Sohvasurffausta Iranilaisessa vuoristokylässä

maanantai, toukokuu 6, 2019

Saimme Iraniin saavuttuamme sohvasurffauksen kautta viestin kolmekymppiseltä Hadilta. Hän kertoi kotikylästään ja kutsui meidät hänen ja hänen äitinsä kotiin Yachecai nimiseen vuoristokylään lähelle Isfahanin kaupunkia. Hadi lupasi näyttää minulle ja siskolleni miltä elämä näyttää Iranin suurkaupunkien ulkopuolella ja lupasi tutustuttaa meidät maan perinteisiin ja kulttuuriin. Ajatus tästä kiehtoi. Niinpä otimme tarjouksen vastaan ja matkasimme Teheranista ensin Isfahanin kaupunkiin ja sieltä kyseiseen Yachecain kylään. Tarkoituksenamme oli alunperin majoittua perheen luona vain kaksi yötä, mutta jatkoimme matkaamme loppujen lopuksi vasta kymmenen yön jälkeen. Aikamme Yachecaissa oli koko Iranin matkamme kohokohta. 

Manteleita ja hasselpähkinöitä

Hadi tuli hakemaan meidät autollaan Isfahanista ja lähdimme sieltä ajamaan kohti 80 kilometrin päässä sijaitsevaa pikku kylää. Kuulimme matkalla, että Yachecai on tunnettu siitä, että lähes kaikki sen asukkaat saavat elantonsa manteleiden- ja hasselpähkinöiden viljelystä. Lähestyessämme kylää aloimmekin nähdä laajoille alueille istutettuja pähkinäpuita.

Hadi kertoi matkalla infoa kylästään ja omasta tarinastaan. Hän lähti lukion jälkeen kotoaan yliopistoon Isfahaniin ja työskeneteli siellä opintojensa päätyttyä muutaman vuoden englanninkielen opettajana. Hiljaisuus ja rauha vetivät hänet kuitenkin pian kaupungista takaisin kotiin. Hän kertoi, että moinen takaisinpaluu kaupungista kylään ei ole normaalia ja moni on kummastellut sitä, miksi hän palasi takaisin yksinkertaiseen elämäänsä. Hän sanoo olevasa onnellinen vain siellä ja kauhisteli mm. kaupunkien kiirettä ja saasteita. Hän hämmentää kyläläisiä myös sillä, ettei hän ole suostunut naimisiin vanhempiensa valitseman kumppanin kanssa. Moni hänen sukulaisistaan ja ystävistään on tavannut vanhempiensa valitseman puolisonsa ensimmäistä kertaa vasta hääpäivänä.

Vastuu Hadin perheen puuviljelmistä on nyt hänellä, sillä perheen isä menehtyi äkillisesti muutama vuosi sitten ja kaikki sisarukset asuvat kaupungeissa. Hadi kertoi, että pelkästään heidän puunsa tuottavat vuodessa 3000 kiloa mantelia ja 1000 kiloa hasselpähkinöitä. Koko kylän tuottamaa määrää en voi edes kuvitella. Hadi perusti äskettäin lapsuuden ystävänsä kanssa firman ja myy nyt manteleita Iranin lisäksi myös Intiaan ja Turkkiin. Yllätyimme, kun kuulimme, että myös manteleiden kuoret voidaan hyödyntää ja myydä esimerkiksi Turkkiin, jossa taloja lämmitetään polttamalla manteleiden kuoria lämmikkeeksi.

Yachechain kylässä asuu kesäisin noin tuhat asukasta, mutta talvisin määrä pienenee jopa puoleen kun asukkaat muuttavat talveksi kaupunkeihin. Kesällä hommia paiskitaan pähkinä- ja hedelmäviljelmien parissa aamusta iltaan, kun taas talvisin töihin liittyvää tekemistä ei ole oikeastaan ollenkaan. Talvet onkin siten pyhitetty rentoutumiselle ja sukulaisten tapaamiselle.

Kyläilyä 

Aikamme Yachecaissa perustui oikeastaan kyläillylle. Ja syömiselle. Yachecaissa ja sen naapurikylässä asui paljon Hadin sukulaisia ja ystäviä, niinpä päädyimme lähes joka päivä uuteen paikkaan teelle ja syömään. Vierailimme useaan otteeseen mm. Hadin serkkujen ja heidän perheidensä luona.

Etenkin yksi hänen serkuistaan tuli meille vierailumme aikana todella läheiseksi sillä vietimme tämän perheen kanssa paljon aikaa. Joimme yhdessä litroittain teetä, teimme kasvomaalauksia perheen lapsille, keskustelimme uskonnosta sekä maittemme eroista ja yhtäläisyyksistäin. Serkku ei ollut poistunut kylästään oikeastaan minnekään, mutta hän rakasti matkustelua. Hän hoitaa maailmaan tutustumisen karttapalloonsa, maailman karttoihin ja kirjallisuuteen paneutumalla. Hän tiesi maailmasta ihailtavan paljon ja keskustelu hänen kanssaan oli mielenkiintoista ja opettavaista. Ekomatkailua parhaimmillaan.

Vierailimme niin Hadin naapureiden, sukulaisten kuin tutun tuttujenkin kodeissa. Yksi kyläreissuista jäi todella mieliimme. Saimme kutsun Hadin tutun tutun luo ja koska perhe ei ollut Hadille läheinen, he kutsuivat vierailulle vain minut ja siskoni. Hadi ajoi meidät aamulla naapurikylään, toivotteli hauskaa päivää ja lupasi hakea meidät, kun vain ilmoitamme olevamme valmiita. Hän oli tähän asti toiminut tulkkinamme ja nyt kukaan suuresta kyläpaikan perheestä ei puhunut englantia. Kommunikointi olikin siis hieman hankalampaa kuin aikaisemmin. Vaikka yhteistä kieltä ei ollut, aikamme yhdessä oli silti hauskaa. Katselimme valokuvia, söimme hirmuisen määrän lounasta ja nauroimme paljon. Lähinnä juuri sille, että kommunikointimme oli mielenkiintoista viittomista ja äheltämistä.

Joimme lounaan jälkeen teetä ja koska vierailu oli kestänyt silloin jo muutaman tunnin, ajattelimme, että lähtisimme pian takaisin majapaikkaamme. Kun kysyimme perheeeltä, pitäisikö Hadille ilmoittaa aikatauluistamme, he nauroivat ja viittoivat käsillään, että Hadi saa odottaa.

He halusivat selkeästi näyttää meille jotakin ja aloimme tehdä lähtöä jonnekin. Pakkasimme mukaan teetä, pähkinöitä sekä vilttejä ja sanoimme hyvästit perheen isoäidille, joka jäi kotiin päiväunille. Osa perheestä rukoili vielä pikaisesti ennen lähtöämme ja tämän jälkeen istuuduimme koko porukan voimin lava-auton kyytiin. Isoisä istui rattiin ja oli retken aika.

Nousimme rämisevällä autolla kukkuloille ja pääsimme ihastelemaan upeita maisemia. Aurinko paistoi ja joka paikassa näkyi manteli -ja pähkinäpuita. Kävimme katsomassa lehmiä ja kauniille paikalle päästyämme isoisä sytytti nuotion ja laittoi teeveden kiehumaan. Joimme teetä ja söimme kuivattuja marjoja ja pähkinöitä, joita joku naisista hakkasi kivillä auki samaa tahtia, kuin saimme syötyä edelliset. Yhteistä kieltä ei ollut vieläkään, mutta nauru vain jatkui.

Kun palasimme takaisin kylään, saimme kuulla, että jälleen olisi ruoan valmistuksen aika. Lounaasta oli kulunut vasta hetki ja olimme vielä aivan täynnä. Emme kuitenkaan panneet vastaan, sillä perhe halusi varta vasten opettaa meille, kuinka iraninilainen perinneruoka Ash eli yrttinen kasvisspagettikeitto valmistetaan. Pyörin Saaran kanssa kokkailun ajan lähinnä vain jaloissa, mutta opimme kuitenkin reseptin ja nyt Suomeen palattuamme olemme valmistaneet samaista keittoa jo useasti. Istuimme kokkailun jälkeen mahat täysinä lattialle syömään ja tyhjennettyämme perheen käskystä kaksi suurta keittolautasta per naama vitsailimme, että se tästä vielä puuttuisi, jos Hadin äiti olisi tehnyt illallista sinne palattumme. Ajatuskin lisäsyömisestä vielä saman vuorokauden aikana kauhistutti.

Pimeän tultua hyvästelimme perheen ja kiitimme naurun ja ruoan täytteisestä päivästä ja Hadin luokse päästyämme pöydässä odotti, mikäs muukaan kuin illallinen.

Historiaa

Yachecain talot ovat vanhoja, mutta ne ovat säilyneet hyvin ja jopa kylän vanhin talo oli vielä pystyssä. Ihmettelimme kujia kävellessämme sitä, miksi monissa ovissa oli kaksi erilaista koputinta ja selvisi, että joskus toinen niistä oli tarkoitettu miehille ja toinen naisille. Naisten täytyi tunnistaa oma koputusäänensä ja miesten omansa. Eikä vastakkaisen sukupuolen edustajalle saanut avata ovea. Yritimme Saaran kanssa kuulla eron näiden kahden peräkkäisesti tehdyn äänen välillä, mutta se oli vaikeaa, vaikka ympärillä ei ollut hälinää. En tajua miten ihmiset ovat kuulleet koputukset, vaikkapa äänekkäiden keskustelujen seasta sisällä ollessaan ja erottaneet kenen vuoro on avata.

Opimme myös mm. sen, että kylän ihmisillä oli joskus tapana piilottaa arvotavaroitaan ja rahaa seiniensä rakenteiden väliin piiloon varkailta. Piilot jäivät usein todellisiksi piiloiksi, koska kätköjen ainoat muistajat eivät enää olleet olemassa. Hadi kertoi, että yhtä vanhoista taloista oltiin kunnostettu perusteellisesti noin kymmenen vuotta sitten ja seinien rakenteiden välistä löytyi samalla satoja vuosia vanha kultakolikkokätkö. Aarre päätyi kolikoiden löytäjän vastustuksesta huolimatta museoon.

Kiertelimme kylässä majoittajamme seurassa lähinnä vain pimeän aikaan, koska sohvasurffaus ei ole Iranin sääntöjen mukaan sallittua. Kaupungeissa liikkuminen sohvasurffausmajoittajien kanssa ei ollut ongelma, mutta pikkukylässä riski kiinnijäämisestä oli uteliaiden ja tuttujen kyläläisten takia suurempi. Hadi neuvoi, että jos poliisi olisi tullut meitä vastaan, meidän täytyisi kertoa Hadin olevan taksikuskimme ja että olimme vain ajamassa hänen kyydissään Isfahanin kaupunkiin.

Pääsimme muutaman kerran vierailemaan kylän vanhimmissa taloissa ja, vaikka ne näyttivät ulkopäin todella alkeellisilta, ne olivat sisältä kuin muutkin kylän kodit. Yksinkertaisia, mutta siistejä ja rempattuja. Yksi kyläläinen esitteli vierailun ohessa vanhan leipomonsa ja näytti, kuinka hän aikoinaan paistoi leipää maahan kaivetussa uunissaan.

Kaapu ylle ja markkinoille

Yachechaissa järjestetään joka lauantai markkinat ja pääsin Saaran kanssa Hadin äidin mukana katsomaan, miltä pikkukylän markkinatunnelma näytti. Kylän sääntöjen mukaan naisten täytyy aina ulkona liikkuessaan verhoutua pitkään koko vartalon peittävään kaapuun. Niinpä Hadin äiti veti sellaisen ylleen lähtiessämme. Koska olimme turisteja, saimme liikkua samoissa vaatteissa kuin muuallakin Iranissa eli pyllyn peittävässä löysässä mekossa ja huivissa.

Laskeuduimme kävellen vanhaankaupunkiin ja saavuimme kadulle, jonka laidoille myyjät olivat asettuneet autoineen ja pöytineen. Myytävänä oli vaatteita, keittiötarvikkeita, pähkinöitä, teetä ja peittoja. Kaikki tunsivat toisensa ja markkinat olivat myös tilaisuus, päästä vaihtamaan tuttujen kanssa kuulumisia. Oli hauskaa, että jopa me pystyimme löytämään markkinajoukosta tuttuja. Olimmehan vierailleet niin monen kyläläisen luona ennen tuota kyseistä toripäivää. Istahdimme heidän kanssaan kadun laitaan syömään paistettua maissia ja rusinoita.

Kylässä ei oltu totuttu näkemään ulkomaalaisia turisteja. Niinpä saimme paljon katseita ja moni tuli luoksemme kysellen Hadin äidiltä keitä me olemme. Vaatteitamme tuijotettiin hieman oudoksuen ja, vaikka olimmekin saaneet luvan lähteä ulos ilman kaapuja, tuntui yhtäkkiä siltä, että sellainen kuuluisikin olla yllä. Vain muutama kylän asukkaista oli opiskellut englantia ja törmäsimme sopivasti yhteen heistä. Hän oli hymyilevä teini, joka seurasi meitä jonkin aikaa, kunnes rohkaistui juttelemaan. Muiden kanssa vain hymyilimme.

Ostimme markkinoilta teetä, rusinoita sekä jonkin sortin paahdettua viljaa, jota perheellä oli tapana napostella.

Lisää ruokaa ja lisää vierailuja

Noiden kymmenen päivän aikana opimme sen, että iranilaiset syövät valtavia määriä ruokaa. Hadin äiti on mieletön kokki ja pääsimme kokeilemaan lukuisia iranilaisia perinneherkkuja. Hän teki kaikki vierailumme aikaset ruoat vegaanisesti! Niin kilttiä ja ihanaa <3

Yritimme Saaran kanssa tarjoutua auttamaan keittiössä lukuisia kertoja, mutta apumme otettiin vain harvoin vastaan. Yhtenä päivänä Saara sai vallata keittiön ja leipoi perheelle pieniä uppopaistettuja omenapiirakoita. Se tuntui tarpeeksi suomalaiselta maistiaiselta, joka oli helppo toteuttaa ilman omia raaka-aineitamme ja uunia. Leipomispäivä osui hyvin torstaille, sillä juuri torstaisin kyläläiset vierailivat perheidensä ja ystäviensä luona (aivan kuin muina päivinä eivät sitten vierailisi.. )

Tällä kertaa vierailulle saapuivat Hadin sisko perheineen, serkku perheineen, toinen serkku perheineen ja yksi Hadille lähes tuntematon kylän mies. Hän tuli käymään vain koska oli kuullut, että talossa oli ulkomaalaisia vieraita. Iranilaiseen tapaan jokainen vieras otettiin ilolla vastaan ja nyt tarjottavana oli mm. Saaran omenapiirakoita.

Vastaanottamista ja antamista 

Voisin väittää, että nuo 10 päivää olivat paras ja jotenkin kokonaisvaltaisin sohvasurffauskokemukseni tähän mennessä ja kerroin tässäkin vasta pienen osan siitä kaikesta, mitä pääsimme kokemaan ja tuntemaan. Sohvasurffaus on ihanaa, mutta ei se aina helppoa ole. Tuntui, että saimme taas itse niin paljon, että välillä oli vaikeaa vastaanottaa ruokaa ja majapaikkaa ilman maksua. Yritimme kuitenkin tarjoutua maksamaan kauppaostoksia ja auttamaan esimerkiksi kotitöissä.

Saimme onneksi kuulla vierailumme aikana jotain, mikä muistutti taas siitä, että kaikki antaminen ei ole näkyvää materiaa tai edes käytännön apua. Hadi kertoi olleensa jo vuosia jotenkin jumissa ja sellaisessa elämänvaiheessa, jossa hän haluaisi muuttaa kaiken. Jokin oli pidätellyt häntä toteuttamasta haaveitaan. Hän kertoi, että vierailumme ansiosta hän tajusi yhtäkkiä, mitä hän haluaa elämältään ja kertoi mm. aloittavansa matkustelun. Kuulinkin juuri, että hän poistui muutama päivä sitten ensimmäistä kertaa ikinä Iranin rajojen ulkopuolelle ja lähti Intiaan. Hauskaa!

Hänestä tuli vierailumme aikana kasvissyöjä ja kyläläiset nauroivat hämmästellen, että mitä ihmettä ne suomalaiset menivät tekemään.

Semmoista!

Senni

 

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.