Suomen suurin matkablogiyhteisö

Tongariro Alpine Crossing

Tongariro Alpine Crossing singahti aika nopeasti Uuden-Seelannin TO DO -listalle, kun ennen reissua googlailin, että mitä kaikkea haluaisinkaan tehdä Uudessa-Seelannissa. Yksi maailman parhaista päivävaelluksista kaksinkertaisen maailmanperintökohteen maisemissa Mordorin Tuomiovuoren liepeillä? Count me in!

Kyseessä on siis pohjoissaarella Tongariron kansallispuistossa sijaitseva 19,4 kilometrin pituinen yhdensuuntainen vaellusreitti, joka kipuaa parhaimmillaan 1886 metrin korkeuteen. Kansallispuisto on maailmanperintökohde sekä luonto- että kulttuuriarvonsa takia. Karua maisemaa hallitsevat tulivuoret Ruapehu, Tongariro ja Ngauruhoe, joista jälkimmäinen on tosiaan päässyt valkokankaalle Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Tuomiovuorena.

Kävin kansallispuistossa ensimmäisen kerran jo syyskuussa, mutta Tongariro Alpine Crossingin kävelin helmikuun lopussa. Reitin taivaltaminen herätti etukäteen suuren innostuksen lisäksi myös pelonsekaista kunnioitusta, sillä netti on pullollaan kertomuksia huonosti varustautuneista turisteista, jotka on jouduttu pelastamaan reitin varrelta sään yllätettyä. Matkaan lähdin kuitenkin rohkeasti itsekseni, sillä Tongariro on kuitenkin sen verran kaukana Aucklandista, että aikatauluja oli hankalaa sovittaa yhteen useamman päivän reissua varten. Lopulta pysähdyinkin Tongarirossa muutamaksi päiväksi eteläsaarelle suuntautuneen roadtrippini alkajaisiksi. Otin pariksi päiväksi huoneen kylästä toivoen, että sää sallisi vaelluksen jompana kumpana päivänä. Kun sää vaikutti suotuisalta, varasin itselleni toiseksi päiväksi bussikuljetuksen reitin alkupisteeseen.

Kello soi sinä aamuna viideltä, ja tuntia myöhemmin kömmin bussiin tähtien loisteessa. Lämmintä oli vain viisi astetta, mikä tuntui aika karulta, kun Aucklandissa oli ollut paria päivää aiemmin peräti +27 astetta. Vähän ennen seitsemää ihailin auringonnousua Mangatepopon parkkipaikalla ja mietin mihin olinkaan ryhtymässä. Väsytti, oli kylmä, eikä olokaan ollut paras alkavan flunssan takia.

Ihan rehellisesti sanottuna mua ei ihan hirveästi kiinnostanut noiden ensimmäisten tuntien aikana sen päivän ohjelmanumero, niin paljon kuin sitä olinkin etukäteen odottanut. 😀 Kuka muka ehdoin tahdoin haluaa urheilla huonosti nukutun yön jälkeen ja flunssan puskiessa päälle? No, ensimmäinen tunti sujui kuitenkin leppoisasti hitaasti nousten, mutta sitten alkoikin kiipeäminen. Pahamaineinen Devil’s Staircase oli kieltämättä jyrkkä nousu, jonka aikana tuli pidettyä luovia taukoja. Olin kuitenkin odottanut jotain pahempaa, eivätkä paholaisen portaat loppujen lopuksi tuntuneet lainkaan mahdottomilta. Nousun jälkeen sai levähtää hetken South Craterin tasangolla, jonka jälkeen oli vuorossa vielä viimeinen nousu Red Craterille reitin korkeimpaan kohtaan 1886 metrin korkeuteen. Nousu oli paikoin vähän konstikas ja liukas, polulla oli jopa jäätä.

Väsymys unohtui kokonaan ylhäällä. Maisemat olivat huikaisevan hienot, ja tuntui kuin olisin astellut toiseen maailmaan.

Sitten oli aika aloittaa laskeutuminen. Eniten onnettomuuksia Tongariro Crossingilla tapahtuu osiolla, joka laskeutuu Red Craterilta alas järville. Puoliksi kävelin ja puoliksi liu’uin alas kapeaa harjannetta. Moni liukastui ja kaatui matkalla alas, mitä en kyllä yhtään ihmettele.

Käännyin vielä viimeisellä järvellä katsomaan taakse tasangon yli sinne, mistä olin hetki sitten tullut. Tuntui kuin olisin kävellyt kuussa.

Hienoimmat maisemat jäivät taakse, ja edessä oli kilometrien mittainen lasku Ketetahin parkkipaikalle. Maisemat eivät ihan hirveästi vaihdelleet, ja alasmeno sujui melko reippaasti. Tein vielä loppuspurtin, etten joutuisi odottamaan seuraavaa bussikuljetusta. Kaiken kaikkiaan suoritukseen kului aikaa 8,5 tuntia. Varsinaista kävelyaikaa en osaa sanoa, sillä vietin ylhäällä ikuisuuden ihailemassa maisemia ja pitämässä kunnon ruokataukoa.

Tongariro Alpine Crossing osoittautui yhdeksi matkan kohokohdista (niitä toki on monta), ja olin ihan hurjan tyytyväinen, että kävelin sen. Mitä olosuhteisiin tulee, niin olin todella onnekas, sillä (kuten paikalliset sanoivat) ne olivat likimain niin täydelliset kuin vain voivat olla. Olisi voinut olla ihan erilainen tarina kerrottavana, jos olisin rämpinyt 20 kilometriä sumussa ja sateessa.

 

Muutama käytännön vinkki

-Varaa mahdollisimman varhainen bussikuljetus reitin alkupisteeseen, että vältyt ruuhkilta. Kuten kuvista näkyy, reitillä oli todella paljon porukkaa tuikitavallisena tiistaina helmikuun loppupuolella. Ei tullut yksinäinen olo. 😀 Bussikuljetus on tosiaan melkeinpä pakollinen pysäköintirajoitusten takia, ja kuljetuksissa on myös se hyvä puoli, että kuskit pitävät kirjaa, että kaikki ovat päässeet päivän päätteeksi pois vuorilta.

-Vaikka olisi keskikesä ja sääennuste olisi täydellinen, varaudu säähän kuin säähän. Kunnon kengät, lämmintä vaatetta, hattu ja aurinkorasvaa.

-Ota mukaan reippaasti vettä ja syötävää. Bajamajoja reitin varrella on kivasti, mutta vessapaperia niissä ei ole, pakkaa siis sitäkin mukaan.

-Kulje omaan tahtiin ja nauti maisemista!

 

Tähän loppuun disclamer: Kuvat on otettu puhelimella. Laatu ei ole päätähuimaavaa. 😀

Previous Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply