Monthly Archives

syyskuu 2019

Takaisin Suomessa – käänteistä kulttuurishokkia ja epävarmuutta

Suomeen paluusta on muutaman viikon päästä kaksi kuukautta. Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen muutamaan kertaan, mutta normaalin kirjoittamisen flown sijaan olen tuijottanut vilkkuvaa kursoria. Tiesin, että kotiinpaluu tulisi olemaan rankkaa ja olin yrittänyt henkisesti valmistautua siihen, mutta miten voi valmistautua kurjaan oloon. Luin paljon artikkeleita käänteisestä kulttuurishokista ja siihen valmistautumisesta. Tiedättehän ohjeet siitä, miten pitää antaa itselleen aikaa, hyväksyä tunteensa ja nähdä ihmisiä sekä tehdä kivoja asioita. Hyviä ohjeita, mutta vaikea toteuttaa käytännössä, kun mielen on vallannut surumielisyys.

Käänteinen kulttuurishokki tuntuu hieman samalta kuin eroaminen. Ensitapaamiselta ihastuit. Kaikki oli mielenkiintoista ja et malttanut odottaa seuraavaa päivää. Yhdessä vietettyjen päivien myötä ihastuminen syventyi. Olit onnellinen ja et halunnut ajatella liikaa sitä, että joku päivä asiat eivät ehkä olisikaan niin. Jossain vaiheessa todellisuus astui kuvioihin. Piti alkaa miettiä asioita tulevaisuuden kannalta ja sitä, mikä olisi järkevää. Täytyi päästää irti ja palata siihen, mitä elämä oli ollut ennen. Mutta sitten tajuat, ettei ole paluuta takaisin siihen mitä oli ennen, sillä et voi palata taaksepäin takaisin entiseen elämään. Niinpä tekee mieli istua kotona katsomassa Netflixiä ja vetämässä jäätelöä, eikä nauttia mistään, sillä varmasti mikään nykyhetkessä tai tulevaisuudessa ei voi olla yhtä hienoa kuin se mitä oli. Samalla tiedän, että olisi aika katsoa romanssiani Brightonin kanssa elämää muuttavana kokemuksena, muttei antaa sen määrittää nykyhetkeä.

Paluun jälkeen on ollut toki myös monta hyvää hetkeä. On ollut hauskaa viettää aikaa läheisten kanssa ja tehdä kesäjuttuja Suomessa. Ihanaa oli myös saada asunto ja omat tavarat muutettua sinne. Kämppiselämän jälkeen osaa arvostaa omaa rauhaa. Samalla myös omat rakkaat tavarat kuten DVD-boksit ja lempikirjat pääsivät vihdoin laatikoistaan ja huomasin, että vaikka vähällä pärjää on materia myös osittain tärkeää. Ensimmäistä kertaa tunsin todella olevani kotona ja innoissani siitä, kun menin töihin. Urheilu on aina ollut iso osa elämääni ja tämän kontekstin ja yhteisön puuttuminen oli välillä rankkaa. Kotihallin oven avaaminen ja valmentamisen sujuminen kuin ennenkin, mutta entistäkin isommalla innolla, oli helpotus ja edesauttoi kotiutumista. Myös festarit hyvässä seurassa toi tunteen siitä, että kaikki hauska elämässä ei ehkä olekaan ohi.

Lähes kahden kuukauden jälkeen on hyvä nähdä, että edistymistäkin on tapahtunut. Kun ensimmäisten viikkojen aikana meinasin jäädä auton alle, unohtelin Suomen kielen sanoja ja saatoin olla itkun partaalla pienistäkin asioista on näistä päästy jo eteenpäin, ja olen saanut katsetta syksyn suunnitteluun. Lisäksi en ikävöi Brightoniin koko ajan, vaikkakin päivittäin mietin monia mukavia muistoja. Eniten ikävöin kaveriporukkaa ja samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa vietin paljon aikaa Brightonissa. Uskon kuitenkin, että joidenkin kanssa polut ehkä vielä tulevaisuudessa kohtaavat ja jos eivät niin olen kiitollinen jokaisesta, jonka matkallani tapasin.

Kotiinpalaaminen on ristiriitaista, sillä tavallaan toivoo voivansa palata entiseen tietäen samalla, ettei se ole mahdollista. Ihmisten elämä ei ole pysähtynyt odottamaan omaa paluuta ja asiat ovat muuttuneet. Jotkin ehkä peruuttamattomasti. Vaikka tämä muuttunut todellisuus tuntuu vieraalta samalla pelkään, että mikään ei ole muuttunut eikä muutukaan. Koin tämän kokemuksen, ja tiedän millaista elämä voi parhaimmillaan olla, kun ottaa riskejä ja on valmis epäonnistumaan, mutta mitä jos palaaminen vetää minut takaisin vanhoihin uomiin.

Pohdin pitkään miksi palaaminen aiheutti kulttuurishokin kun lähteminen ei. ”Muutos on kivuliasta vain jos sitä vastustaa”, kuuluisa sitaatti opastaa ja ehkäpä avaa tilannetta. Vaihtoon lähtiessä lähdin toteuttamaan unelmaa. Hyppäsin haasteisiin ja muutokseen ja tunnuin uivan myötävirtaan satunnaisista vastoinkäymisistä huolimatta. Palaaminen taas tuntuu siltä, että yritän seisoa virrassa, joka pyrkii työntämään eteenpäin, mutta en halua lähteä, sillä olen epävarma suunnasta. Mihin seuraavaksi? Mikä on minulle oikea suunta? Mitä tehdään unelman toteuttamisen jälkeen?