Harmi vain, että veli täyttää vasta 20v. eikä ole kuullutkaan Matrixista. Tulen varmasti ikävöimään näitäkin ihmisiä. Kun joskus palaan tänne, ja jos majoitun samassa paikassa, on varmasti tyhjä olo kun täällä onkin uudet työntekijät. Etenkin Carolinea tulee ikävä, hän on ensimmäinen naispuolinen reissaaja, jonka kanssa on ollut helppo ja mukava olla. Aivan kuin olisimme tunteneet aina.

Caroline ja Ryan kortin askartelupuuhissa.

Chichicastenangossa

Eilen sunnuntaina olin koko päivän Chichicastenangossa, vaikka ehdin muuttaa mieltäni kyseisen reissun suhteen monta kertaa. Chichi sijaitsee Quichen maakunnassa, Sololásta pohjoiseen ja sinne on tunnin-parin ajomatka. Kaupunki on aika iso ja siellä järjestetään joka torstai ja sunnuntai Latinalaisen Amerikan suurimmat markkinat. Markkinoilla on sekä faninsa että vihaajansa. Luin netistä, että markkinoilla on kova ryysis, myyjät aggressiivisia, hinnat on liian korkeat ja tavara muutenkin geneeristä massatuotantoa, mitä löytyy täältä Panastakin.

Markkinoilla ei tarvinnut olla yksin. Chichicastenangon asukkaat kuuluvat k’iche-mayoihin.

Lauantaina olin sitä mieltä, että en jaksa lähteä sinne pyörimään toimettomana. Mutta Leonardo, kuski jonka kyydissä pääsin tänne silloin pari viikkoa sitten, laittoi kuitenkin viestiä jälleen kerran ja kysyi mitä teen. Vaikka olimme laitelleet viestiä ja soitelleet tässä parin viikon aikana, olin skipannut meidän aiemmat tapaamiset, koska en jaksanut enää iltaisin tehdä mitään, kun hänellä olisi ollut vapaa-aikaa. Sanoin että en tiedä pitäisikö lähteä Chichiin. Hän sanoi olevansa menossa sinne kuskaamaan ihmisiä, ja että pääsisin kyydissä. Kysyin reissun hintaa, ja hän sanoi ettei minun tarvitse maksaa mitään siitä. Yllätyin hieman, mutta hän sanoi että koska olin hävittänyt aiemmin rahat ja kortin, ei minun tarvitse tuhlata rahaa reissuun. Sovittiin, että hän hakee minut Banco Industrialin edestä aamulla klo 8. Kyydissä oli muutama muukin matkustaja ja menin etupenkille istumaan. En viitsinyt kysellä matkan aikana mitään maksusta, koska kyydissä oli muitakin. Tie oli ihan sairaan mutkainen ja monissa paikoissa oli kirjaimellisesti neulansilmä. Onneksi ajoimme pakettiautolla eikä chicken bussilla, ja luotin kyllä muutenkin kuskin ajotaitoihin, vaikkakin valitin pari kertaa ohitustilanteesta (teen niin aina myös Suomessa, koska pelkään ohituksia) 😀

On tyypillistä, että ihmiset matkustavat autojen lavalla. Tässä poliisit ja mellakkavarusteet. Olen nähnyt monen poliisin nukkuvan lavalla, sillä työpäivät ovat pitkiä eikä taukoja juurikaan tunneta.

Tiet vuoristossa on hyvin mutkaisia ja jyrkkiä.

Saavuimme perille ja muut lähtivät kiertelemään kaupunkia. Jäimme hetkeksi autoon ja kysyin mikä on homman nimi. Kuski sanoi ettei minua ole merkattu minkään matkatoimiston listoille ja olen kyydissä ns. ylimääräisenä. Juttelimme palkoista ja elämästä ylipäänsä. Hän kertoi, että saa koko päivän ajosta vaan 100 quetzalia eli reilun kympin. Tunsin ärtymyksen nousevan, sillä menopaluu Chichiin maksaa 200 quetzalia per naama, ja tajusin miten paljon matkatoimistot ottavat välistä, vaikka kuskit tekevät kaiken työn. He saattavat ajaa aamuseitsemästä keskiyöhön ja palkka on silti vain 100 quetzalia. Hänellä ei ole koskaan vapaapäiviä, vaan töitä on vuoden jokaisena päivänä, eikä mitään työaikoja ole. On mentävä aina kun tulee puhelu. Leonardo kertoi miettineensä, että hän säästää rahaa ja etsii jossain vaiheessa kojootin (ihmissalakuljettajan), jonka avulla pääsee Yhdysvaltoihin töihin. Sanoin, että se on liian vaarallista ja kallista, mutta hän sanoi ettei sillä ole mitään väliä. Tunsin ahdistuksen syvenevän sisälläni ja mietin, että haluaisin vain auttaa tyyppiä jotenkin. Olihan hänkin auttanut minua niin paljon. Hän kysyi mitä haluan tehdä seuraavaksi, joten lähdimme kiertelemään kaupungille. Olin todella kiitollinen, että hän halusi tulla kanssani, vaikka oikeasti hän olisi voinut senkin aikaa vaikka nukkua autossa. Odottamisesta ei makseta mitään, vaan hän olisi ollut toimettomana klo kahteen asti, jolloin kyyti takaisin Panaan lähti. Tyyppi oli myös selkeästi väsynyt ja kysyin asiasta. Hän sanoi tulleensa edellisenä yönä klo 00 kotiin ajohommista. Vaikka olinkin iloinen, ettei tarvinnut kulkea yksin summamutikassa, tunsin silti syyllisyyttä siitä, että olin vienyt hänen lepotaukonsa. Menimme kahville ja sen jälkeen kävin nostamassa rahaa, ja annoin koko 200 quetzalia mitä matka olisi maksanut hänelle suoraan. Mielestäni se oli täysin oikein, vaikkakaan ei mennyt virallisen kaavan mukaan. Hän ei ensin olisi halunnut ottaa rahaa, mutta työnsin rahat väkisin hänen käteensä. Mitä joku 25€ minulle merkitsee – ei mitään, mutta toiselle se on kahden päivän palkka.

Ehkä avuliain ihminen, kenet olen matkan varrella tavannut. Tulee tästä kuvasta myös mieleen, kun vertailimme toistemme ihonvärejä ja kummankin mielestä toisen iho oli paremman värinen 😀

Kiertelimme ruuhkaisilla markkinoilla ja löysin onneksi melkein samanlaisen kukkaron minkä olin aiemmin hävittänyt. Menimme myös käymään Santo Tomasin kirkossa, jonka portailla oli kukkien myyjiä ja suitsukkeita. Kirkko on hyvin vanha ja kaunis. Se on rakennettu espanjalaisten aikaan 1500-luvulla, mutta kirkon tilalla on aiemmin ollut mayojen temppeli. Temppelin portaat on edelleen jäljellä ja niitä pitkin pääsee kirkkoon sisälle. Portaissa on 18 askelmaa, mikä viittaa mayakalenteriin. Kirkkoa käytetään edelleen sekä normaaleihin katolisiin messuihin, mutta myös mayojen perinteisiin rituaaleihin, joihin ulkona palaneet suitsukkeetkin liittyivät. Sisällä oli vanha maya-mummo sytyttämässä kynttilöitä rukousten merkiksi. Tunnelma oli mystinen ja kiehtova. Katolisen kirkon kynttilämerestä, kukista ja pyhimysten kuvista mieleeni tulee aina Claire Danesin ja Leonardo DiCaprion esittämä Romeo ja Julia, joka on yksi nostalgisimmista lempileffoistani. Olen nähnyt sen varmaan 20 kertaa ja itken aina sitä katsoessa. Istuimme kirkossa jonkun aikaa ja puhuimme uskonnosta. Ihmiset täällä ovat hyvin uskonnollisia ja kaikki paikalliset, ketkä astuvat kirkkoon, tekevät ovella ristin merkin, ja samoin poistuessaan kirkosta. Kuljeskelimme vielä hetken markkinoilla, Leonardo osti meille hedelmäkulhot ja menimme takaisin autolle. Hän halusi nähdä kuvia Suomesta, perheestäni ja puolisostani. Lähdimme jonkun ajan päästä takaisin markkinoille, koska aikaa oli vielä monta tuntia. Näin eräässä kojussa kauniita tekstiilejä ja halusin ostaa mustan kaitaliinan, missä on punaista ja keltaista kirjailua. Hinta olisi ollut 150 GTQ, mutta Leonardo tinki sen 125:een. Silti aika kova hinta Guatemalan mittapuulla, mutta pääsinpähän eroon quetzaleista ja sain edes jonkun käsityön täältä muistoksi. Kävimme tämän jälkeen vielä jonkun hotellin sisäpihalla katsomassa puutarhaa ja papukaijoja.

Pahoitin mieleni pikkulintujen karskista kohtelusta :'(

Santo Tomas -kirkon portailla myydään kukkia ja poltetaan suitsukkeita.

Kello lähestyi kahta ja menimme takaisin autoparkkiin odottamaan muita matkustajia, kun kuski sai puhelun, että eräästä hotellista pitää hakea kolme matkustajaa lisää. Kävelimme paikan päälle, mutta emme löytäneet kyytiläisiä mistään. Odotimme varmaan vartin ja kysyin eikö hän voi soittaa kyydinvälittäjälle. Ei kuulemma ollut saldoa eikä puhelimessa ole datapakettiakaan, joten tarjosin omaa puhelintani. Omakin saldoni oli kuitenkin loppunut, kun koetin soittaa Suomeen reilu viikko sitten, enkä saanut myöskään mobiilidataa päälle, että olisin voinut avata Whatsappin. Sitten kyydin välittäjä kuitenkin soitti, että mene hakemaan auto ja tule kohta uudelleen hotellille. Teimme työtä käskettyä, ja parkissa aamuiset matkustajat jo odottivat. Palasimme hotellille ja uudet matkustajat pääsivät kyytiin. Taas kerran huomasi, millaista ylimääräistä säätöä kaikki pikkuasiatkin täällä vaatii, ja miten vaikeaa asioiden hoitaminen on. Ei täällä ole itsestäänselvää näemmä edes se, että voit soittaa jollekin ja kysyä asiasta. Välillä tuntuu, kuin olisi palannut ajassa taaksepäin johonkin 90-luvun Suomeen, mutta en sano tuota mitenkään pahalla.

Nunca te olvidaré

Saavuimme Panaan joskus puoli neljän maissa ja koko paikka oli savun peitossa. Täällä on ollut viime päivinä pahenevassa määrin metsäpaloja, joten näkyvyys Sololáan menevältä tieltä järvelle oli täysin nolla. Tulivuoria ei pystynyt näkemään ollenkaan ja koko taivaan peitti keltaharmaa usva. Ilmassa oli savun käry ja kurkkua kaiherti. Jätimme muut matkustajat supermercadon eteen, mutta kuski vei minut hostellille asti. Kiitin häntä kaikesta avusta ja seurasta, ja hän halusi vielä halata minua. Tuntui raskaalta sanoa hyvästit ja hänellä oli myös kyyneleet silmissä. Tiesin, etten tule ehkä näkemään kyseistä ihmistä enää koskaan. Itkin, kun tulin hostellille. En siksi, etten näkisi tyyppiä enää, vaan ylipäänsä siksi, koska on ollut todella raskasta henkisesti ensin tutustua täällä ihmisiin, ystävystyä, ja sitten joutua sanomaan hyvästit. Sama oli Belizessä tapaamieni ihmisten kanssa. Täällä asian tekee paljon vaikeammaksi se, että elämä on oikeasti vaarallista, ja jokainen hyvästijättö voi kirjaimellisesti olla viimeinen. Ihmisiä kuolee niin paljon väkivallan ja auto-onnettomuuksien takia, ettei elämä ole itsestäänselvää. Muistan kokeneeni tätä samaa ahdistusta silloin, kun osa turvapaikanhakijoista joihin olin tutustunut, joutui palaamaan takaisin Kurdistaniin ja Afganistaniin. Tiesin etten tule näkemään heitäkään enää koskaan, en myöskään tiennyt selviävätkö he hengissä kotimaihinsa palattuaan. Vielä näin kolmen vuoden jälkeenkin mietin usein, mitä heille kuuluu ja ovatko he enää elossa. Maailma tuntuu joskus niin epäreilulta paikalta ja se ottaa oikeasti koville. Mieltäni masensi myös se, että olin hetkeä aiemmin nähnyt Panajachelin kadulla hautajaissaattueen, jossa kannettiin pientä valkeaa arkkua. En edes pystynyt katsomaan ihmisiä, jotka itkien joutuivat hyvästelemään pienen lapsen, jonka elämä oli päättynyt aivan liian aikaisin.

Vuoret on savun peitossa.

Ero selkeän ja savuisen päivän välillä on huomattava.

Matka on ollut tunteikas ja vaikka tämä onkin ollut kaikin puolin ihana kokemus, huomaan tekstejä kirjoittaessani, että olen myös itkenyt aika paljon 😀 Täällä kaikki tunteet moninkertaistuu jostain syystä ja on jotenkin paljon enemmän elämässä ja hetkessä kiinni.

Tänään olen myös itkeskellyt pitkin päivää ja asiaa on pahentanut se, kun kuulin että täällä katosi viikko sitten 23-vuotias brittinainen, joka oli reppureissaamassa. Hänet on nähty viimeksi San Juan la Lagunassa päivänä, jolloin lähdin naapurikylästä San Pedrosta tänne järven toiselle puolelle. Valvontakameroiden mukaan nainen oli lähtenyt hostellista aamuyöllä, palannut takaisin parin tunnin päästä ja lähtenyt uudelleen joskus puoli kuuden maissa aamulla. Hän oli jättänyt jälkeensä passin, puhelimen, rahat ja kaiken. Tänään uutisoitiin, että naisen takki on löytynyt maastosta. Tämänkin tapauksen takia olisin halunnut jäädä tänne ja mennä auttamaan naisen etsinnöissä. Tiedän kuitenkin sisimmässäni, että ellei tämä ole omaehtoinen katoaminen, niin Catherine enää tuskin löytyy elossa. Olen ollut tietoinen siitä, että reppureissaajia katoaa ympäri maailmaa, mutta nyt kun itse on paikan päällä ja tällaista tapahtuu täällä pienessä yhteisössä, tuntuu asia jotenkin paljon raskaammalta. Edit: kun kirjoitin tätä, kuulin juuri, että väkivaltaa kokenut naisen ruumis on löydetty iltapäivällä San Juanista, Intiaanin nenältä, jonne minun piti kiivetä Catherinen katoamista edeltäneenä päivänä. Ihan kauhea tapahtuma, enkä voi edes kuvitella omaisten tuskaa..

Catherinen ruumis löydettiin tänään Nazir del Indio -vuorelta.

Catherine Shaw

Lepää rauhassa. (kuva: DailyStar)

— Kävin äsken kiertelemässä vielä viimeisen kerran Panan satamassa ja kaduilla. Satamassa jotkut nuoret äijät tulivat kyselemään niskatatuoinneistani ja juttelin hetken heidän kanssaan. Yllättäen he alkoivat kauppaamaan pilveä, mutta sanoin etten polttele. Tyypit vain naureskelivat eivätkä uskoneet. Sanoin että miten vaan, ja lähdin pois. Jatkoin matkaani pääkadulle, missä näin Suomen lipun ja Suomi-kyltin erään kahvilan ulkopuolella. En tiedä miten en ollut aiemmin bongannut niitä! Menin kysymään asiasta, ja paikallinen työntekijä kertoi suomalaisen omistavan kyseisen kuppilan. Hän ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä töissä. Ostin viimeisillä quetzaleillani kupin kahvia ja katselin kadulla kulkevia ihmisiä. Nyt olen takaisin siis täällä majapaikassa ja alkaa olla jo sen verran nälkä, että taidan mennä syömään tonnikalaa ja nuudeleita. On jo ilta, ja pitäisi vielä pakata kamat tänään ja käydä suihkussa. Lämmin vesi on ollut poikki ja jouduin eilen menemään jääkylmään suihkuun, mutta pakko oli pestä hiukset savun hajun vuoksi. Aamulla pitää olla 6:20 Banco Industrialilla, mistä monen tunnin shuttlematka Meksikoon alkaa. En edes tiedä missä kohtaa rajanylitys tapahtuu, mutta kuulemma kulkuneuvoa pitää vaihtaa rajalla. Catherinen tapauksen takia Guatemalasta jää ikävä muisto, mutta aion silti palata tänne vielä takaisin..

Edit: Sellainen pikkulisäys vielä, että luin äsken Popocatepetl-tulivuoren purkautuneen räjähdysmäisesti Meksikossa. Toivottavasti se ei aiheuta maanjäristyksiä Chiapasin ja Oaxacan alueella.. Nuo tapahtumat on joskus kulkeneet käsi kädessä, ja vaikka välimatkaa on monta sataa kilometriä, on esim. Oaxacassa sattunut maanjäristys tuntunut Mexico Cityssä asti. Mutta ei voi pelätä. Joka paikassa on omat vaaransa, myös kotimaassa. Miljoonat ihmiset matkustavat päivittäin ja onneksi vain murto-osa kokee jotain ikävää reissunsa aikana.

Patikointia ja protestointia Panajachelissa

Varoitan jo näin alkuun, että tässä tekstissä on sisältöä, joka saattaa järkyttää herkkiä ihmisiä. 

Viime päivät Panajachelissa ovat kuluneet kaupungilla kierrellen ja ympäristöön tutustuen. Olen kulkenut pääkadun, Calle Santanderin miljoona kertaa läpi, mutta en ole ostanut oikein mitään. Jotain pientä sälää. Ostelin myös postikortteja aikeenani lähettää ne Suomeen, mutta selvisi, ettei Guatemalassa ole ollut postia sitten vuoden 2016. Kaikki kirjeet liikkuu DHL:n kautta, joten kortit jää nyt lähettämättä, ellen saa niitä postitettua ensi viikolla Meksikosta. Olen käynyt syömässä eri ravintoloissa ja lisäksi ostellut kaupoista ja markkinoilta jotain välipalaa. Ostin pari kertaa myös kokonaisen grillatun maissintähkän kadulta. Maissi maksoi vitosen eli noin 50 senttiä ja oli todella herkullista. Myyjä-mummo hieroi paahtuneen maissin pintaan limeä ja merisuolaa, eikä siihen mitään muuta tarvinnutkaan. Tänään kokkasin ensimmäistä kertaa kaasuhellalla, eikä se ollutkaan yhtään kuumottavaa. Tein jauhelihakastiketta, mistä tuli ihan ok-makuista.

Hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla.

On täällä markkinoiden ja katukojujen lisäksi myös ainakin yksi ihan ns. normikauppa.

Kokkailua kaasuhellalla.

Nyt kun on ollut kunnon keittiö, olen tehnyt itse aamupalan joka aamu, niin säästyy vähän rahaa.

Keskiviikkoiltana (muistaakseni) kävin hedelmämarkkinoilla ja kuulin samalla että kirkon kellot alkoivat soida. Menin istuskelemaan kirkkoon ja olin siellä varmaan puoli tuntia messua ja lauluja kuunnellen. Panajachelin kirkko on yksi Latinalaisen Amerikan vanhimmista, sillä se on rakennettu 1500-luvulla ja on edelleen entisenlaisensa. Eilen kävin satamassa katsomassa auringonlaskua, enkä ihmettele, miksi siellä oli muutakin porukkaa saman asian perässä. Maisema on todella kaunis, paljon kauniimpi mitä järven toiselta puolelta San Pedrosta. Tulivuorten siluetit piirtyivät kauniina vasten iltataivasta.

Kirkko on kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Katoliset messut viehättävät minua jostain syystä.

1500-luvun kirkko on hyvin säilynyt.

Rannassa maisemia ihaillen.

Seikkailupäivä vuorilla ja viidakossa

Torstaina päätin lähteä käymään läheisessä luontokeskuksessa, josta olin lukenut netistä. Tai itseasiassa luulin meneväni johonkin puutarhaan, mutta matkaan tuli jälleen kerran pienoisia muuttujia. Kävelin maantietä pitkin pois päin Panasta, mutta sen sijaan että olisin kääntynyt oikealle tielle, päätin tietoisesti jatkaa matkaa ylös kohti Sololáa. Kun tulin tänne aiemmin Guatemala Citystä, mietin että haluan käydä joku päivä kuvaamassa maisemia ylempää vuorilta. Tie oli todella jyrkkä ja mutkainen ja jouduin kävelemään sadevesikourussa etten jäisi auton alle. Autot tööttäilivät ja kuskit vilkuttelivat ihmeissään kun joku kävelee moisessa paikassa. Jatkoin kuitenkin määrätietoisesti matkaa ylöspäin. Jossain vaiheessa näin, että vastaani kävelee mies macheten kanssa. Mielikuvat ryöstöstä piirtyivät oitis mieleeni ja mietin, ehdinkö piilottaa uuden puhelimen ja antaa ryöstäjälle vanhan luurin. Mies kuitenkin vaan moikkasi iloisesti ja huokaisin helpotuksesta. Kapusin vielä muutaman sata metriä ylemmäs ja otin joitain kuvia järven ympärille levittäytyvästä maisemasta. Ihailin hetken näkymää ja käännyin takaisin. Olin kävellyt melkein puoliväliin Sololáa.

Kävelin sadevesikourussa ja betonikaiteella. Matkalla vastaan tuli autoja, moottoripyöriä ja chicken busseja, kuten tämä tässä kuvassa.

Tien varrella on kylttejä, missä kielletään roskaamasta, mutta roskaa on silti todella paljon. Tämä kyltti kieltää puiden kaatamisen 5000 GTQ:n uhalla, ja se tuntuu tehonneen paljon paremmin.

Takaisin tullessa sama machetemies oli tien reunassa ja kysyi, miksi kuljeskelen yksinäni maantiellä. Kerroin olevani siellä vaan huvin vuoksi ja kuvailemassa. Tämän jälkeen mies alkoi selittää, että jos seuraan häntä, niin hän voi näyttää upeat maisemat. Mietin sekunnin murto-osan, että seuraanko oikeasti viidakkoveistä kantavaa tuntematomanta miestä jollekin syrjäiselle polulle Guatemalan vuoristossa, mutta niin vaan tein, vaikka se olisikin voinut päättyä huonosti. Intuitioni antoi kuitenkin hyvät tuntemukset miehen aikeista ja vaiensin epäluuloni. Seurasin miestä puskien ja ryteikön läpi, ja kohta edessämme aukesi kuin aukesikin mitä mahtavin näköala järvelle! Olimme saapuneet peltojen ja viljelmien yläpuolelle, mitkä mies kertoi omistavansa. Kuvailin hetken aikaa huipulla ja tämän jälkeen mies kysyi, minne olen menossa seuraavaksi. Sanoin että haluan mennä Reserva Natural Atitlánille, ja hän pyysi seuraamaan näyttääkseen oikopolun luontokeskukseen. Kyselin matkalla mitä hän viljelee, johon hän vastasi istutuksilla olevan mm. erilaisia sipuleita ja papuja. Mies luuli minun olevan Jenkeistä, mutta onneksi pystyin kieltämään asian ja kerroin olevani Suomesta. Siirtolaisongelman takia minua ehkä jollain tapaa hävettäisi amerikkalaisena olla turistina maassa, jonka kansalaisia oma maani halveksuisi.. Ei tietenkään kaikki jenkit ajattele Trumpin tavoin, mutta silti. Matka alas rinteeltä oli todella jyrkkä ja kivinen, ja mies auttoi minua välillä kädestä pitäen pahimpien kohtien ohi. Kyllä siinä mietin muutaman kerran, että ei mennyt tämäkään reissu sitten ilman yllätyksiä 😀 Lopulta saavuimme alas, missä ihastelin vielä viljelmiä ja katselin hetken pelloilla olevia sadonkorjaajia. Kiitin miestä avusta, hän kätteli minua, toivotti hyvää päivänjatkoa ja jatkoi matkaansa tiluksille.

Reserva Natural Atitlán

Saavuin viimein luontokeskukseen, minne oli 70 quetzalin pääsymaksu. Ajattelin ensin, että menen vain mariposarioon eli perhospuutarhaan, mutta sitten näin kyltin, missä oli pääsy myös luontopoluille ja riippusilloille. Lähdin kävelemään merkattuja polkuja pitkin viidakon siimekseen. Näin matkalla ihania koateja eli punanenäkarhuja, joita oli myös Tikalissa. Täällä niitä oli huomattavasti enemmän ja jäin hetkeksi katselemaan huvittuneena niiden touhua ja tuhisevia neniä, kun otukset kaivoivat maasta syötävää pitkällä kuonollaan. Olisi tehnyt mieli kaapata pallerot syliin, mutta en uskaltanut koskea. Villieläimiähän ne kuitenkin olivat, vaikka eivät näyttäneetkään pelkäävän ihmistä. Näin myös kolibreja ja hämähäkkiapinoita. Viidakkopolku oli tosi kiva paikka, eikä siellä törmännyt juurikaan muihin ihmisiin. Metsän yllä menee myös ziplineja (vaijeriliukumäkiä), ja niiden kyydissä liitäneet ihmiset rikkoivat välillä viidakon luonnollisen äänimaailman. Muuten siellä sai olla ihan luonnon armoilla omissa oloissaan. Kuljeskelin muutaman riippusillan yli, otin kuvia ja palasin risteyskohdasta takaisin vierailijakeskukseen. En tiennyt meneväni viidakkoon, niin en ottanut OFFia mukaan. Sainkin reissun ensimmäiset polttiaisen puremat (vastaa mäkäräisiä).

Ostin visitor centerin kahviosta jäätelön ja jäin istumaan tunniksi, koska siellä oli wifi ja sain soitettua pari whatsapp-puhelua Suomeen. Olin ainoa asiakas ja ostin vielä kahvin, jonka lisäksi autoin vahingossa kahvilan pitäjää liinoittamaan isoa pöytää. En tiedä mitä ajattelin, mutta se vaan tapahtui automaattisesti kun olin istumassa pöydän ääressä ja nainen tuli liinan kanssa siihen. No, hän kiitteli yllättyneenä kuitenkin avusta 😀 Tämän jälkeen menin vielä perhospuistoon ja yllätyin, kun se olikin suljettu tila. Luulin, että se on vaan joku metsäalue, missä saattaa hyvällä tuurilla nähdä perhosia. Se olikin iso harsokupoli, jossa oli kasvillisuutta ja vesiaihe ja kymmeniä tai satoja kauniita perhosia lentelemässä siellä täällä ja kisailemassa keskenään. Rakastan etenkin sinisiä morfoperhosia (taivaansiivet) ja oranssimustia monarkkeja. Oli ihanaa olla perhosten keskellä, sillä luonnossa niitä tapaa enää harvoin 🙁 Toisaalta meinasin alkaa itkeä, kun näin että osan perhosen siivet oli revenneet ja osa oli tallautunut maahan. Kupolin eteisaulassa oli myös yksi eksynyt perhonen ja yritin pitkään saada sitä nostettua lehden avulla ilmaan, että olisin siirtänyt sen takaisin kupoliin, mutta se ei suostunut tulemaan kyytiin. En voinut ottaa sitä sorminkaan, koska siivet olisivat vaurioituneet. Jätin sen sitten surumielin kuumaan eteiseen ja lähdin pois.

Kävelymatka Panajacheliin tuntui raskaalta paahtavassa helteessä ja lisäsin aurinkorasvaa naamaan. Heitin myös repussa olleen collegepaidan pään ympärille ettei naama ja niska palaisi. Ihmiset naureskelivat asusteelleni, mutta en välittänyt. Olisin varmaan itsekin nauranut itselleni. Kolmenkymmenen asteen helle ja joku kävelee paksu paita pään ympärillä niin että silmät vain näkyvät. Tulin takaisin hostellille ja juttelin keittiössä Tikalissa aiemmin tapaamani pariskunnan kanssa. He kauhistelivat, kun kerroin että olin kävellyt maantietä pitkin. En jaksanut kuunnella kauhistelua kovin pitkään, vaan esittelin kuvia perhosista ja luontopolusta. Ainiin, poistulomatkalla tajusin, etten ollut mennytkään sinne Jardines del Lago -hotellille, jossa olisi ollut puutarha, mutta parempi niin, että eksyin tuonne luonnonpuistoon. Luulin siis jotenkin, että se on sama paikka, mutta paluumatkalla näin Jardinin kyltin erikseen.

Sololán surkea reissu

Perjantaina eli eilen ajattelin, että lähden käymään Sololássa, minkä läpi ajoimme viime viikolla tänne tullessa. Hyppäsin chicken bussiin Calle Santanderin päästä. Kyyti maksoi 3 quetzalia, mutta reissu tuli minulle lopulta paljon kalliimmaksi. Olin ehtinyt kierrellä Sololán puistossa, kirkossa ja markkinoilla jo reilun tunnin, kun huomasin, ettei minulla ole enää rahapussia. Tajusin, että olin kiireessä jättänyt sen todennäköisesti chicken bussin penkille. Olin aamulla käynyt nostamassa rahaa, ja meinasin nostaa ensin 500 GTQ, mutta intuitio sanoi että älä nosta niin paljoa. Peruutin tapahtuman ja nostin vaan 200 GQT. Rahapussissa oli siis 210 GTQ eli reilu 20€, toinen Revolutin pankkikorteistani, yksi kajal ja huulirasva. Kun huomasin kukkaron hävinneen, avasin Revolutin puhelinsovelluksen, eikä kukaan ollut ehtinyt käyttää korttia. Tosin ei siellä tilillä olisi ollutkaan kuin 26€, koska siirrän sinne vaan tarvittaessa rahaa. Parinkymmenen euron ja pankkikortin menetys ei juurikaan haitannut, mutta harmittelin kun olin juuri alkuviikosta ostanut kauniin helmikirjaillun rahapussin. Sekään ei maksanut kuin 3€, mutta se oli kaunis. Lisäksi ärsyttää kun olen hävittänyt nyt molemmat Blistexin huulirasvat tämän reissun aikana (edit: löysinkin äsken yhden takin taskusta, jee). En suostu käyttämään muita huulirasvoja kuin kyseisen merkin tuubeja.

Sololá on paljon isompi kuin esimerkiksi tämä järven alueen pääkaupunki Panajachel. Liikenne on ruuhkaista ja ostosmahdollisuuksia on paljon enemmän. Nykynuorten joukossa näkyy samanlaista katumuotia kuin Mexico Cityssä, jonneilla on cäpit päässä ja osalla lävistyksiä. Suurin osa naisista kuitenkin pukeutuu perinteisiin maya-asuihin. Markkinoilla oli jotenkin levoton tunnelma. Olen käynyt nyt kolmilla markkinoilla täällä Guatemalassa ja kaikissa on tullut tuskastunut olo. Myyjät yrittävät väkisin myydä tuotteitaan, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta silti rasittavaa. Värejä, ääniä, hajuja ja kaikkea vaan yksinkertaisesti on ihan liikaa. Joka paikassa on samat tuotteet myynnissä, eikä oikein tiedä minne menisi tai mitä tuotteita jaksaisi katsoa. Ei pysty keskittymään mihinkään.

Sololán markkinoilta.

Sololássa sekä täällä Panassa on myös jonkun verran kerjäläisiä, jotka ovat vammautuneet jollain tapaa. Olen nähnyt jalattomia, sokeita, autistisia ja halvaantuneita ihmisiä istumassa kadulla. Vain harvalla esimerkiksi on varaa pyörätuoliin, joten jos jalat ei toimi, moni sitoo polviinsa pehmusteet ja konttaa tai raahautuu käsien varassa eteenpäin. Jos kyynelehdin jo revenneen perhosen takia, ei varmaan tarvitse sanoa, kuinka paljon tällainen näky ahdistaa ja surettaa.. Nämä kokemukset kuitenkin vain lisäävät haluani tulla tänne takaisin tekemään jonkinlaista vapaaehtoistyötä. Vaikka elän suomalaisen mittapuun mukaan köyhyyden rajoilla, ei se ole mitään globaalissa skaalassa. Olen muka köyhä, mutta silti minulla on koti, ruokaa kaapissa, vaatteet päällä, tietokone, juokseva vesi, sähköt kodissa, ilmainen terveydenhuolto ja vieläpä varaa matkustaa maapallon toiselle puolelle. Ja ennen kaikkea olen suht terve. Täällä joillain ei ole mitään. Vain tyhjä muoviastia, jonka kanssa he istuvat päivästä toiseen likaisella kadulla. He istuvat hiljaa, sillä moni on ollut siellä jo niin pitkään, etteivät he enää jaksa edes pyytää almuja ohikulkijoilta.

— En jaksanut enää kierrellä vanhassa kaupungissa, koska en voinut ostaa mitään tai auttaa kerjäläisiä, ja sitten aloin miettimään, että miten pääsen takaisin Panaan ilman rahaa. Mietin sekunnin sadasosan rahan pyytämistä ohikulkijoilta, mutta hylkäsin ajatuksen samoin tein, koska en koe olevani oikeutettu moiseen toimintaan edellä mainituista syistä johtuen. Olisin ennemmin vaikka kävellyt takaisin, siihen olisi mennyt ehkä pari tuntia. Menin kuitenkin kysymään joltain chicken bussin äijältä, että miten pääsen takaisin ilman rahaa. Mies vaan pyöritteli päätään ja kehotti mennä kysymään kukkaroa chicken bussien varikolta. Are you kidding me? Guatemalassa varmasti palautetaankin yksin lojuvat rahapussit johonkin löytötavarapisteeseen 😀 Menin toisen chicken bussin luo, missä rahastaja kysyi olenko menossa Panaan. Selitin tilanteen espanjaksi, että hävitin rahapussini eikä minulla ole enää yhtään rahaa eikä pankkikorttia eikä mitään. Mies kauhisteli tilannettani ja sanoi että voin tulla kyytiin ilmaiseksi. Mitä ystävällisyyttä jälleen kerran! Kiittelin vuolaasti ja änkäydyin täyteen bussiin.

Bussissa oli tiivis tunnelma. Paikalliset käyttävät chicken busseja itsensä ja tavaroiden kuljettamiseen.

Naistenpäivän viettoa

Kävin pikaisesti hostellilla syömässä ja menin Calle Santanderille, jossa oli naistenpäivän tapahtumia menossa. Kadulla oli kukka- ja kynttiläalttari, joiden lomassa oli nuorten tyttöjen ja naisten kuvia ja heille osoitettuja kirjeitä. Mitä ymmärsin espanjakielisistä teksteistä, oli kuvissa naismurhien ja seksuaalisen väkivallan uhreina kuolleita ihmisparkoja. Alttarin päässä oli myös kuvat Berta Cáceresista, hondurasilaisesta ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistista, joka ammuttiin kotiinsa kaksi vuotta sitten. Cáceresin kuolemasta uutisoitiin laajalti eri kansalaisjärjestöjen piirissä, ja hänen kuolemansa otettiin hyvin raskaasti etenkin Keski-Amerikassa. Itsekin lenca-intiaaneihin kuulunut Cáceres ajoi alkuperäisasukkaiden oikeuksia ja vastusti suurta vesivoimahanketta, Agua Zarcaa Hondurasissa. Suomalainen Finnfund oli myös osallisena tuossa vesivoimalan rakennuttamisessa ja sinne upposi yli 2 miljoonaa euroa suomalaisten verorahoja. Hondurasissa nousseen suuren mekkalan ja Cáceresin tyttären Suomen vierailun myötä asiaa alettiin tutkimaan tarkemmin, ja lopulta Finnfund päätti irtautua hankkeesta.

Kadulla oli ohjelmaa iltaan asti. Kuvassa muistoalttari ja Bertan kuvat.

Samanlaisia monikansallisia projekteja on kuitenkin käynnissä lukuisia muitakin, ja monet niistä riistävät Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoja. Näillä seuduilla on hyvin yleistä, ettei intiaanien ja kansalaisaktivistien elämällä ole mitään merkitystä, ja lukemattomat eri projekteja vastustaneet ihmiset ovatkin menettäneet henkensä. Valtioilla ei ole mitään intressiä tutkia näitä murhia. Vuonna 2010 myös suomalainen kansalaisaktivisti Jyri Jaakkola ammuttiin kuoliaaksi Oaxacassa, Etelä-Meksikossa hänen ollessaan ajamassa alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Syyllisiä ei koskaan tuomittu, vaikka myöhemmin selvisi, että Meksikon edellisen presidentin edustaman PRI-puolueen ubisort-joukot olivat hyökkäyksen takana. Tämä kertoo paljon Keski-Amerikan korruptoituneesta oikeusjärjestelmästä.

Täällä Panassa naistenpäivän ohjelmassa oli myös bingo, jossa numeroina oli tietoa naisten oikeuksista. Kadulla oli myös telttoja, jossa pääsi maalaamaan omia plakaatteja ja kylttejä teemaan liittyen. Päivän aikana oli myös esityksiä, luentoja ja muuta ohjelmaa. Iltapäivällä osallistuin muiden joukossa protestimarssiin, joka kulki Panajachelin läpi. Kulkueessa oli paljon kovaäänisiä ihmisiä vaatimassa kunnioitusta naisille. Oli ihana nähdä, että joukossa oli myös poikia. Toivon, että edes osasta nykynuorista kasvaa tulevaisuudessa kunnon miehiä, jotka kohtelevat naisia paremmin kuin mitä edeltävä sukupolvensa. Katujen varsilla oli paljon miehiä katsomassa meidän kulkuetta ja osan kasvoilla oli selkeästi vaikea ilme. Huomasi, että esimerkiksi iskulauseet ”machismoa”, latinaisen amerikan sovinismia  ja patriarkiaa vastaan osui ja upposi joihinkin miehiin. Osa puolestaan näytti huvittuneelta, osa jopa halveksuvalta. Vaikka suurin osa omista kohtaamisistani paikallisten miesten kanssa ovatkin olleet hyviä, tiedän silti, että yleinen ilmapiiri naisia kohtaan on todella huono, ja sekä fyysinen että seksuaalinen väkivalta on yleistä täällä. Parisuhteessa ja naimisissa olevat miehet ovat myös kovin helposti pokaamassa turisteja, eikä heille merkitse mitään se, vaikka vastaisi että itsellä on mies Suomessa; ”No es importante, él no está aquí”.

Pojat pelaamassa bingoa.

Kylttien valmistusta marssia varten.

Juttelin marssin jälkeen erään tapahtumanjärjestäjän kanssa ja kyselin häneltä taustatietoa aiheesta. Hän kertoi, että täällä Panajachelissa on viime kuukausien aikana tapahtunut paljon raiskauksia ja hän mainitsi erikseen eräästä tietystä tapahtumasta, joka jäi mieleeni. 25-vuotias yhdysvaltalainen kansalaisjärjestön perustaja oli viime vuoden lopulla osallistunut jonkun tuttavansa kaverin syntymäpäiväjuhlille, jossa oli vieraana lääkäreitä. Mitä ilmeisimmin he olivat huumanneet anestesialääkkeellä Julian, jonka jälkeen hänet oli raiskattu. Luin eilen Julian blogia ja tunsin silkkaa pahoinvointia. Kun hän tapahtuman jälkeen oli hakeutunut lääkärille raiskaustutkimukseen, oli häntä ennen tutkittavana ollut vain viisivuotias tyttö. En pysty edes ajattelemaan asiaa.. — Julian tuotua asian ilmi, on hän sittemmin saanut paljon tukea paikallisilta, ja useat naiset ovat avautuneet omista kokemuksistaan. Naistenpäivän tapahtumalla kerättiin samalla rahaa näiden muiden raiskausten uhrien avuksi, sillä moni naisista jättää rikosilmoituksen tekemättä ihan vain siksi, ettei täällä ole minkäänlaista luottoa oikeusjärjestelmään, ja vaikka juttu päätyisikin syyttäjälle, ei naisilla ole varaa käydä oikeutta. (Juttelin myös Julian kanssa Facebookissa ja sain hänen suostumuksensa kirjoittaa tästä asiasta.)

Suomessa naistenpäivää juhlitaan iloisena tapahtumana, mutta Latinalaisessa Amerikassa päivä nähdään taistelunpäivänä, jolloin protestit ovat hyvin yleisiä. Iskulauseissa lukee espanjaksi mm. ”En halua kukkia, haluan kunnioitusta!”. Muistan tämän saman tematiikan vuoden takaa Meksikosta, missä seminaaripuheissa kerrottiin naisiin kohdistuvasta väkivallasta, perheväkivallasta ja miesten ylivallasta yleisesti. Onneksi toivoa kuitenkin on. Sen vuoksi oli kiva nähdä myös poikia tuolla naistenpäivän tapahtumassa – mutta etenkin nuoria tyttöjä. Ilman tällasia voimakkaita julkituloja he eivät välttämättä osaisi tai uskaltaisi vaatia muutosta.

Kaakaomuseossa: Maya-valtakunnan herkusta nykyajan superfoodiksi

Tässä tulee nyt tällainen lyhyt pikapostaus eräästä suosikkiherkustani eli kaakaosta ja suklaasta. Saavuin eilen San Pedrosta tänne Atitlanjärven toiselle puolelle Panajacheliin. Tänään kun kävin viemässä pyykkiä pesulaan, näin paluumatkalla Calle Santanderilla sijaitsevan kaakaomuseon, jossa päätin poiketa (ilmainen sisäänpääsy). Ovella oli nainen tarjoilemassa ensitöikseen kaakaoteetä, joka oli niin hyvää, että päädyin ostamaan pussin myös mukaan iltajuomaksi. Sen jälkeen sain maistiaisia erilaisista suklaista. Tarjolla oli mm. 70% ja 85%:sta ”ruskeaa kultaa”, maitosuklaata, mintulla maustettua suklaata, granolasuklaata, mantelisuklaata sekä kirsikkasuklaata. Nainen esitteli myös puodin tarjontaa; hyllyissä oli mm. kaakaosaippuaa, ja kassalla myytiin jopa suklaanmakuisia sikareita. Puodin perällä oli itse museo, joka oli oikeastaan vain pieni huone. Seinillä oli infotauluja kaakaon historiasta, tuotannosta ja käsittelystä. Esillä oli myös jotain pientä rekvisiittaa aiheeseen liittyen. Kaakaollahan on pitkät perinteet Keski-Amerikassa, jossa intiaanikansoilla oli myös omat jumalansa kaakaolle.

Sympaattinen pieni museo 🙂

Kaakao ja suklaa eri aikakausina

Mayat 2000 eaa. – 1300 jaa.

Yleisen käsityksen mukaan mayat olivat ensimmäinen kansa, joka keksi kaakaon salat noin 2000 eaa. He viljelivät kaakaopuita puutarhoissaan ja nauttivat kaakaojuomia osana arjen ruokavaliota. Korkea-arvoiset henkilöt joivat kaakaota koristelluista maljoista. Mayojen tiedetään keksineen myös suklaan valmistusprosessin papujen fermentoinnista nibsien prässäämiseen, jota käytetään edelleen nykypäivänä. Mayojen kaakaon jumala oli Ek Chuah.

Asteekit 1200 – 1521

Asteekit puolestaan löysivät kaakaon heidän valloitettuaan eteläisen Maya-valtakunnan. Näihin aikoihin kaakao muuttui ylhäistön nautintoaineeksi, eikä se enää ollut kaiken kansan etuoikeus. Kaakaopuu ei menestynyt Meksikossa, joten asteekkien kaupasta vastaavat pochtecat rahtasivat sitä Guatemalasta asti jalkaisin säkit selässä kulkien Tenochtitlaniin (nykyinen Mexico City). Koska Asteekki-valtakunnassa juopuminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty, korvasi kaakao nopeasti octli-viinin. Johtajien, pappien, ansioituneiden sotureiden ja pochtecojen herkun lisäksi kaakao toimi myös asteekkien valuuttana. Hintataso oli esimerkiksi 200 kaakaopapua yhdestä kalkkunasta, 100 yhdestä kanasta, 30 jäniksestä, kolme kananmunasta ja yksi tomaatista.

Konkistadorit 1521 – 1600

Espanjalaisten valloitettua Tenochtitlanin, alkoi kaakaon kauppaaminen myös Eurooppaan. Ensimmäinen virallinen lasti saapui Sevillaan vuonna 1585. Valloittajien tulon myötä alkoi myös orjuuttaminen. Kaakaon tuotanto pieneni, sillä plantaasien huono kohtelu ja alkuperäisväestön kuoleminen eurooppalaisten tuomiin tauteihin vähensi työvoimaa merkittävästi, joten espanjalaiset alkoivat tuoda orjia Afrikasta. Espanjalaiset myös vaihtoivat ruskean herkun nimen suklaaksi (”chocolate”). He eivät halunneet käyttää asteekkien cacahuatl-nimeä, sillä ”caca” tarkoitti ulostetta espanjaksi. Toisen teorian mukaan uusi nimitys juonsi juurensa yucatec-kielen ”mausteista” tarkoittavasta sanasta chocol ja nahuatlin ”vettä” tarkoittavasta atl-sanasta. Valloittajien aikakaudella kaakaota pidettiin nuorentavana elämän eliksiirinä ja lääkinnällisenä juomana. Tämän vuoksi katolinen kirkko salli kaakaon juonnin myös paastojen aikana.

Eurooppa ja siirtomaat 1600 – 1750

1600-luvulla Euroopan valtasi kaakaohulluus. Kaakaojuoman huuma tavoitti ensimmäisenä Italian vuonna 1606 ja levisi sieltä Euroopan ylimystön arvojuomaksi. Samoihin aikoihin kaakaopuuta alettiin viljellä myös muualla maailmassa. Jatkuvan saatavuuden turvaamiseksi monet Euroopan maat perustivat kaakaoplantaaseja siirtomaihinsa. Britit esimerkiksi istuttivat kaakaota Sri Lankaan ja Ghanaan, hollantilaiset Jaavalle ja Sumatralle, ja ranskalaiset Länsi-Intian saaristoon ja Norsunluurannikolle. Eurooppalaiset muuttivat kaakaojuoman reseptiä makeammaksi ja lisäsivät juomaan sokeria. Kaakao oli tätä ennen valmistettu veteen, mutta uuden reseptin myötä 1600-luvun lopulla juoma muuttui maitopohjaiseksi ja pehmeämmäksi. Juoma oli edelleen vain aristokraattien saatavilla. Englannissa perustettiin erityisiä ”kaakaobaareja”, joissa korkea-arvoiset herrat kävivät nauttimassa juomaa. Ensimmäinen kaakaokuppila avattiin Lontoossa vuonna 1657.

Teollistumisen aikakausi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1750 – 1921

Hollantilainen Coenraad Van Houten keksi ensimmäisen koneellisen kaakaoprässin vuonna 1828. Tämä takasi kaakaovoin jatkuvan saatavuuden. Suklaan nykyisen muodon kehitti Henri Nestlé vuonna 1875 lisäämällä kaakaomassaan kondensoitua maitoa ja luomalla suklaan koostumuksesta kermaisen pehmeän. Teollistumisen myötä kaakaon ja suklaan valmistus muuttui huomattavasti edullisemmaksi, ja ensimmäistä kertaa myös tavan kansalaisilla oli pääsy tämän herkun äärelle. Vuonna 1910 englantilainen suklaavalmistaja William Cadbury sai useat englantilaiset ja amerikkalaiset suklaayhtiöt suostuteltua lopettamaan kaakaon ostamisen orjatyöllä pyöriviltä plantaaseilta. Orjuuttaminen kaakaonviljelyn osalta alkoi jäädä historiaan. Suklaata alettiin markkinoida laajasti erityisesti naisille ja lapsille, ja vihdoin tämä muinainen Mesoamerikan herkku oli kaikkien saatavilla.

Nykyaika 1921 –

Kaakaolla on tänäpäivänä kiinteät hinnat ja viljelijät myyvät satonsa kahvi-, sokeri- ja kaakao-kauppajärjestelmän kautta. Vaikka suklaata onkin saatavilla jokaisessa maailmankolkassa, esimerkiksi Aasiassa sen kulutus on silti suht vähäistä. Kiinassa syödään vain yksi suklaapatukka jokaista tuhatta patukkaa kohti, jota Briteissä kulutetaan. Myöskään Ghanassa ja Norsunluurannikolla suklaata ei kuluteta kovinkaan paljoa, sillä se on alueen ihmisille kallisarvoisempaa kauppatavarana kuin kulutushyödykkeenä.

Suklaan kiihtyvän kysynnän ja ilmastonmuutoksen tuomien haasteiden vuoksi on pelkona, että kaakaon saatavuus maailmassa heikkenee tulevaisuudessa. Hintakilpailun vuoksi jotkut valmistajat ovat jo jonkin aikaa käyttäneet suklaan valmistuksessa kaakaovoin sijaan palmuöljyä, mikä valitettavasti heikentää suklaan laatua. Sen huomaa myös siinä ettei suklaa sula suussa samalla tavalla, kuin laatusuklaan kuuluisi. Palmuöljysuklaasta suuhun jää myös muovimainen kerros. Kaikissa suklaissa ei myöskään ole maitoa vaan maitojauhetta, ja se on yhtenä erona miksi esimerkiksi Fazerin sininen, jossa on maitoa, maistuu jotenkin täyteläisemmälle kuin moni muu suklaa.

Patsaankin ilme on synkistynyt pelkästä ajatuksesta, jos kaakao ja suklaa loppuisi maailmasta..

Valmistusprosessi kaakaopuun hedelmästä suklaaksi

Museon tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä, ettei suklaan takana ole vain suklaan valmistajat, vaan myös kymmenettuhannet perheet, jotka elinkeinonaan viljelevät kaakaota. Yhden hehtaarin kaakaoviljelmä pitää sisällään noin 1 000 kaakaopuuta, jotka tuottavat 40 000 kaakaopapua. Näistä saadaan 1 000 kiloa kaakaota, joka riittää keskimäärin 10 000 suklaapatukan valmistamiseen. Museossa esiteltiin erityisesti Perusta tulevaa kaakaota ja eräässä infotaulussa kerrottiin, että San Martinin alue oli aiemmin tunnettu kokapensaiden viljelystä. Kansainväliset järjestöt kuitenkin saivat aikaan muutoksen ja kokan viljely vaihtui kaakaon ja kahvin viljelyyn. Nykyisin yhteisön jäsenet elävät turvallisempaa ja terveellisempää elämää, kuin kokaiinin raaka-ainetta viljellessään.

Kaakaota saadaan kaakaopuun hedelmistä, joiden sisällä on noin nelisenkymmentä kaakaopapua. Hedelmät ovat keltaisia tai punaisia ja pitkulaisen muotoisia. Hedelmät kehittyvät kaakaopuun kukista, jotka ovat niin pieniä, että vain polttiaisen tai mäkäräisen kokoiset hyönteiset voivat pölyttää niitä. Kehitys kukasta kypsäksi kaakaohedelmäksi kestää kolme kuukautta. Kypsät hedelmät kerätään käsin ja jätetään kasaan joksikin aikaa. Tämän jälkeen hedelmät halkaistaan viidakkoveitsellä samalla varoen, ettei sisällä olevia kaakaopapuja vaurioiteta. Pavut, jotka koostuvat kaakaonibseistä ja nibsien ympärillä olevasta valkoisesta hedelmälihasta erotellaan kuoresta ja siirretään muovisäkkeihin odottamaan jatkokäsittelyä. Kaakaohedelmän kuitupitoinen kuori käytetään yleensä lannoitteena.

Malto ja pavut laitetaan seuraavaksi puisiin laatikoihin ja peitellään banaanin lehdillä ja juuttisäkeillä, jotta lämpötila nousee 50 asteeseen ja fermentointi voi käynnistyä. Käyminen kestää kuusi päivää ja on jaettu kahteen osaan; kahden päivän hapettomaan jaksoon ja neljän päivän jaksoon, jossa pavut ovat ilman kanssa kosketuksissa. Prosessin aikana kaakaopapujen väri muuttuu violetista ruskeaksi ja maku kehittyy.

Kun fermentointi on valmis, kaakaopapuja paahdetaan 100 – 130 asteessa puolen tunnin ajan. Tarkoituksena on poistaa kosteutta pavuista, kehittää papujen aromia, helpottaa niiden kuorimista ja poistaa luonnollisesti kaakaopapujen happamuutta. Paahdetut pavut murskataan, jonka jälkeen ilmavirta lennättää kuoren palaset pois ja jäljelle jää valmiit nibsit.

Nibsit menevät tämän jälkeen prässikäsittelyyn, jossa muodostuu semi-nestemäistä kaakaomassaa, joka sisältää 50% kaakaovoita ja 50% kaakaojauhetta. Tämä massa on hyvin kitkerää, mutta esimerkiksi Perussa siitä valmistetaan monesti kuumaa kaakaota. Jotta kaakaomassasta saataisiin aikaan rasvaista suklaata, on siihen lisättävä ylimääräistä kaakaovoita. Sitä saadaan puristamalla massasta erilleen kaakaovoi ja -jauhe. Paras lopputulos saadaan aikaan, kun massaa puristetaan 500 barin voimalla 10 minuutin ajan. Kaakaovoi on yksi maailman suosituimmista öljypitoisista raaka-aineista. Sitä käytetään elintarvikkeiden lisäksi mm. kauneudenhoitotuotteissa ja suppo-muotoisissa lääkkeissä, joissa se on huoneenlämmössä kiinteänä, mutta elimistöön päätyessä sulaa ja vapauttaa lääkeaineen. Prässäämisen toisena tuotteena syntynyttä kaakaojauhetta käytetään tietenkin itse kaakaojuomien raaka-aineena ja jälkiruuissa. Alkaloinnin jälkeen jauheen happamuus vähenee ja väri vaalenee.

Kaakaonibsejä voi käyttää myös sellaisenaan ja ne on viime vuosien superfood-buumin aikana tullut myös kuluttajien saataville kauppoihin. Omaan suuhuni nibsit maistuvat aika kitkerälle ja ehkä hieman jopa konjakille tms. Kaakaon vaikuttava aine on teobromiini, joka on samantyylinen kuin kofeiini, mutta miedompi.

Kaakaovoita.

Raakakaakaojauhetta.

Raaka-aineet ovat nyt valmiita ja niistä voidaan valmistaa erilaisia suklaalaatuja, kuten valko-, maito- ja tummaasuklaata. Etenkin kaupallisessa tuotannossa suklaasula temperoidaan, jolloin sen rakenne kovettuu ja muotista irrottaminen helpottuu. Prosessi tuottaa valmiiseen suklaaseen myös kiiltävän ja hienostuneen pinnan. Temperointi tapahtuu kuumentamalla suklaa laadusta riippuen 44/42/40 asteeseen (tumma-/maito-/valkosuklaa), sen jälkeen viilentämällä se hitaasti 28/27/26-asteiseksi, ja lämmittämällä massa uudelleen 32/31/30 asteeseen. Temperoinnin jälkeen suklaamassa kaadetaan muotteihin, joissa se viilenee hitaasti 14-asteiseksi. Suklaa on nyt valmista nautittavaksi 🙂

Chillailua ja futista San Pedrossa

Moikka vaan täältä San Pedro La Lagunasta. Kuten viime postauksessa selvisi, saavuin tänne tiistaina ja tänään on jo sunnuntai. En ole tehnyt oikein mitään, kunhan vain ottanut tämän ihan pelkän loman kannalta. Olo oli alkuviikosta vähän huono, joten en oikein viihtynyt muualla kuin sängyssä Katsomoa ja Tubea katsoen. Join muutaman nesteytysporejuoman, otin särkylääkettä ja chillasin vaan, niin kyllä se olo siitä alkoi pikkuhiljaa normalisoitua. Huomasin alkupäivinä, että vaikka olenkin vain reilussa 1 500 metrissä, niin näin astmataustaisena pienikin kävely ylämäessä otti voimille ja hengästytti. Kävin eräänä päivänä paikallisilla markkinoilla, jotka pitävät paikkaansa kylän korkeimmilla kaduilla, joten jouduin ottamaan kesken matkan tuktukin. Tuktuk kyydit maksavat aina 5 quetzalia eli noin 50 senttiä. En ostanut mitään, joten istuskelin vain vähän aikaa kadulla ja lähdin kävelemään takaisin päin. Oli muutenkin aika huono olo, niin lämpimässä muhineet kalat ja lihat eivät ainakaan parantaneet oloa. Lisäksi markkinoilla ja tuolla keskustassa on liikaa saasteita ja ruuhkaa, joten halusin senkin vuoksi pois.

Markkinapaikka sijaitsee San Pedron kirkon lähettyvilllä.

Olen käynyt melkein joka päivä ostamassa eri leipäkaupoista tuoreita sämpylöitä ja croissanteja. Täällä majapaikassa ei ole yhteiskeittiötä, joten ruokaa en ole voinut valmistaa. Olenkin ostellut siis vain tuollaista välipalaa, leipien lisäksi hedelmiä ja pähkinöitä yms. Aamupalalla olen käynyt täällä joka aamu. Hinnat on siinä 20-30 quetzalin luokkaa per annos, mutta annokset ovat aika isoja. Täällä voi tilata huoneen piikkiin ja maksaa ostokset jälkeenpäin. Olen kuitenkin maksanut jo melkein kaikki tilaukset, että pysyy vähän kärryillä rahankäytöstä. Syömisen ja veden lisäksi en ole ostanut mitään muuta kuin yhden pienen tuliaisen puolisolleni. Mitään suurempia ostoksia en matkalta ostele edes itselleni, sillä koska olen vain repun kanssa liikenteessä, on tila sekä ennen kaikkea painomäärä rajallinen. Jo nyt Floresista lentäessä en meinannut saada reppua mahtumaan hyllylle. Haluaisin kyllä ostaa kaikkia käsitöitä ja isoja puuveistoksia (ja säkillisen kahvia), mutta se ei ole realistinen toive.

Jätticroissant, jonka sisällä on paistettu muna, avokadoa, tomaattia, mustia papuja ja salaattia.

Kaurapuuroa hedelmillä <3

Ulkona en ole käynyt syömässä erästä ihanaa ”kissakahvilaa” lukuunottamatta, josta taisinkin kertoa viime postauksessa. Café Chuasinayi’ssa on todella laadukas kahvitarjonta, sillä yritys käyttää perhetilan omaa luomukahvia, joka on käsin paahdettu. Jokainen kahviannos valmistetaan aina tuoreena, eikä sieltä saa mitään pannussa seissyttä kuraa. Olen käynyt siellä nyt kolmesti tai neljästi kahvilla ja yhtenä päivänä söin hampurilaisaterian. Sina tuli tietenkin viereeni notkumaan ja syötin pihvistä osan kissan ahnaaseen kitaan, jonka jälkeen karvapallero kävi viereeni päiväunille. Ihanaa, että edes jossain on kissujakin <3 En ole saanut nukuttua kuin yhtenä yönä ilman, että naapuruston koirat ovat alkaneet hirveän haukkumisoperaation aamuyöllä. Olen ollut aamuisin todella väsynyt, enkä ole juurikaan jaksanut nousta aamupalalle kuin vasta 10-11 maissa, vaikka olenkin ollut hereillä. Nyt istun tässä lodgen puutarhassa ja juon hedelmäsmoothieta ja kahvia. Äsken söin kaurapuuron, minkä päällä oli hedelmiä, mysliä, kanelia ja hunajaa.

Kahvi, elämän eliksiiri.

Eräänä päivänä kun olin kuljeskelemassa kaduilla, törmäsin erääseen käsityökojuun, jossa oli kaksi naista ja pieni lapsi. Jäin juttelemaan heidän kanssaan espanjaksi, ja oli oikein mukava juttutuokio. Kiva että pystyy jo kommunikoimaan paikallisten kanssa. Naiset Marta ja Maribel sekä vuodenikäinen Lupita kuuluvat paikallisiin tz’utujil-mayoihin. Mayoja on 21 eri etnisyyttä ja myös mayakieliä on lukuisia. Täällä San Pedrossa on noin 14 000 asukasta, joista suurin osa edustaa kyseistä mayaryhmää. Myös viereisen 3 000 asukkaan San Juanin asukkailla on sama etnisyys. Järven pääkaupungissa, Panajachelissa puolestaan on 15 000 asukasta, ja heistä suurin osa kuuluu cakchiquel-mayoihin. Kyliä on yhteensä 12 ja niillä kaikilla on ominaispiirteensä. San Juanissa on ehkä kaikkein aidoin maya-tunnelma ja siellä pääsee tutustumaan erityisesti perinteiseen kudontaan. En ole varma, jos saan aikaiseksi huomenna käydä siellä. Mutta on tässä vielä seuraava viikkokin aikaa, sillä veneellä Panajachelista pääsee helposti minne tahansa. Minulla ei ole mitään sen kummempaa suunniteltua ohjelmaa tänne Atitlánille. Toki olisin halunnut kiivetä tulivuorelle, mutta jotenkin 4-5 tunnin vaellus helteessä ei ole oikein jaksanut innostaa 😀 Jos käyn San Juanissa joku päivä, voi sieltä ehkä kiivetä Intiaanin nenälle/Mayan naamalle, joka ei ole yhtä uuvuttava vaellus kuin San Pedrolle kapuaminen. Oikeastaan minulle riittää se, että olen täällä näiden vuorten keskellä ja näin vieläpä tulomatkalla sen Fuegon pikkupurkauksen.

Indian nose / Mayan face.

Paikallisten kanssa. Suurin osa kylän asukkaista kuuluu tz’utujil-mayoihin.

Kaupunkina en ole vieläkään oikein muodostanut mielipidettä tästä San Pedrosta, mutta katutaidetta on ollut ilo katsella ja ihmiset ovat todella ystävällisiä. Jos olisin majoittunut enemmän keskustassa, olisin varmaan jaksanut tutustua muihin reissaajiin ja palveluihin, mutta täällä syrjemmässä on ollut toisaalta ihan kiva chillata muutama päivä. Lodgen pihalla tuntuu kuin olisi jossain sademetsässä, kun aamusta iltaan kuuluu niin moninaisia lintujen viserryksiä ja ääniä. Illan tullen linnut vaimenevat ja alkaa sirkkojen kaunis siritys. Tässä pihassa kasvaa myös banaanipuita, mitkä huomasin vasta toissapäivänä kun olin kuvaamassa videotervehdystä veljen perheelle.

Kaduilla on paljon maalattuja iskulauseita mm. luonnonsuojelun ja ihmisoikeuksien puolesta <3

— Kirjoitukseen tuli pieni katkos, kun kävin rannalla katsomassa perinteistä pyykinpesua. Lapsenlapsi oli tullut iso- tai isoisoäitinsä kanssa pyykkäämään rantaan. Pyykki levitetään tasaiselle kivelle, jonka jälkeen kankaaseen hangataan saippuaa ja vaatetta ryttyytetään käsin kiveä vasten. Välillä kankaalle heitetään lisää vettä kupilla. Lopuksi vaate huuhdellaan järvessä ja heitetään kivelle kuivumaan. Pitää itsekin pestä pyykkiä ensi viikolla, mutta menen ehkä ihan pesulaan, koska en halua huljutella saippuaa järveen. Ja no, en jaksa pestä enää yhtään nyrkkipyykkiä hostellien lavuaaripesujen jälkeen 😀 Järvi vaikutti onneksi suht puhtaalta, eikä rannassa näkynyt kuin muutama roska ainakin jos vertaa Belizeen. Levää on jonkun verran tuossa pyykinpesupaikalla, mutta en tiedä johtuuko se pesuaineiden rehevöittävästä vaikutuksesta. San Pedro yrittää päästä eroon turhasta muovijätteestä, ja yritysten on 2000 quetzalin sakon uhalla kiellettyä antaa muovikasseja, styroksisia kertakäyttöastioita tai pillejä asiakkaille. Olen saanut kuitenkin parista leipomosta pienen muovipussin, osa taas on pakannut tuotteet paperipusseihin.

Pyykkipäivä.

Kävin samalla täyttämässä vesipullon respassa ja siellä respan äijä oli käärimässä jointtia jonkun asiakkaan kanssa. Olen monena iltana haistanut pilven täällä, mutta eipä tuo liikuta suuntaan tai toiseen (edit: nyttenkin muut asukkaat polttelee jointtia tuossa). Ihan kiva vaan kuunnella jotain chilliä ambientia mikä täällä soi aina, eikä mitään raikuvaa bilemusaa, mikä kuuluisi humalaisten toimesta. Ainoastaan mietin vain Keski-Amerikan huumeiden vastaista sotaa. Meksiko ilmeisesti on laillistamassa kannabiksen, mutta tiedä sitten sen vaikutuksista muun Keski-Amerikan rikollisuuteen, eikä se pilvi ainoa ongelma ole. Etelä-Amerikasta tulee Keski-Amerikan läpi kokaiinia ja sillä on paljon laajemmat yhteiskunnalliset negatiiviset vaikutukset, kuin jollain kannabiksen viljelyllä. Itselläni ei ole mitään kannabista vastaan (silloin jos aikuinen ihminen polttaa sitä ja hoitaa muuten elämänsä) ja minulle on ihan sama, onko se esimerkiksi Suomessa laillista vai ei. Tottakai laillistamisen myötä rikollisuus siinä mielessä vähenisi, ettei liigat saisi enää savuista tuottoja, laatua voitaisiin myös valvoa ja valtio saisi verotuloja, lisäksi käyttäjien syrjäytyminen vähenisi kun käytöstä ei saisi enää tuomiota. Lähtökohtaisesti pidän esimerkiksi alkoholia paljon pahempana vaihtoehtona kuin pilvenpolttoa. Olen nuoruudessani nähnyt ja kokenut vaikka mitä asian tiimoilta, ja moni vanha kaverini on kuollut viinan ja lääkkeiden tai huumeiden yliannostukseen, moni on myös tehnyt itsemurhan ja osa on pahoinpidelty tai tapettu raa’asti huumevelkojen takia. Suurin osa rikoksista ja kuolemista liittyi alkoholiin ja laillisiin lääkkeisiin kuten Subutexiin sekä huumeista amfetamiiniin, kun taas savuissa kukaan ei koskaan tapellut eikä savujen takia kukaan menettänyt henkeään.

Nykyään suhtaudun hyvin kielteisesti oikeastaan kaikkiin muihin päihteisiin paitsi juuri kannabikseen ja ehkä joihinkin luonnon psykedeeleihin, jos niitä käyttää oikein itsetutkiskeluun eikä mihinkään sekoiluun tai eskapismiin/ongelmien pakenemiseen. Tikalin reissulla kun tutustuin guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, oli sekin mies pilvessä ja odotti että pääsee pajauttamaan lisää pyramideille. Mutta kivat hänelle, hän vaikutti kuitenkin ihan normaalilta ja menestyneeltä ihmiseltä eikä miltään jumittavalta hipiltä. Itse en pilveä kuitenkaan halua polttaa, vaikka sitä onkin ollut täällä koko ajan tarjolla jostain tuutista. Olen vihdoin viime vuosina tajunnut nuoruuden sekoilujen jälkeen, että elämä on parasta silloin kun aivot on selkeänä ja ajatus kirkkaana.

Kuva Damista joulukuulta. Juomassa ei ollut THC:tä.

Eräs Belizessä tapaamani tyyppi on pyydellyt monta kertaa, että menisin takaisin sinne, mutta olen jo valitettavasti tehnyt matkasuunnitelman enkä jaksa muuttaa sitä enää. Seuraavalla kerralla en kyllä todellakaan ostele mitään lento- ja bussilippuja etukäteen, vaan aion katsoa vasta matkan varrella mitä teen seuraavaksi. Olisin itsekin halunnut jäädä/palata Belizeen, mutta sille nyt ei voi enää mitään. Tulen kyllä tänne takaisin vielä joku päivä. Joissain paikoissa viikko on ollut ihan ok aika viettää, mutta toiset paikat vaatisivat vähintään pari kuukautta. Haluaisin myös El Salvadoriin ja Hondurasiin, ja harmittelen nyt että olen ostanut jo lennon Panamaan ja sieltä bussilipun Costa Ricaan. Pelkäsin etukäteen Keski-Amerikan jengejä ja latinomiehiä, ja sen vuoksi skippasin matkasuunnitelmasta kaksi edellämainittua maata sekä Nicaraguan, mutta tähänastiset kohtaamiset muutamaa Floresissa koettua härskiä huutelua lukuunottamatta ovat olleet pelkästään hyviä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut myös onnea matkassa. Tämä reissu on myös vahvistanut sitä ajatusta, etten todellakaan aio viettää loppuelämääni Suomessa, vaan tulen tekemään lisää tällaisia reissuja, joko yksin tai puolisoni kanssa. Se riippuu hänestä. Matkustelu ja uusien ihmisten kohtaaminen antaa niin paljon sisältöä elämään, että nyt ainakin kuolisin henkisesti, jos en pääsisi tämän reissun jälkeen enää pois Suomesta. Täällä on myös lukemattomia mahdollisuuksia vapaaehtoistöihin.

Tottakai arvostan Suomessa monia asioita, puhdasta luontoa, juomakelpoista vettä, luotettavaa infraa, turvallisuutta, suht vakaata ympäristöä ja omaa perhettäni. Mutta muuten täällä on kyllä asiat niin toisin. Suurimman eron tekee nimenomaan ihmiset; heidän ystävällinen, avarakatseinen ja avulias käytös muuttaa koko ilmapiirin. Vaikken olekaan mikään kovin sosiaalinen ihminen itse, tuntuu silti kivalta että täällä ventovieraatkin tervehtivät toisiaan ja hymyilevät vastaantulijoille. Täällä ihmiset iloitsevat toisten puolesta ja ovat valmiita auttamaan tuntemattomiakin. Vaikka ihmiset elävät meidän mittapuun mukaan huonoissa oloissa, silti harva täällä valittaa mistään turhasta. Ihmiset osaavat aidosti nauttia elämän pienistä asioista ja välittävät kanssakulkijoista. Ei ole sellaista jatkuvaa kiirettä ja häsellystä ja kilpailua, niin kuin itseään kehittyneenä pitävissä maissa. Tunnen itsekin olevani täällä iloisempi, rauhallisempi ja positiivisempi. Tottakai kaipaan läheisiäni, mutta enemmänkin haluaisin, että he olisivat kanssani täällä, kuin että olisin itse Suomessa. En kuitenkaan tiedä haluaisinko asua pysyvästi ulkomailla. Kyllä se arki joka paikassa tulee vastaan ennen pitkää ja täällä joutuu oikeasti tekemään kovasti töitä elantonsa eteen. Suomessa asuminen on taloudellisesti ja rationaalisesti ajateltuna viisaampaa, mutta se, tuoko se sisäistä onnea, on täysin eri asia.

Elämä täällä on rauhallista ja verkkaista.

No se taas siitä sosiaalisesta räntistä. Ehkä jokunen sana tästä paikasta maantieteellisestä aspektista katsottuna. Guatemala sijaitsee Keski-Amerikan pohjoisosassa, naapureina Meksiko pohjoisessa, Belize idässä, sekä Honduras ja El Salvador etelässä. Maa on jaettu 22 maakunnan tapaiseen alueeseen. Nämä pikkukylät, missä nyt olen, sijaitsevat Etelä-Guatemalassa Atitlánjärven ympärillä ja tämä alue kuuluu Sololán departementiin (tätä ennen olin Pohjois-Guatemalassa Peténin departementissä). Alue on hyvin vuoristoista ja kylien korkeudet vaihtelevat noin 1 500 – 2 110 metrissä. Alue on osa Sierra Madren vuorijonoa, joka alkaa Meksikosta. Sierra Madre itsessään kuuluu Amerikan Kordillieereihin, joka on maailman pisin vuoristojono ulottuen Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan länsiosien läpi Alaskasta Etelämantereelle asti. Vuorijonon alue on hyvin tuliperäistä, joten maanjäristyksiä sattuu usein, toisinaan myös tulivuoren purkauksia. Tämä järvi on syntynyt 85 000 vuotta sitten purkautuneen tulivuoren magmasäiliön tilalle. Räjähdys on ollut valtava, sillä magmasäiliö on ollut 18 km halkaisijaltaan ja siinä on ollut käsittämättömät 270 kuutiokilometriä laavaa. Sen aiheuttama purkaus levitti tuhkaa ja vulkaanista kiveä Floridasta Panamaan ulottuvalle alueelle pimentäen koko Keski-Amerikan taivaan tuhkanmustaksi. Osa Guatemalasta peittyi jopa 200 metrin paksuisen vulkaanisen materiaalin alle. Järven ympärillä on muitakin nyt jo sammuneita tulivuoria, kuten tämä takanani sijaitseva Volcan San Pedro sekä Volcan Toliman.

Järven paikalla on aiemmin sijainnut kalderatulivuori.

Taustalla näkyy Toliman ja San Pedro tulivuoret.

Atitlanjärven ja Guatemala Cityn välisellä alueella sijaitsee myös tulivuoret Acatenango ja Fuego, joista jälkimmäinen on ollut aktiivinen viime kuukaudet, se on myös yksi maailman aktiivisimmista tulivuorista. Kesällä 2018 Fuego purkautui yllättäen rajusti ja tappoi paikallisten lähteiden mukaan melkein 3 000 ihmistä, jonka lisäksi lukuisia on edelleen kateissa. Purkautuminen tapahtui niin yllättäen, ettei evakuointia ehditty tekemään lähikylissä. Pyroklastiset virtaukset ja tulikuuma tuhka satoi ihmisten ja eläinten päälle ja autojen renkaat sulivat kiinni maahan. Tuhkapilvi katkaisi lentoliikenteen ja Guatemala Cityn La Aurora -lentokenttä jouduttiin sulkemaan. Läheinen reppureissaajien suosima Antiguan kaupunki peittyi myös tuhkaan. Lisäksi 8 500 hehtaaria kahvi-, papu- ja maissiviljelmiä tuhoutui. Tuho oli Guatemalan pahin sitten vuoden 1929 purkauksen. Uusia purkauksia tuli seuraavina päivinä ja lähikylistä evakuoitiin tuhansia ihmisiä. Fuego purkautui myös marraskuussa aiheuttaen jälleen kerran lentokentän sulkeutumisen ja lukemattomien ihmisten evakuoinnin.

Kun ajoimme tänne tiistaina, myös silloin Fuegosta tuprusi savua, kuten aiemmin kerroin. Vaikka ilahduinkin tuosta näystä, ei tietenkään ole hienoa, että ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa vaarassa. Toisaalta tuliperäisellä alueella asuminen on heille arkipäivää, joten se tuskin herättää mitään jatkuvaa ahdistusta. En itsekään osaa yhtään pelätä mahdollisia purkauksia tai maanjäristyksiä, vaikka tuoreessa muistissa on esimerkiksi Mexico Cityn tuhoisa järistys toissasyksyltä, missä myös tuttavani asunto vaurioitui. Ulkoministeriön sivuilla lukee näin: ”Volcán de Fuego –tulivuoren aktiivisuuden johdosta sen lähialueille matkustamista on syytä välttää.” (Välttäköön ken tahtoo.) Tiedotteessa lukee myös: ”Runsaan huume- ja jengirikollisuuden johdosta maan turvallisuustilanne on yleisesti ottaen heikko koko maassa, myös turistien suosimissa kohteissa. Rikolliset turvautuvat usein väkivaltaan ja aseisiin. — Matkustajia kehotetaan välttämään väkijoukkoja ja mahdollisia mielenosoituksia, jotka voivat nopeasti muuttua väkivaltaisiksi.” En tiedä onko minulla ollut vain hyvä tuuri, mutta en ole missään vaiheessa tuntenut oloani turvattomaksi.

Joo-o. Kirjoittelu keskeytyi taas tuohon edelliseen lauseeseen, kun aloin kuulla vuorilta torven soittoa, huutoa ja yleistä mekkalaa, jolloin tiesin futismatsin alkaneen. Olin lukenut aiemmin paikallislehdestä, että sunnuntaisin on yleensä matsi, mutta en tiennyt mitään aikataulua. Vein äkkiä läppärin huoneeseen ja juoksin kadulle, otin tuktukin ja ajoin vuoren päälle, missä Estadio Bella Vista sijaitsee (se siitä UM:n varoittelemasta väkijoukkojen välttämisestäkin). Matsi oli juuri alkanut ja kiirehdin ostamaan lippua. Minulle myytiin jostain syystä lasten lippu ja se maksoi 10 GTQ, mutta pääsin sisään ilman ongelmia. En tiennyt mikä vastapuolen joukkue edes oli, mutta suuntasin tottakai kotikatsomon päätyyn, missä hurjimmat fanit riekkuivat. Seisoin ensimmäisen puoliajan aika katsomon reunoilla, ja tauolla kävin katsomassa olisiko ulkona vielä fanikamaa myynnissä. Ei ollut mitään jäljellä, joten palasin yleisöön ja valittelin jollekin naiselle, etten ehtinyt ostaa huivia. Hän antoi minulle yllättäen oman bandanansa lahjaksi, eikä halunnut siitä rahaa vaikka olisin antanut! Uskomatonta ystävällisyyttä <3

Futismatsia vartioi 13 poliisia, joista ainakin yhdellä oli järeä aseistus.

Maalin jälkeen kotijoukkueen värit vedettiin yleisön päälle.

Siirryin toisen puoliajan alkaessa keskelle katsomoa, jotta saisin parempia kuvia riehuvista faneista ja se oli todella oikea päätös. Tunnelma oli ”muy loco”, sanoisinko 😀 Ihmiset hyppi ja lauloi, rummut ja torvet soi, ilmaan lenteli paperisilppua ja kentälle kuittinauhaa, vihreää ja keltaista savua suitsusi joka puolelta. En pidä juurikaan urheilusta, enkä seuraa edes Suomen menestystä missään hiihdossa tai jääkiekossa, mutta olen aina fanittanut jalkapalloa (etenkin Brasiliaa ja Barcaa) ja halunnut kokea Latinalaisen Amerikan futis-hurmoksen. Ihan mieletöntä, että pääsin osalliseksi tuota kokemusta ja että kotikylän joukkue vieläpä voitti matsin 5-3. Monessa paikassa varoitellaan, ettei naisen kannata mennä ainakaan yksin futismatseihin, mutta eipä tuolla mitenkään vaarallista ollut. Ainoastaan jossain vaiheessa yleisön reunalta, missä olin alussa seisonut, alkoi kuulua rähinöintiä, ja poliisit kävivät hakemassa jotain tyyppejä pois. Se ei menoa haitannut, vaan ihmiset jatkoivat elämöintiä ja ilakointia. Kun peli päättyi, jotkut savua ja paperia levittäneistä faneista tuli kyselemään mistä olen, ja riemuitsivat kun näkivät että ranteessani liehui San Pedron bandana. Joku hieman humalassa ollut äijä tuli oikein halaamaan ja antamaan poskipusuja ja heitti brofistit vaikka olenkin nainen 😀 Eräs tyyppi sanoi, ettei Guatemalassa naisia yleensä kiinnosta futis, mutta olihan tuollakin jonkun verran naisia ja tyttöjä yleisössä. Suurin osa naisista kyllä taisi seistä kauempana riehujista, mutta koska olen itsekin tällainen hurjapää, halusin nimenomaan mennä sekasorron keskelle kuvaamaan ja fiilistelemään. Oli kyllä ihan huippu tapahtuma!

Lähdin kävelemään paikallisten asukkaiden kanssa alas vuorilta ja olen nyt takaisin majapaikassa. Matkan varrella näin kun joku vanha mies makasi maassa ja itki vuolaasti. Hänen vierellään oli toinen vanha mies, joka koetti saada miestä pystyyn. Vanhus taisi olla aika laitamyötäisessä, joten menin kysymään tarvitsevatko he apua. Yhdessä sitten nostimme miesparan pystyyn ja toinen mies lähti taluttamaan itkevää miekkosta pois. Kadun päässä vähän matkan päässä seisoi jotain turisteja katsomassa ja he kysyivät minulta, oliko mies kunnossa. En kyllä oikein ole koskaan ymmärtänyt tuota, että jos on joku onnettomuus tai muu tilanne, niin miksi pitää jäädä kyttäämään eikä voi itse mennä kysymään tarvitaanko paikalla apua. En tiedä johtuuko se käymistäni ensiapukursseista vai mistä, mutta menen hyvin hanakasti tilanteisiin jos näyttää siltä, että joku on pulassa. Toivoisin, että jos itse olisin samassa tilanteessa, tulisi joku myös silloin auttamaan. Kyllä kaikilla ihmisillä on velvollisuus huolehtia myös tuntemattomista, jos joku on vaarassa tai loukkaantunut.

Päivä ehti kääntyä tässä välissä jo maanantaille. En saanut tekstiä aiemmin valmiiksi, sillä täältä katkesi sähköt yöllä ja ne palautuivat vasta tänään kahden maissa iltapäivällä. Luonnollisesti myös netti oli poikki. Aiemmin ostamani prepaid toimi satunnaisesti ja silloinkin vain edgellä. Yritin soittaa aamulla Suomeen, ettei tarvitse olla huolissaan jos minusta ei kuulu mitään vähään aikaan. Puhelu kuitenkin katkesi samoin tein enkä pystynyt soittamaan enää uudelleen enkä myöskään laittamaan tekstiviestiä. Lopulta parin tunnin päästä puolisoni sai soitettua takaisin. Yllättäen ilman nettiä ei ollutkaan vaikeaa, mutta sitäkin enemmän vaikeuksia tuotti olla koko päivä ilman kahvia 😀 Sähkökatkon takia en saanut tänään pyykkiä pestyä, joten se on tehtävä huomenna kun suuntaan Panajacheliin. Nyt on jo vähän kaihoisa olo, kun joudun taas vaihtamaan paikkaa. Tämä lodge oli kuitenkin ihan kiva ja paikalliset niin ystävällisiä. Panajachel on paljon kalliimpi ja siellä asuu aika paljon ulkomaalaisia. Toisaalta sieltä tänne päin on upeat maisemat, kun tulivuoret näkyy paremmin.

Kävin blackoutin aikana vielä kävelyllä kylällä, makasin sängyssä kattoon tuijottaen, kuuntelin ulkoa tulevia ääniä, katselin näitä blogiin tulevia kuvia valmiiksi ja lopulta myös muistin, että minulla on tuossa vanhassa puhelimessa musiikkia, mitä pystyi kuuntelemaan ilman Spotifyta, josta yleensä kuuntelen musiikkia. Tuli vähän joku vanhan ajan mökkireissu mieleen, kun esimerkiksi satoi vettä, eikä ollut muuta tekemistä kuin radion tai peltikaton päälle ropisevien pisaroiden kuuntelu sängyssä maaten. Tekee välillä ihan hyvää.

Ps. Tämän hetken biisisuosikit. Reissun aikana on tullut niin paljon ihania uusia biisejä vastaan, että jo tämä on yksi hyvä syy tulla takaisin tänne joskus <3 Rakastan lattarirytmejä ylikaiken!