Etusivulle
Monthly Archives

joulukuu 2018

Syyslomalla Egeanmerellä (Samos, lokakuu 2017)

Olin 8-vuotias kun kävimme perheeni kanssa ensimmäisen kerran Kreikassa (Rodoksella). Keväällä 2017 äiti kertoi varanneensa TUI:n kautta pakettimatkan Samokselle, ja ilmoitin haluavani mukaan. Teimme lisävarauksen ja pääsin samaan hotellihuoneeseen. Oli kiva odottaa syksyä, kun tiesi että pääsee pian aurinkoon ja saa irtioton oravanpyörästä. Kuten Meksikoon aiemmin samana vuonna, myös Samokselle lähdin kuin soitellen sotaan. En tiennyt saaresta muuta kuin sen että siellä sijaitsee yksi Euroopan hotspoteista eli pakolaiskeskuksista. Olimme kuitenkin menossa saaren toiselle puolelle Pythagoreioon. Mietin silti, miten pakolaistilanne näkyisi saarella.

Näkymä parvekkeeltamme. Bougainvilleat kukoistivat ja ulottuivat majatalon toiseen kerrokseen.

Samoksen lentokenttä on luokiteltu Euroopan vaarallisimmaksi, koska siellä on niin lyhyt kiitorata. Laskeutuminen oli todella jyrkkä ja kone veti jarrut pohjaan oikein voimalla. Kenttä oli tosi pieni, ja sijaitsi aika lähellä Pythagoreion keskustaa. Olimme silti varanneet bussikuljetuksen perille. Bussi ajoi ensin muut matkustajat lomaresorttiin keskustan ulkopuolelle, missä ei muita palveluja hotellin lisäksi ollutkaan. Majoituimme äitin kanssa Pythagoreion korkeimmalle kadulle hotelli Athokseen, mistä oli hienot näkymät merelle ja rantabulevardille. Majapaikka oli oikeastaan majatalo ennemmin kuin hotelli. Sitä pyöritti paikallinen pariskunta, joka asui rakennnuksessa aikuisten lastensa ja lastenlasten kanssa. Palvelu oli kuitenkin hotellitasoa ja esimerkiksi aamupala kuului hintaan. Omistajapariskunta oli todella mukava ja ystävällinen.

Kuva majapaikan kattoterassilta.

Itse keskusta-alue oli suht pieni, joten se oli nopeasti kierretty. Nähtävää oli kuitenkin paljon pienellä alueella. Pythagoreio on saanut nimensä antiikinaikaisen matemaatikon, Pythagoraan mukaan, joka on asunut ammoisina aikoina Samoksella. Kolmion muotoisella satamalaiturilla on kyseisen herran patsas, jota kävimme tottakai katsomassa. Rantabulevardilla on lukuisia ravintoloita, ja koska olimme matkalla turistikauden loppumetreillä, saimme erinomaista palvelua joka paikasta. Usein pöytään kannettiin mm. ylimääräisiä jälkiruokia ja juomia. Kaupunki oli hyvin rauhallinen, mutta iltaa kohden rantaravintolat täyttyivät ihmisistä. Istuskelimme monena iltana rannassa ja nautimme lämpimästä kesäillasta ja lomatunnelmasta.

Antiikin tunnettu matemaatikko Pythagoras eli aikanaan Samoksella.

Esimerkiksi tämä herkkulautanen tuli yllätyksenä pöytään.

Limesorbettia ja aavan meren tuijottelua <3

Majapaikkamme sijaitsi mäen päällä laiturin kohdilla.

Merisiilejä <3

PYÖRÄRETKI ANTIIKIN AJOILLE

Vaikka äiti kävikin välillä ottamassa aurinkoa rannalla, halusimme silti aktiivisen loman. Vuokrasimme pyörät eräästä ostoskadun vuokraamosta ja ajelimme kaupungin länsipuolelle vuoristoon, jossa sijaitsee 2500 vuotta vanha Eupalinoksen vesitunneli. Antiikin kreikkalaiset louhivat yli kilometrin pituisen vesitunnelin vuoren läpi ja käyttivät laskelmissaan Pythagoraan oppeja. Louhinta aloitettiin vuoren molemmilta puolilta, ja kun tunnelit vajaan kymmenen vuoden päästä kohtasivat vuoren sisällä, oli niiden välillä heittoa vaan 30cm. Aika kunnioitettavaa tarkkuutta! Tunnelia pidetäänkin antiikin ajan suurimpana arkkitehtonisena saavutuksena.

Sisäänkäynti tunneliin on todella kapea.

Tunneli koostuu kahdesta kerroksesta. Kävelyreitti kulkee ylätunnelissa, jota käytettiin huoltotöihin, kun taas itse akvedukti kulkee alempana ja on nähtävillä lattiaritilöiden alla.

Luolassa on kosteaa ja ajan saatossa seiniin on kertynyt mineraalimuodostelmia.

Turistikaudella tunnelivisiitin liput kannattaa varata etukäteen, sillä vierailuja voi tehdä päivässä vaan rajallisen määrän. Pääsylipun hinta oli muistaakseni 8€. Vierailijat kulkevat tunnelissa turvakypärät päässä, sillä tunneli on paikoin suht matala. Vuoren sisällä on hämärää, kostea ilma ja polku on välillä liukas ja muhkurainen. Ahtaan- ja suljetunpaikankammoisille tunnelia ei voi suositella, sillä sinne änkäydytään todella kapeasta aukosta, eikä itse tunnelikaan ole kovin leveä.

Näkymää Eupalinoksen tunnelin läheltä. Taustalla Turkin rannikko.

Visiitin jälkeen pyöräilimme maantietä pitkin itään päin ja nautimme matkalla kauniista maisemista. Pyörätietä ei reitillä ole, joten oli oltava tarkkana vilkkaan liikenteen keskellä. Matkalla pois päin tunnelilta näimme välimerenkameleontin keskellä autotietä ja jäimme katsomaan sen menoa huvittuneena. Kameleontti kulki nykien eteenpäin ja mateli lopulta pusikon suojiin.

Välimerenkameleontti herätti ihastusta ohikulkijoissa.

Toisena päivänä menimme taksilla 10 kilometrin päähän Psili Ammosin rannalle. Pythagoreiossa on vaan pikkukivirantoja, joten äiti halusin hiekkarannalle ottamaan aurinkoa. Itse kuljeskelin meressä hameen helmoja pidellen, mutta en jaksanut uida koko reissun aikana. Vastarannalla noin kilometrin päässä näkyi Turkin rannikko, ja olisi tehnyt mieli käydä kivenheiton päässä olevassa Dilekin kansallispuistossa. Ajattelin ensin, että olisimme käyneet Kusadasissa päiväristeilyllä, mutta Kreikan puolelta lauttaliikenne oli päättynyt edellisellä viikolla ja ainoa keino käydä Turkissa olisi kulkenut turkkilaisella lautalla. Lautta kulki vain kerran päivässä, joten olisimme joutuneet yöpymään Turkissa. Äiti ei missään nimessä halunnut kanssani Turkkiin, joten onni onnettomuudessa hänelle 😀

Psili Ammosin vastarannalla näkyy Turkki ja Dilekin kansallispuisto.

SAMOKSEN SAARIKIERROS

TUI:n järjestämällä saarikierroksella. Samos on todella pieni saari ja sen ajaa ympäri helposti päivässä.

Heran temppeli

Käytimme hyväksemme TUI:n palveluita, ja otimme valmiin saarikierroksen eräänä päivänä. Kierros starttasi aamutuimaan ja suuntasimme ensin Heraionin temppelialueelle Ireoon. Zeuksen siskolle/vaimolle eli hedelmällisyyden jumalatar Heralle omistettu temppelialue on ollut ammoisina aikoina varsinainen mestariteos, mutta nykyään siitä on jäljellä enää raunioiden rippeet. Suurikokoisin kappale oli 9 metrin korkuinen pylväs, joita on ollut aikanaan kymmeniä. Ensimmäinen Heran temppeli rakennettiin 700 eaa ja sen tilalle rakennettiin suurempi rakennus vajaa parisataa vuotta myöhemmin. Tämän tuhoutuessa paikalle kohosi kaikkein isoin temppeli, joka oli antiikin maailman suurin. Jos kreikkalainen mytologia ja historia kiinnostaa, Unescon perintökohde Heraionista voi lukea lisää esimerkiksi Wikipediasta.

Heraion.

Kouros-patsaita,

Yksi ainoa pylväs on enää jäljellä antiikin maailman suurimmasta temppelistä.

Pylväät nostettiin korkeuksiinsa hiekkakasojen avulla.

Timios Stavroksen luostari

Ireosta suuntasimme Timios Stavroksen luostariin. Jykevä luostari sijaitsee vuorenrinteellä ja oli paikkana kaunis. Timos Stavroksessa asuu ortodoksimunkkeja ja munkkikokelaita. Luostarin seinässä on suihkulähde, josta juomalla pääsee kuulemma kreikkalaisiin naimisiin. En tiedä onko väite totta, mutta en lähtenyt kokeilemaan onneani 😉 Kävimme ihastelemassa ikonostaasia, joka on yksityiskohtaisesti puusta veistetty.

Koumaradein yrttitila ja keramiikkapaja

Luostarilta jatkoimme matkaa Pirgoksen kylän läpi Koumaradeihin, jossa pysähdyimme paikallisen perheen ylläpitämässä yrttipajassa. Saimme juotavaksemme yrttiteetä ja takapihan niityn kukista tehtyä hunajaa, ja tarjolla oli myös jotain viiniä tai viinaa (?). Ostin mukaan nougat-patukan, oliiviöljyä, mausteita sekä Louisa-irtoteetä, joka on tehty sitruunaverbenasta. Sillä on useita yrttilääkinnällisiä ominaisuuksia kuten rauhoittava ja ruuansulatusta edistävä.

Kivenheiton päässä oli myös keramiikkapaja, johon pääsimme seuraamaan mestareiden taidonnäytteitä. Isän ja pojan pyörittämä studio valmistaa laadukkaita koriste- ja käyttöesineitä. Kreikkalaisena erikoisuuksena oli mm. Pythagoraan malja jota myös kohtuullisuuden maljaksi kutsutaan. Jos täytät maljan liian täyteen, astiassa oleva rakenne imaisee juoman sisuksiinsa ja valuttaa sen pohjassa olevasta reiästä lattialle. Saimme nähdä myös keramiikan metallointikäsittelyä tulen ja veden avulla. Arvostan todella paljon tällaisia kokemuksia!

Läpileikkaus Pythagoraan maljasta.

Platanoksen huipulla

Koumaradeista matka jatkui Samoksen korkeimpaan kylään Platanokseen, missä pysähdyimme pariksi tunniksi ja nautimme lounaan paikallisen perheen pitämässä tavernassa. Söimme ulkona, joten pöydissä lenteli tosi paljon ampiaisia. Paikallisilla oli kuitenkin keino niiden hätistämiseen, nimittäin hienoksi jauhettua kahvia kaadettiin pienelle lautaselle ja kahvijauhe sytytettiin palamaan kuin hyttyssavut meillä konsanaan. Lounaan jälkeen oli aikaa kierrellä Platanosta ja ihailla upeita maisemia. Kylä oli todella miellyttävä ja siellä olisi varmaan kiva viivähtää pidempäänkin.

Tiet mutkittelivat kapeilla vuorenrinteillä.

Palava kahvi toimii hyönteiskarkotteena.

Näkymät Platanoksesta Egeanmerelle ja Kérkis-vuorelle.

Karlovasin autiot rannat

Seuraava kohteemme oli saaren toiseksi suurin kaupunki Karlovasi Samoksen luoteiskolkassa. Muu porukka meni viininmaistajaisiin ja tutustumaan viinikellarin toimintaan, mutta itseäni ei kyseinen aktiviteetti kiinnostanut, joten lähdin kävelemään rannalle. Paikka tuntui autiolta ja kaikki hotellit ja muut rantakojut olivat suljettuna. Kävin ostamassa jääkahvin eräästä kadunvarren kioskista ja menin takaisin autiolle rannalle. Oli mieltä rauhoittavaa istua rannalla ja katsoa aavaa merta. Kun jatkoin kävelymatkaa, näin tyhjänä olevan ulkoilmabaarin terassilla pari telttaa ja matkakamppeita. Vähän ajan päästä nuori mies käveli teltoille ilmeisesti ruokakassia kantaen. Kyseessä saattoi olla turvapaikanhakijoiden väliaikainen leiri.

Masentava hetki

Kun viinikierros oli ohi, lähdimme ajelemaan kohti Kokkarin kylää. Matka kulki Samoksen pohjoisrantaa pitkin ja näimme bussin ikkunasta lukemattomia oransseja pelastusliivejä rantapenkoilla. Opas kertoi, että edellisellä viikolla kun he olivat toisen ryhmän kanssa tuolla samalla kierroksella, oli samaan aikaan rantaan ajautunut pakolaisten lautta. Pelastusliivien näkeminen ja oppaan jutut alkoivat masentaa. Opas oli kyllä todella mukava ja kertoili monipuolisesti infoa Kreikasta ja sen perinteistä, että ei sen puoleen.

Yksi asia joka jäi mieleen, oli kreikkalaiset hautajaiset. Ruumis haudataan pian kuoleman jälkeen, mutta noin kolmen vuoden päästä hauta kaivetaan auki ja luut siirretään erityiseen luuhuoneeseen eli ossuaariin. Asia kuulosti oudolta, joten etsin netistä lisää tietoa. Kyseessä ei olekaan mikään kulttuuriin liittyvä perinne, kuten oppaan puheista olisi voinut kuvitella, vaan Kreikassa on niin vähän hautatilaa että luut kaivetaan osittain siksi ylös. Suurin syy on se, että hautapaikan ylläpito on niin kallista ja se kallistuu vuosi vuodelta, joten perheillä ei ole varaa pitää omaisensa jäänteitä haudassa. Ellei varaa ole haudan avaamisen jälkeen siirtää luita yksilölliseen laatikkoon ossuaarissa, ne heitetään yleiseen luukammioon, missä on kaikkien rändom ihmisten luut sekaisin.

Pythagoreon hautausmaa.

Kokkari ja Samoksen kaupunki (Samos/Vathy)

Kokkarissa viivyimme ehkä puolisen tuntia, missä ajassa ehdimme kiertää keskustan läpi ja syödä jäätelöt. Kylä oli sympaattinen ja kaunis, kadut kapeita ja sokkeloisia. Satama-alueella oli todella kirkas vesi ja katselin vähän aikaa akvaariokalan näköisiä meren asukkeja. Jatkoimme pian matkaa Samoksen pääkaupunkiin, jossa suurin osa porukasta majoittui ja jäi kyydistä. Vaikka vain ajoimme kaupungin läpi, tiesin heti että haluan tulla sinne hengailemaan joku päivä. Kaupunki on Samoksen suurin ja eläväisin.

Kokkarin rantaa.

Uudelleen Samoksen kaupunkiin

Tulimmekin toiseksi viimeisenä päivänä äitin kanssa koko päiväksi pääkaupunkiin ja kiertelimme kujilla ja kaupoissa. Kävimme syömässä pariin otteeseen ja jossain vaiheessa kuljeskelimme vuoren rinnettä ylöspäin. Yhtäkkiä näimme piikkilangoilla aidatun parakkialueen. Luulin ensivilkaisulla että kyseessä on vankila, mutta kun tarkemmin katsoi, huomasi että se onkin Samos hotspot eli se aiemmin mainitsemani pakolaiskeskus. Olot näytti karulta eikä kaikki ihmiset edes mahtuneet aidatun alueen sisälle parakkeihin, vaan vuorenrinteellä piikkilankojen ulkopuolella oli lukuisia telttoja, joissa ihmiset majoittuivat.  Vastaanottokeskuksen vastapäätä oli valtavan kokoinen hautausmaa, joka teki kokonaisnäkymästä entistä surullisemman. Pakolaisia kuljeskeli myös ympäri kaupunkia ja osa nukkui puiston penkeillä. Rannassa partioi EU:n ulkorajoja valvovat laivueet. Tuli todella paha olo ja tajusin taas, miten hyvin meillä on asiat.

Samos hot spot.

Oli Samoksessa/Vathyssa muutakin kuin pakolaisia. Rakennuskanta oli kaunista ja osa suuremmista rakennuksista mukaili antiikinajan tyyliä pylväineen ja kolmionmallisine päätykattoineen. Ostosmahdollisuuksia oli paljon ja löysinkin kauan etsimäni pashminahuivin. Hintataso esimerkiksi ravintoloissa oli jonkin verran kalliimpi kuin Pythagoreiossa.

Samoksella on runsaasti kauniita ortodoksisia kirkkoja ja kävin muutamassa ihan vaan huvin vuoksi, saatoin sytyttää mehiläisvahakynttilän, kierrellä ikoneita katsellen, papin rukousta kuunnellen ja ihan vaan hetkeksi hiljentyen. Kuten jossain aiemmassa postauksessa mainitsin, en ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta Meksikon katolinen messu, Kreikan ortodoksien rukouslaulut ja Mongolian munkkien mantrat ovat kaikki olleet jollain tapaa koskettavia ja rauhoittavia. Olen myös lukemattomia kertoja kuunnellut arabiankielisiä nasheedeja, joissa on usein kaikuva laulu ja rauhallinen melodia. Ehkä noista saa jonkinlaista sisäistä rauhaa, vaikkei mihinkään jumaliin uskoisikaan.

—

Kreikkalaisia ruokia

Kreikkalainen keittiö on saanut vaikutteita niin Italiasta kuin Lähi-idästä. Valikoima tavernoissa on kattava ja ruuat ovat maukkaita. Oliiviöljyn käyttöä ei myöskään säästellä; keskiverto kreikkalainen perhe kuluttaa puoli litraa oliiviöljyä päivässä.

Alkupaloihin eli mezeihin (μεζές) kuuluvat bruchetta-tyyliset dakos-leivät (ντάκος).

Yemista (γεμιστά) eli täytetyt vihannekset.

Dolmat (ντολμάδες) eli täytetyt viininlehtikääryleet. Tämä ruokalaji on tuttu myös Lähi-idässä ja Turkissa. Kääryleiden sisällä on riisiä ja vaihtelevasti muita täytteitä. Lisukkeena tarjoillaan usein tsatsikia (τζατζίκι) eli jugurttidippiä, jossa on kurkkua ja valkosipulia.

Souvlaki-vartaita (σουβλάκι) ja pitaa.

Mausteinen lihapata stifado (στιφάδο) sisältää mm. tomaattia ja sipulia. Annos tarjoillaan tulikuumana.

Keftedakia-lihapullat (κεφτεδάκια) ja paprika/tomaatti-yemistat.

Pitakebabin tapainen pikaruoka, kreikkalainen gyros (γύρος) oli yksi lempiruuistani Samoksella.

Gyros.

Jääkahvia ja todella makea baklava (Μπακλαβάς) tehtään filotaikinasta, jonka välissä on hunajaa tai siirappia ja pähkinärouhetta.

—

Loppumietelmiä: Reissu oli oikein mukava, vaikka olinkin sitä ennen hieman kaihtanut pakettimatkoja, eikä TUI:n mainekaan ole mitenkään erityisen mairitteleva. Meidän matka kuitenkin onnistui yli odotusten eikä matkanjärjestäjässä ollut mitään moitittavaa. Lennot oli ajallaan ja kohde juuri sellainen kun oli luvattu. Saarikierroksen opas oli tosi mukava ja kierros itsessään monipuolinen. Hintaa sille taisi tulla joku 40€/henkilö, eli ei todellakaan paha kokopäivän reissusta! Matkan hinta lennon ja majoituksen kanssa oli about 500€ eli aika keskihintainen etelänmatka. Ulkona syöminen vie aika paljon, mutta toisaalta saimme samalla hinnalla normaalia parempaa palvelua ja enemmän syötävää, joten en valita. Paikalliset on ystävällisiä ja tulevat helposti juttelemaan. Koska Kreikka on ollut jo vuosikymmeniä suomalaisten suosikkikohteita, osaavat jotkut paikalliset muutaman sanan suomeakin. Samos on helppo kohde oikeastaan minkälaiselle matkaajalle tahansa. Ainoastaan lapsiperheille ja huonosti liikkuville en Pythagoreioa suosittele, sillä kadut on kapeita ja kylässä liikutaan ylös ja alas todella jyrkkiä ja korkeita portaita pitkin.

Kirjoita kommentti
sunnuntai, joulukuu 23, 2018 by

Méxicon monet kasvot (Meksiko, maaliskuu 2017)

Sidenote: Kirjoitin tämän tekstin erääseen lehteen melkein heti matkalta tultua, ja näin jälkikäteen luettuna teksti kuulostaa todella naivilta ja siitä huomaa, että olin ensimmäistä kertaa Euroopan ulkopuolella 🙂 Onneksi minulla oli mukana matkakumppani, joka oli käynyt Meksikossa viisi kertaa aiemmin, joten hän osasi neuvoa miten missäkin vaiheessa toimitaan. En tosiaan ollut käynyt Schengen-alueen ulkopuolella, joten kuumottelin maahantulotarkastuksia sun muita. Oli myös vähästä kiinni, että ylipäänsä pääsimme matkaan, sillä lentomme lähti 8 maissa aamulla ja muutamaa tuntia myöhemmmin alkoi kenttätyöntekijöiden lakko.
Minulla on automaattien ja kaikkien tarkastuspisteiden kanssa joku huono karma, joka näyttäytyi tälläkin kertaa. Heti Helsinki-Vantaalla tuli ongelmia, kun check-in-automaatti ei tunnistanut passiani. Saimme asian kuitenkin selvitettyä Air Francen pisteellä, sillä KLM:llä ei ole tiskiä HKI-Vantaalla. Loppumatka kuitenkin sujui ihan ok:sti, mutta olin kuoleman väsynyt kun saavuimme Meksikoon. Olin valvonut kaksi vuorokautta ja jouduimme jonottamaan maahantulossa 2½ tuntia. Totta puhuen koko reissutarjous tuli niin puskista, etten ollut ehtinyt kunnolla valmistautua matkaan, enkä tiennyt Mexico Citystä oikein mitään etukäteen. Olin perehtynyt aiemmin vain Mesoamerikan intiaanikulttuureihin, joten kaupunkielämä oli jäänyt tyystin pimentoon. Mutta se siitä.

—

Maahantulon yhteydessä täytetään turistikortti (FMM), joka leimataan rajatarkastuksessa. Lapun kantaosa pitää säilyttää, sillä se annetaan takaisin viranomaisille maasta poistumisen yhteydessä. Jos lapun hävittää, joutuu maksamaan noin 35€ sakon.

Seminaarin avajaisseremonia.

Illallisohjelmaa Las Delicias Insurgentes -ravintolassa Noche Buenassa.

Matkustin maaliskuun lopussa Meksikon pääkaupungissa järjestettyyn “Los partidos y una nueva sociedad” -seminaariin. Seminaaripäivien ohessa saimme tilaisuuden tutustua México Cityn arkeen ja sen tarjoamiin monipuolisiin kokemuksiin. Majoituimme viiden tähden Fiesta Americana Reformassa, joten ympäristö ei sinällään tarjonnut autenttista näkymää meksikolaiseen elämään. Erään päivän päätteeksi kävimme seminaariväen kanssa kaupungin toisella laidalla ravintolaillallisella, ja siellä pääsimme toki nauttimaan meksikolaisista ruuista ja ihastuttavasta livemusiikista. Jäin kuitenkin kaipaamaan rosoisempaa pintaa. Niinpä ilo oli ylimmillään, kun eräs vanha seminaarivieras/yhteyshenkilömme tarjoutui näyttämään meille aitoa Meksikoa. Ilman hänen tietämystään ja kielitaitoaan olisimme tuskin saaneet ympäristöstä yhtä paljoa irti.

Distrito Federal levittäytyy Paseo de la Reforman varrelle.

Vallankumouksen monumentti.

Tenochtitlanin viimeisen hallitsijan Cuauhtémocin patsas.

Paseo de la Reforma.

KULTTUURIA KUVALLISESSA MUODOSSA

Ensimmäiseksi kävimme oppaan ja erään saksalaisen seminaarivieraan kanssa katsomassa David Alfaro Siqueirosin maalaamaa valtavaa seinämaalausta nimeltä “El retrato de la burguesía” (“Porvariston muotokuva”). 93m² kokoinen maalaus on tilattu Meksikon sähkötyöläisten liiton toimesta ja aloitettu vuonna 1939, kun maailma oli poliittisten mullistusten ja sotien riivaama. Muraali on erittäin yksityiskohtainen, ja siitä löytyy symboliikkaa, joka on ajankohtainen vielä tänäkin päivänä. Kuvasta saattoi aistia suurvaltapolitiikan, ahneuden ja fasismin aiheuttamat kauheudet. Kuten vanha oppaamme, myös Siqueiros itse oli vallankumoustaistelija, ja hänen jouduttuaan vangituksi Josep Renau viimeisteli seinämaalauksen nykyiseen muotoonsa. Muraali löytyy SME:stä (Meksikon sähkötyöntekijöiden liitto) Tabacalerasta.

Siqueirosin muraalista löytyy suurvaltapolitiikan symbolismia.

Sähköliiton tiloista siirryimme bussilla historiallisesti merkittävään Alamedaan ja Diego Riveran museoon, josta löytyy toinen massiivinen muraali: “Sueño de una tarde dominical en la Alameda Central” (“Sunnuntai-iltapäivän uni Alamedassa”). Seinämaalaus oli alunperin maalattu vuonna 1947 läheiseen Prado-hotelliin, mutta vuoden 1985 tuhoisa maanjäristys raunioitti paikan, ja maalaus siirrettiin turvaan. Lähes 16 metriä leveä ja viisi metriä korkea seinämaalaus esittää kollaasin eri aikakausien merkittävimmistä hahmoista kuten Miguel Hidalgosta ja Benito Juárezista, koostaen samalla semirealistisen aikajanan Meksikon historiasta. Keskellä muraalia on Riveran omakuva hänestä lapsena käsi kädessä feminiinisen luurankohahmon, La Calavera Catrinan kanssa. Catrina edustaa 1910-luvun meksikolaisten osoittamaa ihannointia Euroopan aristokraatteja kohtaan, mitä hahmon luoja José Guadalupe Posada paheksui. Kuvassa Rivera itse haaveilee tulevasta vaimostaan Frida Kahlosta, merkittävästä meksikolaisesta taidemaalarista. Kahlo eli vivahteikkaan, jopa synkänkin elämän, ja hänen tarinansa kiehtoo suuresti.

Diego Riveran muraalimuseossa. (Valokuvaamisesta maksoin erillisen kuvausluvan.)

Shakkia Alamedassa.

Riveran museo sijaitsee Alameda-puistossa, jossa etenkin miehillä on tapana käydä pelaamassa shakkia ja vaihtamassa kuulumisia. Puistoa reunustaa myös lukuisat myyntikojut, joissa paikalliset myyvät meksikolaisia käsitöitä ja matkamuistoja. Ostin eräästä kojusta perinteisen hartiahuivin, mutta koska olen kokenut tinkimisen itselleni jotenkin vieraaksi, annoin ystävämme hoitaa kaupankäynnin. Tinkiminen on maan tapa, mutta tuntui silti ankealta kiskoa hintaa vieläkin alemmas, sillä alunperinkään mikään ei maksanut juuri mitään. Ymmärrän kyllä, että kaikesta huolimatta tinkimättömyys saatetaan kokea töykeänä, joten tällä saralla minulla on vielä opettelemista. Ideaalitilannehan toki olisi, että kaikki saisivat tuottamistaan palveluista kohtuullisen hinnan ilman ylimääräistä venkslaamista. Säädyllisistä minimipalkoista nyt puhumattakaan.

JALKAUTUMINEN PAIKALLISTEN KESKUUTEEN

Seuraavana päivänä ajelimme sekä paikallisbussilla että metrobussilla ja päädyimme läheiseen Colonia Guerreron kaupunginosaan. Alueella on huono ja vaarallinen maine, mutta en kokenut oloani turvattomaksi. Näimme yhdessä vaiheessa noin kymmenen poliisiauton saattueen kiitävän ohitsemme sireenit huutaen ja poliisit aseet tanassa. Tapaus oli mielenkiintoinen, vaikka tietenkään Meksikoa ravistelevassa huumesodassa ja kapitalismin aiheuttamassa rikollisuudessa ei ole mitään ihannoitavaa. Maan entisen presidentin Felipe Calderónin yhdessä Yhdysvaltain kanssa aloittama huumekartellien vastainen sota on vain pahentanut Meksikon tilannetta.

Guerreron kaupunginosa tulvii aitoa meksikolaista tunnelmaa.

Järjestelmäkameran kanniskelu näkyvästi kaulassa oli jätettävä väliin, joten tyydyin ottamaan kuvia puhelimella. Se oli muutenkin parempi vaihtoehto, sillä Guerreron kaupunginosa oli käytännössä pelkkien paikallisten asuttama. Olisi ollut jokseenkin epäkohteliasta osoitella isolla kameralla tavallisia ihmisiä. Mutta kuvasi sitten millä tahansa, on kuvia ottaessa hyvä kysyä lupa kuvauskohteilta. Osaan espanjaa juuri ja juuri sen verran, että sain vaihdettua muutaman sanan paikallisten kanssa. Yleensä ystävämme hoitikin puhumisen ja tulkkasi sitten meille englanniksi.

Guerrerossa kävimme valtavan kokoisilla markkinoilla, jossa oli myynnissä kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Kaikkialla kojut notkuivat tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, ei niin tuoreelta näyttäviä lihatuotteita, lukuisia erilaisia chilejä ja pähkinöitä, vaatteita, kukkia, keittiövälineitä, aikuisviihdettä, elektroniikkaa, piraattifilmejä jne. Olin tuohon aikaan töissä koulun keittiöllä, joten varsinkin ruokaan ja keittiöön liittyvät kohteet herätti kiinnostuksen. Maistelimme joitain makupaloja, mutta osasta oli pakko kieltäytyä kohteliaasti ihan elintarviketurvallisuuden nimissä. Moni markkinakoju oli sulkeutumassa juuri kun kävelimme niiden ohitse, ja pääsin sopivasti näkemään myös paikkojen siivousta. Lihamyllyt esimerkiksi pestiin hajusta päätellen kloorilla, joten ihan niin epähygieenistä siellä ei ollut, miltä ensi alkuun suurkeittiötyöläisen silmin vaikutti. Varmasti omakin elimistö tottuisi hiljalleen paikalliseen siisteystasoon ja bakteerikantaan, enkä sillä sano, että Suomessa noudatettava hygieniataso olisi se ainoa oikea tapa toimia. Monesti teemme täällä turhaa työtä, ja kaikenlainen desinfiointi on usein hätävarjelun liioittelua. Monet allergiat ja elintasosairaudet johtunevatkin pelkästään meidän ylettömästä hygienian tavoittelusta.

Tortillan tekoa Guerreron markkinoilla.

Katukeittiö markkinoilla.

PISTÄYTYMINEN PYHILLÄ PAIKOILLA

Olen koko ikäni ollut kiinnostunut muinaisista kulttuureista; varsinkin Keski- ja Etelä-Amerikan intiaanisivilisaatiot ovat lähellä sydäntäni. Yllätys olikin melkoinen, kun seminaarin päätöstä seuranneena päivänä matkakumppanini järjesti minulle tilaisuuden lähteä parin amerikkalaisen sekä paikallisen oppaan kanssa Méxicon kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaan Teotihuacániin. Tämä parituhatta vuotta vanha arkeologinen alue on valtava ja sen tutkimiseen olisi saanut kulumaan vaikka kokonaisen viikon. Koosteena mainittakoon, että muinaisten kansojen asuttama nahuatlinkielinen Teotihuacán tarkoittaa paikalle myöhemmin saapuneiden asteekkien mukaan jumalten kaupunkia. Sen tunnetuimmat kohteet ovat Quetzalcoatlin eli sulkakäärmejumalan temppeli, temppeliltä lähtevä muutaman kilometrin pituinen Avenue of the Dead, kadun varrella sijaitseva noin 200 metriä leveä ja yli 60 metriä korkea Auringon pyramidi, sekä Kuolleiden kadun päättävä pienempi Kuun pyramidi. Kukaan ei tiedä kaupungin todellista alkuperää eikä sen romahtamisen syytä, ja tämä tekee paikasta vielä kiehtovamman. Paikalla on myöhemmin asunut tunnettuja intiaaniheimoja kuten tolteekkeja ja asteekkeja. Teotihuacán on nykyään myös Unescon maailmanperintökohde.

Jättimäisiä kaktuksia Teotihuacánissa. Oikealla yhdysvaltalainen kirjailija John Catalinotto, jonka kanssa kävimme mielenkiintoisia keskusteluja päivän aikana.

Sulkakäärmejumalan temppeliltä.

Vanhoissa asuinrakennuksissa on yksityiskohtaisia koristeita.

Kuolleiden katu sekä Kuun ja Aurigon pyramidit.

Auringon pyramidi.

Jonotimme pyramidille kiipeämistä yli tunnin ajan paahtavassa helteessä.

Näkymä oli sen arvoinen! Tässä kuvaa Auringon pyramidin keskitasanteelta.

Kuun pyramidi. Etualalla on tasanteita, joiden päälle tavan kansalaiset pääsivät seuraamaan rituaalimenoja.

Paloin pyramideilla todella pahasti, koska en tajunnut miten polttava aurinko on noilla korkeuksilla. Viileästä tuulesta ja kuivasta ilmasta johtuen en mieltänyt Mexico Cityä varsinaiseksi aurinkokohteeksi, mutta onhan siellä nyt paljon kuumempi kuin täällä pohjolassa. Mexico City sijaitsee myös 2250 metrin korkeudessa, joten uv-säteet polttaa todella. Vaikka iho kuoriutuikin viikon päästä niskasta ja käsivarsista, palovammani tuskin kuitenkaan olivat yhtä pahat, kuin mistä intiaanit joutuivat kärsimään espanjalaisvalloittajien kiduttaessa ja polttaessa heitä aikanaan.

Teotihuacánin lähellä on myös tequila-paja, missä opas kertoi meille tequilan, mezcalin ja pulquen valmistuksesta ja esitteli agave-kasvin monia eri käyttötarkoituksia. Lisäksi kierrokseen kuului perinteisten käsityötekniikoiden esittely. Näimme mm. miten alueen kivistä tehdään koruja ja naamioita, ja miten värjätyistä heinänkorsista valmistetaan yksityiskohtaisia tauluja. Kierroksen jälkeen lähdimme syömään läheiseen ravintolaan.

Agavesta saa paperia..

..ja neulaa ja langan, jota voi värjätä värikkäillä kukilla.

Värjättyjä korsia leikataan pieniksi paloiksi ja liimataan taustapahville mitä moninaisimmiksi kuvioiksi. Ostin yhden taulun muistoksi.

Kivestä työstettyjä esineitä. Alueella esiintyy mm. vulkaanista kiveä sekä obsidiaania, josta saa lohkomalla veitsenteräviä muotoja. Ostin perinteisen nuolen/keihään, jonka päässä on obsidiaanista tehty kärki.

Xoloitzcuintli eli meksikonkarvatonkoira on alkukantainen harvinainen meksikolainen koirarotu. Xolot olivat erityisesti asteekkien suosiossa ja rotua pidettiin Xolotl-jumalan ilmentymänä.

Agavesta valmistetaan erilaisia alkoholijuomia ja lisäksi kasvin hedelmiä käytetään ruokana niiden korkean hiilihydraattipitoisuuden vuoksi.

Pyramidiretken päätteeksi oppaamme halusi viedä meidät hieman toisenlaiseen uskonnolliseen paikkaan. Ajoimme Guadalupen kylään, jossa pääsimme osallistumaan meksikolaisille erittäin tärkeään katoliseen messuun Guadalupen Basilicassa. En itse ole kovinkaan uskonnollinen ihminen, mutta pakko myöntää, että kokemus oli vaikuttava. Sanoinkuvaamaton yhteenkuuluvuuden tunne valtasi sisimpäni hetkeksi.

Katolinen messu Guadalupen basilikassa. Kirkko pimeni välillä taustalla pauhanneen ukkosmyrskyn vuoksi ja teki tunnelmasta entistä tiiviimmän.

Guadalupen basilika.

Vielä mykistävämpää oli nähdä matkan varrella vuoren rinteillä levittäytyvät slummit, missä asuu enemmän ihmisiä kuin koko Suomessa. Opas kertoi, että ihmiset ympäri maan ovat saapuneet pääkaupungin liepeille työn perässä, eikä kaikille yksinkertaisesti riitä tilaa ja resursseja asua palveluiden äärellä. Sähköt slummeihin on kuulemma vedetty, mutta juokseva vesi puuttuu useimmilta. Tämä on hyvin yleinen ongelma suurkaupungeissa kautta maailman.

CDMX:n ulkopuolella vajavaisissa oloissa asuu viitisen miljoonaa ihmistä.

TAKAISIN KAUPUNGIN VILINÄÄN

Lähtöpäivänä oli vielä runsaasti aikaa kierrellä Meksikon pääkaupunkia. Hyppäsimme bussiin ja ajoimme La Mercedin alueelle, jossa sijaitsee samanniminen suuri katettu markkinapaikka. Markkinoilta löytyi taas kaikkea mahdollista, ja kapeilla käytävillä kävi vilkas kuhina. Paikka oli erikoinen monin tavoin, oli kiva kuljeskella ei niin organisoidun infran keskellä ja kokea aito latinalainen elämänmeno. Erilaisten tuoksujen tulviessa nenään taustalla radioista kantautuneet haikeat cumbiat sekoittuivat autojen tööttäyksiin ja kiivaaseen puheensorinaan. Kiinnitin huomion kojujen myyjiin, jotka olivat hädin tuskin teini-iän saavuttaneita. Pohdin asiaa pitkään, mutta ilmeisesti Meksikossa on tapana, että koko perheen voimin ollaan työn touhussa, sillä esimerkiksi päivähoitoa lapsille on vaikea löytää. Lapset ja nuoret näyttivät muutenkin viihtyvän ihmisvilinässä eikä asiasta jäänyt mitenkään paha mieli lasten puolesta. Enemmän suretti hotellimme edessä iltamyöhällä päivystäneet lapset, arviolta 3-10 vuotiaat, jotka myivät karkkia ja tupakkaa..

Nuoret myyjät kuuluvat markkinoiden ilmeeseen.

Markkinoilta päällimmäiseksi jäi mieleen mummo, joka myi yrttejä mustan magian rituaaleja varten, sekä pressuilla verhottujen myyntipisteiden väleissä kuljeskelleet noitatohtorit. Kojujen lomassa oli myös Santa Muerte, naispuolinen luuranko, jonka merkitys on hieman kaksijakoinen. Meksikossa on palvottu kuolleita kautta aikain, mutta toisaalta Santa Muerten ympärille on kasvanut tiivis voodoo-yhteisö, joka on sortunut viime vuosina myös raakoihin rituaalimurhiin. Katolinen kirkko tuomitsee tämän epävirallisen pyhimyksen rukoilun ja palvonnan, mutta kuoleman kulttuuri on juurtunut syvälle meksikolaisiin. Aiemmin mainittu luurankohahmo, La Calavera Catrina on nykyään Kuolleiden päivän tunnetuin ikoni.

Santa Muerte rituaalivälineiden ympäröimänä.

La Mercedistä jatkoimme matkaa taksilla Centro Históricoon eli historialliseen keskustaan. Alueen vanhimmat rakennukset on peräisin 1500-luvulta ja osassa näkyy espanjalaisvalloittajien arkkitehtoninen tyyli. Koristeellisia kirkkoja oli useampikin lyhyen kävelymatkan sisällä muistuttamassa Latinalaisen Amerikan syvästä katolisuudesta. Centron keskustassa sijaitsee jättimäinen keskusaukio, Zócalo, jota ympäröi kauniit hallinnolliset rakennukset, suuri katedraali sekä näyttävä kansallispalatsi. Poliittisten ja kulttuurillisten tapahtumien keskuspaikkana toimivalle Zócalolle mahtuu kerralla 100 000 ihmistä, ja siellä oli tuolloinkin meneillään hallituksen vastainen mielenosoitus.

Zócalo.

PALUU TODELLISUUTEEN

Silmiinpistävintä oli kuitenkin Centron luksusputiikkien runsas läsnäolo, lukemattomat turistit ja muu länsimaisuus, joka vei meidät ihan eri maailmaan, kuin mistä olimme hetki sitten tulleet. Zócalolle johtavan ostosbulevardin varrella ihmisten epätasa-arvoisuus iski vasten kasvoja. Oli sydäntä musertavaa katsella apaattisena istuvia kerjäläisiä ns. parempiosaisten ihmisten pyyhältäessä ohi merkkilaukut heiluen. Vaikkemme kuuluneetkaan näihin kulutushysterian perässä juokseviin turisteihin, tunsin silti piston sisimmässäni. Olisin halunnut antaa kaikki loput pesot kerjäläisille, mutta ei sillä pelasteta maailmaa. Toki yksittäisiä tapauksia voi koettaa auttaa ohikiitävän hetken ajan, suurempaan muutokseen vaaditaan kuitenkin paljon enemmän.

Palacio de Bellas Artes.

Luokkaerot kulminoituvat Centro Históricossa.

Juuri sillä asialla oli seminaarikin, johon saimme osallistua – toiveena yhdenvertainen maailma, jossa kaikilla on oikeus hyvään elämään, oikeus koulutukseen, työpaikkaan, ihmisarvoiseen elintasoon sekä ennen kaikkea onnellisuuteen. Ilman solidaarisuutta ja globaalia yhteistyötä asiamme edistäminen olisi täysin mahdotonta.

Latinalaisessa Amerikassa perheen merkitys ja toisista välittäminen on aivan eri tasolla, kuin länsimaiden yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.

1 kommentti
keskiviikko, joulukuu 19, 2018 by

Savuverhon takana (Amsterdam, kesäkuu 2015)

Tämä oli varsinainen äkkilähtö, sillä puolisoni ilmoitti yhtäkkiä että ”Varaa reissu, huomenna lähetään Damiin”. Otin suunnilleen ensimmäisen sopivan paketin eBookersista ja hyppäsimme junaan kohti Helsinkiä. Yövyimme Vantaan Scandicissa ja lento lähti heti seuraavana aamuna. Koska lähtö oli niin pikainen, emme ehtineet hirveästi valikoimaan lentoja. Jouduimme lentämään Air Balticin Embraer 190:llä ja vaihtamaan konetta Latviassa. Lento meni ihan hyvin, pääsimme perille Damiin ja majoituimme Best Westernissä keskustan ulkopuolella. Sieltä pääsi kuitenkin suht helposti raitiovaunulla keskustaan.

Päärautatieasema.

Pyhän Nikolaoksen kirkko noudattelee samaa koristeltua linjaa kuin rautatieasema.

Tästä reissusta ei ole hirveästi mitään kultturellia kerrottavaa, sillä otimme matkan pelkästään loman ja huvittelun kannalta. Ainoa museo missä kävimme, oli hamppumuseo, mutta se oli sinällään ihan mielenkiintoinen paikka. Vietimme aikaa coffee shopeissa, puistoissa ja kuljeskellen ympäriinsä. Tottakai tuli käveltyä Damrakilla ja vietettyä aikaa Dam Squarella. Olin naivisti odottanut, että tyyliin kaikki vastaantulijat ovat jotain rastapäisiä hippejä ja että kaupunki olisi unenomaisesti jumittava, mutta kaikki sujui oikein mainiosti. Kaduilla ei oikeastaan saanut poltella pilveä, eikä julkista pajauttelua muutenkaan katsottu kovin hyvällä. Vastikään oli tullut uusi säännös, että coffee shopeja ei saa pitää koulujen ja päiväkotien lähellä. Raitiovaunussa oli tiukka kuri, ja jos joku jäi seisoskelemaan käytävälle, tuli kovaäänisestä kehoitus mennä istumaan ja olla olematta tien tukkeena. Kiva bonus minulle, joka nautin säännöistä ja kurista ja siitä että ihmiset toimii toisia huomioiden 😀

Yhdessä lukuisista coffee shopeista. Suht hippi paikka.

Elämän eliksiiriä eli kahvia <3

Hamppumuseossa.

National monument Dam Squarella.

Rakennuskanta on hyvin tunnuksenomaista Amsterdamille.

Eräänä iltana kävimme Punaisten lyhtyjen alueella, mistä jäi aika ristiriitaiset tunnelmat. Jäin seisomaan yhden ikkunan eteen ja lasin takana ollut nainen alkoi keimailla minulle. En oikein tiennyt miten siihen olisi pitänyt suhtautua, joten hymyilin naiselle ja kävelin pois. Ymmärrän kyllä paikan pointin, mutta tuntui silti vastenmieliseltä katsella kadunvarsilla baarien ulkopuolella istuvia kännisiä vanhoja äijiä, jotka kuolasivat naisten perään. En voinut väistää ajatusta naisten esineellistämisestä. Mikään pakkohan minun ei olisi ollut alueelle mennä, joten siinä mielessä turha ulista.. Emme viettäneet alueella kovin pitkää aikaa, vaan lähdimme syömään. Kävimme Al Argentino -nimisessä pihviravintolassa, missä oli ihan hyvät ruuat.

Illan tullen punaiset lyhdyt syttyivät ja bakkanaalit alkoivat.

Päivät kuluivat kaupungilla luuhaten, ostoksilla ja hotellin terassilla istuen. Harmittelen välillä, kun en tällä ensimmäisellä kerralla käynyt edes Anne Frankin talossa, mikä voisi olla ihan mielenkiintoinen kohde. Damissa on myös paljon museoita ja muuta nähtävää. Arkkitehtuurista ja kanaalinäkymistä ehdin onneksi nauttia. Kirjoittelen tulevasta matkasta ja Amsterdamista sitten tarkemmin, koska tästä ensimmäisestä ei ihan hirveästi ollut näin jälkikäteen mainittavaa. Hauskaa meillä oli kyllä ja reissu oli rahanarvoinen, että ei sen puoleen.

Paluumatka oli yksi koettelemusten summa, sillä olin katsonut ensinnäkin väärin check-in ajan. Menimme tiskille ja virkailija sanoi, että check-in on juuri sulkeutumassa ja kaiken lisäksi se olisi pitänyt tehdä etukäteen netissä. Juoksin hätää kärsien toiselle palvelutiskille, minne jouduin maksamaan ylimääräisen 20€ että saan boarding passit. Loppumatka piti juosta pää kolmantena jalkana, että ehdimme turvatarkastuksen läpi oikealle portille. Tottakai koin sen perinteisen, että juuri minun reppu otetaan tarkempaan syyniin. Valitin turvamiehelle, että meillä on kiire, mutta sain osakseni vain vihaisen katseen ja vaikenin. Schipolin kenttä on VALTAVA, joten juoksumatkaa kertyi muutama askel, mutta ehdimme kuitenkin ajoissa portille.

Vaihdoimme taas Latviassa konetta ja vaihtoaika taisi olla peräti kuusi tuntia. Aika puuduttavaa oli istua Riikan kentällä, mutta tulipahan syötyä balttialaista ruokaa. Asiakaspalvelijat olivat aika tympeitä, ja sama ilmiö oli havaittavissa myös tänä vuonna Moskovan kentällä, mutta eipä tuo nyt matkaa pilannut. Lentomme oli takaisin Suomessa vasta joskus ilta-aikaan, joten emme ehtineet enää junaan eikä Onnibussiin ollut paikkoja jäljellä. Soittelin bussifirmoille ja kyselin mahdollisia kulkuyhteyksiä, ja vihdoin eräs avulias Pohjolan Liikenteen kuljettaja neuvoi ainoan varteenotettavan mahdollisuuden. Pääsimme bussilla Jyväskylän tienoille, mistä jouduimme ottamaan taksin reilun sadan kilometrin loppumatkalle. Klo oli 02 kun seisoimme typötyhjän tien varressa odottamassa taksia, onneksi sentään oli lämmin kesäyö. Lopulta pääsimme kuitenkin kotiin, mikä on pääasia.

Tämä reissu kuitenkin opetti sen, ettei koskaan kannata lähteä näin hätiköidysti liikkeelle, varsinkaan jos asuu kaukana pääkaupunkiseudusta. Tämä on myös syy, miksi suunnittelen omat soolomatkani perinpohjaisesti. En halua koskaan joutua tuollaiseen tilanteeseen yksin naisena, enkä varsinkaan ulkomailla. Aina pitää olla joku takaovi auki, ettei jää yöllä tien päälle. Damin reissu tuli maksamaan kaikkineen varmaan kolmisen tonnia, joten siinäkään mielessä ei kannata tehdä näin nopeita liikkeitä.

Kirjoita kommentti
tiistai, joulukuu 18, 2018 by

Synttärilahjaksi CERNiin (Sveitsi ja Ranska, toukokuu 2014)

SVEITSI

Espanjan reissun jälkeen suoritin datanomiopinnot loppuun, ja työskentelin pari vuotta maksaen samalla opintolainaa ja muita velkoja pois. Keväällä 2014 irtisanouduin ja mietin, mitä haluaisin tehdä elämälläni. Syntymäpäivät oli tulossa, ja koska olin saanut säästettyä rahaa työputken aikana, päätin varata matkan Geneveen Sveitsiin. Pääkiinnostuksenkohteeni oli CERN ja YK:n päämaja. En tiennyt Genevestä juuri mitään, ja aloin nopeasti etsimään mielenkiintoisia paikkoja, missä voisin vierailla edellä mainittujen kohteiden lisäksi.

Varasin hostellin Booking.comista, mutta viikkoa ennen reissua tuli ilmoitus, että hostelli on suljettu. Etsin nopeasti uuden majapaikan ja se olikin parempi mitä alkuperäinen majoitus. Geneve on jakautunut kahtia, ja hostellini sijaitsi jokien pohjoispuolella Montbrillant-Wilson akselilla. Olin kolmen hengen naisten dormissa, missä muut asukkaat olivat koko vierailuni ajan hiljaa, mutta se ei minua haitannut.
(Sidenote: Nyt kun olen myöhemmin viettänyt paljon aikaa makuusaleissa, olen huomannut, että hiljaisuussääntöjä harvoin noudatetaan. Poikkeuksen tekevät aasialaiset, jotka pääsääntöisesti osaavat ottaa muut matkustajat huomioon, eivätkä tule huoneeseen keskellä yötä humalassa ovia paiskoen. Ymmärrän että lomalla halutaan pitää hauskaa, mutta pitäisi muistaa että monet muut haluavat nukkua yönsä. Kaikki makuusalimajoittujat eivät myöskään ole enää mitään parikymppisiä bilettäjiä, vaan siellä saattaa majoittua jo varttuneempaan ikään ehtineitä matkaajia, joilla voi olla aikainen lento aamulla edessä.)

OTA HYÖTY IRTI ILMAISISTA MATKOISTA JA VIERAILUISTA 

Kävin reissun aikana tieteen historian museossa, mikä oli todella mielenkiintoinen ja kaunis paikka. Genevejärven rannalla, Parc de la Perle du Lac -puistossa sijaitseva vanha ja koristeltu museo oli tulvillaan kaikkea jännää, ja etenkin avaruuteen liittyvät aiheet kiinnostivat. Yläkerrassa oli sillä hetkellä esillä optiikkaan ja optisiin illuusioihin liittyvä lisänäyttely. Lisätietoa ranskaksi. Kävin pikaisesti myös jossain keramiikkamuseossa, joka sijaitsee Ariana Parkissa, Pâquis-Nationsin kaupunginosassa, josta löytyy lisäksi mm. YK:n päämaja ja Punaisen ristin museo.

 

 

Musée d’histoire des sciences.

Ariana-museo esitteli mm. keramiikkaa. Rakennus oli näyttävä kaikin puolin ja katossa oli mitä upeimpia freskoja <3

Genevejärven rannalla keskustan tuntumassa on myös kuuluisa kukista tehty kello, L’horloge fleurie, joka on näkemisen arvoinen. Lähettyvillä sijaitsee Geneven ehkä kuuluisin maamerkki, 140 metrin korkeuteen kohoava suihkulähde Jet d’eau. Kuljeskelin ympäriinsä jalkaisin sekä raitiovaunulla, johon sai ilmaisen matkakortin hostellista (kannattaa kysyä respasta!). Myös lentokentältä asemalaiturin edestä sai ilmaisen junalipun Geneven keskustaan. Lisäksi moneen museoon pääsi ilman pääsymaksua. Todellista kulttuurinnälkäisten turistien hemmottelua!

L’horloge fleurie.

Taustalla Genevejärvestä kohoava Jet d’Eau.

Genevessä on paljon kauniita puistoja, ja niiden lisäksi eräs upeimmista luonnonnähtävyyksistä sijaitsee kaupungin länsiosassa nimeltä Jonction. Kolmionmuotoisesta Pointe de la Jonction -niemenkärjestä on ainutlaatuiset näkymät joelle, jossa yhdistyy kaksi eriväristä vesimassaa. Jonctionissa joki haarautuu Rhôneksi ja Arveksi, ja näiden turkoosit ja ruskeat juoksut kulkevat jonkun matkaa rinnakkain sekoittumatta. Jonctionin kaupunginosasta löytyy myös siistiä katutaidetta graffitien ystäville. Rantapenkalla kuljeskellessa nenään leijailee usein pilven haju, sillä paikka on nuorison suosima hengailumesta. Genevessä kannabiksen polttelu, hallussapito ja kasvatus on tietyin rajoituksin sallittu, joten mistään laittomasta ajanvietteestä ei ole kyse.

Joki haarautuu kahdeksi Jonctionin niemenkärjessä.

 

Jonctionissa on paljon katutaidetta.

CERNISSÄ

Reissun pääkohde oli aiemmin mainittu CERN eli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuslaitos. Eri maiden yhteinen tiedekeskus tarjoaa tutkijoille ja eri tieteenalojen opiskelijoille erinomaisia mahdollisuuksia oppia uutta ja edetä urallaan. CERNissä työskentelevät professorit järjestävät ilmaisia kierroksia tutkimuslaitokseen. Satunnaisesti avoimien ovien päivänä vierailijat pääsevät myös maan alla sijaitsevalle LHC-hadronitörmäyttimelle, mutta tämä ei kuulu perusvierailuun. Kaikki vierailut tulee varata etukäteen netistä.
CERN sijaitsee Sveitsin ja Ranskan rajalla, Meyrinissä ja sinne pääsee noin 20 minuutissa raitiovaunulla nro 18. Tramin päätepysäkki on CERN Globen (puinen kupoli) ja respan välissä, joten sinne on helppo löytää.

CERN Globe, jossa sijaitsee toinen pysyvistä näyttelyistä.

Liityin random turistien joukkoon ja odottelimme respassa proffaa, joka saapui hieman myöhässä. Katsoimme ensin jonkun videon CERNistä sekä fysiikan ja maailmankaikkeuden perusteista, jonka jälkeen kiertelimme tutkimuslaitoksen tiloissa. Myöhemmin katsoimme vielä jonkun PowerPoint-esityksen Higgsin bosonin löytymisestä, ja sen jälkeen suuntasimme mielenkiintoisimpaan kohteeseen eli ATLAS-keskukseen. ATLAS on osa LHC-projektia ja pääsimme seuraamaan tutkijoiden työtä lasiseinän takaa. Kävimme myös katsomassa käytöstä poistettua hiukkaskiihdytintä. Opastettu kierros oli englanniksi.

ATLAS-keskus.

Kierros kesti kolmisen tuntia ja oli totta puhuen välillä hieman puuduttava. Pari jenkkituristia oli todella pettyneitä visiittiin, koska he luulivat, että kierros sisältää myös pääsyn LHC:lle. Osa porukasta taas oli aivan ihastuksissaan oppiessaan uutta avaruudesta. Jos olet jo valmiiksi perehtynyt maailmankaikkeuteen ja fysiikkaan, voi tämä kierros oli hieman pitkäveteinen. Oma visiittini oli reissun toiseksi viimeisenä päivänä, ja jäi hieman harmittamaan kun juttelin kierroksen jälkeen proffan kanssa tähtikuvaamisesta ja avaruudesta ylipäänsä, niin opas mainitsi että hän voisi koettaa järjestää vierailun LHC:lle, jossa oli sillä hetkellä käynnissä huoltotoimenpiteet eikä törmäytin näin ollen ollut toiminnassa. Jouduin feidaamaan tarjouksen, koska en viitsinyt perua lentoa.

CERNin yhteydessä on myös pari näyttelyä; Globessa sijaitseva Universe of Particles ja resparakennukseen rakennettu Microcosm, jotka kannattaa kiertää läpi. Lisää näyttelyistä. Respan vieressä on myös pieni matkamuistokauppa. Odotin löytäväni sieltä LHC-sateenvarjon, jonka olin nähnyt netissä, mutta tarjolla oli lähinnä pikee-paitoja ja kortteja, joten ostin vain CERN-pinssin, postikortin sekä hienon rannekorun, jonka design mukailee hiukkaskiihdyttimen rakennetta.

Huom! Vierailijoilla tulee olla passi mukana, ja koko vierailun ajan (myös näyttelyissä) on pidettävä kulkukorttia kaulassa.

Microcosm-näyttelyssä on perustietoa CERNistä ja fysiikasta ylipäänsä.

Universe of Particles -näyttely on visuaalisesti hieno.

LHC:n innoittama rannekoru.

YK:N PÄÄMAJASSA

Kävin vuonna 2013 Punaisen ristin järjestämän humanitaarisen oikeuden koulutuksen, joten YK:n toiminta ja Geneven sopimukset kiinnostivat siinäkin mielessä. Visiitti YK:n päämajaan maksoi muistaakseni 8€ (hinta vuonna 2019 näyttää olevan 13€) ja kesti noin tunnin. En varannut vierailua etukäteen, mutta menin hyvissä ajoin sivuportille jonottamaan josko mahtuisin mukaan kierrokselle. Olin todella pettynyt kun päärakennuksen edessä olleet lipputangot seisoivat tyhjänä, eikä mielikuvissani liehuvaa eri maiden lippumerta ollut näkyvillä. Pettymys karisi kuitenkin nopeasti, kun pääsin sisälle YK:n päämajaan. Turvatarkastus oli lentokentän tasoa vastaava ja vierailijoista otettiin kuvat kulkukorttiin. Minulla oli järkkäri mukana ja olin ottanut kuvia päärakennuksesta turvatarkastuksen ulkopuolelta. Virkailijat pyysivät nähdä ottamani kuvat ja jouduin poistamaan muutaman otoksen. Lisäksi he takavarikoivat zoom-objektiivin kierroksen ajaksi, mutta sain pitää peruslinssin ja myös kuvata sisätiloissa.

Pettymys oli karvas, kun lipputangot olivat tyhjänä..

Tutustuimme englanninkielisen oppaan johdolla muutamaan eri neuvottelusaliin, jotka olivat ennalta tuttuja uutislähetyksistä. Hienoin oli ihmisoikeuksien sali, jonka kattoa koristaa Miquel Barcelón värikäs ja omintakeinen taide. Neuvottelusalien lisäksi näimme mm. Bagdadissa sattuneessa pommi-iskussa tuhoutuneet YK:n lipun riekaleet. YK:llä oli Irakissa pääamaja Canal-hotellissa, jonne hyökättiin tuhoisin seurauksin vuonna 2003. Esillä oli myös ihmiskunnan kulttuuriperintöä, kuten Hammurabin lakipaasi sekä Egyptin mytologiaa. Kuljeskellessamme käytävillä opas kertoili YK:n toiminnasta yleisesti. Jouduimme muuttamaan suunniteltua reittiä kesken kierroksen, sillä yhdessä saleista oli käynnissä joku korkeamman tason neuvottelu, eikä ulkopuolisilla ollut asiaa kyseisiin tiloihin.

”The Human Rights and Alliance of Civilizations Room”.

Bagdadin pommi-iskun jäänteet.

”Hammurabin laki on eräs varhaisimmista lakikokoelmista. Se luotiin Babyloniassa noin 1760 eaa. ja siinä on yhteensä 282 pykälää, jotka oli kaiverrettu julkisella paikalla olevaan kivipaateen. Laki on nimetty Babylonian kuninkaan Hammurabin mukaan.” (Wikipedia)

Maatin patsas. Maat oli egyptiläinen jumala, joka punnitsi ihmisen sydämen ennen manalaan astumista. Jos sydän oli kevyt kuin höyhen, oli ihminen ollut eläessään hyvä ja jalo.

Olen näin myöhemmin hieman muuttanut kantaani YK:n toimintaa kohtaan, mutta jos maailmanpolitiikka ja muu sellainen kiinnostaa, kannattaa tuo vierailu tehdä. Päämajan yhteydessä on myös todella kattava kauppa, josta olisin voinut ostaa kilotolkulla mielenkiintoisia kirjoja kotiin viemisiksi. Kirjallisuus käsittelee eri kansoja, Unescon perintökohteita, luontoa, järjstötoimintaa jne. Kaupassa oli myös yleistä matkamuistotavaraa myynnissä. Totebagien ystävänä ostin kangaskassin sekä puolen litran vesituopin YK:n logolla. Päämajan edustalla on yksi lisänähtävyys, jättimäinen kolmijalkainen tuoli, Broken Chair. Tämä 12 metriä korkea taideteos on muistutuksena maamiinojen vaarasta.

Kolmijalkainen Broken Chair kuvaa maamiinojen aiheuttamaa tuhoa ihmisille.

—

RANSKA

Geneve sijaitsee aivan Sveitsin ja Ranskan rajamailla, joten bussin ottaminen naapurimaan puolelle oli helppoa. Bussilippu oli muistaakseni 15€ ja aamubussi lähti Geneven bussiasemalta. Vuonna 2014 rajat Euroopassa olivat vielä täysin auki, joten mitään passintarkastusta eikä muutakaan proseduuria tarvinnut suorittaa. Matka Annecyn kaupunkiin kesti päälle kaksi tuntia ja reitti kiemurteli niin vuorten siimeksessä kuin peltomaisemien läpi. Bussi pysähtyi ihastuttavissa pienissä ranskalaiskylissä ja olisi tehnyt mieli seisahtua niihin pidemmäksikin aikaa.

Maisemat matkan varrella oli päätähuimaavan upeat <3

Annecy oli kuitenkin yhtä kaunis, ellei jopa hurmaavampi kohde. Annecyjärven ympärille levittäytyvä pieni ranskalainen kaupunki oli kuin satukirjasta. Vietin suurimman osan päivästä kuljeskellen kapeita kujia, ihastellen rakennuksia ja nauttien rantabulevardin maisemista. Rannalla liikkui paljon ihmisiä, ja mikäs siellä olikaan kävellessä kun taustalla vesi kimmelsi auringossa ja pilvihuippuiset vuoret kohosivat horisontissa.

Annecy on sympaattinen pikkukaupunki.

Taustalla Château d’Annecy.

Lac d’Annecy.

Mitään ohjelmaa en ollut suunnitellut tälle päivälle, enkä tiennyt Annecystä mitään etukäteen. Kävelin päämäärättömästi, mutta törmäsin silti muutamaan nähtävyyteenkin. Mäen laella kohoaa keskiaikainen linna, Château d’Annecy, jossa toimiva museo esittelee paikallisia veistoksia ja taidetta. Kaupungin keskustan läpi virtaa Le Thiou -joki, jonka keskellä lepäävällä minikokoisella saarella sijaitsee niin ikään vanha museo, Palais de l’Île. Vuonna 1132 rakennettu ikiaikainen linnake on toiminut historiansa aikana niin asuinrakennuksena, vanhusten kotina, hallintokeskuksena kuin vankilanakin.

Palais de l’Île on levännyt tällä minisaarella melkein 900 vuotta.

Vaikkei olisi kovin uskonnollinen ihminen, on monet kirkot silti esteettisesti viehättäviä vierailukohteita.

Päivän lopuksi menin hengailemaan Annecyn ostoskeskukseen, josta ostin pari t-paitaa – ihmisellä kun ei koskaan voi olla liikaa kangaskasseja eikä t-paitoja. Bussi takaisin Geneveen lähti Gare routière d’Annecystä.

—

Loppuhuomiot Genevestä. Olin pitänyt kaupunkia ns. rikkaiden majailupaikkana, mutta alue osoittautui kuitenkin ihan peruseurooppalaiseksi kaupungiksi. Keskustassa toki oli ns. hienostoalue, mistä löytyi riistopankkeja, runsaasti luksusputiikkeja ja niiden eteen pysäköityjä Lamborghineja, minkä lisäksi Pâquis-Nationsin kaupunginosassa tapasi paljon pukuherroja, mutta muuten kaupunki oli ihan perustallaajien kansoittama. Kaduilla näkyi yllättävän paljon kerjäläisiä ja sainkin riesakseni erään vanhemman naisen, jolle erehdyin antamaan muutaman euron. Nainen lähti seuraamaan minua ja pyysi, että olisin vienyt hänet syömään johonkin. Minulle tulee usein huono omatunto, kun kuljen kerjäläisten ja muiden kadunmiesten ohi, ja monesti päädyn kaivelemaan taskun pohjalta irtohiluja tai pikkuseteleitä. Aiemmin en ole kuitenkaan saanut seuraajia perääni. Juttelin hetken aikaa naisen kanssa ja päädyin lopulta ostamaan hänelle kahvin ja croissantin, jonka jälkeen karistin naisen perästäni.

Sekä Sveitsissä että Ranskassa on Suomeen verrattuna aika kovat hinnat, ja minimaalisen kokoisesta normikahvistakin sai pulittaa 4€. Kävin silti aamiaisella ulkona ja otin tyypilliseen tapaan croissantin, hedelmiä ja kahvin. Genevessä olisi ollut todella houkuttelevan näköisiä suklaapuoteja, mutta niihin en tohtinut edes poiketa.
Kaupoissa ei oikein kukaan puhunut englantia, ja jos kysyin englanniksi myyjältä jotain, sain vastauksen lähes poikkeuksetta ranskaksi. Osaan ranskaa tasan kiitoksen verran, mutta eipä tuo kielimuuri juurikaan vaikeuttanut reissua.

Kaupunkina koin Geneven turvallisena ja monipuolisena kohteena, mutta eksyin siellä muutaman kerran. Yhtenä päivänä ajauduin väärään tramiin ja ajelin tunnin ajan tietämättä missä olen. Päädyin johonkin markkinapaikalle, missä pyörin ympyrää, kunnes eräs kohtelias nuori mies tuli kysymään englanniksi, tarvitsenko apua. Olin kiitollinen avusta ja löysin lopulta oikealle raitiovaunupysäkille ja takaisin ”kotikulmille”.

Matka oli kaikin puolin antoisa ja voisin joskus tulevaisuudessa harkita uutta vierailua Geneveen.

Mikroskooppisen pieni kahvi: 4 euroa.

Mielipiteeni porvarillisuudesta.

Kirjoita kommentti
tiistai, joulukuu 18, 2018 by

Tuulta siipien alle (Espanja, maalis-huhtikuu 2011)

Vuonna 2011 opiskelin viimeistä vuotta datanomi-linjalla, kun eteen aukeni mahdollisuus lähteä suorittamaan viimeistä harjoittelujaksoa ulkomaille. Englannin opettaja suositteli suomalaisillekin tuttua Fuengirolaa Espanjan Aurinkorannikolta. Siellä oli suomalaisvenäläinen firma, jonne menin säätämään asiakasrekisterien parissa. Reissu hirvitti ja pelotti etukäteen, halusin viime metreillä jopa perua koko lähdön. Enhän ollut koskaan aiemmin käynyt yksin ulkomailla, taakkana painoi huono itsetunto ja pelko, etten selviä yksin vailla kielitaitoa. Osasin toki englantia, mutta espanjantaitoni rajoittui sanoihin ”hola, adios, gracias, que tal, buenos dias, cafe con leche por favor, uno/dos/tres/quatro/cinco/seis”. Kaikki meni kuitenkin hyvin.

Fuengirolan ranta-alue jatkuu kilometrikaupalla.

Auringonlaskuja oli kiva ihailla parvekkeelta tai huoneen ikkunasta.

ARKI COSTALLA

Tutustuin etukäteen muistaakseni espanja.org-palstalla suomalaiseen nuoreen naiseen, joka niin ikään etsi tietoa ja kontakteja Fuengirolasta. Kirjoiteltuamme hetken, selvisi, että olimme menossa samaan firmaan harjoitteluun! Anni meni viikkoa aiemmin Aurinkorannikolle, joten hän tuli toisen harjoittelijan kanssa minua Malagan kentälle vastaan. Heti alusta lähtien meillä synkkasi hyvin ja tunsin oloni helpottuneeksi uudessa maassa. Vuokrasin kämpän suomalaisen naisen omistamalta firmalta, ja muutin Los Bolichesin alueelle. Asunto sijaitsi 11. kerroksessa ja näkymät parvekkeelta avautuivat sekä merelle että Mijasin vuoristoon. Olin innoissani. Työpaikalle oli matkaa viiden minuutin kävelyn verran.

Asuntoni sijaitsi Los Bolichesin kaupunginosassa.

11. kerroksesta oli myös ihan kivat näkymät.

Espanjan hintataso yllätti, eikä siellä ollut kovin paljoa edullisempaa kuin Suomessa. Maksoin ”suomalaislisän” vuokrasta, ja kuukausihinnaksi tuli sähkön ja veden kanssa muistaakseni 570€. Koulu maksoi lennot, muttä eläminen oli hoidettava omasta pussista. Asunnossa oli kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja tilava parveke. Asuin kahden muun suomalaisen nuoren naisen kanssa, mutta emme olleet juurikaan tekemisissä. Toinen tytöistä oli suurimman osan ajasta huoneessaan ja toinen oli ravintolassa harjoittelussa ollut bilehile, joten meillä ei ollut mitään yhteistä. Asunnossa oli huonot äänieristeet ja naapurista kantautui usein yömyöhään jatkunutta espanjalaisen tyylin mukaista ilakointia ja meteliä. Mutta vaikka arvostankin hiljaisuutta, tottui espanjalaiseen elämänmenoon aika nopeasti.

Aurinkorannikon kämpissä on usein kosteusvaurioita, ja jouduin valittamaan omasta kämpästäkin pari kertaa. Sain toisella viikolla keuhkoputkentulehduksen, mistä epäilen juuri seinissä ollutta mustaa hometta. Vuokranantaja kävi vain pyyhkimässä homeet seiniltä ja vähätteli asiaa. Kaduilla saattoikin nähdä espanjalaisen naisen suuren Lejia-pullon kanssa. Kyseessä on kloritti, jolla paikalliset pyyhkivät homeen tahrimia pintoja. No, tapansa kullakin. Mutta jos olet allerginen tai astmaatikko, ei kannata lähteä reissuun ilman lääkkeitä. Myös työkaverini sairastui omassa kämpässään ja joutui käymään sairaalassa pahan keuhkoputkentulehduksen takia.
Muuten asunto oli ihan kiva ja viihdyin omassa huoneessa dataillen.

Kadut oli hiljaisia siestan aikaan.

Kävin muutaman kerran ulkona syömässä, mutta pääasiassa tein ruokaa itse kämpillä. Ruokaostokset tein pääosin Mercadonassa, joka on kattava isohko päivittäistavarakauppa. Joskus kävin myös pienemmissä putiikeissa ostamassa jotain pientä, kuten tuoreita hedelmiä. Pullovettä en ostanut, vaan join hanasta saamatta mitään mahaoireita. Monet välttelee turhaan Los Bolichesin vettä, mutta tietääkseni se on ihan puhdasta, joskin jotkut valittavat kalkin mausta. Työporukan kanssa kävimme joka päivä lounaalla, ja suosikkiravintolamme oli suomalaisen Juha Willmanin pitämä Witi. En tiedä, onko ravintolaa enää olemassa, mutta tuolloin sieltä ainakin sai maukkaita keittolounaita. Aamupalan ostin joka päivä työpaikan naapurista, ja näin rutiinien orjana oli suosikkipurtavani melkein aina sama: kahvia ja ”bikini” eli grillatut kolmioleivät. Joskus kävimme työporukalla syömässä paellaa, mutta itse en siitä erityisemmin välittänyt. Eräänä perjantaina menimme tapaksille, joita sai muutamalla eurolla. Kävimme työkavereiden kanssa myös hohtokeilaamassa, mutta ilta päättyi siihen, että porukka alkoi dokaamaan, joten lähdin kämpille kesken illan.

Laiturilta.

TUTUSTUMISTA YMPÄRISTÖÖN

Suurimman osan vapaa-ajasta vietin yksin kierrellen Aurinkorannikkoa. Malagasta Fuengirolaan kulkee kätevä junayhteys, minkä varrella on lukuisia pieniä asutuskeskuksia. Myös rantaa halkova Paseo Marítimo tuli kuljettua päästä päähän. Paseolla matkaa Castillo Sohaililta Carvajalin alueelle kertyy noin kuutisen kilometriä. Yhtenä viikonloppuna kävin tutustumassa Sohailin linnaan. Linna on rakennettu vuonna 956 ja turistinähtävyydeksi se muutettiin 2000-luvulla. Espanja oli aikanaan arabialaisten valloittama, ja linnan puolustustarkoituksiin rakennutti tämän kauden aikainen Umaijadi-dynastian ensimmäinen kalifi Abd ar-Rahman III. Etelä-Espanjassa on muutenkin nähtävillä arabien vaikutus esimerkiksi itämaisissa koristelaatoissa ja joissain paikannimissä (esim. Al-haurín ja Al-máchar). Linnan pihalla on lisäksi roomalaisten valtakunnan aikaisia raunioita, jotka ovat levänneet Aurinkorannikon maaperässä 300 eaa. lähtien.

Castillo Sohail.

Ikivanhat roomalaiskylän rauniot.

Erään toisen viikonlopun kulutin ottamalla bussikyydin Fuengirolan pohjoispuolella sijaitsevaan Mijas Puebloon. Bussilippu oli muutaman euron ja kyyti lähti Fuengirolan bussiasemalta. Matkalla näkyi kuivaa maalaismaisemaa ja viljelmiä. Perille päästyäni en tiennyt mitä tekisin. En halunnut jäädä muiden turistien sekaan kylälle, vaan lähdin kävelemään maantietä pitkin ylemmäs vuorille. Mijas Pueblo sijaitsee 428 metrissä, mutta sen takana kohoava Sierra de Mijas kohoaa 1150 metriin. Maantieltä pääsikin poikkeamaan vaellusreiteille, joita lähdin seuraamaan. Valittavana oli useampia eri reittejä, mutta patikoin vaan summamutikassa ja katsoin mitä eteen tulee. Taisin kiivetä vain johonkin päälle 600 metriin, joten huippua en valloittanut, vaikka retki kestikin useamman tunnin mutkitellessaan rinteiden lomassa. Päädyin tasanteelle, josta oli uskomattomat maisemat Aurinkorannikon ylle. Oli kaunis kesäpäivä, Välimeri kimmelsi auringossa, eikä muita ihmisiä näkynyt missään. Olin vuonna 2011 pahasti masentunut ja itkin monesti Espanjassakin kämpillä, mutta tuona hetkenä muistan kokeneeni puhdasta onnellisuutta. Otin paljon kuvia ja huokailin maiseman kauneutta, kunnes havahduin siihen, että ympärilläni alkoi lennellä ampiaislauma. Lähdin juoksemaan tukka putkella alas kapeita polkuja. Polku oli paikoittain vain ehkä 30cm leveä ja vieressä oli syvä pudotus rotkoon, mutta en tajunnut pelätä putoamista. Ampiaiset jäivät taakse ja jatkoin matkaa rauhallisemmin.

Eroosio oli näkyvää.

Pilvimetsiä Sierra de Mijasin rinteillä.

Mijasin kylä ja sen alapuolella Fuengirola. Täällä sain ampiaiset perääni.

Polut oli välillä suht kapeita ja viettäviä.

Jossain vaiheessa sain päähäni lähteä pois polulta ja kiivetä vuorenrinnettä ylöspäin juurista ja kivistä tukea haroen. Yhtäkkiä huomasin olevani lähes pystysuoralla seinämällä, mistä en pystynyt enää perääntymään. Eikun tarrautumaan puun oksiin ja juurakoihin ja hilaamaan itseäni ylemmäs samalla kun irtohiekka valui kenkien alla. Hetken aikaa kavuttuani sain otteen kivisestä tasanteesta ja vedin itseni ylös. Olinkin saapunut vahingossa pienelle valkoiselle kirkolle, jossa oli turistilauma ottamassa kuvia. Hieman ihmiset tuijottivat, kun ilmestyin tyhjästä heidän eteensä. Kirkko ei kiinnostanut, joten lähdin polkua pitkin takaisin alas. Vasta alhaalla huomasin kyltin, missä kiellettiin poikkeamasta poluilta, koska vuoristossa oli eroosiovaara. Olin onnekas, etten vahingoittanut luontoa eikä mitään käynyt itsellenikään. En nimittäin ollut ilmoittanut kenellekään lähteväni päiväreissulle, joten tuskin kukaan olisi osannut minua etsiä Mijasista, jos olisin pudonnut rinteeltä ja loukkaantunut. Vielä enemmän olisi kaduttanut, jos olisin aiheuttanut maanvyörymän. Nykyään suhtaudun hieman järkevämmin seikkailuihin..

Vuoristoreissun jälkeen menin kuljeskelemaan Mijasin kaduille, kävin syömässä ja vierailin paikallisessa taidekaupassa. Hintataso oli roimasti korkeampi kuin Fuengirolassa ja se näkyi myös ravintoloiden hinnoissa. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja kylä todella kaunis kapeine kujineen ja valkoisine rakennuksineen.

Tämän reunan takaa kiipesin ihmisten ilmoille.

Mijasin valkoinen kylä on valittu muutama vuosi sitten Espanjan kauneimmaksi.

TURVALLISUUDESTA

Hirveästi en reissullani maannut auringossa, eikä maalis-huhtikuussa vielä ollut kovin lämmintä. Vaeltelin kyllä rannoilla yksinäni ja kuvailin. Jossain vaiheessa täysin out of nowhere joku rändom irtokoira hyökkäsi rannalla jalkaani, mutta onneksi oli farkut jalassa, niin pohkeeseen tuli vain mustelma. Sain koiran hätistettyä kimpustani potkimalla hiekkaa sen päälle (että sori vaan koiru).
Jälleen kerran olin rannalla muistaakseni kahvilla, kun viereisestä pöydästä joku känni-britti alkoi huudella jotain. Kun en noteerannut äijää mitenkään, niin sain haukut niskoilleni. Paseolla oli todella paljon marokkolaisia kaupustelijoita, jotka huutelivat usein perään, mutta jatkoin vain matkaani. Laittomien siirtolaisten takia oli myös syytä pitää henkkarit aina mukana, koska poliisi saattoi milloin vain kysellä niitä. Jonkun verran oli jo tuolloin kodittomia ihmisiä kadulla kerjäämässä, joillekin annoin muutaman euron ja vaihdoin jokusen sanan. Muistan ainakin keskustelun vanhemman äijän kanssa, joka oli menettänyt toisen jalkansa moottoripyöräonnettomuudessa aikanaan. Eräs kadunmies puolestaan oli harva se päivä Mercadonan edessä koiransa kanssa pyytämässä tupakkaa ja rahaa. Nykyäänhän Costalla on suuri joukko suomalaisia kodittomia, jotka ovat huonosti menneiden työkuvioiden tai liian päihteilyn seurauksena päätyneet laitapuolen kulkijoiksi. Surullista sinällään, mutta jotenkin niin perin suomalaista..

Eräänä iltana taas sain päähäni lähteä Torremuelleen kuvailemaan ja istumaan aallonmurtajalle. Siinä meren äärellä hengaillesani tuli yhtäkkiä pimeää ja päätin lähteä takaisin asemalle odottamaan junaa. Torremuellen asema oli käytännössä vain tyhjä katos, eikä siellä ollut ristin sielua. Vähän ajan päästä paikalle tuli varmaan afrikkalaistaustainen nuori mies pyytämään tulta, mitä minulla ei ollut tarjota. Tyyppi jäi seisoskelemaan viereeni ja tarjosi jotain juotavaa, mistä kohteliaasti kieltäydyin. Mies vitsaili ettei juomassa ole mitään ylimääräistä, mutta koin tilanteen ärsyttäväksi ja yritin ignoorata tyypin. Onneksi juna saapui suht nopeasti, mutta tyyppi seurasi ja istui viereeni kysellen kaikkea. Valehtelin nimeni, asuinpaikkani ja että jään pois Fuengirolan asemalla. Tyyppi vaan yritti kuumottaa ja antoi numeronsa paperilapulla ja pyyteli ulos kielloistani huolimatta. Kun oma asemani (Los Boliches) tuli kohdalle, juoksin nopeasti ulos junasta, eikä tyyppi ehtinyt enää perääni. Revin puhelinnumerolappusen ja juoksin täysiä kämpille välillä taakseni vilkuillen. Olin vähän aikaa kämpillä ja lähdin keskustaan, missä kaverini odottivat. Olin sen verran kuumotuksissa äskeisestä äijästä, että tunsin tuolla hetkellä oloni todella turvattomaksi, vaikka voihan olla, että tyyppi oli loppupeleissä ihan harmiton.

Pimeys laskeutuu nopeasti etelänmailla. Kuva Torremuellen aallonmurtajalta.

Viimeisenä iltana menimme Carvajaliin juhlimaan erään harjoittelijan tupareita ja minun läksiäisiä. Se oli ainoa ilta kun dokasin, ja olin loppuyöstä niin humalassa, että kun lähdimme taksilla Fuengirolaan, en muistanut osoitettani. Taksikuskilla meni hermot ja hän vain heitti minut ulos autosta muiden jatkaessa matkaa keskustaan. Muistan, että minulla oli lompakossa pieni kartta, josta yritin yhdellä silmällä zoomailla asuntoni sijaintia. Kävelin hoiperrellen pitkän matkaa ohi asuintaloni, mutta lopulta pääsin perille – ja luojan kiitos mitään ei tapahtunut! En todellakaan suosittele vetämään kännejä tai sekoilemaan ulkomaan reissuilla, varsinkaan jos olet yksinäinen kulkija. Tuo olikin ainoa kerta, kun olen ollut humalassa ulkomailla, ellei jotain Tallinnan risteilyä lasketa. Nykyään en enää juo juuri ollenkaan edes Suomessa. Aurinkorannikko oli tuohon aikaan vielä ihan ok paikka, mutta nyt siellä on enemmän rikollisuutta ja monet turistit ovat kuulemma joutuneet raiskatuksi. Myös huumeita on paljon tarjolla, kuten varmaan kaikkialla maailmassa.
Lähtöpäivänä ei ollut kovin mukava siirtyä darrassa painavan tavaralastin kanssa lentokentälle, kaiken lisäksi junasta katkesi sähköt puolimatkassa, ilmastointi meni pois päältä eikä ovet auenneet. Pääsin kuitenkin ajoissa kentälle, hikoilin huonovointisena check-in-jonossa ja lopulta kotimatka saattoi alkaa.

LOPPUMIETELMIÄ

Palasin reissusta kotiin itsevarmempana ja itsenäisempänä kuin koskaan. Myös halu lähteä uuteen seikkailuun oli vahvempi kuin milloinkaan aiemmin. Toisaalta tunsin masennuksen syventyneen, koska olin jo ehtinyt tottua vuoristomaisemaan ja siihen vapauden tunteeseen, kun pystyit kävelemään loputtomia rantoja pitkin tai vain tuijottamaan laiturilta pimeää, myrskyävää merta. Sait olla tuntematon kaikkien ihmisten keskuudessa, vaikka se joskus tuntuikin yksinäisyydeltä. Kotiin palatessa ikkunasta näkyi ankea kerrostalomaisema, ulkona oli harmaata ja sateista, ja kouluun piti palata vielä viimeisille viikoille. Suomalaiset tuntuivat apaattisilta ja ilottomilta verrattuna espanjalaisiin, missään ei enää kuulunutkaan musiikki eikä pienessä kotikaupungissani ollut muutenkaan mitään eloa. Lopulta siihen kaikkeen kuitenkin turtui ja arki jatkui samanlaisena, kuin millaista se oli ollut ennen reissua. Mutta tuo aika Espanjassa osoitti sen, että pärjään yksin, sain lisää itseluottamusta ja mielessäni vahvistui ajatus siitä, etten todellakaan halua viettää loppuelämääni Suomessa. Little did I know mihin kaikkialle vielä tulisinkaan pääsemään..

Olen luonteeltani introvertti ja vähän melankolinen ihminen, ja tuohon aikaan kun vielä masennus
puski päälle, niin tykkäsin kävellä rantaan illalla ja katsoa vaahtoavaa aallokkoa, loputonta pimeyttä.
Välillä tunsin oloni todella yksinäiseksi, mutta onneksi lopulta olo muuttui ihan hyväksi, kun aikani
katselin meren loputtomuutta. Kaikesta huolimatta aikani Espanjassa oli ikimuistoinen ja teki todella
hyvää vähän ravistella itseään jalkeille siellä.

Kirjoita kommentti
maanantai, joulukuu 17, 2018 by

Kaukokaipuu nostaa päätään (kotimaa, Kreikka, Viro ja Ruotsi)

Lapsuudessa matkusteltiin perheen kanssa lähinnä kotimaan kohteissa, mm. kansallismaisemissa Kolilla, veneiltiin Suomen järvillä ja yövyttiin saarissa. Telttaelämä ja eräjormailu oli tuttua. Joinain kesinä oltiin Turun saaristossa, missä iskän tuttava piti majaa lohenkasvattajana.

Ensimmäinen ulkomaan reissuni oli 8-vuotiaana Kreikkaan, missä kohteina oli Rodos, Faliraki ja Kalithea. Muistan läkähdyttävän kuumuuden, upeat vanhat linnat ja rauniot, istuskelun satamassa ilta-aurinkoa ihaillen, Kalithean antiikkisen kylpylän, minimarketin ystävällisen myyjän, jättikokoisen simpukan jonka löysin kukkulan laelta, ensimmäisen käydyn englanninkielisen ”keskustelun” leikkipuistossa. Silloin tiesin, että haluan nähdä lisää maailmaa ja tutustua erilaisiin kulttuureihin.

Kreikassa perheen kanssa vuonna 1991. Vaikka olin vasta lapsi, muistan elävästi tuon ensimmäisen ulkomaan reissuni <3

RUOTSI

Myöhemmin käytiin perusreissut Virossa ja Ruotsissa, mutta niistä ei tarvinne kirjoittaa erityismainintoja. Ruotsissa ja Virossa on tullut pyörittyä aikuisiällä enemmänkin, mutta reissut rajoittuvat kaikille tuttuihin Tallinnaan ja Tukholmaan. Lisäksi olen käynyt muutaman kerran Tukholman ulkopuolella Lidingössä, kun olen vieraillut Pohjois-Korean suurlähetystössä järjestöhommien tiimoilta. Tukholmassa pidän erityisesti Södermalmin alueesta, koska siellä on kauniita vanhoja rakennuksia ja ihastuttavia antiikkikauppoja. Satamasta kaupunkiin päin käveltäessä tulee vastaan Fotografiska-valokuvamuseo, jossa kannattaa ehdottomasti pistäytyä.

Laiva-mätöillä hyvässä seurassa.

Riimukivi Tukholman satamassa.

Eräässä Södermalmin antiikkikaupoista.

Tukholmassa on paikoin suht samanlaista katukuvaa kuin Helsingissä. Tykkään tosi paljon näistä
vanhoista rakennuksista, jotka ei kuitenkaan ole liian koristeellisia tai prameilevia.

Pohjois-Korean suurlähetystöön on tapana viedä kukkatervehdys.

Tarjolla on aina mita herkullisimpia korealaisia ruokia.

Uusia tuttavuuksia. Nämä tytöt Saksasta ja Kiinasta olivat sohvasurffaamassa ruotsalaisen Korean ystävän luona ja pääsivät mukaan suurlähetystön vastaanotolle.

VIRO

Tallinnasta sen verran, että suosittelen keskiaika-teemaista Olde Hansa -ravintolaa vanhassa kaupungissa! Se on tosi tunnelmallinen ja mukava paikka. Satamasta pois päin kävellessä vastaan tulee Estonian muistomerkki, Katkenud Liin, minkä huomasin vasta pari-kolme vuotta sitten käydessämme mieheni kanssa päiväreissulla Virossa. Kävin muuten ensimmäisen kerran Tallinnassa vuonna -96, ja on ollut jännä seurata kaupungin kehitystä. Silloin siellä ei ollut mitään muuta kuin Viru-hotelli, McDonalds ja Mustamäen tori, minne kaikki turistit pakkautuivat ostamaan piraattilevyjä ja -vaatteita.

Vanalinn.

Taustalla Raekoda.

Arkkitehtimuseo.

Katkenud Liin – Estoniassa kuolleiden muistomerkki.


Harmittelen edelleen, etten lähtenyt parikymppisenä porukoiden mukaan Lappiin ja Norjaan. Kyllä, olen käynyt Meksikossa asti, mutta oman maani upeinta kolkkaa en ole vieläkään päässyt tutkimaan. En ole koskaan käynyt Kalajokea pohjoisemmassa..

MATKAILU SAA ODOTTAA

Jo yläasteella minulla oli selkeä visio, että haluan joskus lähteä Etelä-Amerikkaan. Rakastin espanjan kieltä ja Latinalaista Amerikkaa. Meni kuitenkin vuosia, etten päässyt mihinkään koti-Suomesta. Nuoruuden huumassa rahaa paloi kaikkeen muuhun paitsi matkusteluun, myös opiskelut ja työttömyys rajoittivat liikkuvuutta. Säästöistä ei ollut tietoakaan, velkaa sitäkin enemmän, ja näin maailman valloitus jäi kaukaiseksi haaveeksi..

Kirjoita kommentti
maanantai, joulukuu 17, 2018 by