Monthly Archives

helmikuu 2019

Floresista mutkien kautta Atitlanille

Saavuin eilen tänne Etelä-Guatemalaan Lake Atitlan -järvelle, missä olen seuraavat kaksi viikkoa. Vietin sitä ennen Floresissa viisi yötä, joten sinä aikana paikkaa ehti kierrellä ihan hyvin saaren ollessa niin pieni. Viimeisenä päivänä kiertelin vielä kaduilla ja kapusin kylän korkeimmalle kohdalle – ja onneksi tein niin, sillä sieltä oli kauniit maisemat järvelle ja kylän ylle. Aukiolla oli koripallokenttä ja valkea kirkko. Lisäksi puistoalueella oli kolme mayojen steelaa, mutta valitettavasti niissä ei ollut mitään infotauluja enää jäljellä.

Paikallinen koulu.

Kävelyreissulla pysähdyin kahville Cool Beans -ravintolaan. Paikka oli sisältä todella upea, kahvila-alue oli yhteydessä ulkotilaan ja siellä kasvoi rehevää kasvillisuutta, samoja kasveja mitä meillä on Suomessa huonekasveina. Otin kahvin ja siihen kuului myös ilmainen santsikuppi. Tilasin lisäksi jonkun jälkiruuan, koska olin aiemmin käynyt syömässä grillattua kanaa ja riisiä. Luin puolihuomiolla listasta ”plátanos fritos con crema” ja koska olin juuri katsonut Ilonan videon jäisistä banaaneista smootiessa, tuli mieleeni mielleyhtymä viileistä banaanisivuista minkä päällä on kermaa. Petyin pahemman kerran, kun muutenkin kuumaan oloon ja kuumaan kahviin yhdistettiinkin tulikuumia banaanintyylisiä siivuja ja jotain vaniljakastiketta (eli annos oli friteerattu ja maistui ihan ranskanperunoiden öljylle). Annos oli aika paha, mutta söin sen silti. Ihmettelin jo sisääntullessa, miksi paikan oleskelutilassa oli joku todella rändom kokoelma eri esineitä. Siellä oli mm. Che Guevaran valokuva, kynttilöitä, lehtileikkeitä, huhmareita, ikivanha kirjoituskone, kilpikonnan kuoria yms. Lähtiessä kysyin paikan omistajalta, mikä on homman nimi. Omistaja kertoi perustaneensa kahvilan 16 vuotta sitten, ja oli ensin haaveillut antiikkiliikkeestä. Kirjoituskone esimerkiksi oli ollut hänen isoisänsä ja morttelit isoäidin. Kysyin Chen kuvasta ja hän kertoi uskovansa vallankumoukseen, ja että Guatamalakin vielä joku päivä heräisi siihen. Mies kertoi myös olevansa suurvaltoja vastaan ja ajavansa naisten oikeuksia. Olisin halunut kysellä lisää, mutta kielimuurin takia se ei onnistunut valitettavasti. Mielenkiintoinen paikka eniwei.

Palasin myöhemmin hotellille ja kysyin respasta, voisivatko he tilata taksin seuraavalle aamulle klo 6, jotta pääsen lentokentälle. Nukuin taas tosi huonosti ja minulla on myös ollut huono olo jonkun kolme päivää. Mahassa on etova olo ja ruuan ajattelukin yököttää, mutta ei muita oireita enkä ole oksentanut tai mitään. Olen kuitenkin koettanut syödä jotain, koska olen muutenkin jo laihtunut varmaan monta kiloa reissun aikana, mikä ei ole yhtään hyvä juttu. Sain seuraavalle aamulle mukaanpakatun aamupalan, mihin kuului pari leipää, omena, keksejä, kahvia ja pillimehu. Menin aulaan kuudelta, mutta taksia ei näkynyt. Pyysin respan tyyppiä soittamaan uuden taksin ja se tulikin kymmenessä minuutissa. Olin tehnyt check-inin jo edellisenä päivänä, joten mikään kiire ei ollut, koska kenttä on niin pieni että siellä on vain yksi portti. Vanha taksikuski oli mukava ja kyseli Suomesta jotain. Olimme jo matkalla, kun tuli puhelu, että joku toinenkin tarvitsee kyydin kentälle, joten kurvasimme hakemaan jonkun naisen vielä takapenkille. Nauroin mielessäni, kun kuuntelin puhelua missä kuski sanoi, että on viemässä ”chiquitaa” kentälle (chiquita on hellittelynimi pienelle tytölle, mitä en todellakaan enää ole). Maksoin kyydistä 25 quetzalia eli pari euroa.

Mundo Mayan kentällä jo heti ovensuussa oli pöytä, missä virkailija avasi repun ja katsoi päällisin puolin ettei siellä ole – jotain, en tiedä mitä. Skippasin check-in jonon ja menin turvatarkastukseen. Luulin jo että kaikki meni kerrankin ok, mutta ei. Sehän olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaksi virkailijaa kysyi onko minulla sakset repussa, ja olihan minulla kynsisakset. Terä ei todellakaan ole yli 3cm joten ne on sallittu tasan tarkkaan. Toinen ongelma oli OFF-suihke, hiuskiinne ja kuivashampoo, jotka oli suihkepulloissa. Virkailijat väittivät ettei matkustamoon saa viedä mitään aerosoleja, vaikka ne todellakin on sallittuja jos määrä on alle 100ml (omani olivat 65-100ml). Tunsin käyrän nousevan ja aloin väittelemään virkailijoiden kanssa ja sanoin, että sivuillakin lukee että ne on sallittuja. No ei auttanut itku markkinoilla ja jouduin heittämään kamat roskiin. Aiempi samanlainen **tutus oli jo Helsinki-Vantaalla, kun virkailija käski minun laittaa nesteet PUOLEN litran muovipussiin vaikka ne oli valmiina ohjeen mukaan LITRAN pussissa. Menetettyjen tuotteiden arvo lasketaan kympeissä, mutta eniten tässä ärsyttää suunnattomasti se, että nuo työntekijät ei itse noudata sääntöjä, jotka on asetettu. Mutta eipä siinä auta kuin niellä paska ja tyytyä mielivaltaisiin päätöksiin, hymyillä ja jatkaa matkaa.

Mundo Mayan kenttä on todella pieni.

Pääsin vihdoin portille odottamaan konetta, eikä kentällä tosiaan ole kuin yksi odotusaula ja portti. Näytin boarding passin virkailijalle ja kävelin ulos kentältä kiitotielle, missä kone odotti. Lensin Aviancan pienellä potkurikoneella, missä oli muistaakseni joku ehkä 25-30 penkkiriviä ja jokaisella rivillä 2×2 paikkaa. Paikkani oli 8A, joten istuin kakkosrivillä. Koneeseen oli sisäänkäynti kuitenkin vain takaovesta. Reppu oli niin pullea, ettei se meinannut mahtua hattuhyllylle, mutta onneksi lentoemäntä ei sanonut mitään. Tungin sen väkisin sinne ja istuin paikalleni. Hieman kuumotteli lentää jollain potkurikoneella Guatemalan viidakon yläpuolella, mutta matka meni hyvin. Saimme täytetyt sämpylät ja kahvia. Lento kesti vain 50 minuuttia ja kun lähestyimme Guatemala Cityä, alkoi turbulenssi. Kone tärisi ja kenttää kohti tullessamme se kaartoi niin jyrkkään kaarrokseen, että pelkäsin oikeasti koneen kääntyvän kohta 180 astetta katolleen. Puristin käsinojaa ja pidin toisella kädellä kiinni edessäolevan penkistä. En ole koskaan aiemmin pelännyt lentokoneessa, mutta nyt hirvitti oikeasti, ja mietin pääsemmekö elävänä perille vai tuleeko meistä uusi jakso Lentoturmatutkinta-ohjelmaan 😀

Acatenango-tulivuori lentokoneesta katsottuna <3

Saavuin Guatemala Cityn La Aurora -kentälle ja ajattelin nettitekstien perusteella, että sen kun vaan hyppään shuttleen ja ajan Panajacheliin. No, ei mennyt ihan niin. Näin kyllä shuttlekyytien myyntikojun ja menin sinne. Mies sanoi, että kyyti lähtee klo 10 (olin kentällä ennen yhdeksää) ja matka maksetaan kahdessa erässä. Maksoin 100 GTQ kentältä Antiguaan, jossa olisi ollut vaihto ja jatkolipun osto (muistaakseni 50 tai 100 GTQ). Menin kahvilaan syömään hodarin ja sen jälkeen ulos hengailemaan. Jonkun shuttlen äijä tuli kysymään olenko menossa Antiguaan. Mies sanoi, että odotamme vielä jotain toista matkustajaa ja lähdemme sitten. Menin istumaan tilataksin takakonttiin datailemaan ja juomaan kahvia. Toista matkustajaa ei koskaan tullut, ja kuski tuli klo 10 sanomaan, etten ehdi enää Antiguaan, josta jatkokyyti lähtisi klo 11. Paikalle tuli muutama muukin äijä selittämään, ilmeisesti jotain shuttlekuskeja hekin, että voin ostaa lipun suoraan shuttlekyytiin, joka ei aja Antiguan kautta ja joka lähtee klo 11. Lippu maksoi 250 GTQ (-100 jonka olin jo maksanut aiemmasta lipusta). Joku mies kävi ostamassa lipun puolestani, he ottivat minusta kuvan ja nimen ylös, ja menin takaisin kahvilaan, josta uuden kuskin olisi pitänyt tulla hakemaan minua klo 11. Mietin välillä, onko mitään kyytiä edes tulossa vai kusetetaanko tässä turistia 6-0. Olin jotenkin kuvitellut, että turisteja saapuu jatkuvalla syötöllä, mutta yksikään shuttle ei saanut ihmisiä kyytiin sinä aikana kun olin kentällä. Toisaalta en ole varma, jos siellä on kaksi eri terminaalia, itse kun saavuin maansisäisellä lennolla.

Odottelua ja odottelua.

Kello tuli tappiin enkä jaksanut istua enää sisällä vaan menin shuttlejen lähelle hengailemaan (ja katsomaan poliiseja..). Viereeni asteli joku autoja vuokraava äijä, joka kysyi miksi olen vieläkin siellä. Sanoin etten ole saanut kyytiä eikä kukaan tullut vieläkään hakemaan. Mies meni ensimmäisen shuttlekuskin luo kysymään tilannetta. Kohta kolmas mies tuli puhelimen kanssa, missä naisääni pahoitteli että on ruuhkaa ja menee vielä 10 minuuttia. Jäin ulos juttelemaan autonvuokraajan kanssa niitä näitä. Hän näki niskatatuointini, josta puhe kääntyi jengeihin. Selvisi, että hän on joku entinen jengiläinen, ja tottakai mielenkiintoni heräsi heti, ja aloin kyselemään lisää. Mies esitteli omia tatuointejaan ja juttelimme Keski-Amerikan huumeongelmasta ja väkivallasta. Kerroin, että Suomessa kaikki oli varoitellut minua Keski-Amerikasta ja jengeistä, mutta mies sanoi, ettei jengiläiset tee mitään tavankulkijoille. Ainoastaan jos sekaannut huumekauppaan tai muuten heidän bisneksiin, voi tulla ongelmia. Arvelinkin asian näin olevan. Äijä kyseli vielä mitä teen työkseni ja että oli nähnyt kun datailen kentällä. Kerroin ummet ja lammet koulutuksistani ja työtilanteesta Suomessa jne.

Joku shuttleäijistä tuli sanomaan, että tule istumaan autoon ja lepäämään. Sanoin ettei minua väsytä vaan alkaa ärsyttää kun kyytiä ei näy eikä kuulu. Menin kuitenkin autoon ja siihen tuli pari jotain muutakin äijää. Pyysin yhtä kuskia taas kerran soittamaan ja kysymään tilannetta. Taas luvattiin 10 minuuttia, mutta en enää uskonut siihen. Miehet halusivat nähdä Facebookissani olevia kuvia ja päädyin lopulta esittelemään Suomea, ulkomaanreissujani sun muuta, mistä miehet olivat hyvillään. Näytin kuvia Meksikon seminaarista ja Pohjois-Korea-tapaamisista yms. ja tyypit olivat innoissaan. Äijät oli ehkä jotain 30-50-vuotiaita ja todella asiallisia, ei yhtään sellaisia ahdistavia tai kuumottavia, mitä olin ensin ajatellut guatemalalaisista miehistä saapuessani Floresiin. Enemmänkin heistä ehkä paistoi jonkinlainen yllättyneisyys, että olin naisena yksin Keski-Amerikassa ja muutenkin uskalsin mennä hengailemaan niiden kanssa. Tottakai he ihmettelivät moneen otteeseen, miten oma mieheni oli päästänyt minut yksin reissuun.

Yhtäkkiä kuulin nimeäni huudettavan ja kyyti oli vihdoin saapunut. Miehet olivat sanoneet että menen chicken busilla, mikä on psykedeelisillä väreillä ja valoilla koristeltu jenkkien vanha koulubussi ja mitä paikalliset käyttävät liikkumiseen Keski-Amerikassa paikkojen välillä. Kyyti on vaarallinen ja hurjapäinen. En halunnut mennä sellaisella, mutta ei kai minulla ollut vaihtoehtoja. Paikalle kurvasi onnekseni kuitenkin tilataksi, ja nousin kyytiin. Kysyin missä muut matkustajat ovat, mutta kuski sanoi että olen saanut privaattikyydin. Tyyppi ei puhunut juuri lainkaan englantia, joten minun oli pakko puhua espanjaa hänen kanssaan. Kuski oli kuitenkin todella mukava, ystävällinen ja hauska, ja hän pysähtyi kun halusin ostaa kahvia tai käydä huoltoasemalla. Matkalla kyselin kaikkea mm. mitä vuorten rinteillä viljellään, miksi tien varressa oli poliisivartio, mitä liikennemerkkien varoitustekstit tarkoittavat jne. Mies nauroi kysymyksilleni huvittuneena, mutta vastaili kaikkeen. Juttelimme perheistämme ja elämästä yleisesti. Hän kertoi olevansa 29-vuotias eikä hänellä ole omaa perhettä. Sisaruksia hänellä on yli 10 😀 Jossain välissä hän alkoi käydä kauppaa Pelle Pellen lippiksestäni, joka on saanut monelta muultakin jostain syystä kehuja täällä. Kuski yritti ja yritti, mutta en suostunut luopumaan hatusta enkä neuvottelemaan hinnasta, enkä varsinkaan antamaan sitä hänelle lahjaksi muistona, mitä hän myös ehdotti 😀

Kun ihailin edessä näkyviä tulivuoria, hän kehotti vähän ajan päästä katsomaan ikkunasta ja sanoi että katso Fuegoa. Sieltä tuprusi savua pienen purkauksen merkiksi. Olin ihan innoissani ja iloitsin asiasta miehen nauraessa minulle 😀 Sanoin etten ole koskaan aiemmin nähnyt tulivuorta. Mies ehdotti, että hän voi tulla kanssani kiipeämään San Pedron tulivuorelle täällä Atitlanilla jos haluan. Luin aiemmin netistä, että reitti on suljettu, koska siellä on tapahtunut ryöstöjä, mutta että jotkut käyvät siellä silti. Olisin kyllä valmis kiipeämään sinne paikallisen kanssa, koska luultavasti silloin en joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Menen ensi viikolla Panajacheliin viikoksi ja kuski sanoi, että voi näyttää minulle kylää. Tyyppi asuu itsekin tässä järven ympärillä Santa Catarinan kylässä, joten sovimme että pidämme yhteyttä jos haluan tehdä jotain. Yritin jo etukäteen maanitella häntä, että hän lähtisi maksua vastaan kuskiksi Chichicastenangon markkinoille kun olen Panassa, mutta hän ei luvannut suoranaisesti vaan huokaisi kärsivän näköisenä kun kuuli markkinat mainittavan. Yhdessä vaiheessa hän kysyi haluanko ajaa autoa, ja sanoin etten todellakaan omista edes ajokorttia. Tyyppi sanoi että voi opettaa minua ajamaan (Guatemalan äärimmäisen mutkaisella vuoristotiellä), mutta vastasin että aiheuttaisin vain onnettomuuden. Wtf.. 😀 Kuski oli tavallaan vähän outo, mutta pidänkin oudoista ihmisistä ja meillä varmaan siksi synkkasi niin hyvin. Hän ei myöskään yrittänyt ahdistella minua, mutta yhdessä vaiheessa kun sanoin että voisin muuttaa tänne maisemien takia, niin hän kysyi voinko muuttaa hänen luokseen. Joo, odota, haen vain ensin mieheni Suomesta..

Matkalla tänne kerroin, että tarvitsen prepaid-liittymän, ja Sololaan tullessamme, kuski kysyi haluanko ostaa liittymän. Pysähdyimme Claron kojulle ja mies osti liittymän minulle ja pyysi myyjää aktivoimaan sen käyttövalmiiksi. Hän puhui sen verran hitaasti että ymmärsin melkein kaiken, mitä puhuimme. Ja jos en ymmärtänyt jotain, hän koetti selittää tarkemmin. Oli kyllä hyvä espanjantunti kerrassaan ja oli muutenkin todella ihana kuunnella natiivin puhumaa espanjaa. Varsinkin kaikki sanat missä on r-kirjain kuulostaa ihanalta, esim. ”perro”, ”cerro” tai jopa ”narcotráfico”. Voisin kuunnella puhetta ikuisesti välittämättä siitä, mikä on aiheena. Tästä tulikin mieleen, että omasta englannin puheestani minua on luultu monesti tällä reissulla, että olen Venäjältä, Puolasta tai jostain Baltian maasta 😀 Joskus töissäkin kansainvälisellä leirillä ukrainalainen mies luuli, että olen venäläinen. En todellakaan osaa lausua englantia oikein ja kuulostan varmaan juurikin itäeurooppalaiselta. Belizessä aksenttiani ihailtiin ja se kuulosti kuulemma ihanalta, en tiedä miksi. Eilen eräs toinen saksalainen sanoi että minulla on hyvä englanti suomalaiseksi, eikä hän olisi osannut arvata, että olen Suomesta. Hänkin epäili minua venäläiseksi tai puolalaiseksi.

Maisemat Sololasta käsin tänne järvelle on ihan uskomattoman kauniit ja haluan kyllä Panajachelissa ollessa käydä siellä uudelleen. Viidakon peittämien korkeiden vuorten lomassa mutkittelee tie, jolta avautuu alas järvelle korkea pudotus ja ihana näkymä. Sininen järvi, jota ympäröi pyramidin malliset korkeat tulivuoret. En ole koskaan ollut näin satukirjamaisessa maisemassa. Missään kuvissa paikka ei pääse oikeuksiinsa, vaan se on koettava omin silmin. Solola sijaitsee 2 114 metrissä ja Panajachel 1 579 metrissä, joten pudotusta on  noin 500 metriä.

Näkymää Sololasta järvelle. Taustalla tulivuoret San Pedro ja Toliman.

Kun saavuimme yhteensä neljän tunnin ajomatkan jälkeen Panajacheliin, pysähdyimme shuttletoimistolle, jonne mies kehotti minua maksamaan kyydistä. Sanoin että olen jo maksanut kyydin Guatemala Cityssä, jonka jälkeen kuski sanoi että voin näyttää kuitin toimistolle. Aloin etsimään kuittia, mutta en löytänyt sitä mistään. Pengoin kaikki taskut ja laukut, mutta paperi oli tiessään. Thänk god olin ottanut siitä jostain syystä kuvan Facebookiin aiemmin, ja kysyin josko se kelpaa todisteena. Kelpasi se, ja sain tämän jälkeen kyydin vielä venesataman lähelle. Mies halasi minua, kiitin häntä avusta, ja suuntasin laiturille. Matkalla joku nainen pysäytti minut ja kysyi että puhunko englantia. Hän sanoi, että voimme mennä yhdessä lanchaan eli veneeseen ja koettaa saada halvemman hinnan. Nainen oli Israelista ja tuntui todella mukavalta sen mitä ehdimme jutella. Menimme yhtä matkaa, mutta vaikka hän vänkäsi pitkän aikaa espanjaksi kapteenien kanssa, maksoimme silti 25 quetzalia. Puuvene oli todella heppoinen ja meitä oli siinä ehkä 15 henkeä. Allokko oli niin kovaa, että keulassa istuneet lentelivät ja pomppivat kipeän näköisesti. Istuin aika perällä joten kyyti oli verrattavissa vain johonkin töyssyiseen hevosratsastukseen. Olin kaiken lisäksi saanut netin toimimaan puhelimessa, joten keskityin puhelimen näyttöön enkä veneeseen. Luulin että venematka kestää tunnin, mutta en tiedä kestikö se kuin ehkä puoli tuntia. Saavuin San Pedro La Lagunan venelaiturille joskus puoliviiden maissa illalla, ja otin sieltä tuktukin. Tämä hostelli on todella syrjässä ja kävelymatkaa olisi ollut ehkä puoli tuntia jos olisin alkanut kartan kanssa suunnistamaan. Maksoin tuktukista 20 quetzalia. Kuski yritti myydä minulle opastettua kierrosta tekstiilinvalmistusyhteisöön, mutta en viitsinyt suostua summamutikassa ensimmäiseen tarjoukseen. Pyysin hänen käyntikortin ja sanoin palaavani asiaan.

Tuktuk jätti minut tien varteen, sillä tänne majapaikkaan ei ole tietä. Suuntasin kahden rakennuksen välistä pellolle, missä paikalliset olivat hoitamassa salaatti- ja muita viljelmiään. Alue on bilekeskittymän ulkopuolella ja täällä asuu lähinnä paikallisia. Kuljin peltojen vierestä ja tervehdin takaisin pelloilta vilkuttelevia ihmisiä. Kävelin rantaan, missä maya-naiset olivat pesemässä pyykkiä, ja näin sisäänkäynnin hostellille. Olen Wachalal Lake Lodgella ja minulla on täällä oma huone bungalowissa. Paikka on todella idyllinen ja pihapiirissä on runsaasti erilaisia lintuja pitämässä konserttoaan. Kovempi mekkala kuin Tikalin viidakossa. Pihalla on chillailupaikkoja ja riippumattoja, ja tuolla etuosassa on respa, oleskelutila ja keittiö josta voi tilata ruokaa ja juomia. Kävin illalla syömässä muutaman pizzapalan ja juomassa smoothien. Henkilökunnasta ainakin osa on muita reppureissaajia ja juttelinkin illalla tiskillä olleen saksalaisen naisen kanssa. Olin aika väsynyt ja menin jo 20:30 takaisin huoneeseen ja suihkuun. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tuntuu, että minulla on puhtaat hiukset. Vettä tulee suihkusta niin paljon kerralla, että hiukset saa pestyä. Aiemmissa paikoissa vesi lorisi vain muutamasta suihkupään reiästä. Muutenkin on puhdas olo, sillä täällä ei ole yhtään kostea ilma. Illalla on niin viileä, että joutuu olemaan collegepaidassa ja yöllä oli peräti kylmä (mikä ei haittaa). Olen silti pitänyt kattotuuletinta päällä, koska rakenteet on harvat eikä täällä ole moskiittoverkkoa.

Täällä on nyt se aiemmin mainitsemani itsemurhasuihku, mutta en kuitenkaan saanut sähköiskua siitä, koska johdot oli piilotettu asianmukaisesti. Vesi ei kuitenkaan ollut lämmintä kuin suihkun alussa, koska painetta oli sen verran ettei vesi ehtinyt lämmetä suihkupäässä. Itsarisuihku toimii siis siten, että suihkupään sisällä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden. Jotkut Keski-Amerikan suihkuista on huonosti asennettu niin, että sähköpiuhat roikkuu paljaana eikä maadoitusta ole tehty. Jos suihku vielä on liian matalalla niin ettei vesisuihkun ja ihmisen väliin jää tarpeeksi tilaa, saat sähköiskun suihkun mukana. Se ei ole mikään sydänkohtauksen aiheuttava virta kuitenkaan, vaan sellaista kihelmöintiä. En kuitenkaan itse halua ottaa mitään riskiä, joten en kosketa suihkua tai muuta sen lämmitysasetuksia.

Matkalla majapaikkaan ei ole tietä.

Naapurissa on paikallisten viljelmiä, josta ilmeisesti tännekin tulee mm. salaatit.

Alueella asuu pelkästään paikallisia. Rannalla oli naisia pesemässä pyykkiä ja kalastajia veneineen. San Pedron keskusta on tuolla niemenkärjen toisella puolella.

Majapaikkani pihalta ja kuistilta avautuvat maisemat. Respa, ravintola, oleskelutila, dormit ja yhteiset suihkut on noissa rakennuksissa, mitkä menee rantaa kohti. Nämä kaksi bungalowia on pihan perällä. Onneksi saan olla täällä omissa oloissani.

Suicide shower. Suihkupäässä on sähkövirta ja vastus, joka lämmittää veden ennen sen suihkuamista alas rei’istä. Tuossa asetus on kuumalla, mutta oikeasti vesi oli vain haaleaa, koska se ei ehdi lämmetä sitä mukaa kun vesi virtaa.

Nukuin yön todella huonosti. Heräsin 2:30 koirien jumalattomaan räkytykseen ja sitä jatkui jonkun vajaan tunnin. Nukahdin hetkeksi ja heräsin uudelleen samaan meteliin. Olin ihan raivona ja kiroilin suomeksi ääneen huoneessani. Täällä on todella paljon irtokoiria enkä tiedä mitä varten ne alkoivat rähisemään yöllä ja louskuttamaan kuonoaan. Kun ajoimme eilen Guatemala Citystä, näimme tiellä ainakin kolme auton alle jäänyttä koiraa. Voivottelin asiaa ensin, mutta kuski ei ollut yhtään pahoillaan. Kun sanoin Sololassa, että ”Hay muchos perros” eli täällä on paljon koiria, niin kuski vastasi ”Demasiado..”, liikaa. Kun saavuin tuktukilla tänne lodgelle, kysyin kuskilta ”Los perros son peligrosos?” johon tuktuk-äijä ilmoitti ettei koirat ole vaarallisia. Täällä(kin) majapaikassa on koira, mutta se on ihan ok ja rapsuttelin sitä eilen, vaikka se yrittikin koko ajan viedä sandaalin jalastani. Saksalainen sanoi että koira syö kaikkien kengät jos vaan saa suuhunsa.

Huoneessa on ihan mukava sänky ja kattotuuletin. Valitettavasti koirat pilasivat yöunet totaalisesti.

Mutta sellaista. Istuskelin aamupäivällä tuolla kuistilla, mutta nyt makaan sängyssä. Kävin tilaamassa aamupalalla kaksi toastia, jossa toisessa oli mm. tomaattia, avokadoa ja pestoa, ja toisessa hilloa, maapähinävoita ja pähkinärouhetta. Aamulla oli todella paha olo ja oli vaikea syödä, mutta sain kaiken silti alas. Kahvi oli kylmää ja siinä oli mantelimaitoa, mutta oli sekin parempi kuin ei mitään. Tuossa pihapiirissä pari paikallista äijää on tekemässä kunnostustöitä ja nainen siivoskelee näitä huoneita. Tässä on kaksi lodgea ja siirryin äsken tuosta edellisyön huoneesta tähän toiseen rakennukseen, koska se on kuulemma parempi. Ei tuossa aeimmassakaan kyllä mitään vikaa ollut, mutta mikäpäs siinä. Ikkunasta on nyt paremmat maisemat luontoon eikä seinään ja tämä on hieman tilavampi plus kiva puunaamio seinällä ja sängyn vieressä on pistokkeet.

Huono olo on vähän laantunut, mutta äsken nenä vuoti solkenaan ja aivastelin samaan syssyyn. Olo on oikeastaan vähän kuumeinen ja kurkku on hieman kipeä, mutta toivottavasti en tule flunssaan. On minulla onneksi kaiken maailman Panadol Hotit, Pafucinit sun muut mukana, joiden lisäksi ostin Floresin apteekista antibioottia varmuuden varalle jos tarvitsen sitä jossain välissä. Ei tarvinnut mitään reseptiä, sanoin vain mitä haluan. Siellä ei ollut pyytämääni tuotetta ja myyjä esitteli muita vaihtoehtoja. Otin sitten jotain, mitä minulla on joskus Suomessakin ollut mm. poskiontelotulehdukseen. Myyjä sanoi että lääkkeet ovat kalliita ja laskeskeli hintoja. Pöyristyin hinnasta, jonka jälkeen hän sanoi että voi antaa alennusta 😀 Kyllä täällä on asiat niin toisin kuin Suomessa, enkä sano tuota pahalla. Kohta lähden varmaan hieman katsomaan tuota San Pedron kaupunkia ja koetan löytää jonkun hyvän kahvilan. Olen juonut minimaalisen vähän kahvia koko reissun aikana ja saanut lähinnä vain pikakahvia tai muuta kuraa, vaikka olen kahvin sydänseuduilla 🙁 Luinkin kyllä netistä, että laatukahvit viedään yleensä ulkomaille. Harmi.

Mutta palataan taas myöhemmin asiaan kun on jotain kerrottavaa.

Edit: Kävin tämän teksin kirjoittamisen jälkeen kävelemässä tuolla kaduilla ja paikka on kyllä yksi hippien ja hörhöjen paratiisi. Kun Tikalin reissulla tutustuin siihen guatemalalais-amerikkalaiseen mieheen, hän kertoi, että täällä on myynnissä ihan jotain paketteja, mihin sisältyy hostellimajoituksen lisäksi erilaisia huumeita ja psykedeelejä. Onneksi en majoitu keskustassa. Lisäksi tuntuu, että varsinkin nuo vanhemmat paikalliset naiset ei tykkää yhtään, että täällä on turisteja, enkä ihmettele yhtään. Osa vanhoista maya-naisista katsoi itseänikin vähän tuimana ja tuomitsevana, etenkin legginsejä ja sandaaleita. Pitää varmaan huomenna laittaa mekko legginsien päälle ja kengät jalkaan. En todellekaan halua olla epäkunnioittava toisten kotipaikassa. En löytänyt mitään ruokapaikkaa, mistä olisi saanut ruokaa, ja kaikista kun kysyin niin ymmärsin että minun olisi pitänyt tehdä tilaus puoli tuntia etukäteen. Kävin ostamassa sitten leipomosta muutaman sämpylän ja kaupasta jäätelön. Yhdestä kahvilasta kävin kysymässä saako sieltä kahvia mukaan, mutta ne myi vaan kahvipaketteja. Löysin vihdoin aivan ihanan paikan, missä istuskelin vähän aikaa ja juttelin nuoren Julia-nimisen maya-naisen kanssa, joka oli siellä myyjänä ja lajittelemassa kahvinpapuja. Paikassa ei ollut muita asiakkaita, joten nainen jäi juttelemaan kanssani espanjaksi. Oli tosi kiva kyllä, ja menen varmasti uudelleen sinne joku päivä. Kaiken huippuna oli mitä ihanin pieni Sina-kissa, joka tuli instanttina puskemaan jalkaani ja hyppäsi sitten syliin kehräämään <3

Aamupalalla kuistilla.

Päivän piristys <3

Café Chuasinayi’hin menen saletisti uudelleen!

Maya-valtakunta osa 2: Tik’al, Guatemala

Kuten aiemmissa postauksissa mainitsin, syy miksi tulin tänne Floresiin, oli halu vierailla Tikalin arkeologisilla raunioilla ja samalla päästä käymään oikeasti viidakossa. Löysin viimeisimmän ulinapostauksen jälkeen ihan ok retkitoimiston, Crasbornin, josta ostin opastetun ryhmäkierroksen klo 8 lähdölle sunnuntaiaamuksi. Maksoin kuljetuksesta ja oppaasta 120 GTQ eli reilun kympin, mutta sen lisäksi kaikkien tulee ostaa joko pankista tai Tikalin kansallispuiston sisäänmenoporteilta lippu itse alueelle. Pääsymaksu on 150 GTQ. Alueella on sotilasvartiointi, eikä lippuakaan saa ostettua ilman passin esittämistä (muut henkkarit ei käy) ja aseistautuneen vartijan läsnäoloa. Käteistä kannattaa olla valmiina, sillä Tikalissa ei ole pankkiautomaatteja. Olin lauantaina tyytyväinen itseeni, kun sain hommattua kyydin pelkkää espanjaa käyttäen ja ymmärsin vielä naisen ohjeistuksen, mitä tulee ottaa huomioon ennen reissua. Aamulla heräsin sitten jo kuudelta, että ehdin syömään aamupalan ja pakata kamat päiväretkeä varten. Säätiedotus oli luvannut +33 (tuntuu kuin +38), joten en oikein tiennyt mitä laittaisin päälle. Puin harsomaisen t-paidan ja legginsit, koska kaikki oli varoitellut että Tikalissa sinut syödään elävältä hyönteisten toimesta.

Alueelle ei noin vain mennäkään.

Shuttle tai minibussi noukki meidät kyytiin Yo amo Petén -kyltin luolta, mikä on yleinen hop on / drop off -paikka. Meitä oli noin 30 tyyppiä, joista ehkä 2/3 oli tulossa samalle opastetulle kierrokselle, osa taas oli ottanut pelkän kuljetuksen. Bussissa viereeni istui jenkeissä asuva 32v. mies, joka oli alunperin lähtöisin Guatemalasta, mutta muuttanut sieltä perheensä mukana 4-vuotiaana pois. Hän oli ensimmäistä kertaa kotimaassaan ja juttelimme reissusta ja siitä millaisia tuntemuksia se on herättänyt. Miehen perhe ei hyväksynyt poikansa matkaa, joten hän ei ensin kertonut mihin oli lähtenyt. Kyselin vähän siirtolaisongelmasta ja miehen suhtautumisesta, mutta hän sanoi ettei hänellä ole mitään kontakteja tänne enää eikä guatemalalaisia ystäviä Jenkeissäkään. Hän totesi olevansa hyvin etuoikeutettu kun saa elää hyvää elämää, tulee toimeen ja on varaa matkustella. Hän työskentelee vaatesuunnittelijana ja hiustaiteilijana, ja oli menossa myös New Yorkin muotiviikoille, mikä on suuri saavutus. Katsoin IG:stä niin asia oli todellakin näin ja miksipä hänellä olisi ollut syytä valehdellakaan. Lisäksi mies sanoin tuntevansa olonsa oudoksi ollessaan turisti omassa kotimaassaan, ja että kun katsoo paikallisia ihmisiä, miettii että hän itse voisi olla siinä, jos elämä olisi mennyt toisin. Jos minä rändom suomalaisena jo itken välillä näiden asioiden takia, niin voin vaan kuvitella millainen tunnemyrsky toisella on. Mies vaikutti kuitenkin todella tyytyväiseltä matkaansa ja sanoi aikovansa palata Guatemalaan syksyllä uudelleen.

Kansallispuiston porteilta on vielä noin 20 min. matka itse raunioiden porteille, joten reissu yhteen suuntaan kestää reilun tunnin. Onneksi olin ottanut myös shortsit mukaan, ja kävin vaihtamassa ne heti kun saavuimme perille. Ilma ei tuntunut kylläkään niin hiostavalta, mitä olin kuvitellut etukäteen, vaan ihan siedettävältä, mutta kuuma oli silti. Sumuttelin OFFia ja aurinkorasvaa, mutta en kyllä nähnyt kuin ehkä yhden itikan ja yhden ampiaisen koko päivän aikana. Retkiopas oli hieman outo ja mielestäni meidän ryhmä oli liian iso, koska kaikki kulkivat kymmenien metrien päässä toisistaan ja opas jauhoi infoa lähinnä niille, ketkä kulkivat hänen kanssaan joukon kärjessä. En saanut hirveästi mitään uutta informaatiota mayoista, mutta oli kuitenkin ihan kiva että oli joku, joka johdatteli meidät järkevimmän reitin läpi. Emme kavunneet jokaiselle rakennelmalle, vaan opas kuljetti meidät tärkeimpiin paikkoihin ja hyvä niin.

Mayojen pyhä elämänpuu (kapokkipuu). Tämä yksilö on noin 250 vuotta vanha.

Olisin varmaan yksin tehnyt kaiken toisin enkä tiedä olisinko edes löytänyt kaikkia kohteita, sillä alue on niin laaja. Viidakossa risteileviä teitä on 16 km verran ja lisäksi metsän läpi menee pieniä polkuja, joita ei edes nähnyt tieltä käsin, ja jonne opas meidät johdatti. Näimme matkalla puiden oksilla kiipeileviä hämähäkkiapinoita ja lisäksi pari jäätävää mekkalaa pitänyttä mölyapinaa 😀 Jossain vaiheessa kuljeskelin yksin erillään muusta joukosta, koska halusin jäädä nauttimaan hetkeksi sademetsän äänistä. Kuulin lintujen viserrystä ja näin myös tukaanin puussa. Sitten kuulin oksien rasahtelua ja lehvästön kahinaa, joten ensimmäisenä mieleeni piirtyi jaguaarit, puumat, pantterit ja ties mitkä villieläimet vaanimassa nälkäisenä turistia. Huomasin kuitenkin, että ääni lähti puussa keikkuvista apinoista.

Tikalin pyramidit ja temppelit

Gran Plaza 

Ensimmäinen kohteemme oli parinkymmenen minuutin sademetsäkävelyn jälkeen edessä, mutta emme menneet tietä pitkin, vaan opas kehotti meitä nousemaan jyrkkää rinnettä ylös. En tiennyt mitä mäen päällä on, joten oli aivan upeaa nähdä koko pääalue eli Gran Plaza silmien edessä! Saavuimme paikalle Acrópolis Norten taakse, jolta ihailimme maisemia yli pääaukion. Gran Plazan molemmin puolin on kaksi suurehkoa 700-luvulla rakennettua pyramidia, lännessä Templo I eli Suuren Jaguaarin temppeli (45 metriä korkea) ja idässä Templo II eli Naamioiden temppeli (38 m). Naamioiden temppeli rakennettiin aikanaan hallitsija Ah-Cacaon vaimon kunniaksi. Templo II:n takana on Templo III eli Jaguaari-papin temppeli. Se on alueen viimeisin pyramidi ja rakennettu 810-luvulla. Tämän jälkeen mitään ei enää rakennettu, ja jo 900-luvun tienoilla Tikalissa asunut väestö oli kadonnut ja paikka autioitunut. Tikalin nimi tarkoittaa muuten Äänien paikkaa.

Ensimmäiset kohteet pilkottaa puiden takaa.

Gran Plaza Acrópolis Nortelta kuvattuna.

Suuren Jaguaarin temppeli.

Naamioiden temppeli.

Acrópolis norte kuvattuna Gran plazalta.

Pyramidien edessä Acrópolis Nortea vastapäätä on Acrópolis Central, joka on suurin Tikalin asuinrakennelmista. Siellä on asunut korkea-arvoista väkeä ja kompleksissa on ollut myös julkishallinnollisten toimijoiden tiloja. Gran Plazan ulkopuolella A. Centralin takana ja Mundo Perdidon itäpuolella on Templo V, joka oli ensimmäinen Tikalin pyramideista (rakennettu 600-luvulla). Sen rakennutti Maya-hallitsija Calavera de Animal (Eläimen Kallo).

Kiertelimme hetken Gran Plazalla ja opas kertoi steeloista, eli kivipaaseista, joihin kansat eri korkeakulttuureissa ovat kaivertaneet merkittäviä tapahtumia historiassa. Yksi esimerkki on vaikkapa Hammurabin laki Babyloniasta. Steeloja on löytynyt ympäri Maya-valtakuntaa ja osin niiden perusteella on selvitetty historian kulkua. Gran Plazan pyramidit on rakennettu 700-luvulla, mutta Acrópolis Norte on niitä vanhempi ja sen rakentamiseen kului yli 1 000 vuotta. Rakennelmassa on nähtävillä sama, mitä asteekkien Templo Mayorissa, eli jokaisen hallitsijan aikana rakennuksesta tehtiin suurempi rakentamalla uusi kerros edellisen päälle. Acrópolis Nortea pidetään myös hallitsijoiden hautausmaana ja sieltä on löytynyt mm. Eläimen Kallon hautakammio. Keskusaukio oli uskonnollisten seremonioiden pääpaikka. Emme kiivenneet näille Gran Plazan pyramideille, koska se olisi ollut turhaa. Näimme alueen muutenkin.

Steela.

Mundo Perdido ja hulppeat näköalat pyramidien huipulta

Gran Plazalta jatkoimme matkaa Templo II:n vierestä kohti Mundo Perdidoa eli kadonnutta maailmaa. Alueella on Tikalin vanhimpia rakennelmia, jotka ovat peräisin 300-luvulta. Kiipesimme vajaa 30 metriselle Gran Pyramidille, mistä avautuivat todella upeat maisemat yli Tikalin kansallispuiston (Maya Forest). Metsäalue kuuluu kahden miljoonan hehtaarin Maya biosfäärireserviin, joka ulottuu Guatemalasta Meksikoon ja Belizeen. Vain murto-osa mayojen valtakunnasta on kaivettu esiin, eikä esimerkiksi Tikalissa olevia kaikkia kohteita ole pengottu esiin kasvillisuuden alta. Alue on UNESCOn maailmanperintökohde, eikä siellä saa enää tehdä suurempia kaivauksia tai kaataa metsää. LiDAR-lasertutkalla on löydetty yli 60 000 erilaista rakennelmaa, ja näiden löytöjen avulla on selvinnyt, että Maya-valtakunta oli huomattavasti luultua laajemmalle levittäytynyt. Näimme Gran Pyramidilta Tikalin muiden pyramidien huiput, jotka ulottuvat korkealle puiden yläpuolelle. Mayojen valtakauden aikaan Tikalissa ei ollut metsää, sillä suurin osa puustosta oli hakattu paljaaksi.

Mundo Perdidon kohteita.

Portaat Gran Pyramidille.

Huipulla.

Viidakon seasta pilkottaa Templo III sekä Naamioiden ja Suuren Jaguaarin temppelit.

Tällä pyramidilla kävi muuten hauska juttu, kun eräs ryhmässämme ollut nainen kysyi minulta englanniksi, että mistä olen. Vastauksen kuultuaan hän huudahti, että ”EI VOI OLLA TOTTA! Ootsäkin Suomesta!?” Oltiin molemmat että whaaat, ei hitto oo todellista!? 😀 Nainen ei edes majoitu Floresissa, vaan oli osa jotain muuta kiertomatkaseuruetta, ja sattui vaan osallistumaan tuolle samalle Tikalin kierrokselle meidän kanssa. Ihan uskomatonta, että täälläkin kolkassa sitten törmää suomalaiseen. Olin vielä aiemmin bussissa kuunnellut, kun kaksi muuta naista puhuivat keskenään ja sitten he tajusivat olevansa molemmat Belgiasta. Mietin, ettei minulle varmaan ainakaan tule käymään noin 😀

Kun laskeuduin alas pyramidilta, opas oli selittämässä muulle ryhmälle jotain tähtikuvioiden ja pyramidien yhtenevästä sijoittelusta, mutta en kuullut juttua alusta asti. Kysyin joltain naiselta, mistä tähtikuviosta opas puhui, niin kyseessä oli kuulemma Pieni Karhu (Ursa Minor). Heh, olin muuten juuri edellisellä viikolla Belizessä ollessa katsonut Belizen tähtitaivasta ja sen jälkeen Googlesta joidenkin tähtikuvioiden englanninkielisiä nimiä ja muistin nimenomaan Little Dipperin eli Pienen Karhun. Tuo itse Gran Pyramid oli Tikalin tärkein observatorio, mistä mayat seurasivat tähtitaivasta ja Linnunrataa. Kadonneen maailman alueella sijaitsee myös  Seitsemän temppelin aukio, jonka lisäksi siellä on ollut Maya-maailman ainoa tripleball-kenttä (en tiedä pallopelille suomenkielistä termiä).

Gran Pyramid maasta käsin.

Templo Talod Tablero.

Jatkoimme matkaa sademetsän siimeksessä ja päädyimme jälleen yhden suuren kukkulan juurelle, josta ei päällepäin olisi nähnyt, että se on pyramidi. Vuori oli aivan kasvillisuuden peitossa ja sen kylkeen oli rakennettu puuportaat. Olimme saapuneet viimeiseen kohteeseemme eli Templo IV:lle, joka tunnetaan myös nimellä Kaksipäinen käärme. Tämä on Tikalin pyramideista korkein 65 metrin huipullaan. Pyramidi on ehkä alueen vaarallisimpia kohteita, sillä ylhäällä ei ole minkäänlaisia kaiteita ja pienen tasanteen edessä on pudotus maahan. Tasanteelta pääsee kiipeämään vielä pyramidinlevyisiä kapeita ja pieniä portaita pitkin hieman ylemmäs ja istumaan siellä maisemia ihaillen. Olisin voinut hengailla siellä vaikka miten pitkään, mutta oli pakko jatkaa matkaan noin vartin jälkeen, ettei muu ryhmä joudu odottamaan. Jälkeeni jäi vielä pari muuta, joita odotimme alhaalla, jonka jälkeen suuntasimme jälleen viidakkopolulle ja aloimme kulkemaan takaisin päin.

Kapuaminen viimeiselle ja korkeimmalle pyramidille alkaa.

Pitää olla vähän uhkarohkea, että kiipeää tällaisiin paikkoihin.

Maya-kalenteri

Alueella olisi toki ollut vielä paljon muitakin kohteita, esimerkiksi pieniä kaksoispyramideja, jotka rakennettiin ”katunin” päättymisen kunniaksi. Meidän kuitenkin piti alkaa valua takaisin aloituspisteeseen, että osa porukasta ehti käydä syömässä ja ehdimme ostella matkamuistoja jos halusimme. Kyyti takaisin Floresiin lähti kolmelta, joten olimme viettäneet alueella jo monta tuntia. Juttelin vielä hetken suomalaisen naisen kanssa ja hän lähti sitten oman matkaseurueensa kanssa jatkamaan matkaa pois Tikalista. Menin matkamuistokojuille ja kävin katsomassa Maya-kalentereita. Ostin pari vuotta sitten Teotihuacánista asteekkien aurinkokiven, joka on lähes identtinen mayojen kalenterin kanssa. Tosin melkeinpä kaikilla mesoamerikan intiaaneilla oli samanlainen ajanlaskusysteemi, etenkin 52 vuoden jakso esiintyy kaikissa.

Kun ostin puunhartsista tehdyn kalenterin ja alueen kartan, ei minulla ollut käteistä, mutta myyjä sanoi että voin maksaa Visalla. Ajattelin ensin ihan normaalia korttimaksua, mutta myyjäpä kaivoikin esiin vanhanliiton höylän, ja eikun korttia ja paperia koneeseen. Onneksi olin ottanut mukaan Revolutin kortin, jossa vielä on nuo koholla olevat kortin numerot (toisin kuin esim. Visa Electronissa). Sen jälkeen myyjä kävi hakemassa puhelimen ja soitti johonkin, minne hän luetteli korttini numeron ja laskutettavan summan (120 GTQ). Enpä muista olenko koskaan maksanut moisella metodilla. Muistan tuon kuitenkin lapsuudestani 80- ja 90-luvulta. Nostalgista.

Oli myös kiehtovaa, että myyjä kaivoi esiin mayakalenterin paperisen tulkintakirjan, josta hän näytti minulle mikä on oma symbolini perustuen syntymäpäivääni. Tuli kylmät väreet kun luin myöhemmin infoa symboleista. Olen nimittäin päämerkiltäni ”Ak’ab’al” (night). Akbal symboloi yötä, pimeyttä, kotia ja unta. Merkkiä kuvaa itsenäisyys, yksinolo, vahva intuitio, sekä sisäinen kamppailu harmonian löytämiseksi. Elämänkulku ei ole helppoa, vaan yön merkissä syntyneelle tulee etenkin nuoruudessa vastaan vaikeuksia, joiden voittaminen kuitenkin kasvattaa itseluottamusta. Horoskooppiin kuuluu myös numero, joka minulla on 9. Se kertoo, että minun on käytävä läpi useita erilaisia elämänkokemuksia oppiakseni kärsivällisyyttä. Ysin avulla pystyn suunnittelemaan asioita ja toteuttamaan ne myös. Kolmas merkki, joka on esiintynyt syntymäpäivänäni, on ”kotka”. Kotkan päivänä syntyneitä kuvataan tarkkanäköisiksi, joilta mikään ei jää huomaamatta. Heikkouksia on ”free spirit”, jonka takia aloilleen asettuminen voi olla vaikeaa aikuisena. Vaikka horoskoopeista voikin olla montaa eri mieltä, tuntuu tuo kuvaus pitävän erinomaisesti paikkaansa..

Soy La Noche, mucho gusto!

Olen itsekin jo useamman vuoden ajan koettanut perehtyä mayojen kalenteriin ja muistaakseni vuonna 2008, kun alkoi kuulua ensimmäisiä horinoita ”21.12.2012 maailmanlopusta”, kiinnostuin asiasta kunnolla. Oppaan mukaan mayoilla oli peräti 17 kalenteria, mutta kaksi niistä oli erityisen merkittäviä. Tunnetuin kalentereista koostuu kolmesta osasta: tzolk’in, haab ja pitkänjuoksun kalenteri.

  • Tzolk’inissa kulkee rinnakkain kaksi jaksoa, joista toisessa on 13 ja toisessa 20 päivää. Lyhyempää jaksoa kuvataan numeroilla 1-13, mutta pidempää 20:llä eri nimellä (imix, ik, akbal, kan…)
  • Tzolk’in päivät nimetään edellämainittujen yhdistelmällä eli 1 imix, 2 ik, 3, akbal, 4 kan, ja niin edelleen. Rimpsua jatketaan niin pitkään, että jokainen numero on ehtinyt yhdistyä jokaiseen nimeen. Tähän kuluu 260 päivää.
  • Haab-kalenteri puolestaan koostuu 365-päiväisestä jaksosta, jossa on 18 kuukautta. Jokaisessa kuukaudessa on 20 erinimistä päivää ja niiden jälkeen viisipäiväinen ”wayeb”-aika.
  • Koko kalenterin kierros umpeutuu siinä vaiheessa, kun on kulunut 52 haab-vuotta. Tänä aikana jokainen tzolk’in ja jokainen haab-päivä ovat yhdistyneet toisiinsa.

Koska 52 vuotta ei välttämättä ollut riittävän tarkka määrite historian kuvaamiseen, oli keksittävä pidempi sykli, ja tätä virkaa toimittaa pitkänjuoksun kalenteri.

  • Pitkässä juoksussa 1 vuorokausi on ”k’in”.
  • 20 k’iniä on 1 ”winal” eli kuukausi.
  • 18 winalia on 1 ”tun”, joka vastaa suunnilleen meidän juliaanista 365:n päivän kalenteria.
  • Tämän jälkeen seuraava sykli on 20 tunia eli ”k’atun”, joka vastaa noin 20 vuotta. Tämän kunniaksi Tikaliin on rakennettu aiemmin mainitsemiani kaksoispyramideja.
  • 20:n katunin jakso taas on nimeltään ”b’ak’tun”, joka on 395 vuotta.

Mayojen numerojärjestelmä oli 20-pohjainen ja se näkyy kalenterissakin. Mutta miksi sitten winalien määrä on 18 eikä 20? Siksi koska 18 x 20 = 360, joka vastaa aurinkovuotta, mikä oli tärkeä aikasykli mayoille.

Tutkijat eivät ole onnistuneet selvittämään, miksi numero 20 oli mayoille niin tärkeä. Myös luku 78 oli merkittävässä asemassa ja se näkyi myös Meksikossa Tulumin raunioilla, missä oli aiemmin mainitsemani 78 temppeliä. Mayat seurasivat ahkerasti tähtitaivasta ja osasivat ennustaa auringonpimennykset sun muut päivälleen. He seurasivat tähtikuvioiden liikkumista ja laskivat myös astrologisia ajanjaksoja. Astrologinen aikakausi merkitsee sitä, minkä tähdistön kohdalla Aurinko on kevätpäiväntasauksen aikaan. Yksi sykli on 2150 vuotta, ja kun Eläinradan tähtikuvioita on 12, kokonaisen syklin läpikäymiseen kuluu 25 725 vuotta. Monien mielestä elämme tällä hetkellä vesimiehen aikaa, mutta kaikki astrologit ym. eivät ole asiasta yksimielisiä. Monessa eri piirissä uskotaan, että vesimiehen aika muuttaa ihmiskuntaa merkittävästi ja opaskin puhui tästä. Ihminen keskittyy teknologiaan ja yksilöllisyyteen, kaksi suurta vastavoimaa taistelevat maailmassa, uskontojen merkitys häviää jne. Jos ei tuo, niin mikä sitten on tämän ajan henki?

Mayat kaiversivat steeloihin informaatiota historiasta.

Maya-valtakunnan piirteitä

Vielä jokunen sana mayoista yleisesti. Valtakunta oli laajalle levinnyt Mesoamerikassa ja se oli yksi kolmesta merkittävimmistä korkeakulttuureista asteekkien ja Etelä-Amerikan inkojen lisäksi. Maya-valtakunta oli voimissaan ainakin kolmentuhannen vuoden ajan ja eri keskuksia sekä niiden rakennelmia valmistui vuosisatojen aikana. Tikalissakin pyramidit ja temppelit ovat eri ikäisiä, eikä ole tiedossa, että mayat alkuaikoinaan edes rakensivat merkittäviä pyramideja tai seremoniakeskuksia, kuten Guatemalan El Miradoria. Tikal ajoittuu mayojen klassiselle kaudelle, jolloin keskuksia oli useampia ja ne myös sotivat keskenään. Viime vuoden LiDAR-skannauksessa löydettiin valtava muuri Tikalin ympäriltä, joten aluetta on haluttu mitä ilmeisimmin suojella ulkopuolisilta. Vaikka usein etenkin asteekkeja syytetään raakuudesta, eivät mayatkaan olleet mikään rauhallinen ja yhtenäinen yhteisö, vaan taisteluita käytiin omiakin vastaan ja myös ihmisiä uhrattiin.

Mayat olivat todella lahjakkaita matemaatikkoja ja fanaattisia tähtitieteilijöitä. Heillä oli kalenterien lisäksi oma numerojärjestelmänsä ja kirjoituksensa, joka perustui hieroglyfeihin. Saksan Dresdenissä sijaitsee tärkein Maya-koodeksi, jonka avulla on pyritty tulkitsemaan mayojen traditioita, uskomuksia ja muuta asiaan kuuluvaa. Koodeksi on kuitenkin osittain tuhoutunut ajan saatossa, eikä se alunperinkään ehtinyt koskaan valmistua, sillä ilmeisesti espanjalaisten tulo katkaisi tallennusprosessin. Jotain elämänmenosta kuitenkin tiedetään. Rakennukset valmistettiin kivestä ja kalkkilaastista ja ne olivat värikkäitä ulkoseiniltään (väreinä mm. okran punainen ja kerman vaalea). Rakennuksissa oli tyypilliset palmunlehväkatot, oviaukot oli pieniä kuten niitä käyttäneet ihmisetkin.

Seremonioissa mayat käyttivät lähinnä Daturaa eli hulluruohoa (espanjaksi La bella de noche, yön kauneus). Intiaanikansoilla on kaikilla ollut omat huumaavat rohtonsa, joilla on päästy transsiin tai muuhun haluttuun mielentilaan. Erilaisia kivuliaita rituaalejakin, kuten peniksen lävistämisiä suoritettiin daturapäissään. Mayoilla oli myös kollektiivinen rangaistus ja esimerkiksi huvin vuoksi daturaa nauttinutta ja yleistä pahennusta aiheuttanutta ihmistä rangaistiin ankarastikin. Myös esimerkiksi raiskaukset ym. oli tuomittavia rikoksia ja rikoksen tekijää saatettiin puukottaa joukolla kaiken kansan nähden. Lävistysten lisäksi mayat muokkasivat ulkonäköään venyttämällä kalloa pitkänmalliseksi. Tämä prosessi aloitettiin vastasyntyneen lapsen ollessa viiden päivän ikäinen. Myös nenää saatettiin muotoilla jykeväksi ja korkeaksi.

Maya-kirjoitusta.

Nyt vierailemani Tikal on sen verran vanha paikka, ettei siellä ole mitään merkkejä esimerkiksi Sulkakäärme-jumalasta, joka oli tyypillinen hahmo monelle Mesoamerikan intiaanikansalle. Alkuaikojen mayat palvoivat lähinnä luontoa, aikaa ja maailmankaikkeutta. He uskoivat ajan ja universumin syntyneen samassa paikassa, mikä on nykyaikanakin tieteen näkemys. Toki mayoilla oli lukuisia jumalhahmojakin ja ne on esitelty mm. Dresdenin koodeksissa ja Popol Vuh’ssa, joka on kiche-mayojen kansalliseepos. Haluaisin lukea joskus tuon teoksen, mutta en ole onnistunut saamaan käsiini sitä mistään. Paljon tietoa mayojen historiasta, uskomuksista ja traditioista on kuitenkin peruuttamattomasti ulottumattomissamme, sillä espanjalaisten tullessa Amerikkaan, he polttivat myös kaikki mayojen koodeksit lukuunottamatta neljää Jukatanilla säilynyttä. Onneksi mayat onnistuivat piilottamaan Popol Vuh’n, ja tietojen mukaan he kirjoittivat sitä salassa espanjalaisilta. Popol Vuh löytyi 1700-luvun alussa Chichicastenangosta, Etelä-Guatemalasta. Teoksessa viitataan vieläkin vanhempaan teokseen, mutta sitä ei ole koskaan löydetty.

Maya-valtakunta osa 1: Tulu’um, Meksiko

Ollessani pari viikkoa sitten Jukatanin niemimaalla, vierailin Tulumin Maya-raunioilla. En alkuun ottanut mitään opastettua kierrosta, vaan ostin pelkän bussilipun Tulumin arkeologiselle alueelle (huom! eri paikka kuin Tulumin kaupunki, eikä kaikki bussit pysähdy tuolla). Bussi maksoi muistaakseni noin 8€ menopaluulta ja pelkkä pääsylippu Tulumiin 75 pesoa eli muutaman euron. Alussa on kojuja, joista sinulle yritetään kaupata eri retkiä ja mahdollisuutta päästä myös veneajelulle, jolta näkee El Castillon kauempaa. En kuitenkaan ottanut mitään tarjouksia vastaan, vaan lähdin kävelemään raunioita kohti. Pisteiden välillä on myös kuljetus, mutta päätin silti kävellä noin 10 minuutin matkan viidakon kehystämää tietä pitkin. Alueella on myös ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä yms.

Saavuttuani portille, jono oli uskomattoman pitkä. Olin siinä vaiheessa jo ihan läkähtymispisteessä, sillä minulla oli mekko ja legginsit. Kuin taikaiskusta kuulin jostain englanninkielisen tarjouksen, että jos joku haluaa välttää jonottamisen ja maksaa 150 pesoa, niin sillä saa lipun ja opastetun kierroksen, joka alkaa parin minuutin päästä. Muutaman euron heitto sinne tänne ei haitannut, joten tartuin tilaisuuteen ja lähdin oppaan ja noin 10 muun kanssa kohti raunioita. Kiertelimme aikamme ja opas kertoi yleistä infoa mayoista ja Tulumista. Tämän jälkeen meillä oli aikaa vielä kierrellä paikkaa omin neuvoin ja ihailla maisemia. Jotkut menivät uimaan rannalle, mutta itse en jaksanut.

Tulu’um kaupunkina

Tulum eroaa kaikista muista maya-keskuksista siten, että se on ainoa laatuaan merenrannalla (ainakin niistä, jotka ovat säilyneet). Linnoituksesta on ollut hyvä pitää silmällä Karibianmereltä mahdollisesti tulevia uhkia. Niemimaan edustalla on myös koralliriutta, joka tyynenä päivänä jää täysin veden alle eikä aaltojen liplatus paljasta matalikkoa. Tämä pelasti ainakin kerran Tulumin, sillä joidenkin hyökkääjien tiedetään karauttaneen koralleille ennen maihinpääsyä. Tulumin nimi itsessään tarkoittaa muuria ja sen ympärillä onkin melkein kilometrin pituinen, 3-5 metrin korkuinen ja kuuden metrin paksuinen seinämä, joka piti ulkopuoliset poissa. Mayat kuitenkin kutsuivat paikkaa nimellä ”Zama” eli Aamunkoitto. Paikka toimi sekä porttina Cobán mayakaupunkiin, mutta myös satamakaupunkina, jonka kautta rahdattiin mm. jadea ja turkoosia (kivi). Tiedetään, että teotihuacanat kävivät kauppaa mayojen kanssa ja on mahdollista, että esimerkiksi Teotihuacánin simpukankuoret on peräisin Tulumin alueelta.

Tulum sijaitsee 12 metriä korkealla kalliolla.

Rakennuskanta ja arkkitehtuuri on tyypillistä Jukatanin mayoille ja moni rakennuksista on saanut vaikutteita Chichén itzásta ja Mayapánista. Rakennukset ovat suhteellisen pieniä ja niissä käytettiin rappausta ja kirkkaita värejä, joilla luotiin kontrastia. Palatseissa oli tasakatot. Suurin osa Tulumin rakennuksista on järjestetty katujen varsille. Rakennelmat oli monesti ryhmitetty yhteen ja etenkin asuinrakennukset oli sijoitettu vierekkäin kivitasanteelle. Täytyy muistaa, että nykyiset rauniot, joilla turistit vierailevat, kattaa vain tämän Tulumin keskustan. Siellä pidettiin seremonioita, se oli uskonnollis-poliittinen keskus, ja siellä asui korkea-arvoisia henkilöitä. Suurin osa tavallisista mayoista asui muurien ulkopuolella, mutta näistä rakennelmista ei ole enää mitään jäljellä, sillä talot oli tehty puusta, liaaneista ja palmunlehvistä. Myös osa Tulumin muurien sisäpuolella olleista rakennuksista on kadonnut samasta syystä.

Palace of the Great Lord (kartassa ”El Palacio).

Casa de las Columnas.

Alueella oli yhteensä 78 temppeliä, asuinrakennuksia, alttareita, hautapaikkoja sekä päärakennus eli El Castillo. Se on suoraan merenrannalla jyrkänteen päällä ja alueen tunnetuin kohde. Päätemppelissä pidettiin suurimmat uskonnolliset seremoniat ja sivupyhätöissä jätettiin uhrilahjoja. El Castillon vasemmalla puolella on pieni laskeutuvien jumalien temppeli, jonka on keskellä ikkuna. Ikkunan merkitys ja sijainti selviää sekä kevät- että syyspäiväntasauksien aikaan, jolloin aurinko nousee ja laskee tismalleen ikkunan kohdalla. Tulumissa palvottiin Venusta ja Aurinkoa, jotka molemmat laskivat ja nousivat taivaalla aina uudelleen ja uudelleen. Keskuksessa ei ole pyramideja toisin kuin monessa muussa tunnetussa arkeologisessa kohteessa.

El Castillo ja Templo del Dios Descendente, joka on linjassa päiväntasauksien kanssa.

Päivittäinen elämä

Jukatanin mayoilla oli todellisia ongelmia juomaveden saatavuudessa, sillä alueella ei ole jokia tai järviä. He turvautuivat kaivoihin tai cenoteihin, ja näille paikoille oli rakennettu myös alttareita tai pyhättöjä. Muualla Keski-Amerikassa olevia jokia ja järviä pitkin mayat kuitenkin kävivät kauppaa laajallakin alueella aina Hondurasissa asti. Matkat taittuivat kanooteilla. Keski-Meksikosta Hondurasiin ulottuneen kauppareitin varrella Tulum oli merkittävä satamapaikka, joka yhdisti rannikon ja sisämaan. Kauppatavarana oli mm. puuvillaa, hunajaa, suolaa, obsidiaaniteriä, jadekoristeita, sulkaviittoja ja mortteleita.

Casa del Cenote on rakennettu maanalaisen vesivarannon päälle. Mayat käyttivät näitä maanalaisia vesiluolia sekä juomaveden lähteenä, että uhripaikkoina. Monista cenoteista on löydetty ihmisten luita. Jukatanilla sijaitsee nykyäänkin useita cenoteja, joissa ihmiset käyvät uimassa.

Kaikki piirroskuvat on valokuvia Tulumin infotauluista.

Tulum sijaitsee Karibianmeren rannikolla. Vasemmassa laidassa El Castillo.

Mayat turvautuivat merenantimiin pysyäkseen hengissä. Merestä he pyydystivät ruokaa ja keräsivät materiaaleja työkaluihin, koruihin, rituaalivälineisiin yms. Talojen pihapiirissä oli pieniä puutarhoja, jossa kasvatettiin maissia, chiliä, papuja, kesäkurpitsaa, annatto-pensaita, tomaatteja, juuri- ja mukulakasveja, sekä hedelmiä. Mayat olivat taitavia yrttien tuntijoita ja lääkintä tapahtuikin yrttien avulla. Meren lisäksi ympäröivästä viidakosta otettiin kaikki irti. Metsä tarjosi pyydyseläimiä ja villiyrttejä ruuaksi, sekä lintuja, joiden kirkkaan värisillä sulilla oli suuri arvo. Sulkia roudattiin myös Teotihuacániin asti.

Päivittäiset aktiviteetit koostuivatkin lähinnä kalastuksesta, metsästyksestä ja maanviljelystä. Osa ihmisistä oli mestareita muurareina, veistosten teossa ja maalareina, ja heidän tehtävänsä oli rakentaa ja ylläpitää rakennuskantaa ja niiden koristelua. Templo del los Frescosissa on värikkäitä muraaleja, joita kunnostettiin ja uudistettiin aika ajoin. On epäilty, että uusia muraaleja maalattiin 20 vuoden sykleissä, jolloin Maya-kalenterin k’atun tulee täyteen. (Tekstin 2. osassa on tarkemmin kalenterista.) Maalien pigmentit saatiin tietenkin luonnosta; punainen ja musta sekoitettiin maasta ja mineraaleista, kun taas sininen ja vihreä oli peräisin erilaisista kasveista. Yhteiskunta oli jaoteltu kolmeen osaan hierarkisesti: johtajiin, erikoisammattilaisiin ja tavan työläisiin.

Templo del los Frescos eli muraalien temppeli on ollut alueen koristeellisin. Julkisivussa näkyy rapatut muotokuvat mm. Venuksen jumalasta. Temppelin edessä on steela, joihin mayat kaiversivat historian tapahtumia, tärkeitä päivämääriä yms.

Uskonto

Mayojen jumalat esitettiin yleensä yhtenä tai useampana luonnon elementtinä. Osa jumalista manifestoitui tähtinä tai sääilmiöinä kuten sateena, osa ilmaantui kasvien muodossa esimerkiksi kapokkipuuna, ja osa eläiminä kuten jaguaarina. Jumalten palvonta ja lepyttely näkyi niin satokausien rituaalimenoissa kuin arkipäivän askareissa, jotta jumalat olisivat armollisia ja antaisivat palkkion ihmisten ahkerasta työstä. Kuten aiemmin mainittu, Tulum oli omistettu Venukselle, jota pidettiin sekä ilta- että aamutähtenä. Alueella on oma temppeli Venukselle ja Auringolle (Templo del Dios Descendente) ja sen lisäksi joidenkin rakennusten julkisivuissa on Venusta kuvaavan jumalan muotokuva, joka on asemoitu niin, että se katsoo sinne, mihin planeetta laskee. Toinen merkittävä jumala oli Ek Chuah, joka suojeli kaupankäyntiä.

Laskeutuva jumala eli Venus.

Jumalten kohteet: tuuli, taivas, sade, syntymä/kudonta/Kuu, itsemurha, kuolema, Pohjantähti, maissi, kaupankäynti/sota.

Tulumin valtakausi sijoittuu mayojen aikajanalla jälkiklassiselle kaudelle (noin 1200-1521) eli se on näin ollen viimeisimpiä asuttuja Maya-keskuksia. Varhaisin löytynyt merkintä alueen steeloissa on kuitenkin jo vuodelta 564, joten Tulum oli olemassa samaan aikaan kuin Jukatanilla niin ikään sijaitsevat Chichén itzá ja Mayapán. Näiden kaupunkien romahtamisen jälkeen Tulumin asema kuitenkin voimistui, kaupunki laajeni ja sen asukasluku lisääntyi. Asukkaita on arveltu olleen 1 000 – 1 600, joten suuri kaupunki ei ollut, jos vertaa vaikka Teotihuacániin. Kaupunki pysyi asuttuna vielä 70 vuotta espanjalaisvalloittajien invaasion jälkeen, mutta sitten eurooppalaisten tuomat sairaudet tappoivat maya-yhteiskunnan, osa mayoista otettiin työorjiksi, kulttuuri alkoi sekoittua espanjalaisten tuomaan kristinuskoon, kieli vaihtui espanjaksi, ja Tulum autioitui.

Every cloud has a silver lining

Torstai 21.2. Loppumatka Belizestä menikin sitten nopeasti ja istuimme bussissa vielä vajaa pari tuntia (matka Belize Citystä rajalle kesti 3-4 tuntia). Bussi ajoi kauniiden rehevien maisemien läpi. Näin paljon kouluja, maatiloja, perinteisiä lehväkattoisia maya-rakennuksia, laihoja hevosia ja lehmiä, viidakkoa, järviä ja paljaaksi hakattuja vuorenrinteitä, mistä tuli suru puseroon. Aiemmin Belizen puolella mieltä masensi joka puolella lojuneet roskaröykkiöt. Joenvarsi oli täynnä jätettä ja ihmiset asuivat silti siinä. Suurin osa rakennuksista mitä olen nähnyt bussimatkoilla ikkunasta, on olleet todella heppoisen näköisiä. Väkisin tulee mietittyä niissä asuvien ihmisten kohtaloita, kun tietää, että täällä suunnalla hurrikaanit ovat yleisiä. Olen nähnyt matkan varrella myös kylttejä, jotka kertoivat paikan olevan joko hurrikaaninaikainen suojarakennus tai tulvan yläpuolelle jäävä suojavyöhyke. Toinen yleisyys mitä näkee paljon on teiden varsilla olevat pienet kioskit eli käytännössä pöytä ja tuoli, joiden yläpuolelle on kyhätty auringonsuojakatos pressusta tms. Niillä myydään yleensä hedelmiä, kookospalmuja (edit: ehkä ihan kookospähkinöitä nyt vaan kuitenkin, lolz), mehua tai muuta pientä matkalaisille.

Hieman ennen Santa Elenaan saapumista pysähdyimme El Rematessa, jossa yksi matkustajista halusi jäädä pois. Näin myös jonkun armeijan tukikohdan, joka ilmeisesti jatkuu Santa Elenan lentokentälle asti. Bussi kurvasi läpi kaupungin, ja kun saavuimme bussiterminaaliin, kysyin kuskilta, mistä pääsen saarella olevaan Floresiin. Hän sanoi, ettei bussit voi ajaa sinne asti, koska tiet on niin kapeita (olin lukenut tuon jo netistä aiemmin ja valmistautunut kävelemään sinne), mutta että shuttle vie meidät perille. Sullouduimme 5 tai 6 muun tyypin kanssa pakuun, missä ukko kertoi Zippy Zappyn päiväretkistä mm. Tikaliin. En jaksanut kuunnella, koska en ole vielä huomenna menossa sinne ja tiedän, että täällä on muitakin firmoja, vaikka mies muuta väittikin. Neljä muuta naista varasi Tikalin reissun ja bussiliput mitään kyseenalaistamatta, joten itse olin vain hiljaa. Kävimme matkalla ostarilla nostamassa rahaa, ja automaatti vei 10% komission nostosta. Kalliiksi tulee jos nostelee pieniä määriä kerralla. Nostin 400 quetzalia eli reilu 40€, mutta tililtä meni 441 GTQ. Pitää koettaa huomenna levänneillä aivoilla miettiä, miten toimin rahojen kanssa. Minulla on enää 100 USD käteistä, koska suurin osa niistä meni Belizessä, johon upposi muutenkin ihan sikapaljon enemmän rahaa, kuin mitä olin kuvitellut. Joudun ehkä skippaamaan joitain päiväreissuja jatkossa tai tekemään ne omatoimisesti ilman kyytiä tai opasta. Onneksi olen maksanut etukäteen jo kaikki bussimatkat ja lennot, joten suurin osa majoituksista on sellaisia välttämättömiä menoja enää. Budjetissa on myös hieman joustovaraa, sillä olen liioitellut taksimatkoihin 200€, mikä ei varmaan täyty.

Ajoimme shuttlella ZZ:n toimistolle, missä jouduin kuuntelemaan ikuisuuden äijän jorinaa naisten lipuista, matkoista ja rahoista. Olin hiestä märkä ja lopen uupunut, halusin vain hostellille, mutta pysyin tyynenä. Lopulta jatkoimme matkaa, mutta tällä kertaa tuktukilla. Änkäydyimme naisten kanssa kolmestaan takapenkille isoine reppuinemme ja käsilaukkuinemme ja kuski hyppäsi ohjaksiin. Hän heitti meidät omiin majapaikkoihimme ja tajusin että matka oli niin lyhyt, että olisin voinut kävellä sen parissa minuutissa. Täällä miehillä on tapana liioitella naisten tarvitsemaa apua ja esim. Belizessä oli ihan normia, että kun astut ulos veneestä, niin vaikka siinä on kaiteet ja portaat, niin joku mies on laiturilla varoittelemassa ja pitää sinua kädestä. Meksikossa myös miehet avaa auton oven ja johdattelee naisen autosta kädestä pitäen ulos. En ole tottunut tuollaiseen, joten se tuntuu hieman oudolta ja vähän sellaiselta, että ”joo kiitos mutta selviän tästä yksinkin”. Sama kun Meksikossa olin ruokakaupassa ja kannoin ostoksia sylissäni, niin kassalta rienti joku jätkä kysymään jos tarvitsen apua kantamuksieni kanssa. Tajusin jälkeenpäin, että minun olisi varmaan pitänyt lykätä ostokset sille tyypille, ja ehkäpä hän piti kieltävää vastaustani epäkohteliaana. En ole mikään sosiaalisten tilanteiden ekspertti, joten varsinkin vielä tällaiset kulttuurisidonnaiset jutut tuottaa välillä vaikeuksia. Olen tottunut pärjäämään yksin, kun taas monessa paikassa yksin kulkevat naiset näyttävät miesten silmissä avuttomilta. Mutta joo, pääsin vihdoin kirjautumaan sisään tänne Hotel Petén Expressiin. Sain aamupalaliput tuleville aamuille, wifin salasanan sekä lopuksi pyyhkeen ja huoneen/lokeron avaimen 100 quetzalin panttia vastaan. Yöpyminen viideltä yöltä on joku reilu 80€. Huone on suht tilava dormiksi, sängyt on siistit ja laadukkaat, lokerot tarpeeksi isot (toisin kuin esim. Playalla Sayab-hostellissa, minne ei mahtunut kuin käsilaukku hät’hätää).

Täällä on kolme kerrossänkyä, joissa on 120 cm sängyt. Jokaisessa sängyssä on lukuvalo ja kaksi pistoketta seinässä. Sain onneksi nurkassa olevan alasängyn. Kaikkein parasta on, että huoneessa on tuulettimen lisäksi ilmalämpöpumppu ja se on päällä (toisin kuin taas Playalla – missä kaikki oli huonosti, heh..). On myös ihanaa maata puhtaissa valkeissa lakanoissa, mitkä on kuivat! Sekä Jukatanin niemimaalla että Belizessä kaikki oli märkää, kosteaa, nihkeää ja tahmeaa. En osannut kuvitella etukäteen millaista tropiikissa on, mutta kyllä siihen tottui aika nopeasti, vaikka se tuntuikin epämiellyttävältä.

Kävin ensitöikseni suihkussa kun tulin tänne, ja täällä on jopa lämmin vesikin. Suihkussa on tosin aika huono paine, mutta pääasia että kylpyhuone/vessa on siisti eikä täällä ole ”itsemurhasuihkua”, mikä on tyypillinen Guatemalassa. Kerron siitä myöhemmin lisää, sillä olen varma että muistan nähneeni jonkun tulevan majapaikan kuvissa kyseisen virityksen. Suihkusta tultua testasin, että wifi toimii, ja se onneksi toimii hyvin täällä huoneessa. Ajattelin ensin, etten jaksa lähteä enää mihinkään, mutta päätin sitten kuitenkin käydä hieman kävelyllä ja etsimässä jotain syömistä. Respan tyyppi moikkaili iloisesti kun lähdin ulos, kysyin häneltä aiemmin että onko täällä turvallista kävellä yksin, ja sain myönteisen vastauksen. En oikein tiennyt minne mennä, joten siinä tapauksessa menen aina rantaan (jos olen veden äärellä). Katselin hetken Petén-järveä ja järven toisella puolella olevaa Santa Elenaa. Mietin, pitäisikö kävellä veden päälle rakennetun maakaistaleen ja sillä kulkevan tien kautta maihin ostarille, mutta koska pimeys oli jo laskeutumassa pikkuhiljaa, en uskaltanut lähteä kävelemään. Täytyy muistaa, että Guatemala ei ole todellakaan turvallinen meidän mittapuulla, vaikka respan tyyppi sanoisikin, että täällä voi kävellä.

Huomasin sitten jonkun Macaw restobarin ja menin lukemaan sen ulkona olevaa menua. En muistanut väsyneenä espanjankielisiä ruokien nimiä edes, mutta menin silti epäillen sisään. Alakerta oli tyhjänä ja siellä oli vain kaksi miestyöntekijää, joten päätin suunnata kattoterassille, missä olin nähnyt jonkun pariskunnan istuvan. Baarimikko tuli antamaan menuja, mutta luulin tulleeni johonkin eri paikkaan, koska se näytti baarilta toisin kuin alakerran ruokapaikka. Kysyin vaan ”comida?” (ruoka) ja jäbä osoitti toista kädessäni ollutta listaa. Menin pöytään istumaan ja ajattelin ottaa riskin tilaamalla quesadilla con pollon, vaikken muistanut millainen se on. Onnekseni eteen tuotiin jonkun ajan päästä todella hyvältä näyttänyt ja erinomaiselta maistunut annos, ja samassa muistin, että kyseinen ruokalaji on taitetun tortillan sisään laitettua täytettä ja juustoa (juusto ”queso”). Valitettavasti moni ruoka tarjoillaan pico de gallon kanssa, missä on korianteria. Itselläni on se geeni, että korianteri maistuu saippualle, mutta koetan tottua siihen pikkuhiljaa, vaikka se maistuukin suussani ihan hirveälle. Toiset maistaa sen hyvänä yrttinä, mutta toiset taas saippuana. Se on ihan tieteellinen fakta. Söin annoksen ja jäin istumaan vielä hetkeksi ohi kulkevia ihmisiä katsoen. Moni ajoi skootterilla niin, että kyydissä oli neljäkin ihmistä. Ihan yleinen näky on että vanhemmat ajavat vauvojen ja taaperoiden kanssa, osa roikottaa lasta kainalossa, osa koettaa pitää sylissä. Kellään ei tietenkään ole kypärää, mutta se nyt ei enää yllätä.

Vieressäni istunut pariskunta kysyi espanjaksi baarimikolta, mikä on wifin salasana. Olisin halunnut itsekin tietää sen, mutta en kohta enää muistanut mikä salasana on espanjaksi (muistan nyt että se on ”contraseña”), joten en voinut kysyä keneltäkään. Tuon mitättömän pienen asian takia – ja varmaan osittain viime päivien stressin, väsymyksen, kaiken uuden prosessoinnin ja Belizestä lähdön myötä, tunsin oloni yhtäkkiä todella yksinäiseksi (edit: naurahdin itselleni nyt näin jälkeenpäin: >älä tiedä wifin salasanaa, >elämä pirstaleina). En muista että olisin tuntenut tuota tunnetta sen jälkeen kun asuin Espanjassa 8 vuotta sitten. Viihdyn normaalisti yksin, enkä nyttenkään siis kaipaa mitään matkaseuraa tänne, mutta tajusin miten helppoa minun oli olla Belizessä, kun pystyin kommunikoimaan siellä kaikkien kanssa milloin vain, pystyin kertomaan miltä minusta tuntuu, mitä halusin tehdä, ymmärsin mitä toinen vastaa, miten minun halutaan toimivan missäkin tilanteessa yms. Täällä kukaan hostellin respaa lukuunottamatta ei puhu englantia. Tiesin sen etukäteen ja törmäsin siihen Meksikossakin, mutta nyt se tuntui jotenkin todella raskaalta. Kaipasin takaisin Belizeen ja tuli ikävä ihmisiä, jotka tapasin siellä. Toisaalta Belizessä ollessa viime päivät tuntuivat siltä, että halusin jo kotiin. Tulin sitten takaisin hostelliin ja itkin muutaman kyyneleen pitkästä aikaa. Ei se ollut mitään yhhyhhyyyynyyyh-itkua, vaan kyyneleet vaan vierivät silmistä hetken aikaa ja tunne laantui sitten. Luultavasti tuo johtui vaan väsymyksestä ja ylivirittyneestä tilasta, kun pitää muokata aivoja taas kerran koettamaan ymmärtää espanjaa ja tulla toimeen sillä. Nyt on jo paljon parempi olo ja odotan hyvillä mielin tulevia päiviä täällä. Tämä vaikuttaa näin ensinäkemältä kivalta ja rauhalliselta pikkukylältä, jonka sokkeloisilla pienillä kujilla saa varmasti ajan kulumaan. Niin ja aion myös käydä siellä Tikalissa varmaan viikonloppuna. Kello on 22:05 ja muut huoneessa olijat sammuttivat valot, joten taidan itsekin vielä valita kuvat tähän ja lopettaa näppiksen rapistelun. Tai ehkä lisään kuvat huomenna ja menen vaan nukkumaan..

Jatkuu kuvien jälkeen..

Lauantai 23.2. Jooh, en saanut sitten julkaistua tekstiä aiemmin. Olo on edelleen aika vetämätön ja hutera, mutta se johtuu varmaan tästä paahtavasta helteestä. Nyttenkin on +34, mikä on ihan liikaa kylmyyteen tottuneelle. Ei pitäisi valittaa, mutta onhan tämä aika raskasta pidemmän päälle. Onneksi olen menossa parin viikon päästä takaisin Meksikoon, missä vuorilla pitäisi olla edes hieman viileämpi. Toivon mukaan. Tiesin tottakai millaiseen ilmastoon olin tulossa, mutta ei tätä voinut kuvitella etukäteen. Onneksi yöllä/huoneessa sentään on viileää. Olen nukkunut pitkähihainen paita päällä, koska ilmastointi on niin kovalla, ihanaa.

Olen nyt ollut 2-3 päivää täällä Floresissa. Pitkiä aikoja ei ole jaksanut ulkona viettää, mutta olen saanut hieman käveltyä ja tutustuttua ympäristöön. Tämä saari on todella pieni ja sen kävelee ympäri nopeasti. Löysin jonkun kahvilan/lounaspaikan, missä otin appelsiini-porkkana-inkivääri smoothien ja nacho-kana-salsa pannun. Ruoka oli hyvää, mutta siinä päällä ollut munakas oli raaka sisältä ja jouduin syömään raakaa kananmunaa. Vähän on huono olo, mutta ei mitään mahatautia tai muutakaan. Tuntuu vaan hieman etovalta, mutta se nyt saattaa johtua helteestäkin. Kävin myös eilisiltana mantereella Maya Mall -ostoskeskuksessa juomassa suklaapirtelön. Takaisin tullessa näin tuossa saaren ja mantereen yhtymäkohdassa paikallisen yhteisön naisia myymässä perinteisiä ruokia, ja perheitä viettämässä aikaa. Ostin maissivanukkaan (el manjar guatemalteco) ja menin istumaan varjoon. Katselin myös auringonlaskua ja kävelin takaisin hotellille.

Maple y Tocinossa brunssilla. Annos oli 75 GTQ eli vajaan kympin. Ei täällä mitenkään erityisen halpaa kyllä ole.

Maya Mall -ostoskeskus.

El manjar guatemalteco on maissijauhosta, maidosta, sokerista ja kanelista tehty perinteinen vanukas. Tässä vaiheessa aivoni toimivat sen verran, että sain kysyttyä maya-tytöltä espanjaksi mitä jälkiruoka sisältää 😀

Matkalla hotelliin samalla kadulla olevan matkatoimiston tyyppi pysäytti minut ja menin kysymään infoa Tikalin päiväretkestä. Firman omistaja on varmaan eurooppalainen, mutta hän pyysi siihen jonkun guatemalalaisen miehen esittelemään vaihtoehtoja, ja mies tarjoutui innokkaasti oppaakseni. Mietin jo reissun varaamista, kunnes hän alkoi pyytää minua ulos, baariin, veneajelulle ja ties minne ja kehui ulkonäköäni. Ei paljoa kiinnosta mennä mihinkään retkelle tuollaisen oppaan kanssa. Haluan tietoa mayoista enkä kuulla mitään bullshittiä. Muutenkin nämä paikalliset miehet on ihan omaa luokkaansa. Olin lukenut netistä varoituksia catcallingista, mutta en voinut kuvitellakaan että miehet olisivat näin päällekäyviä. Naista katsotaan häikäilemättä päästä varpaisiin, huudellaan perään, huokaillaan ja muuta vastaavaa. Pystyn ignooraamaan kaikki huutelut ja muun viattoman, mutta kyllä tuollainen suoranainen ahdistelu ärsyttää. Luulin olevani immuuni kaikelle ja pystyväni vain olemaan normaalisti, mutta täällä joutuu väkisinkin olemaan koko ajan varuillaan, mikä on henkisesti rasittavaa. En pysty enää esim. kulkemaan shortseissa vaan joudun olemaan legginseissä etten herättäisi yhtään enempää huomiota. Täällä on todella vähän länkkärin näköisiä turisteja, joten erotun joukosta pituuteni, laihuuteni ja vaalean ihoni takia.

Santa Elenassa on mm. Burger King ja muut länkkäriliikkeet. Ihan eri tunnelma kuin täällä saaren autenttisella puolella.

No, onneksi jatkan matkaa tiistaiaamuna, ja Atitlanilla pitäisi olla jo enemmän reppureissaajia ja muita naisturisteja. Mutta pitää sitä ennen etsiä joku järkevä firma, jonka kautta saan kunnollisen oppaan sinne Tikaliin. Tulin tänne paikkaan ainoastaan niiden raunioiden takia ja haluan siellä myös käydä. Alue on 16km laajuinen, joten en viitsi yksin lähteä sinne summa mutikassa tarpomaan, ja muutenkin ilman opasta moni asia jää pimentoon. Pitää myös ennen matkan jatkamista käydä pesemässä taas pyykkiä jossain.

Ainiin, siitä piti vielä kirjoittaa, mikä osaltaan on aiheuttanut masentunutta mielialaa, on jälleen kerran ihmisten köyhyys ja maailman epätasa-arvo. Eilen illalla vastaani tuli noin 6-vuotiaita poikia myymässä purkkaa ja pieniä pähkinäpusseja. Teki mieli itkeä ja kyyneleet jo nousivat silmiin. Saatan vaikuttaa päällepäin hyvinkin rationaaliselta ja ehkä kylmältäkin ihmiseltä, joka ei liiemmin näytä tunteitaan, mutta sisältä olen hyvin empaattinen ja itken helposti jos näen, että esimerkiksi lapsilla on huonot oltavat. Olen meinannut itkeä myös siitä, kun katson miten kauppiaat ajavat painavia myyntikärryjä paahtavassa helteessä. Tulee syyllinen olo siitä, että olen matkustanut tänne, enkä silti voi ostaa koko myyntikärryä tyhjäksi tai pelastaa kadulla vaeltavia lapsia. Tiesin, että tulen tuntemaan näitä tunteita, sillä olen itkenyt aiemmin Meksikon reissujen takiakin näiden samojen asioiden tiimoilta.

Hyviäkin asioita on ja olen suurimman osan ajasta ihan hyvillä mielin. On mukava nähdä, että täällä välitetään ympäristöstä ja monessa paikassa on kieltoja, ettei järveä saa roskata, ja espanjankielisiä tekstejä, että luonto tarvitsee meidän apua <3 Myös kasvillisuuden rehevyys on ilo silmälle. Iltaisin rantakadun puissa on uskomaton lintujen sinfonia, ihan kuin olisi sademetsässä. Täällä on myös pieniä suloisia liskoja seinien vierustoilla 🙂 Järvellä käyvää liikennettä on myös hauska seurata. Kaikki kulkevat täällä pienillä veneillä, joiden lisäksi autoja varten on omat lauttansa, eli käytännössä iso ponttoonilaituri, jonka perässä on moottori. Yritinkin äsken kuvata ohi ajanutta autokuljetusta tästä hotellin terassilta, kun poliisit ajoivat ohi samaan aikaan. Käännyin hetkeä myöhemmin katsomaan poliiseja ja he nauroivat kun näkivät minun kuvaavan ”lauttaa” ja vilkuttivat iloisesti 😀

Mutta sellaista. Kello on puolessapäivässä ja pitäisi alkaa etsiä jotain ruokaa pikkuhiljaa. Tästä nyt tuli valitettavasti vähän tällainen valitusteksti, mutta en ala kaunistelemaan mitään, vaan kerron mitä oikeasti ajattelen. Moni on kehunut rohkeuttani, mutta en halua antaa kuvaa, että tämä maailmankolkka olisi joku paratiisi missä vaan maataan palmujen alla maisemia ihaillen ja latinomusiikkia kuunnellen. Tiesin, ettei reissu tule olemaan mitään ruusuilla tanssimista, ja itseni tuntien tiedän että olen varsinkin väsyneenä negatiivisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, joten osaan tunnistaa nämä merkit ja tiedän mistä mikäkin tunne johtuu. Tämä on toisaalta ihan hyvä matka itseensä. Vaikka välillä tulee olo, että haluaisi jo palata takaisin kotiin, tiedän etten sitä tule tekemään, koska en ole luovuttaja. Espanjassa olo oli myös vaikeaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kasvatti minua todella paljon ihmisenä. Suomessa ja arkioloissa itsensä haastaminen on vaikeaa, kun ympärillä kaikki on tuttua ja turvallista. Vaikka välillä tekee mieli itkeä ja olo on tosi paska, olen silti sitä mieltä, että jokaisen tulisi kokea tällainen pidempi reissu oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Joku oli kirjoittanut Caye Caulkerissa vessan seinään: ”When you climb on mountain, you no longer see it”, joka mielestäni kuvaa sitä, että ensialkuun vaikeudet näyttävät ylipääsemättömiltä, mutta kun olet ponnistellut voitavasi niiden eteen, niin asiat näyttävät paljon paremmilta. Tiedän, että kun tämä kaikki on ohi, tulen myöhemmin muistelemaan kokemuksiani lämmöllä (kaikella tällä yli +30 asteen). Meillä on vain tämä yksi elämä, enkä halua viettää sitä kotona maaten vain siksi, että se olisi helpoin ratkaisu. Pidän yleensä itseäni rutiinien orjana ja vastustan muutosta, mutta kaipa minussa joku sisäinen seikkailijakin sitten on, kun näin hulluista asetelmista itseni jälleen kerran löydän.

Luonto ja ympäristö on kaunista <3

Loppusanat:
Tekstien kirjoittaminen kestikin niin pitkään, että olo alkoi olla nälän vuoksi jo sen verran heikko, etten viitsinyt lähteä etsimään ruokapaikkaa, vaan tilasin kolme tacoa (55 GTQ, ei paha) tässä hotellin ravintolassa 🙂 Maha tuli tosi täyteen ja piti väkisin syödä viimeiset rippeet. Viereiseen pöytään tuli maya-naisia ja pieni lapsi, joiden juttuja on kiva kuunnella. Kohta menen suihkuun ja huoneen viileyteen. Olen istunut nyt 4 tuntia täällä ravintolassa, aamupalasta lähtien. Onneksi aurinko meni pilveen, niin on edes hieman viileämpi olo. Muistan Suomessa viime kesän, kun oli yli 30 asteen helteet ja olin keittiöllä töissä, tunsin huimausta, kädet vapisi ja aivot oli ihan sumussa. Nyt on hieman samanlainen olo, mutta kyllä se siitä. Tiedänpähän nyt millaista on tropiikissa, ja perun puheeni siitä, että haluaisin joskus muuttaa sademetsään 😀

Kylläpä tekee hyvää 🙂 Ja kaiken lisäksi korianteri tuli ylimääräisenä, että sain noukittua sen pois.

Ristiriitaisin tunnelmin Belizestä Guatemalaan

Torstai 21.2. Huoh. En tiedä mistä aloittaisin. Belize. En odottanut paikalta juuri mitään, mutta se antoi enemmän ja ylikin. Tutustuin viikon aikana mitä hienoimpiin ihmisiin, joiden kanssa oli todella helppo olla. Hostelli oli siisti ja sen työntekijät mukavia, niiltä osin ei mitään moitittavaa. Ainoa miinuspuoli oli huono wifi, sillä se ei toiminut huoneessa ollenkaan. Meksikolainen prepaid-liittymäni toimi vaihtelevalla menestyksellä. Päivät kuluivat lähinnä hostellin etupihan keinuissa chillaten, rannalla kävellen, Splitissä (eli Caye Caulkerin kahden saaren yhtymäkohdassa, ts. asutun pääsaaren pohjoisosassa) ihmisiä katsellen ja käyden eri ravintoloissa syömässä. Söin lähinnä kanaa, hampurilaisia, friteerattuja ruokia ja kävin eräänä päivänä myös Lähi-idän ravintolassa, josta olin lukenut suosituksia eräästä matkablogista. Siellä oli todella herkullinen ruoka, mutta palvelu oli huonoa. Tutustuin jo ensimmäisenä päivänä eräässä kahvilassa sen työntekijöihin ja yksi heistä kutsui minut lauantaina Full Moon Partyyn Splitin toiselle puolelle, mutta en kuitenkaan viitsinyt lähteä.

Ana’s Genie.

Amigo’s Kitchen.

Meren tuijottelu on aina yhtä mukavaa.

Maanantaina hän kutsui minut erääseen baariin, jossa oli toisen työn ohella dj:nä. Päätin sitten mennä sinne, koska se sijaitsi hostellini vieressä. Olin tullut rannasta ihailemasta auringonlaskua ja katsomasta kun paikalliset nuoret pelasivat futista. Olin ihan hikinen, joten halusin mennä suihkuun ennen baariin menoa. Hostellista olikin juuri sillä hetkellä vesi poikki, joten läksin kävelemään takaisin rantaan etsien sopivaa uimapaikkaa merestä. Koska oli jo pimeä, en uskaltanut mennä uimaan veneiden sekaan, sillä en tiennyt millainen pohja niillä kohdin oli (en voi kävellä missään, missä on levää tai mutaa tai muuta kamaluutta 😀 ) Päädyin sitten kävelemään takaisin Splitiin ja menin yksin mereen uimaan. Kelluin aallokossa selälläni ja katselin tähtiä ja täysikuuta. Oli ihanan autio ja rauhallinen olo, kun missään ei ollut muita. Aikani kelluttua ja peseydyttyä, kävelin bikineissä takaisin hostellille. En tuntenut oloani tuolloinkaan turvattomaksi, joten saari on ainakin omien kokemusteni perusteella turvallinen paikka myös yksinäiselle naiselle. Jossain Playa del Carmenissa yksin illalla puolipukeissa kävely ei olisi tullut kuuloonkaan. Kun pääsin hostellille, oli vesi palautunut ja menin sitten vielä suihkuun. Olo oli kyllä yhtä nihkeä aina suihkusta tultuakin, joten ei siitä sen suurempaa hyötyä koskaan ollut. Lisäksi hostellissa oli vain kylmä suihku, joten merivesi oli linnunmaitoa verrattuna siihen. Asia mistä en pidä täällä enkä muualla ulkomailla on se, ettei suihkupäätä saa irrotettua. Mikä idea on pitää kiinteää suihkua, jolla ei saa peseydyttyä kunnolla. Ihan turha myöskään kuvitella voivansa pestä hiuksia pääalaspäin, koska et saa vesisuihkua tulemaan alhaalta päin. Täällä joutuukin suihkussa käyttämään ties minkälaista akrobatiaa.

No eniwei. Lähdin sitten baariin ja oli hieman rändomia olla yksin siellä selvinpäin, koska en viitsinyt notkua dj-kopin luonakaan koko aikaa. Istuskelin pöydässä ensin jonkun puolalaisen vanhemman pariskunnan kanssa ja mies ilahtui kun kerroin olevani Suomesta. Heidän lähdettyään bongasin tanssilattian kahden hengen pöydästä jonkun yksinäisen naisen, jolta menin kysymään että voinko istua hänen kanssaan. Hänelle passasi ja vietimme loppuillan tanssien ja jutellen. Marsha on Belize Citystä, missä hänellä on mies ja kaksi tytärtä, mutta hän tuli Caye Caulkeriin etsimään töitä. Kävin aina välillä juttelemassa dj-tuttuni ja hänen kaverinsa kanssa ja pyytämässä mm. Ozunaa. Loppuilta sujui lähinnä tanssiessa ja seuraamme liittyi myös Marshan kavereita ja dj:n tuttava.

Makasin sängyssä koko tiistain katsoen videoita Tubesta ja kuunnellen Tiedeykköstä Areenasta. Keskiviikkona pakkailin kamoja ja kävin aamulla pesemässä toistamiseen pyykkiä, olin käyttänyt samaa Ruby’s Laundry pesulapalvelua jo maanantaina. Koneellinen pyykkiä pestynä, kuivattuna ja viikattuna maksoi 15 BZD eli jonkun 6,50€. Halvemmalla olisi varmaan päässyt, jos olisi käyttänyt laundromaattia, mutta tulipahan tuettua paikallista yrittäjää ja sai pyykit kuivana ja hyväntuoksuisena nopeasti takaisin. Näin matkalla myös Marshaa ja sovittiin että nähdään, kunhan hän pääsee töistä. Hänellä oli juuri alkamassa ensimmäinen työpäivä CC:ssa.

Valitettavasti emme kuitenkaan ehtineet enää nähdä, koska pikaiseksi lääkkeenhakureissuksi tarkoitettu yhtäkkinen Belize Cityn visiittini venähtikin monen tunnin sairaalassaoloksi. Tunsin nimittäin oloni sairaaksi, ja koska Caye Caulkerissa ei ole mitään terveyskeskusta tai apteekkia, jouduin menemään mantereelle. En tiennyt, mihin olisin suunnannut, joten pyysin taksikuskia viemään minut vain johonkin päivystykseen. Hän kuskasi minut sitten ensiapuun, mikä oli onneksi todella moderni paikka. Olin uupunut ja olo tuntui avuttomalta, joten aloin itkemään sairaalaan päästyäni. Minut laitettiin sänkyyn makaamaan sairaalakaavussa, laitettiin tippa ja otettiin monta putkea verta. Verenpaine ja pulssi oli tosi korkealla ja oli myös vähän kuumetta. Kaikki oli todella mukavia ja ystävällisiä sairaalassa, ja vähän väliä joku kävi kysymässä vointia tai tarvitsenko jotain. Sain myös keittolounaan ja teetä siellä maatessa. Verikokeissa ei ollut mitään ihmeellistä, joten sain vain muutaman lääkkeen ja lähdin pois, jotta ehtisin viimeiseen veneeseen takaisin saarelle. He päästivät minut menemään, mutta jouduin kirjoittamaan jonkun lapun, missä otan vastuun itselleni tms. Lääkärikäynti ei todellakaan ollut ilmainen, enkä tiedä saanko siitä myöhemmin jotain takaisin vakuutusyhtiöstä. Sairaalassa kysyttiin luottokorttia, ja onneksi Revolut-korttini kävi. Pyysin ensin arvion loppusummasta ja siirsin sen jälkeen käyttötilille rahaa. Matkakuluineen, lääkkeineen sun muineen reissun hinnaksi tuli noin 500€. (Edit: Sain yli 8 viikon odottelun jälkeen kaikki kustannukset takaisin vakuutusyhtiöstä.)

Lähdettyäni päivystyksestä sairaalan portsari pysäytti minulle taksin ja kuski ajoi vesitaksiterminaaliin. Ehdin juuri ja juuri ostaa lipun ja nousta veneeseen. Tapasin laiturilla jonkun jenkkimiehen, jonka kanssa juttelimme jonkun aikaa ja hän kyseli vinkkejä saarellaoloon. Menin hostellille ja pakkasin viimeiset kamat. Huonekaverina sillä hetkellä olleen australialaisen pariskunnan mies tuli huolissaan kyselemään, missä olin ollut koko päivän. Hän päivitteli jo edellisenä päivänä että olenko kunnossa. Sanoin olevani ihan ok, mutta hän silti varmisti moneen kertaa jos tarvitsen jotain esim. kaupasta, niin hän voi käydä hakemassa. Sanoin pärjääväni, kiitos vain, ja lähdin itse kauppaan + syömään toistamiseen Amigo’s Kitcheniin. Se oli todella edullinen paikka verrattuna saaren muuhun tarjontaan. Hampurilainen maksoi 5 BZD, friteeratut isot kanapuikot 3 BZD. Kun taas esim. Ana’s Genie -itämaisessa ravintolassa vegelautanen, missä oli pari dolmaa, muutama falafel, babaganoushta, hummusta ja tabuleh-salaattia + pitapaloja maksoi 26 tai 28 BZD. Kuljeskelin vielä viimeisen illan pitkin katuja, kävin eräässä käsityöliikkeessä ostamassa belizeläisen puunaamion, ja nautin kadun tunnelmasta. Oli jotenkin ristiriitainen olo jostain syystä, toisaalta halusin jo jatkaa matkaa, mutta toisaalta taas olisin halunnut jäädä sinne.

Nukuin seuraavan yön todella levottomasti ja heräsin aamulla jo ennen kuutta rättiväsyneenä. Menin tekemään aamupalaa, keräsin kamppeet ja palautin pyyhkeen ja avaimet respaan. Kiitin myös hostellin maya-taustaista siivoojanaista hyvästä työstä – en ole koskaan ollut niin siistissä hostellissa missään päin maailmaa. Suunnistin venelaiturille ja ostin samalla bussilipun Guatemalaan. Meinasin hermoilla, koska vene oli myöhässä ja bussin piti lähteä 10:30. Venematka saattaa kestää aallokosta riippuen 40-60 minuuttia ja kello oli jotain vartin yli 9 kun pääsimme vihdoin matkaan. Matka taittui kuitenkin joutuin, istuin veneen perällä katsellen haikeana takana myllertäviä aaltoja, ja pian olimmekin jo perillä hieman ennen kymmentä.

Kävin kirjaamassa itseni bussiin Zippy Zappyn eli entisen Mundo Maya Travelin toimistossa, joka sijaitsee niin ikään veneterminaalissa. Menin sen jälkeen ostamaan kahvia ja tilasin myös jonkun sitruunakakkupalasen. Kahvilassa oli kaksi mukavaa naismyyjää ja juttelin hetken heidän kanssaan. Kerroin, että olen tavallaan myös ollut Suomessa kahvilassa töissä. Toinen naisista ihasteli silmänrajauksiani ja puhuimme hetken meikkaamisesta 😀 Menin sitten istuskelemaan Zippy Zappyn eteen, jossa oli joku chileläinen nainen, jonka kanssa juttelin alkeellista espanjaa. Hän kysyi minulta espanjaksi ”Conoces Chile?” johon vastasin mitään ajattelematta ”Sí, lo conozco!” Kyllähän minä nyt Chilen tiedän! Hän ilahtui ja alkoi kyselemään mitä paikkoja tiesin tismalleen. Mainitsin Patagonian ja San Pedro de Atacaman. Vasta myöhemmin bussissa istuessa tuli mieleen espanjantunneilla oppimani merkitysero verbien ”saber” ja ”conocer” välillä. Molemmat tarkoittavat suomen kielessä periaatteessa samaa, mutta espanjassa jos *tiedät* jonkun, niin se on ”saber”, mutta jos *tunnet* jonkun esim. ihmisen tai tässä tapauksessa paikan niin, että olet itse ollut siellä, on kyseessä ”conocer”. No, nainen jäi nyt siihen luuloon, että olen kierrellyt ympäri Chileä, mutta ei voi mitään 😀

Bussimatka meni ilman ongelmia. Lähdimme puolisen tuntia aikataulusta jäljessä, mutta eipä tuo mitään haitannut, kun tälle päivälle ei mitään muuta ohjelmaa ollut tiedossa. Ajoimme Fuente del Norten ”ykkösluokan bussilla”, mutta todellisuudessa se oli aika kämäinen verrattuna vaikka Meksikon ADO-bussiin. Oli siellä sentään nettiyhteys aina Guatemalan rajalle asti, penkit oli mukavat ja välillä kävi ihan vilpoisa vire ilmastoinnista, suurimmaksi osaksi oli kuitenkin tukalan kuuma, sillä istuin auringon puolella. Bussissa oli myös vessa, mutta se oli todella hirveässä kunnossa. Kävin siellä silti, ja koetin pyyhkiä käsiä hygieniapyyhkeillä sen jälkeen, koska mitään käsienpesupaikkaa ei tietenkään ollut. Ajoimme San Ignacion kautta rajalle ja nousimme bussista. Tällä kertaa otimme kaikki kamat mukaan toisin kuin Meksikosta poistuttaessa. Kävelimme ensimmäiseen pisteeseen, jossa piti maksaa 40 BZD (20 USD) exit fee, josta osa menee suojeltujen alueiden ylläpitoon. Kuski ilmoitti kaikille matkan alussa, että kyseinen maksu on tiedossa, mutta olin tietoinen siitä jo etukäteen ja varannut käteistä. Sen jälkeen kävelimme muutaman metrin päähän toiselle pisteelle, missä Belizen migrin virkailija lätkäisi poistumisleiman passiin mitään kysymättä.

Bussikuski oli alussa kertonut miten rajalla toimitaan, ja että bussi odottaa meitä Guatemalan puolella. Olin joukon kolmanneksi viimeinen ja tullessani migristä ulos en nähnyt edellämenneitä missään. Kävelin pihapiirin läpi autokaistalla kohti portteja, missä hengaili jotain virkailijaäijiä. Siihen sitten tuli joku taksikuski tai vastaava tarjoamaan taksikyytiä, mutta sanoin että minulla on jo kyyti ja että tietääkö hän, missä bussi odottaa. Äijä alkoi väittämään, ettei Belizestä Guatemalaan ole suoria busseja, vaan kaikkien tulee mennä Guatemalan puolella bussiterminaaliin colectivolla (minibussi), jonne on 1½ kilometrin matka. Olin vähän, että ”what the fck r u talkin’bout”, mutta en kuitenkaan nähnyt bussiamme missään. Jäin odottamaan kahta viimeistä bussissa ollutta matkustajaa, että he tulevat migristä, ja kysyin että mitä ihmettä. Hekin olivat vaan, että ”oh shit if we need to walk”, mutta jatkoimme kuitenkin porttia kohti. Joku mies huusi, että meidän pitää mennä Guatemalan migriin, joten olimme näemmä vahingossa kävelemässä maahan laittomasti 😀 Käännyimme takaisin ja menimme porttien vieressä olleeseen rakennukseen, jossa Guatemalan virkailija lätki leimat myöskään mitään kysymättä. Kamojakaan ei katsottu missään välissä. Olisin voinut tähän mennessä tuoda Meksikosta vaikka aseita tai huumeita, sillä kukaan ei kontrolloinut mitään kummallakaan rajalla. No sieltä päästyämme näimme FDN:n bussin ja tuumasimme, että sen täytyy olla meidän kyyti, ja että ukko oli vaan kusettanut. Ihme tyyppejä noilla rajoilla, mutta kaipa jokainen vaan koettaa tienata leipänsä.. Jos olisinkin uskonut äijää, niin olisin kyllä päässyt bussiasemalta Floresiin maksamalla shuttle-kyydin.

Jatkuu seuraavassa postauksessa, missä käsittelen Guatemalaa yleisesti. Tästä tulisi muuten ihan liian pitkä teksti, koska en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua reaaliajassa näitä tekstejä, vaikka tarkoitus olikin.

You better Belize it!

Alla vielä viime hetken tunnelmat Playa del Carmenista. Päätin antaa kaupungille toisen tilaisuuden ja kuljeskelin viimeisenä päivänä vähän turistialueen ulkopuolella. Sieltä löytyikin ihan kivoja graffoja ja katutaidetta. Itse turistikeskittymä oli silti aika, sanoisinko ei-niin-rentouttava paikka. Kävin kuitenkin syömässä kana-empanadan ja se oli niin hyvää, että tilasin kaksi lisää, otin ne mukaan ja menin rannalle syömään ja ihailemaan merta. Matkalla näin että vastaan tulee joku sotilaiden joukkio, ja tällaisena sotilas/poliisi/vartija-”fanina” kaivoin puhelinta esiin ottaakseni kuvan kyseisestä joukosta. Samaan aikaan näin kun pari turistia pysäytti sotilaat ja kysyi saako heistä ottaa kuvan. Pari sotilaspoliisia pysähtyi ja pyysin itsekin kuvaa. Kuvasta tuli yksi parhaista matkakuvistani tähän mennessä ja ladatut aseet kruunaa koko komeuden.. En sinällään ihannoi mitään sotilasdiktatuureja tai varsinkaan huumeidenvastaista sotaa, jota Meksiko on käynyt viimeisten vuosien aikana, mutta ymmärrän että armeijalla ja poliisillakin on oma osansa yhteiskunnan pyörittämisessä ja turvallisuuden takaamisessa. Ja no, onhan univormut aika siistejä..

Sain valitusta eräältä tuttavaltani, että miksi hengailen sotilaiden kanssa, jotka syrjivät alkuperäisväestöä, mutta kuten sanoin, asioilla on aina kaksi puolta. Enkä voi muutenkaan boikotoida tai vihata koko maailmaa, sillä aina on joku taho joka riistää toista. Jos kaikkea lähtisi ylianalysoimaan, ei voisi matkustellakaan, sillä vaikka moni paikka elääkin turismista, tuo se mukanaan myös negatiivisia lieveilmiöitä paikallisille. Jos tuen muuten matkani aikana alkuperäisväestöä ja ajan heidän asiaansa, ei mielestäni yksittäinen kuva sotilaiden kanssa ole maailmaa kaatava. Kreikan reissun aikana sain valitusta siitä, että olisin halunnut käydä Turkin puolella, joka ilmeisesti oli tulkittu halukseni tukea Erdoganin hallintoa. Oikeasti olen esimerkiksi Turkin kurdien puolella Turkin hallintoa vastaan. Olen saanut valitusta myös Pohjois-Korea yhteyksistäni ja siitä, että kuulumalla Suomi-Korea-ystävyysseuran hallitukseen tuen diktatuuria ja ihailen pohjoiskorealaisten riistoa. Ihmiset ovat kovin mustavalkoisia näkemyksissään ja kääntävät välillä asiat täysin päinvastoin mitä ne todellisuudessa ovat.. En yleensä jaksa alkaa väittelemään, koska minulle riittää se, että tiedän itse miten asiat ovat.

Mutta se siitä..

Hyvästit Quintana Roolle

Nyt on lauantai, lähdin siis toissapäivänä Playa del Carmenista ja otin ADO-bussin Belizeen. Bussi lähti ADOn Alterna-terminaalista noin 9 aikaan aamulla ja maksoi vajaa 40€. Pysähdyimme matkan varrella Tulumissa, Bacalarissa ja Chetumalissa, jonka jälkeen koittikin jo rajan ylitys. Olin kuumotellut proseduuria etukäteen, koska en tiennyt yhtään mitä odottaa. Kaikki meni kuitenkin ilman ongelmia. Olin ensimmäisenä passintarkastuksessa, koska istuin bussin etupenkillä. Jätimme kamat autoon ja suuntasimme Meksikon rajavartijoiden koppiin. Jouduin maksamaan uuden turistiveron, vaikka olin maksanut sen jo lentolipussa. Tästä on paljon juttua netissä, eikä monikaan ole onnistunut välttämään tuplamaksua. Koetin ensin väittää vastaan, mutta annoin sitten olla ja kaivoin 30 dollaria lompakosta. Tarkastin, että olin saanut Meksikosta poistumisleiman passiin (joiltain on puuttunut tämä ja siitä on tullut myöhemmin ongelmia). Tämän jälkeen menimme takaisin bussiin, bussi ajoi portista ja jatkoimme vielä hieman matkaa tullipisteelle. Otimme kaikki kamat autosta ja menimme passintarkastukseen uudelleen, jossa saimme Belizen leiman passiin. Täytimme migrin kaavakkeen ja virkailija kyseli vielä erikseen, missä aion majoittua jne. Onneksi olin tulostanut majoitusvaraukset, koska hän halusi tietää majapaikan tarkan osoitteen. Sain 14 päivän oleskeluluvan. Se on aika vähän ottaen huomioon, että Meksikossa saa oleskella peräti 180 päivää ilman viisumia. Kävelin vain tullin läpi eikä mitään tavaroitani katsottu tai edes läpivalaistu. Juttelin ulkona bussissa matkanneen jenkkijäbän ja englantilaisen miehen kanssa. Täällä tutustuu kyllä väkisinkin ihmisiin, varsinkin kun olet yksin, alkaa moni juttelemaan oma-alotteisesti. Bussimatka jatkui kaikkien mentyä rajamuodollisuuksien läpi ja reitti kulki Corozalin, Orange Walkin ja monen pienen kylän läpi. Matkalla näkyi niin maissipeltoja, palmumetsikköä kuin jotain havupuitakin. Välillä ikkunasta näkyi suoalue ja järviä. Luonto oli hyvin vaihtelevaa ja kaunista.

Belize City – minne olenkaan tullut..

Saavuimme Belize Cityyn joskus puoli kuuden maissa illalla ja kysyin West Collet Canal -terminaalin kioskimyyjältä, voinko kävellä majapaikkaan. Hän sanoi, ettei ole hyvä idea kävellä ”Taxi good, walkin’ NO good”. Menin etsimään taksia ja San Pedro Watertaxin edustaja kysyi mihin olen menossa. Hän etsi minulle taksin, koska oli itse menossa eri suuntaan. Hyppäsin jo varattuun taksiin etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Minun käskettiin piilottaa puhelin ja ovet ja ikkunat lukittiin myös. Kuski heitti ensin takanani istuneen jätkän lauttaterminaaliin ja lähti sitten viemään minua. Hän ei tiennyt missä majapaikkani sijaitsee, joten jouduin antamaan ohjeita offline-kartan perusteella – onneksi täällä puhutaan englantia. Tosin hieman slangiaksentilla, sillä suurin osa keskibelizeläisistä on afrikkalaisten ja/tai afrikkalaisten ja brittien jälkeläisiä, kreoleja. Sisämaata asuttaa mestitsit eli eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläiset sekä mayat. Eteläosassa puolestaan asuu garifunoja, jotka ovat afrikkalaisten ja intiaanien jälkeläisiä. 10% väestöstä on muualta tulleita kuten arabeja ja aasialaisia. Belize onkin yksi etnisyyksien sulatusuuni. Tämä maa eroaa kaikin puolin muusta Keski-Amerikasta ja on tyyliltään hyvin karibialaista ja letkeää. Kielenä tosiaan on englanti, toisin kuin muissa Keski-Amerikan maissa.

Olin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt kävelemään, koska kadut näyttivät hieman epämääräisiltä ja mieslaumoja norkoili joka paikassa. Majapaikka (McKay’s Hostel), ei niinkään hostelli vaan erään belizeläisen perheen koti sijaitsi nimeämättömällä sivukadulla, joka näytti kieltämättä hieman sketchyltä. Jäin hieman epäröiden taksin kyydistä ilman kenttää puhelimessa ja tietoa siitä, olinko oikeassa paikassa. Olin onneksi katsonut jostain syystä Google Mapsilla katukuvaa alueesta ja muistin nähneeni turkoosin talon. Tunnistin sen kadulla ja menin soittamaan ovikelloa kysyäkseni olinko oikeassa paikassa. Oven avasi rastapäinen mies, joka onnekseni sanoi minun tulleen perille. Hän näytti minulle huoneen ja ilahduin nähdessäni siellä ilmalämpöpumpun. En tehnyt loppuiltana oikein mitään, vaan kävin suihkussa ja menin sänkyyn makaamaan. Parisänky oli todella pehmeä ja mukava. Jesarille oli käyttöä, sillä pistorasia oli tosi väljä, joten jouduin teippaamaan läppärin johdon ja adapterin seinään. Täällä onkin sama pistoke kuin Meksikossa, joten netissä ollut tieto brittiplugista oli väärä. Maksoin taksista 5 USD ja majoituksesta 38 USD. Majoituksen hinta oli aika korkea, mutta pääsimpähän kokemaan elämää hetken myös belizeläisten näkökulmasta. Valuuttana täällä on belizen dollari  kurssilla 1 USD = 2 BZD, ja täällä voi maksaa kummalla tahansa.

Nukuin hyvin ja aamulla olikin jo aika jatkaa matkaa. Menin palauttamaan avaimet ja perheen äiti tarjoili minulle aamupalaa. Puhelimeni oli tunnin etuajassa eikä se ole vieläkään päivittynyt jostain syystä, joten minulla oli aikaa istuskella perheen olohuoneessa. Rastajäbä heitti minut sitten San Pedro Belize Express -terminaaliin räp-musiikin raikaessa autosta. Ostin terminaalista lisää riuttaystävällistä aurinkosuojasuihketta ja venematkan Caye Caulkerin saarelle. Menopaluulippu maksoi 28 USD eli about 25€. Matka saarelle kesti noin 45 minuuttia ja oli ihan ok kyyti. Välillä oli kovempaa aallokkoa ja vene pomppi etenkin istuessani keulassa. Alaboksissa meitä oli noin 50 henkeä ja kannella vielä joitain lisää. Veneitä lähti kaksi peräkkäin, joten liikenne tänne on aika vilkasta. Ensimmäinen paatti lähtee aamulla ja viimeinen 17:30. Pikavene ajoi suoraan tänne Caye Caulkeriin ja jatkoi tästä matkaa vielä Ambergris Cayen San Pedroon.

Caye Caulker – täysi vastakohta Belize Citylle

Ihastuin tähän paikkaan välittömästi. En yleensä välitä rantaelämästä, mutta täällä kaikki on jotenkin erilaista. Ihmiset on chillejä ja kaikki on hyvällä tuulella. Vastaantulijat moikkaavat ystävällisesti, hiekka on vitivalkoista, meri kristallisen turkoosin kirkas ja palmuja on joka paikassa. Mereltä käy ihana viileä tuulenvire, eikä ilma ole samalla tavalla kostea ja nihkeä kuin Playalla. Rannoilla näkyy vain vähän ja paikoitellen sargassum-levää, vaikka vielä muutama viikko sitten kaikki rannat Floridasta Kolumbiaan asti oli ruskean levän peitossa. Levää oli myös Playalla ja Tulumissa. Majoitun täällä Yuma’s House Belizessä ja check in olisi alkanut vasta klo 14, mutta pääsin jo ennen puoltapäivää huoneeseen. Olen neljän hengen dormissa, jossa lisäkseni majoittuu ranskalainen vanhempi mies ja pari nuorta naista (en tiedä mistä). Huoneessa on neljä tuuletinta, joka sängylle omansa ja siellä on ihanan viileää. Sänky on puhdas ja tilat muutenkin ihan ok. Omistajalla on tiukat säännöt eikä tämä ole mikään bilemesta, ihanaa. Keittiö on myös putipuhdas. Hostelli sijaitsee ihan rannalla vesitaksiterminaalia vastapäätä. Tästä voi kävellä suoraan uimaan halutessaan, mutten ole vielä uinut kertaakaan tällä reissulla.

Istuskelin eilen Splitissä eli kahden saaren yhtymäkohdassa, jossa sijaitsee suuri rantabaari ja uimatorni. Kävin syömässä jossain rantagrillillä ja otin grillatun kanan ja paistettua riisiä. Paikka näytti aika alkeelliselta, mutta kävin siellä silti. Olen jo kyllästynyt nuudeleihin mitä söin Mexico Cityn hostellissa. Jos saan mahataudin, niin sille ei voi sitten mitään. Kierreltyäni ympäri saarta, näin kahvilan jossa oli tarjolla oikeaa kahvia. Olen saanut viime päivinä vain pikakahvia, mikä on kahvin irvikuva. Otin ison jääkahvin ja banaani-ananassmoothien. Istuskelin baaritiskillä jonkun tunnin ajan ja juttelin työntekijän kanssa. Kahvilabaarin kaikki työntekijät oli todella mukavia. Pyörin vielä jonkun aikaa saarella ja kävin kaupasta ostamassa aamupalatarvikkeita ja vettä. Täällä merestä tuleva hanavesi on puhdistettu käänteisellä osmoosilla, joka suodattaa suolan ja epäpuhtaudet, mutta sitä ei silti suositella juomavedeksi, vaikkakin ruuanlaitossa sitä voi käyttää.

Kävelin saaren toiseen päähän, missä paikallinen väestö asuu. Siellä rannat olivat huonommassa kunnossa ja paikat roskaisempia. Vaikka turistipuoli näyttääkin paratiisilta ja täällä on helppo unohtaa maalliset murheet, on mielestäni hyvä käydä katsomassa myös alue missä saarelaiset elävät. Se antaa kokonaiskuvan kaikesta ja avaa paremmin paikallista elämää. Monet asuinrakennukset ovat puuhökkeleitä ja elämä vaikuttaa suht alkeelliselta. Saaren pohjoispuolella on pienimuotoinen teollisuusalue, jossa näytti olevan ainakin kalastajien tukikohta, juomatehdas ja jonkinlainen pullojen kierrätyskeskus. Lisäksi siellä on energialaitos, joka näytti käyvän kai dieselillä. Suuren osan turistipuolesta täyttää erilaiset ruokapaikat ja ravintolat sekä käsityöliikkeet, joissa myydään paikallisia ja maya-käsitöitä. Ostin jadesta tehdyn kaulakorun, missä on maya-naamio, 20 BZD. Myös erilaisia sukellus- ja päiväretkikojuja on joka kulmalla. En varmaan käy täällä ollessa millään päiväretkellä enkä varsinkaan mene noille sukellusretkille. Moni niistä kulkee rauskujen, haiden, kilpikonnien ja krokotiilien alueelle ja matkanjärjestäjät kehottavat turisteja syöttämään ja koskettamaan vesieläimiä, eikä se ole hyväksi luontokappaleille. Jotkut retket sisältävät myös belizeläisen rommin tarjoilun, enkä ymmärrä miksi joka paikassa pitää olla viina osallisena. Ihan kun edes muutaman tunnin päiväreissulle ei voisi mennä selvinpäin.. Täällä ei ole ollenkaan moottoriajoneuvoja vaan ihmiset ajelevat pyörillä ja golfkärryillä. Jälkimmäiset toimivat tarvittaessa myös takseina. Toisaalta tämä on  niin pieni saari, että kävellen pääsee helposti joka paikkaan.

Saari on kyllä muuten kaikin puolin todella kaunis ja viihtyisä. Kävin vielä illalla kävelemässä rannalla ja Splitissä. Katselin tähtiä ja istuin merituulen syleilyssä. Olo ei tuntunut turvattomalta, vaikka jotkut rastaniggat huutelivat perääni. Pelkäsin ainoastaan siinä kohtaa, kun irtokoira alkoi rähisemään minulle ja lähti jolkottelemaan perääni muristen. Joku huuti koiralle ja se pysähtyi. Ehdin jo kuvitella mielessäni rabieksen ja mietin miten puolustaudun koiraa vastaan. Espanjassa asuessani koira hyökkäsi rannalla jalkaani, mutta sain potkittua hiekkaa sen päälle ja se lähti matkoihinsa. Pari koiraa on joskus myös purrut minua ja ollessani lapsi, Siperian husky hyppäsi naamalleni. En ole koskaan pitänyt koirista erityisemmin ja ne varmaan vaistoavat sen. Olen todellakin kissaihminen. Täällä hostellissa on kyllä kolme koiraa, mutta ne vain chillaavat varjossa. Jos näen jonkun surullisen näköisen irtokoiran, niin tottakai sympatiat on sen puolella, ja Teotihuacánissakin riutuneen ja kaltoinkohdellun näköinen koira tuli norkoilemaan kun söin eväitä ja annoin sille osan ruuastani. Mutta noin yleisesti ottaen en ole menossa silittämään koiria tai ihastu erityisemmin jos joku koira tulee hyppimään päälleni tai haukkuu.

Mutta joo, eiköhän tämä tämän päivän teksti ollut taas tässä.  Kello on puolessapäivässä ja istuskelen tässä hostellin rantaterassilla. Taidan lähteä kohta syömään johonkin. Täällä on suht kallista, mutta niin on kaupassakin, joten on melkein se ja sama syökö ulkona vai itse tehtyä ruokaa. Enkä varmaan uskalla edes käyttää tuota kaasuhellaa 😀

Adios CDMX, hola Playa

Tänään on maanantai, viikko reissua takana. Vietin koko eilisen päivän kuljeskellen kaduilla ja Mexico Cityn Centro Historicossa, kuten tapana on ollut edellisillä kerroillakin. Kävin jo lauantaina hengailemassa siellä ja ihastelemassa asteekkitanssijoiden esityksiä ja sulkapäähineitä. Voisin katsoa heidän rituaalimaisia tansseja tuntikausia. Sain myöskin taas pari puhdistusseremoniaa, missä osallistuja huiskutellaan yrittikimpulla, suitsutetaan savulla ja rituaalin suorittajasta riippuen tehdään myös muutama muukin toimenpide. Rituaalista saa maksaa vapaaehtoisen maksun, mutta noin 20 pesoa on ihan käypä hinta. Annoin dollarin, koska pesoja ei ollut sillä hetkellä. Summa vastaa noin 20 pesoa ja dollarit on käypää valuuttaa noissa tapahtumissa. Monikaan kauppa ei niitä ota vastaan, vaikka netissä toisin lukeekin. Olen maksanut suuren osan ostoksista ja ravintolakäynneistä kortilla ja lisäksi muutaman kerran nostanut pesoja automaatista. Autobuses del Norte -terminaalin automaatti vei minulta ylimääräiset 234 pesoa, mutta tein siitä valituksen Revolutille ja rahojen pitäisi palautua joskus tilille. Kyseessä ei ole kuin noin 11€, mutta valitin periaatteen takia.

Centrossa ollessa päätin nyt viimeinkin käydä Templo Mayorissa ja Tenochtitlania + asteekkeja käsittelevässä museossa. Olen aiemmin vain pyörinyt alueen ulkopuolella, mutta nyt maksoin 75 peson pääsymaksun ja vietin alueella monta tuntia. Oli mykistyttävä tunne päästä kävelemään asteekkien muinaisen pääkaupungin raunioissa. Tuo seremoniallinen keskusta on hautautunut Mexico Cityn alle ja vain murto-osa siitä on kaivettu esiin. Raunioiden yhteydessä on viisi- vai kuusikerroksinen museo täynnä mitä mielenkiintoisimpia esineitä asteekkien valtakunnan ajoilta. Kuten joka paikassa muuallakin, myös museossa on poliiseja vartioimassa järjestystä, ja kun olin tutkailemassa hautalöytöjä, tuli poliisi luokseni ja alkoi puhumaan espanjaksi jotain. Sanoin etten osaa paljoa espanjaa ja sitten kieli vaihtui englanniksi, jonka jälkeen juttelimme pitkän tovin asteekkien historiasta. Poliisi myös kyseli kaikkea Suomesta ja reissustani ja ihasteli sitä, että olen kiinnostunut heidän maansa historiasta. Teen varmaan myöhemmin erillisen postauksen asteekeista ja tuosta paikasta.

Haikein mielin lähdin takaisin hostellille päin. Kuljin Zocalon laitaa pitkin, koska näin että siellä oli jotain telttoja rivissä. Paikalla oli useita pressukyhäelmiä ja plakaatteja, joiden edessä alkuperäiskansojen asuihin pukeutuneita naisia ja tyttöjä oli myymässä käsitöitä ja ruokaa. Osa naisista teki samalla koruja ja laukkuja yms. Lueskelin kylttejä, missä kerrottiin espanjaksi, että alkuperäisväestön edustajien on vaikea saada töitä ja että sähköt ja vesi pitäisi maksaa kotona, mutta yksinkertaisesti ei ole rahaa elämiseen. Samalla toivottiin, että ohikulkijat ostaisivat käsitöitä ja tukisivat näiden ihmisten elämää. Jossain teltassa oli Morena-puolueen Lopez Obradorin viimekeväinen vaalikampanjamainos. Kyseisen puolueen edustaja voittikin Meksikon presidentin vaalit ja on luvannut panostaa myös alkuperäiskansojen ihmisoikeuksiin. Paperikylteissä luki viesti uudelle presidentille, jossa häneltä pyydettiin pikaista apua ja muutosta parempaan. Ostin kojuilta yhden rannekorun ja jatkoin matkaa.

Aiemmin lauantaina pyörin myös kaduilla ja puistoissa ja kävin katsomassa Edificio Jeanne d’Arc -rakennuksen muraalia. En löytänyt seinämaalauksesta mitään tietoa, mutta ilmeisesti se on maalattu viime tai toissa vuonna. Muraalin teemana on Meksikon kulttuuri ja historia ja maalauksessa onkin paljon mm. intiaanisymboliikkaa. Näin kyseisen muraalin jo tulomatkalla taksin ikkunasta ja ajattelin käydä myöhemmin kuvaamassa sitä. Ihailin myös muuta katutaidetta, jota Meksikossa riittää <3 Samalla kerralla menin johonkin kirkkoaukiolle katsomaan kun paikallinen nuorisojoukko oli pelaamassa asteekkien muinaista pallopeliä, ullamalitzlia. Pelissä kumipalloa siirretään vastustajan puolelle pelkän lantion ja alavartalon avulla, jalkoja tai käsiä ei saa käyttää. Kirjoittelin samasta pelistä viime vuoden Meksikon reissun yhteydessä. Centrossa pyöriessä päädyin myös käymään jossain kirkossa. Kirkot ja luostarit ovat kauniita paikkoja ilman uskonnollista viitekehystäkin.

Ehdin käydä vain pari kertaa ulkona syömässä, koska en oikein lämmennyt idealle katukeittiöistä keskellä ruuhkaisinta liikennettä. Lopulta löysin muutaman kivan paikan sisätilaravintoloista ja söin mm. kana-chilaquileseja ja enchiladas verdesejä, jotka olivat tosi hyviä. Kyseiset annokset juomineen maksoivat muistaakseni alle 150 pesoa. Hostellin keittiö oli tosi saastainen enkä todellakaan kokkailut siellä. Käytin ainoastaan mikroa, missä lämmitin vettä pikakahvia ja nuudeleita varten. Yleisen keittiön jääkaappikin oli niin lämmin, että ihme kun maito ja jugurtit eivät pilaantuneet. Parina aamuna söin aamupalan hotellin ravintolassa. Eräänä päivänä soin tonnikalaa ja käsivarsia alkoi kutittaa tosi paljon. Luulin ensin että sain jonkun allergisen reaktion, mutta ilmeisesti kyseessä olikin vain aurinkoihottuma/hikinäpyt. Ainakin googlen perusteella näin. Huomaan muutenkin, että joka kerta kun olen pidempään auringossa käsiä alkaa kutittaa niiltä kohdin, mistä paloin pari vuotta sitten täällä ja mistä kuoriutui iho palamisen seurauksena. En ole koskaan Suomessa auringossa, joten iho ei ole tottunut tähän.

Enchiladas verdes La casa de la Tonossa.

Chilaquiles con pollo.

Kuvia parilta viimeiseltä päivältä:

Ohjeet maanjäristyksen ja tulipalon varalle.

Kuunsirppi on kallellaan täällä päin maailmaa.

Viimeisenä sunnuntaina joku paraati kulki hotellin ikkunan alta 🙂

Centrossa on myös aina musiikki- ja tanssiesityksiä.

Zocalolla muutama meksikolaisnainen tuli haastattelemaan minua. He olivat englannin opiskelijoita ja halusivat parantaa kielitaitoaan 🙂 Suostuin mielihyvin, sillä Meksikossa puhutaan tosi vähän englantia ja kielimuurin madaltaminen on plussaa jokaiselle.

Eräs katu Centrossa on täynnä juhlamekkoliikkeitä. Näin myös useita tyttöjä mekoissaan ja eräs seurue kulki limusiinimallisella katumaasturilla ja nuoret roikkuivat ulkona kattoikkunasta. Meksikossa Quinceañera-juhla on tärkeä merkkipäivä nuoren naisen elämässä. 15-vuotissynttärit merkitsevät aikuistumista, mikä on omasta mielestäni kyllä hieman liian aikaista.

Centron vilkkailta kaduilta. Taustalla Torre Latinoamericana.

Vähän hiljaisemmat kadut hostellini naapurustossa.

QUINTANA ROO

Nyt on jo keskiviikko. En ole jaksanut olla koneella tai kirjoitella hirveästi. Saavuin tänne Playa del Carmeniin siis maanantaina. Hotellista tilattiin taksi aamulla ja sain kyydin suoraan ykkösterminaaliin oikean lentoyhtiön porttien kohdalle. Kyyti maksoi 230 pesoa, mutta kyseessä ei ollut virallinen taksi vaan ehkä enemmänkin uberin kaltainen järjestely. Kuski oli ihan mukava ja antoi minun olla rauhassa. Lopuksi hän sanoi ”Tienes ojos muy hermosos”, mutten kokenut sitä ahdistavaksi. Naisia on siis kehotettu välttämään matkustamista yksin taksissa (ja metrossa). Kävin kentällä syömässä aamupalaksi hedelmälautasen ja kahvia. Sen jälkeen suuntasin turvatarkastukseen ja pääsin tällä kertaa läpi ongelmitta. Lensin CMDX:stä Cancúniin Volaris-lentoyhtiöllä. Lento meni hyvin, mutta lopussa oli todella voimakasta turbulenssia ja kone pomppi ja heilui miten sattuu. Ensimmäistä kertaa meinasi vähän pelottaa – oikeastaan vain siksi, koska olin hieman ennakkoluuloinen meksikolaista halpalentoyhtiötä kohtaan 😀 No, onneksi selvisimme ehjänä perille.

Quintana Roon osavaltio sijitsee Jukatanin niemimaalla Karibianmeren rannalla. Alue on pääosin trooppista metsää, jonka keskelle on rakennettu asutuskeskuksia. Cancún, Playa del Carmen ja koko tämä Maya Riviera on täynnä lomaresortteja ja golfkenttiä. Saavuttuamme Cancúniin edessä oli kuuma, kostea seinämä. En ole koskaan aiemmin ollut tropiikissa ja näin kylmän ystävälle ilmaston vaihtuminen kuivan Mexico Cityn jälken oli pienoinen alkujärkytys. Kentällä suuntasin ensimmäisenä ADOn lippuluukulle ostamaan bussilipun Playa del Carmeniin. Lippukioski on heti saapuvien lentojen aulassa, joten se oli helppo löytää. Sen jälkeen ostin kahvia ja vettä, jouduin ulos lentokentältä ja kun yritin mennä bussipysäkeille, oli edessä vain puomeja ja aitoja. Ystävällinen meksikolaisvirkailija saattoi minut porttien läpi bussialueelle ja jäin odottamaan ADOn kyytiä tukalassa kosteudessa. Onneksi bussissa oli sentään ilmastointi ja noin tunnin mittainen matka taittui rattoisasti juttelemalla vieressäni istuneen kanadalaisen naisen kanssa. Nainen oli todella ystävällinen ja antoi käytännön vinkkejä Playalle. ADOn Turistica-terminaalista on joku 5-10 minuutin kävelymatka hostellille, joten lähdin kävelemään reppu selässä. Katukuva on selkeä; kadut menevät poikittain pohjoispuolella 5 Avenida Nte, 10 Avenida Nte, 15 Avenida Nte jne. ja pystysuunnassa Calle 2 Nte, Calle 4 Nte, Calle 6 Nte jne. Eteläpuolella sama mutta Norten tilalla on Sur.

Odotin hostellilta paljon, sillä se näyttää kuvissa upealta. Onhan tämä kyllä hieno, mutta sisällä on todella kosteaa. Täällä ei ole mitään ulko-ovia vaan yleiset tilat on ikään kuin avoinna puoliksi sisällä puoliksi ulkona. Luulin ensin että huoneessa haisee home, mutta en ole enää varma. Tai sitten olen vain tottunut hajuun jo 😀 Olen kuuden hengen naisten dormissa. Sängyt on leveät (100cm) kerrossängyt. Huoneesta ei saa ikkunoita auki, mutta täällä on tuuletin ja lisäksi ilmalämpöpumppu menee yöksi päälle. Tällä hetkellä täällä majoittuu kanssani porukkaa Australiasta, Argentiinasta ja Kanadasta. Yleinen vieraskanta koostuu pari-kolmekymppisistä reppureissaajista. En ole kauheasti jaksanut viettää aikaa yleisissä tiloissa tai altaalla, mitä nyt olen käynyt syömässä aamupalan siellä. Yllätyin että aamupala kuuluu hintaan, koska siitä ei ollut mitään mainintaa varauksen yhteydessä. Aamupalalla on tarjolla kahvia, muroja, jugurttia, hedelmiä ja paahtoleipää.

Kun kirjauduin hostelliin, oli respassa tosi outo työntekijä. Hän heilutteli passiani toiselle äijälle ja sanoi jotain että ”Oo Finland, this passport is gold!” Sain muutenkin huonot fiilikset kyseisestä äijästä ja olen koettanut vältellä lipevää tyyppiä siitä asti. Argentiinalainen huonekaveri kertoi eilen, että respan tyyppi on käynyt välillä täällä naisten makuusalissa mitättömien syiden verukkeella. Joku toinen työntekijä täällä kysyi eilisaamuna mistä olen, ja ilahtui kun kerroin olevani Suomesta. Eilisiltana hän halusi esitellä minut toiselle majoittujalle ja johdatteli minut yhteen makuusaliin. Siellä oli joku suomalais-itävaltalainen jätkä, jonka kanssa sitten puhuin vähän aikaa suomea. Näin tyypin myös tänäaamuna aamupalalla, mutta en jaksanut jutella kauheasti vaan menin istumaan australialaisen huonekaverin viereen. Parempi kun ei ota mitään kontaktia äijien kanssa täällä vaan pysyttelee muiden naisten seurassa. Sama tyyppi tuli kuitenkin vielä ennen lähtöään sanomaan moikat ja kysyi samalla minkä ikäinen olen. Järkytys oli suuri kun kerroin ikäni, sillä hän oli luullut että olen ”jotain 22”. Yeah right..

En ole juurikaan viitsinyt kuljeskella täällä kaduilla, koska joka paikassa on ihan järkyttävä määrä turisteja ja turistikrääsää. Jos en tietäisi missä olen, en uskoisi olevani Meksikossa. Huonekaverini ovat samaa mieltä ja moni onkin täällä vain kauttakulkumatkalla. En ole erityisemmin tykästynyt tähän paikkaan, enkä tule kyllä toista kertaa. Tosin tiesin jo etukäteen, ettei tämä ole aitoa Meksikoa nähnytkään, ja tulin tänne vain Tulumin takia. Olisin kyllä voinut majoittua Tulumin kaupungissakin, mutta samapa tuo on. Olen täällä enää yhden yön ja lähden aamulla Belizeen. Toivottavasti Belizessa on hieman viileämpää. Ainakin majoitus on meren äärellä, joten toivon, että siellä ei ole ihan näin kosteaa. Tuntuu välillä ärsyttävältä kun kaikki on ihan märkää sängystä lähtien. Ei toivoakaan että täällä voisi pestä pyykkiä, saati että ne kuivuisivat moneen päivään. Espanjassa asuessani oli sama ongelma. Mexico Cityssä pesin melkein joka päivä nyrkkipyykkiä, viritin pyykkinarun parvekkeelle ja kaikki vaatteet olivat kuivia parissa tunnissa. Nyt eilen pesin sukat altaassa eikä ne ole vieläkään kuivat. Olo on jatkuvasti nihkeä ja tunkkainen, mutta kyllä tähän on jo hiljalleen tottunut. Alkuun halusin kääntyä samoin tein takaisin ja mietin jo paluuta Mexico Cityyn, mutta tunnetila tasaantui aika nopeasti 😀

Turistipuoteja kadut täynnä.

Vaatteet kuivumassa Mexico Cityn hostellin parvekkeella.

Täällä on sadellut pari päivää, mutta vietin itse koko eilisen päivän Tulumin raunioilla (nyt kuvien lisäämisen hetkellä on jo aurinkoista). Teen siitä oman postauksensa. Kun tulin Tulumista, täällä oli ihan jäätävä rankkasade ja puuskainen tuuli. Jäin bussiasemalle odottamaan sateen loppumista, mutta se vain yltyi ja sitten alkoi salamoimaan ja ukkonen jyrisi kovempaa kuin mitä olen koskaan aiemmin kuullut. Sähköt välkkyivät ja ihmisiä alkoi kasautua joka paikkaan, kun kukaan ei halunnut lähteä ulos. Jokunen epäonninen ihminen raahusti läpimärkänä kaduilla eikä mistään sadeponchoista tai sateenvarjoista ollut mitään hyötyä. Lopulta menin taksijonoon ja jonotin puolisen tuntia ulkona, olin sitä ennen ollut jo yli tunnin bussiasemalla. Minulla oli sateenvarjo, mutta paljaat jalat olivat ihan märkänä. Edessäni oli brasilialainen perhe ja pidin sateenvarjoa myös perheen lasten yläpuolella. Kun vihdoin sain taksin, sade alkoi laantua. Mutta koska olin jonottanut jo niin pitkään, ei huvittanut enää kävellä vaan otin riistohintaisen taksin hostellille. Matkaa oli ehkä pari minuuttia, mutta kyyti maksoi 100 pesoa -_- Verrattuna Mexico Cityn taksiin, jossa matka-aika oli 30-45 minuuttia ja hinta 230 pesoa.. Täällä revitään kaikki ilo irti turisteista. Tämähän on etenkin jenkkien lomaresortti, joten täällä pärjää englannilla ja turistihinnat on ilmoitetty sekä pesoissa että dollareissa.

Kello on about puolessapäivässä ja makaan sängyssä kuunnellen musiikkia Spotifysta. Ihanaa kun etenkin Mexico Cityssä autoista ja kaupoista kuuluu Raymixin ja Ozunan musiikkia <3 En ole koskaan Suomessa kuullut niitä soitettavan missään. Raymix on siis meksikolainen artisti ja Ozuna Puerto Ricosta. Koetan saada tämän tekstin julkaistua tänään ja lähden sitten etsimään huomisaamun bussiterminaalia. ADOlla on täällä kaksi terminaalia, ja olen käyttänyt vain tuota Turisticaa, josta lähtee maansisäiset bussit. Huomenna menen Alterna-terminaaliin, josta bussi Belizeen lähtee. Terminaalin ei pitäisi olla kaukana. Ehkä käyn samalla myös tsekkaamassa rannan uudemman kerran. Kävin siellä saapumispäivänä vain pikaisesti pyörähtämässä. Rannalla oli jonkun verran sargassum-levää, mutta joka paikka oli täynnä auringonottajia eikä ympäristö muutenkaan houkutellut jäämään. Sain myös osakseni liikaa tuijotuksia mehikaanoilta ja lähdin pois. Täällä meksikolaismiehet on jotenkin aggressiivisempia kuin Mexico Cityssä. Siellä ihmiset vain hymyilivät ystävällisesti, mutta täällä on selkeästi erilainen meininki ja miehet huutelevat perään. Joka paikasta kuuluu ”Hola chica, como estas!” Myös sisäänheittäjät ovat hyökkäävämpiä. Pitää vaan kävellä ohi ja ignoorata huutelut. Minulla on muutenkin ikävä Mexico Cityyn. Olen aina tuntenut siellä oloni kotoisaksi ja rakastan ”chilangoja” eli CDMX:ssä asuvia meksikolaisia. Täytyy palata sinne taas ensi vuonna..

Ainiin, olen herännyt täällä joka aamu kukon kiekumiseen, wtf 😀 Mutta joo, tässäpä tämä stoori tällä kertaa. Kello on kaksi ja nyt lähden vähän ulos. Aurinko paistaa taivaan täydeltä, joten taitaa olla shortsikeli. Kävin tosiaan ostamassa Mexico Cityn H&M:stä farkkushortsit ja se oli ihan hyvä päätös. Täällä on oikeasti niin kosteaa, ettei missään legginseissä yksinkertaisesti pysty olemaan. Tuntuu vaan niin alastomalta kulkea puolipukeissa, mutta en onneksi ole ainoa..

Playan playalla (rannalla).

Teotihuacán: Jumalten kaupungin loisto ja tuho

Teotihuacán, tuo mysteerien tyyssija, josta ei ole jäänyt juurikaan sanallista tietoa historiankirjoihin. Kaupungin mysteeriä on pyritty ratkomaan lähinnä pelkkien arkeogisten kaivausten myötä. Yleinen harhaluulo on, että asteekit perustivat Teotihuacánin, mutta kyseinen heimo saapui paikalle hylättyyn kaupunkiin vasta paljon sen kulttuurin romahtamisen jälkeen. (Side note: Asteekkien valtakausi oli 1400-1500 luvulla ja se sijaitsi nykyisen Mexico Cityn paikalla, jonne asteekkeihin kuuluneet mexikat perustivat Tenochtitlánin kaupungin.) Myöskään kaupungin alkuperäistä nimeä ei tiedetä; asteekit kuitenkin nimesivät paikan Teotihuacániksi, joka tarkoittaa nahuatlin kielellä jumalten paikkaa. Mutta mikä kaupungin alkuperä sitten on?

Kaupungin yksityiskohtainen pienoismalli löytyy alueen museosta.

HISTORIALLINEN AIKAJANA

(Alla olevat arvioidut aikajaksot ovat viitteellisiä ja ne vaihtelevat hieman lähteistä riippuen.)

Pre-Teotihuacan

Vuosina 500-200 eea. Meksikon laaksossa Texcoco-järven ympärillä vallitsi merkittävä agrikulttuuri. Maanviljelyyn keskittyviä kyliä olivat mm. Cuicuilco, Tlapacoya ja Tlatilco. Näihin aikoihin Xitle-tulivuoren purkaus kuitenkin pakotti asukkaat etsimään seesteisempää aluetta uudeksi elinympäristökseen. Pohjoisessa päin oli jo pieniä maanviljelystiloja, joiden kanssa uudet asukkaat muodostivat Teotihuacanin laaksoon uuden yhteisön. Tämän jälkeen alueella oli useampien eri yhteisöjen ja aikakausien vaiheita, joiden aikana Teotihuacania laajennettiin vähitellen, kunnes se koki täydellisen romahtamisen. Lopulta teotihuacanat hylkäsivät kaupungin. Syyksi lopulliseen romahtamiseen on arveltu niin sotia kuin kulkutautejakin.

150 eaa. ja ajanlaskun alun välistä aikaa kutsutaan Patlachiquen aikakaudeksi. Siitä ei ole jäänyt juurikaan merkkejä jäljelle, sillä kaikki kulttuuriset todisteet ovat hautautuneet myöhempien rakennelmien ja artefaktien alle.

Rakentaminen alkaa

Vuosina 1-125 jaa. Tzacualli-kaudella alueelle kehittyi Mesoamerikan ensimmäinen organisoitu urbaani kaupunki. Kauden alkuvaiheilla kaupunki sai ensimmäinen kaavansa, kun pohjois-eteläsuuntainen Avenue of the Dead ja itä-länsisuuntainen akseli muodostettiin. Tzacualli-kaudella aloitettiin myös Auringon ja Kuun pyramidien rakennustyöt. Kaupungin asukasluvuksi on arvioitu 17 000 ja pinta-alaksi 17 km2.

Pyramidien rakennus alkoi Tzacualli-kaudella.

Kukoistuskausi

Tzacuallia seurasi Miccaotli-kausi, jonka aikana vuosina 125-200 Auringon pyramidin rakentaminen jatkui, Sulkakäärmejumalan temppeli ja sitä ympäröivä sitadelli, Kuun aukio sekä muita rakennelmia valmistui. Tämä kausi oli Teotihuacanin kulta-aikaa, kaupungista oli tullut metropoli, joka houkutteli uusia asukkaita lähialueilta. Asukasluku oli 45 000 ja pinta-ala 22,5 km2. Aikakautta kuvaa myös käsityöläisten menestys, sillä tuohon aikaan mm. keramiikkataide oli suosiossaan.

Miccaotli-kaudella rakennettiin sitadelli ja Sulkakäärmeen temppeli.

Miccaotlin jälkeen tuli Tlamimilolpa-kausi (v. 200-350), joka voidaan jakaa varhaiseen ja myöhäiseen vaiheeseen. Kaupungin asukasluku kasvoi tänä aikana 65 000:een, mutta pinta-ala puolestaan pysyi samana. Tämä aiheutti ahtautta, jonka myötä vanhojen rakennelmien päälle rakennettiin uusia. Aikaa kuvaa myös värikylläisyys; moni rakennelmista oli kirkkain värein koristeltu, jonka lisäksi aikakaudella oli suosiossa muraalitaide. Kaupunkilaisilla oli yhteyksiä muihin aikalaisten yhteisöihin kuten mayoihin.

Tlamimilolpa-kauden Sulkasimpukan temppeli.

Xolalpan-kaudella v. 450-550 seremoniarakennelmien merkitys kasvoi ja sen osoituksena Kuolleiden valtakadun ympärille rakennettiin lukuisia tarkoitukseen sopivia rakennuksia. Seremoniallisen keskustan ympärille levittäytynyt asuinalue jatkoi myös kasvuaan. Asukkaita oli lähemmäs 100 000 ja heidän yhteytensä muuhun Mesoamerikkaan kasvoi, ulottuen Guatemalan Tikaliin asti. Teotihuacanista oli tullut merkittävä hallinnollinen ja uskonnollinen asutuskeskus ja se oli silloisen Amerikan mantereen suurin ja koko maailman kuudenneksi suurin metropoli.

Seremoniallisten rakennusten arkkitehtoninen kukoistus oli Xolalpan-kaudella.

Tuho lähestyy

Vuosina 550-600 oli Mepetec-kauden vuoro. Arkeologisista jäljistä päätellen kaupungissa on ollut konflikteja sekä massiivisia tulipaloja. Myös ystävällismielinen vuorovaikutus muiden mesoamerikkalaisten yhteisöjen kanssa päättyi, ja alueelta on löydetty merkkejä muiden yhteisöjen ilmestymisestä paikalle. Tämä enteili Teotihuacanin korkeakulttuurin loppua. Väkiluku alkoi hiljalleen laskea. Enimmillään Mepetecillä asukkaita oli noin 70 000, mutta lopulta populaatio oli romahtanut muutamaan tuhanteen yksilöön.

Mepetec-kausi.

Post-Teotihuacan

Teotihuacanin valtakauden päättymisen jälkeen noin vuonna 750 aluetta hallitsi pohjoisesta tullut sotaisa intiaaniheimo tolteekit. Asteekkien sukulaiskansan on epäilty ryöstelleen Teotihuacanissa, ja he ovat myös ottaneet vaikutteita omaan kulttuurinsa teotihuacanoilta. Sotaisan kansan kukisti 1150-luvun tienoilla toinen sotaheimo chichimeekit. Tämän jälkeen Meksikon laakson alueesta taisteltiin useaan otteeseen, kunnes asteekit perustivat sinne oman valtakuntansa. Asteekkien Tenochtitlán jäi viimeiseksi intiaanivaltakunnaksi espanjalaisten valloittaessa Etelä- ja Keski-Amerikan ja tuhotessa suuren osan kulttuuriperinnöstä.

YHTEISKUNTAJÄRJESTELMÄ

Sosiaaliluokat ja ammattiryhmät

Teotihuacanin väkiluvun kasvaessa asukkaat vaativat erilaisia palveluja, jonka myötä syntyi sosiaalinen luokkayhteiskunta. Alueella oli voimakas hierarkia, kaupungissa oli mm. erilliset asuinalueet eliitille ja muulle väestölle. Hallinnollinen sektori, mihin kuului mm. papisto oli vastuussa poliittis-uskonnollisesta ja taloushallinnon päätöksistä, joilla ylläpidettiin kaupungin järjestystä. Kaupungissa asuvien käsityöläisten ja kaupungin ulkopuolta majoittaneiden maanviljelijöiden vastuulla puolestaan oli yhteiskunnan taloudellinen tukeminen ja vastaaminen materiaalisten hyödykkeiden kysyntään. Hierarkian sisällä oli toimijoita, jotka vastasivat kaupankäynnistä lähi- ja kaukoalueiden välillä, osa työskenteli hallinnon alaisuudessa mm. tuotannon ohjauksessa, ja olihan alueella myös toki oma armeijansa. Korkean tason väki erottui tavan tallaajista mm. koristeellisten asujen ja päähineiden puolesta.

Eri sosiaaliluokkia kuvataan pienissä ihmisfiguureissa.

Käsityöläisillä oli hallussa niin keramiikka, korujen teko kuin työkalujen valmistaminen. Koruja valmistettiin esimerkiksi simpukankuorista, ja työkaluja kuten kirveitä, veitsiä ja mortteleita puolestaan kivestä ja luusta. Veitsenteräväksi käsitellyllä obsidiaanilla oli suuri merkitys yhteisössä ja sitä käytettiin myös valuuttana. Käsityöläisillä oli käytössään luusta tehtyjä ompeluneuloja. Suurin osa luonnonkuituisista kankaista on maatunut ajan saatossa, mutta rippeitä on säästynyt. Savesta valmistettiin astioita, naamioita ja patsaita. Teotihuacanissa olikin edustettuna kaikki ammattiryhmät ja osaamisalueet: arkkitehtuuri, seinämaalaus, ruukunvalanta, tekstiilityö, korinpunonta, maanviljely, metsätalous, tähtitiede, matonkudonta, kivityö, sulka- ja obsidiaanikoristelu ja monta muuta, joiden harjoittajat muodostivat ammattikiltoja ja ylläpitivät näin yhteiskuntahierarkiaa.

Käsityöläisten taidonnäytteitä.

Jauhamiseen ja murskaamiseen käytettyjä työkaluja.

Koruja valmistettiin mm. simpukankuorista, joita tuotiin Karibianmereltä asti.

Yhteisön sidoksista mantereen muihin kansoihin kertoo esimerkiksi materiaalihankinnat, joita käytettiin koruissa, työkaluissa ja rakentamisessa. Alueelle tuotiin mm. eksoottisten lintujen sulkia ja puuvillaa, sekä simpukankuoria Karibianmereltä, väripigmenttejä Queretarósta, obsidiaania Hidalgosta ja alabasteria Oaxacasta.

Ruokatuotanto

Vaihtokauppaa käytiin myös elintarvikkeilla ja alueelle tuotiin muun muassa suolaa ja kaakaota. Teotihuacanin alueella viljeltiin maissia, papuja, tomaattia, amaranttia, avokadoa, kaktusta ja chiliä. Näitä kasveja kasvatettiin tyypillisesti tulva-altaiden keskelle rakennetuilla korotetuilla maaosuuksilla, joita kutsutaan chinampa-systeemiksi. Koska kaupunki sijaitsi lähteiden äärellä, pystyttiin satoa tuottamaan keinokastelun ansiosta useamman kerran vuodessa.

Muuhun ruokatuotantoon kuului kalkkunoiden ja koirien kasvatus ravinnoksi. Peurat, kanit ja pekari-siat olivat luonnonvaraista riistaa. Monipuolista ruokavaliota täydennettiin kasveilla, hyönteisillä, sammakoilla ja kaloilla. Koska ruokaa oli saatavilla tehokkaan tuotannon ansiosta, jäi ihmisille aikaa kehittää itseään ja näin ollen myös taiteet saivat jalansijaa kulttuurissa.

Asumukset

Vaikka alue on nykyään kadottanut loistonsa, on koko Teotihuacan ollut erittäin koristeellinen ja värikäs paikka. Puhumattakaan pyhien kohteiden loistavuudesta, myös normaalien asumusten rakennusvaiheessa on käytetty pikkutarkkaa koristeellisuutta. Kiviseinien muuratut välit on koristeltu pienillä mustilla laavakivillä. Voi vain arvailla kuinka paljon aikaa tämän kaiken rakentamiseen on kulunut. (edit: Kuulin myöhemmin Guatemalassa, että pienet kivet saumoissa ovatkin merkkinä siitä, että rakennelma on tutkittu arkeologien toimesta. Tätä systeemiä käytetään kautta Keski-Amerikan.) Kiviseinäisissä taloissa oli tasakatot ja ovina toimi kankaat. Asuinkompleksit olivat kooltaan satojen tai jopa tuhansien neliöiden kokoisia ja ne oli jaoteltu asuntoihin, joissa asuneet ihmiset olivat keskenään joko sukua tai saman ammattikunnan harjoittajia. Eri paikoista tulleet ja eri etnisyyksiä edustaneet ihmiset asuivat omilla asuinalueillaan, mikä myös ylläpiti hierarkiaa. Kaikkialle kaupunkiin oli johdettu juokseva vesi San Juan -joesta ja/tai lähteistä, ja lisäksi alueella oli viemäröinti.

Asumusten raunioita. Pienet kivet saumoissa kertovat, että rakennelma on tutkittu arkeologien toimesta.

Korkeakulttuuri

Yhteiskunnan kehittyneisyydestä ja yhtenäisyydestä kertoo sekin, että teotihuacanoilla oli myös oma kirjoitusjärjestelmä, mutta valitettavasti sitä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Järjestelmä muistutti hieman alkeellisempaa versiota mayojen kirjoituksesta, mutta ilmeisesti kirjalliseen muotoon tallennettiin vain numeroita ja nimiä. Jos kirjoitus joskus pystytään selvittämään, selviää todennäköisesti myös kaupungin alkuperäinen nimi.

USKONTO

Uskonnolla oli suuri merkitys koko yhteiskunnan pyörimisessä, se vaikutti niin arkeen kuin juhlaankin. Voikin sanoa, että uskonto oli Teotihuacanin kulttuurin ydin. Uskonnollisilla, seremoniallisilla ja rituaalisilla käytännöillä oli symbolinen luonne, ja ne edustivat yhteiskunnan käsitystä luonnosta ja maailmasta ylipäänsä. Jokainen symboli merkitsi jumalten erityistä ominaisuutta ornamenttien, esineiden ja eläinten kautta. Symboliikkaa löytyy rituaalimenojen ulkopuolella seinämaalauksista, veistoksista ja keramiikasta, kuin myös rakennusten sijoittelusta, hautauskäytännöistä ja maanviljelyyn liittyvistä toimenpiteistä.

Tlaloc-jumala ruukkuun maalattuna.

Kuten tyypillistä monelle alkuperäiskansalle, myös Teotihuacanissa palvottiin luomiseen, hedelmällisyyteen ja elämän kiertokulkuun liittyviä elementtejä. Astronomia on ollut apuna useiden pyhien rakennusten sijoittelussa ympäri maailman ja kautta ihmiskunnan historian, niin myös Meksikossa. Tästä on merkkinä temppeleiden ja pyramidien sijoittaminen niin, että ne ovat kesäpäivänseisauksen aikaan linjassa Auringon ja Seulasten tähtiryhmän kanssa. Tämä kertoo lisäksi siitä, että kalenterin merkitys on ollut suuri ja vuodenkiertoa on seurattu tarkoin. Myös uhrilahjojen ja hautalöytöjen perusteella tiedetään etenkin ilmastoon ja hedelmällisyyteen liittyvien jumalten lepyttelyllä olleen merkittävä rooli alueen kansojen uskomuksissa. Toissijaisina jumalina palvottiin joitain eläimiä. Eläinten voima ja kyvyt nähtiin ylivertaisina ihmiseen nähden ja näin ollen eläimiä oli syytä kunnioittaa. Monissa patsaissa esiintyy muun muassa kissaeläimiä ja käärmeitä.

Suuria kissaeläimen päitä oli koristeena Auringon pyramidin ulkopuolella olevassa lisärakennuksessa.

Hautausmenot

Hautausmenoista on saatu osviittaa arkeologisia löydöksiä, hautoja ja luurankoja tutkimalla. Ennen kuolonkankeuden iskemistä ruumis aseteltiin sikiöasentoon ja kiedottiin paketiksi huopien ja köysien avulla. Tämän jälkeen paketti sijoitettiin kiviseinämän sisälle, jota ilmeisesti pidettiin jonkinlaisena alttarina. Metodin uskottiin johtaneen henkilön kykyyn syntyä uudelleen. Monissa mesoamerikkalaisissa yhteisöissä kuolema on vain yksi osa elämän kiertokulkua, kehon siirtyminen elämän toisenlaiseen muotoon. Myös esimerkiksi Perussa on ollut käytössä tämä samainen hautaustyyli. Teotohuacanin hautausmenojen erityispiirteisiin kuului joidenkin vainajien valelu sinooperillä, joka ruumiin mädäntymisen myötä imeytyi luurankoon. Jotkut kalmiston jäänteistä onkin punertavan sävyisiä.

Sinooperin värjäämiä luita. Vainaja on aseteltu kuoleman jälkeen sikiöasentoon.

Osa luurangoista on löydetty pyramidien sisään haudattuna. Joitain perinteisiä maakuoppahautojakin on kyllä löydetty, mutta nämä lienevät kulttuurisidonnaisia löydöksiä, sillä ainakin osa haudoista on löydetty kaupungin itäiseltä asuinalueelta, jolla asuivat Oaxacasta tulleet ihmiset. Samanlaisia hautoja on löydetty myös Montealbánista Oaxacan läheltä. Hautalöydöistä on paljastunut erilaisia uhrilahjoja kuten keramiikkaa ja simpukankuoria. Naamioiden hautaaminen vainajan mukana oli tyypillinen käytäntö, ja naamiot edustivat matkaseuraa mukana tuonpuoleiseen. Lisäksi naamioiden materiaalista ja koristelusta on myöhemmin voitu päätellä kuolleen henkilön sosiaalinen status. Myöskään ihmisuhraaminen ei ollut ennenkuulumatonta. Etenkin paikalle myöhemmin saapuneiden tolteekkien ja asteekkien keskuudessa ihmisuhrit olivat hyvin yleisiä. Uhrin sydän saatettiin repiä irti, jonka jälkeen ruumis heitettiin alas pyramidilta.

Hautalöytöjä.

Jumaluudet

Koska kirjallista tietoa ei ole jäljellä, teotihuacanojen jumalhahmoista ei ole täyttä varmuutta. Löytöjen perusteella tärkein jumaluus lienee ollut Mesoamerikan kulttuureille epätyypillisesti feminiininen hahmo, hämähäkin muodon ottanut jumalatar. Chalchiutlicue oli luomisen ja veden jumalhahmo ja se on esillä useissa muraaleissa ja veistoksissa (kts. Kuun aukio). Hahmolla on kuvauksissa naamio, jossa on myrkkyhampaat, samanlaiset kuin hämähäkeillä.

Ainoa mitä on jäljellä jumalattaren patsaasta.

Vedensaanti oli tietenkin tärkeää alueen kansoille, joten on luonnollista, että tämän teeman ympärillä olevia jumalia on palvottu ahkerasti. Toinen veteen liittyvä ja muutenkin yksi pääasiallisista jumalhahmoista Teotihuacanissa oli sateen ja myrskyn jumala Tlaloc, joka oli Chalchiutlicuen puoliso. Tlalocilla oli kolme eri hahmoa: jaguaari, jonka karjunta toi ukkosen, käärme, jonka liikehdintä muistutti veden virtausta, sekä lintu, joka oli sateen tuoja.

Tlalocin käärme-ilmentymä.

Lisäksi löydöistä on tunnistettu universumin luomisen hahmo Huehueteotl, ”Iäkäs tulen jumala”. Huehueteotl kuvataan vanha miehenä, jonka pään päällä on hiilipannu, jonka liekki valaisee kaikki universumin neljä kulmaa. Alueen arkkitehtuurissa ja patsaissa esiintyy myös jumalhahmot Xipe Totec ja Mofletudo, jotka edustivat maanviljelystä ja viljavuutta.

Huehueteotl.

Teotihuacaniin liittyvä ja ehkäpä koko Mesoamerikan tunnetuimpiin jumaliin kuuluva Sulkakäärme, asteekkien Quetzalcoatliksi nimeämä hahmo esiintyy vahvasti alueen arkkitehtuurissa. Etenkin sitadellin alue on ominainen Sulkakäärmeen palvonnalle, sillä linnoituksessa on oma pyramiditemppelinsä kyseiselle hahmolle. Tämä Sulkakäärmeen pyramidi on kaikista kolmesta pyramideista pienin, mutta koristeellisin. Sulkakäärme esiintyy niin teotihuacanojen, asteekkien kuin mayojenkin (Kukulcan) jumaltarustossa, joskin hahmon merkitys on muuttunut aikojen saatossa. Teotihuacanin kaudella eläinhahmoinen Quetzalcoatl edusti maanviljelyä, ja tolteekkien kaudella hahmon palvonta syveni ja muuttui ihmismäisemmäksi aamu- ja iltatähden jumalaksi.

Sulkakäärme.

Sulkakäärme asteekkien mytologiassa

Asteekkien kaudella Quetzalcoatl edusti kalenterin ja kirjojen keksijää, käsityöläisten ja pappien suojelijaa ja lisäksi se symboloi kuolemaa ja jälleensyntymää. On selvää, että Sulkakäärmeen palvonta oli näille myöhemmille kansoille paljon tärkeämäpää kuin teotihuacanoille. Sulkakäärmeen myyttiin saattaa liittyä semitodellinen tausta, ja joidenkin lähteiden mukaan sillä viitataan tolteekkikuninkaaseen, joka käytti nimeä Sulkakäärme. Tolteekkien hallitsijan kerrottiin lähteneen maanpakoon ja asettuneen Jukatanin niemimaalle Mayojen alueelle. Mytologian mukaan Sulkakäärmeen odotettiin palaavan tiettynä päivänä. Myöhemmin odotetun paluupäivän koettaessa (asteekkien valtakaudella) espanjalaisten valloittaja, Hernan Cortes saapuikin asteekkivaltakuntaan, ja asteekit epäonnisesti luulivat häntä Sulkakäärmeeksi. Kuten historiankirjoista tiedetään, koitui espanjalaisten tulo asteekkien kohtaloksi, mikä sinällään toteuttaa myytin Sulkakäärmeen symboloimasta kuolemasta. Espanjalaiset myös lopulta tuhosivat alkuperäisen Sulkakäärmeen hahmon muuttamalla sen tummaihoisesta valkoihoiseksi ja muokkaamalla siitä valkoisen miehen ilmikuvan. Kolonialismilla ei tunnetusti ole mitään rajaa..

TEOTIHUACANIN VIERAILUKOHTEET

Kuinka saapua

Teotihuacaniin järjestetään runsaasti opastettuja kierroksia, mutta sinne on helppo mennä myös omatoimisesti. Mexico Citystä pääsee bussilla suoraan portille. Bussit lähtevät Autobuses del Norte -terminaalista, jonne pääsee helposti metrolla. Lippuja saa ostettua terminaalin vasemmasta siivestä lippupisteeltä 8, jossa lukee Autobuses Teotihuacan. Menopaluu maksaa 104 pesoa eli alle 5€ (lipun voi ostaa ainoastaan käteisellä, terminaalin ulkopuolella vasemmalla puolella on pankkiautomaatti). Menolippu on tietylle vuorolle, mutta paluulippu on avoin. Bussimatka kestää vajaan tunnin. Jäädessäsi 2. portilla kyydistä, on vastassa lipunmyyntipiste, josta ostat pääsylipun alueelle. Lipulla pääsee myös Auringon ja Sulkakäärmeen pyramidien välissä olevaan museoon. Pääsylipun hinta on 75 pesoa (3,50€). En ole varma pysähtyykö bussi myös ykkösportilla, josta pääsisi suoraan Sulkakäärmeen pyramidille ja Kuolleiden valtakadun alkupäähän. Nyt jäin itse pois 2. portilla, joka on Auringon pyramidin kohdalla, enkä käynyt ollenkaan alueen alkupäässä. Halusin keskittyä loppupäähän, jossa en ehtinyt aiemmalla kerralla käydä. Tässä artikkelissa esiintyvät Sulkakäärmeen temppeliltä ja sitadellilta otetut kuvat on kahden vuoden takaa.

Bussiasemalta.

Alue on nykyään yksi Meksikon suosituimmista turistikohteista ja UNESCOn maailmanperintökohde. Paikka on kuitenkin niin laaja, ettei siellä juurikaan tunnu ruuhkaiselta, poikkeuksena sunnuntait, jolloin meksikolaisilla on alueelle ilmainen sisäänpääsy. Koeta siis välttää sunnuntaina käyntiä – kävin itse tuolla ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten sunnuntaina ja jouduimme jonottamaan Auringon pyramidillekin yli tunnin paahtavassa helteessä, eikä ruuhkan takia kaikki halukkaat päässeet kiipeämään huipulle asti. Nyt kun kävin tuolla uudelleen torstaina, pääsin kävelemään suoraan pyramideille jonottamatta lainkaan. Myös museossa oli vain kourallinen ihmisiä.

Sulkakäärmeen temppeli

150-200 lukujen paikkeilla rakennettu Quetzalcoatlin pyramiditemppeli sijaitsee Kuolleiden valtakadun alkupäässä sitadelli-linnoituksen keskellä. Pyramidi on koristeellinen ja huomattavasti pienempi kuin kaksi muuta pyramidia. Kuusitasoiselle pyramidille ei saa kiivetä, mutta sitä pääsee ihastelemaan edessä olevalta Adosada-tasolta. Sivut on koristeltu Sulkakäärmeen ja toisen käärmehahmon, sateen ja myrskyn jumala Tlalocin päillä. Patsaiden silmissä on alkunperin ollut mustat kiiltävät obsidiaanikivet, jotka ovat soihtujen valossa loistaneet pimeällä. Pyramidi on varmasti ollut häikäisevä näky aikalaisten silmin. Käärmeiden päitä on ollut seinustoilla 260 kappaletta, ja tämä luku täsmää muinaisen rituaalikalenterin päivien lukumäärään. Onkin oletettu, että käärmeiden suuaukot ovat olleet paikkoja jollekin esineelle, joka on merkannut aina kulloisenkin päivämäärän.

Pyramidin nähdäkseen joutuu kiipeämään Adosada-tason päälle.

Sitadellin pienoismalli.

Pyramidin sisältä on löydetty yli 200:n ihmisen jäänteet ja luiden viereltä erilaisia hautalahjoja. Vainajien joukossa on ollut hautalahjoista päätellen ainakin sotilaita, mutta myös naisten luurankoja on löydetty. Pyramidin alla on tunneleita ja kammioita, joista on löydetty 2000-luvulla lukemattomia pienoismalleja, naamioita, aseita, luita, koruja ja muuta rekvisiittaa. Tutkijat löysivät tunnellit vahingossa vuonna 2003. En tiedä pääseekö kammioihin kuljeskelemaan omin päin. Pyramidin ja itse Sulkakäärmeen suosio on saattanut kokea kolahduksen jostain syystä, sillä 300-luvulla pyramidin eteen on rakennettu Adosada-taso, joka peittää pyramidin julkisivun näkyvistä. Sitadelli-linnoituksessa sijaitsee myös muita raunioita, joissa voi kierrellä.

Temppelin eteen on rakennettu 300-luvulla nelikerroksinen Adosada-tasanne, joka peittää lähes koko pyramidin.

Sitadellin muita rakennelmia.

Kuolleiden valtakatu ja sen varrella olevat kohteet

Sulkakäärmeen temppeliltä lähtee 40 metrin levyinen ja 3,2 kilometrin pituinen Avenue of the Dead, joka kulkee Auringon pyramidin ohi ja päättyy Kuun aukiolle. Tämä viivasuora pääväylä oli ensimmäisiä kohteita, joka rakennettiin aikanaan. Kadun varrella on myös suuren markkinapaikan rauniot, asuinrakennusten edelleen pystyssä olevia seiniä (Column Square), Puuman muraali, Maanviljelyksen temppeli ja erilaisia tasanteita. Agrikulttuurin temppeli on rakennettu kolmessa vaiheessa; ensimmäinen temppeli valmistui 150-luvulla, toinen osa rakennettiin temppelin päälle 200-luvulla, jolloin myös julkisivu muutettiin idästä länteen, ja viimeinen muutos temppeliin tehtiin 250-luvulla. Temppelin seinästä on löydetty maalauksia, jotka kuvaavat siemeniä, kasveja ja virtaavaa vettä, josta myös temppelin nimi juontuu.

Kuolleiden valtakatu ja sen päässä häämöttävä Kuun pyramidi.

Puuman muraali.

Agrikulttuurin temppeli.

Auringon pyramidi

Auringon pyramidi on alueen suurin rakennelma, 65-75 metrin korkuinen ja yli 220 metrin levyinen. Pyramidi rakennettiin kahdessa vaiheessa, ensimmäinen alkoi 100-luvulla, jolloin pyramidi saavutti nykyisen mittansa (päälle 60 metriä). Myöhemmin 200-luvulla pyramidin huipulle rakennettiin noin kymmenmetrinen temppeli, josta ei nykyään ole enää mitään jäljellä. Rakennelma on alunperin päällystetty kalkkikivellä ja siinä on ollut värikäs maalipinta, jonka kuvituksena on ollut mm. jaguaareja, käärmeitä ja tähtiä. Pyramidin alla on ihmisen tekemä luola ja käytävä, joka ulottuu kuuden metrin syvyyteen. Pyramidin sisältä on löydetty joitain artefakteja, kuten pieniä ihmisfiguureja. Lisäksi pyramidin nurkista on paljastunut lapsivainajien jäänteitä, joiden uskotaan olleen osa uhraus- tai rituaalimenoja pyramidin rakennusvaiheessa. Tutkijat eivät ole onnistuneet selvittämään onko pyramidin sisällä muitakin rakennelmia tai muinaisjäännöksiä. Kuten muidenkaan alueen rakennelmien, ei Auringon pyramidin alkuperäistä nimeä tiedetä. Kaikki nykyiset nimitykset ovat lähtöisin asteekeilta.

Auringon pyramidi näkyy heti ensimmäisenä, kun saapuu 2. portilta alueelle.

Pyramidi sivusta kuvattuna.

Jyrkkiä portaita on kivuttavana noin 250, mutta huipulta on hulppeat maisemat.

Kuun pyramidi Auringon pyramidin huipulta katsottuna.

Kuun aukion kohteet

Kuolleiden valtakadun pohjoispäässä on suuri Kuun aukio ja alueen toiseksi suurin pyramidi. Aukion etupuolella on lukuisia tasanteita, joiden uskotaan toimittaneen katsomon virkaa, mistä alueen asukkaat ovat pääseet seuraamaan aukiolla tapahtuneita menoja. Tasanteiden kapasiteetti on ollut tuhansia ihmisiä. Ne suunnattu siten, että tasanteille päästäkseen, on ensin oltava pääsy Kuun aukiolle, ja onkin arveltu, että portaiden sijoittelulla on kontrolloitu ihmisten pääsyä tasanteille.

Kuun aukio sekä maantasalta että pyramidilta kuvattuna.

Quetzalpapalotlin palatsi

Aukion vasemmalla laidalla tasanteiden takana on Quetzalpapalotlin palatsi. Nykyinen palatsi on rakennettu joskus 400-500-lukujen tienoilla ja se peittää paikalla aiemmin olleen Sulkasimpukan temppelin rauniot, joka rakennettiin 200-300-luvulla. Palatsin seinissä ja pation pylväissä on koristeellisia kuvioita ja muraaleja. Rakennuksen takaosassa on Jaguaarin palatsi ja etupihan pihapiirissä 400-luvulla rakennettuja asuinrakennuksia. Tässä kompleksissa on asunut papistoa ja muuta korkea-arvoista väkeä ja muutenkin palatsin osat lienevät olleet vain pappien käytössä.
Palatsivierailulle on tiukat ohjeet, ja sinne pääsy on rajattu korkeintaan 20 hengen ryhmiin, jonka lisäksi palatsissa saa viettää aikaa vain 10 minuuttia. Sinne ei saa viedä vettä, ruokaa eikä edes purukumia. Mitään muraaleja ei saa koskettaa eikä kuvia saa ottaa salaman kanssa.

Quetzalpapalotlin palatsi.

Palatsin patio, josta oli sisäänkäynti huoneisiin.

Takapihaa.

Luulen, että tämä on osa viemärijärjestelmää.

Etupihalla on lisää pappien asuinsijoja.

Alttari ja Quincunx

Kuun aukiolla sijaitsee myös keskusalttari ja alttarin vieressä jäänteet kolmemetrisestä kivipatsaasta, joka on esittänyt sodan, myrskyn ja sateen jumala Tlalocin puolisoa, veden jumalatar Chalchiutlicuea. Patsaan sijainnista onkin päätelty, että Kuun aukiolla on harjoitettu veteen ja elämään liittyviä seremonioita.

Alttarin ja pyramidin välissä on suuri neliönmuotoinen rakennelma, jonka sisälle on muurattu mesoamerikkalainen käsitys maailmankaikkeudesta, ”Quincunx”, jota kutsutaan myös Teotihuacanin ristiksi. Universumi on jaettu neljään osaan, joista jokaista hallitsee yksi kardinaalipiste (ilmansuunta). Neliön sisällä on myös kolme eri vaakatasoa, taivas, maa ja alinen. Nurkkauksista lähtevät voimat yhdistyvät neliön (universumin) keskellä yhdessä kolmen vaakalinjan kanssa maailmankaikkeuden keskipisteeksi (maailman napa). On mielenkiintoista, kuinka niin monessa eri uskomusjärjestelmässä ja mytologiassa ympäri maailman ja eri aikakausina toistuu tämä sama käsitys elämän kolmesta eri kerroksesta ja maailman napa -käsitteestä universumin keskipisteenä.

Aukion ylälaidassa näkyy pääalttari ja sen edessä kivipaasi, joka on aikanaan ollut jumalattaren patsas. Alaosassa näkyy quincunx.

Kuun pyramidi

Auringon pyramidia vanhempi ja pienempi, ennen 200-lukua rakennetun Kuun pyramidin muoto noudattelee sen takana olevan Cerro Gordo -vuoren muotoja. Sen toinen nimi onkin ”Tenan”, joka nahuatliksi tarkoittaa suojelevaa kiveä. Kuun pyramidin nykyinen korkeus on reilu 42 metriä, eikä sen huipulle saa kiivetä. Pyramidin keskitasanteelta kuitenkin aukeaa uskomattoman kauniit näkymät. Mielestäni näköala on paljon hienompi, kuin korkeammalta Auringon pyramidilta, sillä täältä alueesta saa paljon paremman kokonaiskuvan yhdellä silmäyksellä. Myös alla oleva Quincunx näyttäytyy selkeänä yläilmoista katsottuna.

Jos aiot kiertää koko alueen läpi, siihen ei yksi päivä riitä, etenkään jos haluat vierailla myös Teotihuacanin kulttuuria ja historiaa käsittelevässä museossa (suosittelen). Museo sijaitsee Auringon ja Sulkakäärmeen pyramidien välissä. Museon lähellä on myös puutarha, joka esittelee alueen kasvillisuutta, ja lepoalue puiden katveessa, jossa voi nauttia pöytien ääressä omia eväitä.
Uloskäynti alueelta tapahtuu yleensä Kuun aukion vasemmalta puolelta, Quetzalpapalotlin temppelin vierestä. Jokaisella sisään- ja uloskäyntiportilla on vessat ja paljon matkamuistomyymälöitä ja kioskeja. Jos olet tullut bussilla Teotihuacaniin, bussit takaisin kaupunkiin kurvaavat tämän kolmosportin kautta. Mitään bussipysäkkiä ei ole, mutta voit mennä odottelemaan kyytiä tien varteen (mene tien yli, bussit kaupunkiin suuntaavat vasemmalle). Bussit kulkevat 10-20 minuutin välein.
Olen todella iloinen, että kävin tuolla uudemman kerran. Paljon olisi jäänyt muuten näkemättä. Museo antoi myös hyvää lisätietoa alueen historiasta.

México, aquí estoy!

Tiistai-iltaa Meksikosta! Saavuin eilen aamuyöllä AeroMexicon yölennolla Mexico Cityyn. Lensin tänne Amsterdamista, jossa minulla oli reilun parin tunnin vaihto. Tälläkään kerralla en selvinnyt tarkastuksista ilman ”satunnaistarkastusta”, vaan jouduin passiautomaatin jälkeen takahuoneeseen, missä matkatavarat meni läpivalaisuun ja minä ihmisskanneriin. En ole koskaan aiemmin joutunut mihinkään erikoisseulaan, joten kuumotteli hieman ja mielessä risteili tuhannet ajatukset siitä, miten joku on salaa laittanut reppuuni huumeita tai räjähteitä. No, mitään ei onneksi löytynyt ja pääsin jatkamaan matkaa portille.

Lento ja -kenttä

Lento meni hyvin runsaasta turbulenssista huolimatta. Istuin koneen perällä ranskalaisen tytön ja hondurasilaisen miehen välissä, enkä saanut nukuttua oikein koko matkan aikana, kun ei ollut mitään mihin nojata. Torkuin kuitenkin jonkun verran, mikä oli enemmän kuin edellisillä kerroilla. Grönlannin yläpuolella kapteeni kuulutti matkustajille, että katsokaa oikealle puolelle ulos, siellä on revontulia. Ihmiset nousivat kesken unien ja ryntäsivät ikkunoiden ääreen. Taivas loimottikin vihreänä, mikä oli upea näky 🙂 Lento saapui aamuneljän maissa, jonka jälkeen jonotin puolisen tuntia maahantulotarkastukseen. Kaikki meni kivuttomasti eikä tällä kertaa kyselty mitään sen kummempaa. Koska oli niin aikainen aamu ja pimeää, jäin kentälle hengailemaan ja kuluttamaan aikaa. Istuskelin, datailin ja kävin syömässä. Kävin myös ADOn toimistossa vaihtamassa ensi viikon bussilipun ja ostin lisäksi toisen lipun myöhempää käyttöä varten. Ainiin, ostin myös Telcelin prepaid-liittymän, missä on 5 gigaa dataa. ”Chip prepago” maksoi 495 pesoa (reilu 20€, aika kallis). Olisin halunnut Movistarin liittymän, mutta sitä ei ollut missään tarjolla.

AeroMexicon lento oli todella hyvä. Katsoin jonkun leffan ja yritin nukkua hieman. Lentoyhtiö tarjosi jopa unimaskit kaikille.

En ymmärrä miksi jotkut valittavat lentokoneruuista. Tämäkin oli tosi hyvää ja vieläpä ilmainen. Aamupalastakaan (alla) ei voi valittaa. Tähän mennessä parhaat mätöt on tarjoiltu Lufthansan ja AeroMexicon toimesta.

Helsinki-Vantaalla Revolutin kortti ei toiminut rahanvaihtopisteessä, mutta onneksi automaatti hyväksyi sen täällä Meksikossa. Kortti on toiminut normaalisti myös maksupäätteillä. Vaihdoin Helsingissä euroja jenkkien dollareiksi ihan vain varmuuden vuoksi, jos en saa esim. Guatemalassa rahaa automaatista. Dollarit käy melkein joka paikassa ja niitä voi vaihtaa rajalla muuksi valuutaksi.

Majoitus Centro Historicossa

Kymmenen maissa menin tilaamaan lentokenttätaksin ja ajoin hotellille Centro Historicoon. Taksi maksoi 235 pesoa eli noin 11€. Meinasin ensin mennä metrolla, mutta en löytänyt metroasemaa mistään. Hengailin hotellin aulassa kolmeen asti, jolloin huoneisiin pääsi kirjautumaan. Majoitun Selina Downtownissa ja täällä on todella upea sisustus. Olen 12 hengen naisten dormissa, mutta huone ei onneksi ole täynnä. En jaksanut eilen tehdä juuri mitään, vaan kävin vain pienellä kävelylenkillä naapurustossa ja ostin samalla OXXOsta jotain ruokaa ja vettä. Aulasta saa myös ilmaista vettä, mutta en jaksa ravata siellä jatkuvasti täyttämässä puolen litran vesipulloani. Olen viidennessä kerroksessa ja tänne on 80 rappua kiivettävänä. Huone on ihan jees, vaikkakin aika pölyinen. Valitsin itselleni oven vieressä olevan pimeimmän nurkkauksen yläsängyn. Meille on määritelty sängyn numerot, mutta joku oli jo minun sängyssä, joten valitsin toisen mieleni mukaan. Juttelin eilen jonkun jenkkimuijan kanssa, joka majoittuu täällä, mutta muuten en ole juurikaan jaksanut sosialisoida, enkä kyllä edes tullut tänne hankkimaan seuraa. Menin nukkumaan jo joskus kuuden tienoilla ja nukuin about 10 tuntia. Illalla muut majoittujat paiskoivat ovea ja puhuivat kovaan ääneen, mutta olin niin väsynyt että nukuin metelistä ja valoista huolimatta ilman korvatulppia.

Hotelli sijaitsee Centro Historicossa ja itse rakennuskin on vanha ja kaunis.

Alakerran oleskelutilasta <3

Tokan kerroksen kirjastosta.

Tänä aamuna heräsin pirteänä ja tunsin oloni suht normaaliksi, mikä on täysin uutta näillä Meksikon reissuilla. Yleensä olen ihan poikki ja haluaisin vaan nukkua. Viime kerralla oli ihan jumalaton päänsärky ja huono olo ja meninkin kesken seminaarin nukkumaan. Lentokone, jolla tulin tänne (Boeing 787 Dreamliner) on säädetty niin, että matkustamossa vallitsee korkeampi ilmanpaine, joten elimistö saa enemmän happea lennon aikana. Huomasin vaikutuksen siinä, ettei lennon jälkeen ollut niin kärventynyt olo kuin normaalisti, enkä koe päänsärkyä tai mitään jetlagia. Mexico City itsessään sijaitsee 2250 metrissä, mutta en ole huomannut mitään eroa tällä kertaa. Aiemmilla kerroilla olo on ollut jokseenkin sekava ja heikko.

Kävin tänäaamuna hotellin ravintolassa aamupalalla, mutta jatkossa säästän rahaa ja syön kaupasta ostettua evästä. Tilasin avokado-yrtti-sipuli focaccian, hedelmä-mysli-jugurttikulhon ja latten, hinta 180 pesoa (reilu 8€, kallista Meksikon hintatasolla vaikka aamupala olikin erittäin herkullinen). Majoitus itsessään on ihan ok-hintainen; 1741 pesoa eli 80€ seitsemältä yöltä. Avainkortista piti maksaa erillinen 100 peson pantti. Sängyssä ei ole peittoa, pelkkä lakana peittona, mutta se on ihan ok. Tykkään nukkua muutenkin viileässä eikä tämä ilmasto tunnu missään, koska olen tottunut nukkumaan -30 asteen pakkasellakin ikkuna auki. Pyyhkeestä ja peitosta joutuu pulittamaan panttimaksun, mutta en tarvitse kyseistä palvelua, koska otin oman matkapyyhkeen mukaan. Huoneessa on suihku ja vessa, mikä on aika kiva, niin ei tarvitse lähteä käytävälle vessaan.

Naisten dormi. Valitsin tämän vasemmassa laidassa näkyvän yläsängyn oven vierestä, koska se on pimein nurkkaus koko huoneesta.

Näkymää dormin ranskalaiselta parvekkeelta.

Aamupalalla.

Mutkien kautta Chapultepeciin

Aamupalan jälkeen ajattelin lähteä tutkimaan metroa ja mennä Chapultepeciin. Hostelli sijaitsee Salto del agua -aseman vieressä eli pinkillä linjalla (no. 1). Metrosysteemi on todella helppo, vaikka en ole koskaan käyttänyt metroa muualla kuin Helsingissä. Joka paikassa on selkeät kyltit minne sinun pitää mennä, millä linjalla olet, missä on sisään- ja uloskäynti, mihin suuntaan metro kulkee jne. Ihan sama vaikka menisit väärältä puolelta sisään; kun kerran olet maksanut lipun ja mennyt kääntöporteista, voit kulkea kummalle laiturille tahansa. Tehnen myöhemmin metrosta erillisen postauksen. Menin ensimmäisen etapin sekavaunussa, mikä oli ääriään myöten täynnä. En kokenut oloani mitenkään ahdistuneeksi, vaikka tuijotuksia sainkin osakseni. Myöhemmät matkat kuljin naisille ja lapsille varatuissa vaunuissa. Meille on oma laiturialuekin laiturin päädyssä, minne ei ole asiaa miehillä. Alue on kaiken lisäksi vartioitu ja poliiseja/vartijoita on muutenkin joka paikassa. Mielestäni netissä liioitellaan metron vaarallisuutta ja siellä tapahtuvaa ahdistelua sekä sitä, että systeemi olisi jotenkin hankala.

Sekavaunussa oli tiivis tunnelma.

Naisten ja lasten laiturialue.

No eniwei, pääsin Chapultepecin asemalle ja näin bussin, jossa luki kyseisen paikan nimi. Ajattelin jostain syystä että se ajaa linnalle ja nousin kyytiin. Bussiin pääsi vain naiset ja se maksoi 2 pesoa eli käytännössä ei mitään. Aloin jossain vaiheessa ihmetellä, mihin oikein ajamme ja kysyin kuskilta missä olemme. Jäin pois Polancossa ja kuljeskelin siellä jonkun aikaa, kävin kaupassa hakemassa ruokaa ja pari muoviastiaa, koska keittiö on aika likainen ja halusin omat astiat muutenkin reissua varten. Hain samalla myös kahvia kioskilta. Yritin etsiä Polancon metroasemaa, mutta en saanut nettiä toimimaan eikä näin ollen ollut karttaa saatavilla. Kysyin poliiseilta tietä, mutta he eivät tienneet missä metroasema on.

Menin sen jälkeen bussipysäkille, missä joku nainen kehotti menemään bussilla Chapultepeciin. Bussit eivät kuitenkaan pysähtyneet pysäkille, joten otin taksin lennosta ja pyysin kyytiä Chapultepecin asemalle. Kerroin kuskille etten tiedä missä olen ja etsin vain jotain metroasemaa. Kuski ehdotti että menisin Polancon asemalle, ja se olikin yllättävän kaukana siitä missä olin noussut taksiin, ehkä reilun viiden minuutin ajomatkan päässä. Ihmekös ei näkynyt kylttejä kun niitä etsiskelin. Taksikyyti oli 22 pesoa eli euron. Kuski oli tosi ystävällinen ja avulias, mikä näkyi siinä ettei hän kuskannut minua suoraan kauempaan kohteeseen saadakseen lisää rahaa, vaan ehdotti oma-alotteisesti Polancon asemaa. Netissä varoitellaan, ettei taksia kannata ottaa kadulta ja että kuskit kusettavat aina turisteja. Kiva huomata, että ennakko-odotukset olivat väärässä.

Onneksi osaan edes hieman espanjaa, niin pystyy kysymään neuvoa ongelmatilanteissa. Vastauksen ymmärrän pääpiirteittäin, jos toinen puhuu tarpeeksi selkeästi. Polancosta menin seiskalinjalla Tacubayan asemalle, vaihdoin ykköseen,  enkä katsonut ollenkaan mihin suuntaan menin, joten päädyin tietenkin linjan toiseen päähän, Observatorion asemalle. No ei siinä muuta kun vaihtamaan suuntaa ja kolmen pysäkin päähän Chapultepeciin.

Huomasin vasta nyt tuon photobombaajan 😀 Kuva Polancosta.

Päästyäni vihdoin puistoalueelle vietinkin siellä sitten pari-kolme tuntia. Alue on valtava eikä sitä välttämättä ehdi kiertää päivässä läpi. Puistossa on upeita korkeita puita, visertäviä lintuja, oravia, luonnosta kertovia infotauluja ja paljon kauniita kukkia. Polut ja kävelykadut risteilevät joka suuntaan ja niiden varsilla on kierrätyspisteitä, joten luonnon siisteydestä onneksi huolehditaan hyvin. Puistossa on myös erilaisia muistomerkkejä ja patsaita. Lisäksi alueella on raunioita ikivanhasta akveduktista, jolla johdettiin vettä Mexico Cityn paikalla sijainneen Tenochtitlanin asukkaille. Vesikanavoinnin rakentaminen aloitettiin vuonna 1418 ja se oli yksi asteekkien merkittävimmistä taidonnäytteistä. Ensimmäinen akveduktijärjestelmä tuhoutui tulvan myötä, mutta se rakennettiin uudelleen, ja lopulta espanjalaisvalloittajat tuhosivat tuon hienon vesijärjestelmän.

Akveduktin jäänteitä ja vesiallas.

Replika Salto del Agua -suihkulähteestä.

Puistoalue itsessään oli asteekkien pyhä paikka, eikä suotta. Onhan alue kiistatta Mexico Cityn kauneimpia paikkoja. Osa puistosta sijaitsee kukkulalla, joten se on hieman keskustaa korkeammalla, 2325 metrissä. Viheralueen tunnetuin nähtävyys lienee vuonna 1785 rakennettu Chapultepecin linna, joka on ainoa kuninkaallinen linna Amerikan mantereella. Rakennus on toiminut mm. kuninkaallisten asuinrakennuksena ja huvilana sekä sotilasakatemian asevarastona. Vuonna 1847 Meksikon ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa linnaa puolustaneet kuusi nuorta sotilaspoikaa sai surmansa ja heidän kunniaksi on pystytetty suurikokoinen muistomerkki, joka näkyy kauas yhdeltä pääkadulta. Puistossa on myös järviä, mutta en ehtinyt käydä siellä asti, kun tuli nälkä koko päivän kävelyn jälkeen ja lähdin hiljalleen takaisin päin kohti majapaikkaa.

Sodassa kaatuneiden teinisotilaiden muistolle.

Linna pilkistää puiden lomasta.

Takaisin huoneessa

Kävin matkalla ostamassa muutaman churron ja kotikulmilla vielä OXXOssa hakemassa kahvia ja muuta aamupalatarviketta. Kun saavuin kämpille, huoneen avain ei toiminut. Yhdellä kämppiksellä oli eilen sama ongelma. Menin respaan ja virkailija resetoi kortin, jonka jälkeen se toimi taas normaalisti. Kävin tekemässä jotain mättöä yhteiskeittiössä, menin suihkuun ja nyt olen maannut loppuillan sängyssä. Kello tulee kohta 7 ja ulkona alkaa hämärtää. Ranskalaisen parvekkeen lasiovet on auki ja kadulta kantautuu tuttu ja turvallinen autojen tööttäys, liikenteen ohjaajien pillin vihellykset, liikenteen jylinä, ihmisten puhe, hälytysajoneuvojen sireenit ja rändom musiikki. Tuttu ja turvallinen siinä mielessä, että olen aina kokenut tuon äänimaailman jotenkin rauhoittavaksi. Yleensä olen aika ääniherkkä ja tykkään olla hiljaisuudessa, mutta tuo ei jostain syystä ole koskaan häirinnyt ja olen edellisillä Meksikon reissuillakin nukkunut aina ikkuna auki. Tähän mennessä kaikki siis hyvin ja olen todella tyytyväinen, ettei aikaa ole mennyt hukkaan jetlagin takia. Saa nähdä mihin huomenna suuntaan.

Kahvia ja churroja <3

Halpa uni, huono uni

Tulin eilen Helsinkiin hyvissä ajoin, koska Etelä-Suomi on lumikaaoksen kourissa eikä junien kulkuun voi luottaa. Mieheni saattoi minut asemalle ja itkeskelin tottakai kuin mikäkin. Vaikka tulevat viikot varmaan menevätkin nopeasti, tuntui silti kauhealta lähteä yksin matkaan. Olen ollut mieheni kanssa vuosikausia yhdessä, mutta välillä on ollut muutamien viikkojen erossaoloja, esimerkiksi kun asuin Espanjassa tai kun mieheni on ollut monen viikon työreissuilla. Mitään uutta tämä pieni välimatka ei siis ole. Pitkässä suhteessa toinen saattaa välillä tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta tällaisina hetkinä kun tietää, ettei näe toista pitkään aikaan, tajuaa miten paljon puolisoa rakastaa ja tulee kaipaamaan. Mutta kuten sanottu, onneksi on WhatsApp millä voi pitää yhteyttä.

Yövyn lähes aina Helsingissä ollessa Cheap Sleep hostellissa Vallilassa, myös tällä kertaa. Viime kertoina olen saanut makuusalipaikan 4. kerroksesta, jossa on todella rauhallista. Nyt jouduin kuitenkin pitkästä aikaa 2. kerrokseen, missä sijaitsee pelikoneet ja isot oleskelutilat. Pääolohuoneessa oli porukka dokaamassa ja pelaamassa, mutta heidän juhlintansa ei tuottanut häiriötä. Tässä naisten makuusalin (203) oven toisella puolella on pienempi sohvaryhmä, ja siinä istui koko illan joku oletettavasti venäläinen jätkäporukka dokaamassa ja huutamassa. Hostellissa on hiljaisuus klo 23-07, mutta metelöinti ei vaimennut edes kellon lähestyessä puoltayötä. 10 yli 12 laitoin tekstiviestin respaan, että voitteko jumalauta tehdä asialle jotain, koska täällä ei *#@#! saa nukuttua. Mitään ei tapahtunut, joten tungin korvatulppia syvemmälle korvakäytävään ja laitoin vielä kuulokkeet päähän ja Areenasta tiedepodcastin täysille. Nukahdin jossain vaiheessa, mutta heräsin jatkuvalla syötöllä, koska tyypit ravasivat makuusalissa ja paiskoivat ovia ja sytyttelivät valoja.

Päätin etten enää ensisijaisesti majoitu tässä bileluukussa, vaan menen jatkossa Sweet Dream Guesthouseen, joka on hieman kalliimpi, mutta siellä sentään kunnioitetaan muitakin majoittujia, eikä esim. dokaaminen ole sallittua. Taisin jossain aiemmassakin postauksessa valittaa tästä samasta asiasta, ja edelleen tuntuu pätevän se seikka, että aasialaiset ovat ainoita, jotka osaavat käyttäytyä yhteismajoituksissa muita häiritsemättä. Toivottavasti saan lennolla edes nukuttua, vaikka check inin mukaan olen saanut huonon paikan penkkirivin keskeltä. Olisin halunnut käytäväpaikan, mutta koska lipussa ei ole paikkavalintaa, joudun tyytymään kohtalooni. Nyt olen siis vielä hostellissa ja makoilen sängyssä. Kävin äsken aamupalalla ja odottelen check outtia, joka on klo 11. Täällä on sentään ilmainen aamupala, mikä on ihan jees. Aamupalaan kuuluu paahdettua leipää, leikkeleitä, vihanneksia, mustikkapuuroa sekä kahvia ja teetä.

Saapuessani eilen Helsinkiin kävin Mannerheimintien Yliopistollisessa apteekissa tekemässä vielä hieman täydennystä matka-apteekkiin. Olo on vähän flunssainen, joten ostin nenäsuihkeen ja lisää allergialääkkeitä. Pitää katsoa jos käyn lentokentältä vielä Panadol Hottia tms. YO-apteekissa oli todella hyvä asiakaspalvelu ja farmaseutti oli erittäin avulias ja mukava. Puhuimme reseptilääkkeistä ja kerroin, että tulostin Kanta-palvelusta e-reseptin mukanani oleville unilääkkeille. Hän ehdotti, että voisi tulostaa vielä leimatun englanninkielisen lääkelapun minulle mukaan, jos tullissa sattuisi tulemaan ongelmia (tematsepaami on kiellettyjen aineiden listalla Meksikossa). Onneksi kävin apteekissa jo eilen, niin ei tänään enää tarvitse lähteä keskustaan. Ulkona on kunnon lumimyräkkä ja tiet on tupaten täynnä lunta. En ole koskaan nähnyt Helsinkiä näin talvisena. Menen varmaan bussilla lentokentälle, niin ei tarvitse vaihtaa välillä. Minulla on ollut jo muutaman vuoden HSL:n matkakortti, joten liikkuminen täällä on helppoa. Bussi- ja raitiovaunupysäkit ovat suht lähellä hostellia. Pitää nyt vaan sormet ristissä toivoa, että pahin tuiskutus laantuu iltaan mennessä ja kone pääsee ajallaan ilmaan. Amsterdamissa on 2h 40min vaihto, mutta koska kenttä on valtava ja minun on mentävä uudelleen turvatarkastuksen ja passintarkastuksen läpi poistuessani Schengen-alueelta, ei tuo layover ole kovin pitkä. Mutta toivotaan parasta!