Koulu kesken ja Bosniaan

sunnuntai, huhtikuu 14, 2019

Kyllä vain! Pakkasin kahden kuukauden aikana kertyneet maalaukset laukkuihini ja lopetin opiskelut Limingan taidekoulussa. Aloitin rakkaiden halikierroksen Kajaanista ja jatkan tästä Pälkäneen ja Helsingin kautta Loviisaan. Viikon kuluttua lähden maatapitkin matkalle Bosnian maaseudulle.

Mietitkö miten tähän taas päädyttiin? Vai vain hymähdät koska arvasit, että tietenkin. Oli miten oli, kerron vähän kuitenkin.

Tai oikeastaan ei kai tässä sen kummempaa kerrottavaa olekaan, tuulen kuljettamanahan tässä on viime vuodet menty ja sama meininki jatkuu. Toisaalta luulin kyllä tosissani, että asuisin Limingassa kesäkuun alkuun asti enkä kaipailisi muuta..

Muutin Liminkaan syntymäpäivänäni eli tammikuun viimeisenä. Olimme juuri palanneet siskoni kanssa kotiin Iranista. Sen sijaan, että olisin pitänyt tavarani rinkan uumenissa odottamassa matkan jatkumista tyhjensin sen sisällön kaappeihin ja asetuin. Tarkoitukseni oli jatkaa taidekoulussa taiteilua lukukauden loppuun. Nautin kyllä olostani koulussa ja Limingassa ylipäätään, mutta samalla iso osa minusta kaipaili seikkailua. Olin ajatellut, että tämä kevät opettaisi minut ennen kaikkea rauhoittumaan ja vain maalaisin, ulkoilisin ja hengittelisin kaipailematta vauhdikkuutta. Tai oikeastaan, että ei tarvitsisi opetella tuollaista vaan se rauha tulisi luonnostaan.

Kyllä minä kaikkea tuota tein, mutta äh! Satunnainen liftaaminen Ouluun ja Kajaaniin lievitti seikkailunhalua jonkin verran, mutta ei tarpeeksi. On hankala selittää miltä se jännityksen ja jonkin uuden kaipuu tuntuu, kaikki eivät kuulemma tunne sitä samalla tavalla. Sen iskiessä tahdon lähteä matkalle, liftata, mennä huvipuistoon tai benji hyppäämään, telttailemaan tai vähintään vaikka kiivetä katolle. Tehdä, nähdä, kokea, tavata ja tuntea jotain kutkuttavaa.

Lähdöntunnetta ei ollut ensimmäisen kuukauden aikana kai laisinkaan, toisen kohdalla jo useammin ja viimeisten viikkojen aikana se tuntui vahvemmin. Tuon fiiliksen tullen sanoin itselleni, että pysy nyt ja nauti tästä kaikesta. Noista sanoista huolimatta selasin menneen kuukauden aikana useaan otteeseen workaway.infon vapaaehtoispaikkoja ja aloin harkita sitä, että lähtisin kesän seikkailuille jo suunniteltua aiemmin. Laitoin itseasiassa muutamaan paikkaan Norjaan jo viestiäkin, mutta en kuitenkaan enää vastannut takaisin saamiini viesteihin. Päätin jäädä.

Päätin oikeasti. Mutta sitten sain yllätysviestin Bosniasta. Ystäväni Jasmina kysyi suunnitelmistani ja kertoi, että hän ja hänen perheensä ovat lähdössä huhtikuun lopulla Kreikkaan pitämään kahden viikon retriittiä. He etsivät tuolle ajalle kotiinsa eläin -ja talovahtia. Hihkaisin ja sillä sekunnilla aivan kuin unohdin sen, että olin juuri päättänyt jäädä. Soitin hänelle ja kerroin kuinka olin haikaillut lähtöä jonnekin, mutta päättänytkin olla lähtemättä. Hän nauroi ja sanoi tämän olevan merkki neuvoen kuuntelemaan sydäntäni. Se neuvoi lähtemään. Juttelimme ja kerroin, että voisin jäädä heidän luokseen samalla pidemmäksikin aikaa, olinhan viimeksikin vapaahehtoisena vajaan kuukauden. Rakastan sitä paikkaa. Jasmina ja hänen miehensä muuttivat tyttärensä Farahin kanssa kaupungin vilinästä maalle ja rakennuttivat itselleen pienen kodin. He asuvat luonnossa ja nauttivat elämän yksinkertaisista asioista. Jasmina kotikouluttaa tytärtään, kirjoittaa blogiaan sekä järjestää miehensä kanssa vegaani- ja raakaruokakursseja ympäri Eurooppaa.

Olen miettinyt menneen viikon ajan kaikenlaista. Samalla olen innoissani ja samalla mietityttää. Mm. se olenko nyt jollain tapaa epäonnistuja kun en taaskaan vienyt aloitettua juttua (tässä tapauksessa taidekoulua) loppuun ja pysynyt suunnitelmassani? Olisinko voittanut itseni jäämällä ja viemällä kevään opinnot ns. kunnialla loppuun? Onko vauhdikkuuden vaihtaminen rauhoittumiseen ylipäätään edes tavoittelemisen arvoista ja jotain mitä jokaisen meistä täytyisi haluta ja osata? Jos minun pitää erikseen päättää jäädä ja estellä lähtöä, onko sekään oikein? Entäs lähtöni ihmissuhteiden kannalta? Se minua taitaa tässä oikeastaan eniten mietityttää. Sain kuulla uudelta tuttavuudelta sanat, että teen virheen kun lähden ja vaikutan kuulemma siltä, että pakoilen tunteitani. Ei siitä sen enempää, mutta uskon, että olin luvannut lähteä ennen kuin mitään pakoiltavaa olisi kerennyt syntyäkään. Tai sitten en tiedosta sitä ja suostuin Bosnian pyyntöön innoissani juuri pakoillakseni jotain aluillaan olevaa. Ken tietää. Ojensin nuuskamuikkuspostikortin ja sanoin heipat. Ja nyt ehkä kaipailen.

Uskon kaikista päässä pyörivistä kysymyksistä huolimatta jälleen kerran siihen, että näin tämän kuuluukin mennä. Ja että noiden asioiden kuuluukin pyöriä päässäni. Että Jasminan kuului laittaa viesti juuri nyt ja että innostuin lähtemään syystä. Tahdon tarttua eteeni annettuihin tilaisuuksiin etenkin jos tarttuminen tuntuu heti tilaisuuden tullen oikealta. Nyt se tuntui. Toisaalta mistä sitä taas tietää mikä on sydämen ohjausta ja mikä vaikka sitä jonkin pakoilua.. Ehkä joskus vielä ymmärrän senkin paremmin. Ja kokeilemallahan se selviää, tässäpä tätä eloa opetellaan. Lähden Suomesta tulevana sunnuntaina ja saavun kolmen matkustuspäivän jälkeen Bosniaan.

Kaiken kaikkiaan täällä kirjoittelee muikkunen joka on just nyt äärettömän kiitollinen kaikesta. Tuntuu, että eteen tupsahtelee tupsahtelemistaan kaiken maailman mahdollisuuksia. Bosnian jälkeen saan mm. koristemaalata Loviisan kaupunkia virallisena kesätyönäni. Tänään olen kiitollinen mm. Liminka kuukausista, yllätysviesteistä, lumen alta paljastuvasta asfaltista ja mummoistani. Lettukesteistä, taiteesta, omista poluista, toisten poluista ja siitä kun ne polut kohtailevat. Kiitollinen siitä, että voin tehdä omaa juttuani ja, että Liminkaankin voi palata heti syksyllä jos siltä tuntuu. Ja sitten siitä, että saan olla kesken ja vauhdikas ja silti riittän just tälläsenä.

Kohta mennään taas! <3

Sitä ennen vähän mummoloidaan.

Senni

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.