Kouluvierailu Teheranissa ja oppilaiden kysymyksiä suomalaisille

keskiviikko, joulukuu 26, 2018

Laitoimme siskoni kanssa couchsurfing sivustolle julkisen ilmoituksen saapumisestamme Iraniin ja jäimme odottamaan paikallisten yhteydenottoja. Karsimme saaduista ehdotuksista suosikkimme ja yksi niistä koski vierailua englanninkielisessä koulussa Teheranissa. Kerron siitä nyt tarkemmin.

Saimme viestiä nelikymppiseltä opettajalta nimeltä Akhbar Ghafouri. Hän kertoi viestissään perustaneensa Teheranin länsiosaan englanninkielisen koulun 14 vuotta sitten ja toimivansa kyseisen koulun rehtorina. Iranissa vain harvoilla lapsilla ja nuorilla on mahdollisuus päästä ulkomaille ja käyttämään englannin kieltä käytännössä, niimpä Akhbar oli keksinyt, että hän voisi tuoda ulkomaat oppilaidensa luo vieraiden avulla. Hän pyysi meitä viestissään tapaamaan oppilaitaan, kertomaan kotimaastamme sekä keskustelmaan nuorten kanssa englanniksi. Ehdotus vierailusta kuulosti kiinnostavalta ja päätimme Saaran kanssa käydä koululla. Olimme tämän Zabaniran nimisen instituutin ensimmäiset suomalaiset vieraat. Ennen meitä matkaajia on käynyt mm. Kiinasta, Venäjältä, Puolasta ja Perusta.Akhbar haki meidät autollaan Teheranin keskustasta ja ajoimme sieltä noin tunnin päässä sijaitsevaan kouluun. Hän kyseli matkan aikana Suomesta ja kertoi haaveilevansa matkasta maahamme. Hän ylisti suomalaista koulutusjärjestelmää sanoen, että Iranissa kaikki puhuvat siitä. Hän kyseli matkoistamme, Suomen turvallisuudesta, poliittisesta tilanteesta, opiskelumahdollisuuksista, luonnosta ja oikeastaan kaikesta valmistautuen kertomaan samoista aiheista pian oppilailleen. Hän sanoi olevansa huolissaan Iranin tämän hetkisestä tilanteesta liittyen tiukkoihin sääntöihin ja politiikkaan. Akhbar kertoi haaveilevansa aivan toisenlaisesta systeemista ja maailmasta ilman pahuutta ja valtioiden välisiä rajoja. Kun kysyimme uskooko hän siihen, että Iranissa asiat voisivat muuttua parempaan, hän sanoi ettei usko vaikka koko sydämestään toivookin niin.

Akhbar kertoi koulustaan sekä ammatistaan ja heti hänen kertomansa perusteella huomasi, että opettaminen on hänelle intohimo. Hän on puolet viikosta rehtorina omassa koulussaan, puolet opettajana valtion koulussa ja joka toinen viikko hän lentää Georgiaan kouluttamaan uusia opettajia. Aavistelimme hänen puheidensa perusteella, että miehen opetus tulisi olemaan erilaista kuin mihin Iranissa on totuttu ja sitä se olikin. Hän kannustaa oppilaitaan mm. matkustamaan ja puhuu avoimesti monesta asiasta josta täällä yleeensä ehkä vaiettaisiin. Kysyimme käsittelemiemme aiheiden jälkeen Akhbarilta mitä mieltä oppilaiden vanhemmat ovat hänen opetuksestaan ja hän sanoi nauraen, että he eivät kyllä tykkäisi jos kuulisivat.Akhbarin koulu on yksityinen englanninkielen koulu jossa opiskelijoita on valtavasti, yhteensä 1400 oppilasta. Nuoret opiskelevat pääasiassa valtion kouluissa ja käyvät Akhbarin koulussa muutamana päivänä viikossa oppimassa englantia. Käsitimme, että muualla opitaan vaan englannin alkeet jos niitäkään. Koulun tilat ovat pienet ja oppilaat viipyvät kerralla opetuksessa vain muutaman tunnin jonka jälkeen on seuraavan ryhmän vuoro. Nuoret on jaettu Iranilaiseen tapaan sukupuolen mukaan eri rakennuksiin ja me vierailimme tyttöjen luona. Noin 700 tytöstä oli meidän vierailumme aikana paikalla kolmasosa. Oppilaiden taso ja iät vaihtelevat paljon, joku on opiskellut koulussa jo vuosia, joku on vasta alottanut.

Kun saavuimme koululle oppilaat olivat kerääntyneenä pihalle ja tervehtivät meitä kovaan ääneen. Käsiimme ojennettin kukat, seinille oli teipattu kuviamme ja tervetulon toivotukset. Tajusimme, että matkaajien vierailut ovat oppilaille paljon isompi juttu kuin mitä olimme ajatelleet. Menimme ensin Akhbarin huoneeseen teelle ja saimme kuulla lisää tietoa koulusta. Hän kertoi, että jaksamisemme mukaan tiedossa olisi vierailut kymmenessä eri luokassa. Näimme luokkiin jo ennen vierailuja sillä Akhbarin seinällä oli näyttö josta näkyi periaatteessa koulun joka kolkkaan. Syyksi tähän hän sanoi, että näin hän voi näin mennä helpommin apuun sinne missä apua tarvitaan ja hän pystyy videonauhojen kautta seuraamaan koulunsa opetusta myös olleessaan töissä muualla. Naurahti kyllä, että vaikuttaa kieltämättä diktaattorimaiselta.

Aloitimme teen juonnin jälkeen kierrokset luokissa. Oppilaat nousivat aina saapuessamme seisomaan ja toivottivat tervetulleiksi. Akhbar alusti aina ensin farsin kielellä oppilailleen tietoa Suomesta ja sanoi, että tässä on kaksi tyttöä maailman parhaimmasta maasta. Hänen alustuksensa jälkeen oli vuorossa oppilaiden kysymykset meille. He olivat valmistelleet kysymyksiä koskien reissujamme, kotimaatamme ja Iran fiiliksiämme. Keskustelu ja kysymyksiin vastailu oli mieleenkiintoista ja ajattelin nyt jakaa tähän niitä kysymyksiä jotka jäivät vahvimmin mieleen ja toistuivat joka luokassa. Vaikeinta vastailussa oli se, ettei oikein tiennyt mitä Iranissa saa ja kehtaa vastata vaikka omassa päässä tiesinkin mitä haluaisin sanoa. Akhbar sanoi onneksi heti alusta asti, että puhukaa totta ja kertokaa rehellisesti mielipiteenne.

Oletteko naimisissa vai sinkkuja? 

Tämä kysymys kysyttiin usein jopa ennen kun oppilaat olivat kysyneet nimemme ja ikämme. Kun vastasimme, että olemme sinkkuja oppilaat kummastelivat ja kysyivät miksi. Akhbar oli kertonut meille aiemmin siitä, että usealle täällä avioliitto on elämän suurin tavoite. Hän toivoo voivansa opetuksensa kautta antaa nuorille lisää aihetta haaveiluun ja toivoo, että lapset ymmärtäisivät, että elämässä on paljon muutakin tavoiteltavaa kuin aikainen avioliitto.

Lempiruokamme Suomessa ja Iranissa? Mikä on vegaani? 

Luettelimme lempiruokiamme Iranissa ja nuoret ihmettelivät miksi emme maininneet kebabia ja muita liharuokia. Niinpä pääsimme aina pian ruokakysymyksen jälkeen puhumaan veganismista. Kerroimme, ettemme syö mitään eläinperäistä eli olemme vegaaneja ja tämä sai luokat kerta toisensa jälkeen hämmentyneiksi. Nuoret kysyivät miksi ja kerroimme syyksi ilmastonmuutoksen ja sen ettemme halua, että ketään tapetaan meidän syömisten takia eli turhaan kun saatavilla on muutakin.

Toivon, että nuo lyhyetkin vegaanikeskustelut jättivät heille ajateltavaa sillä täällä aiheesta tiedetään todella vähän ja vain harva puhuu kasvisruokavalioista. Selitimme, että Suomessa lihan ja maitotuotteiden kaltasia tuotteita saa kaikkialta ja Suomen lempiruuiksemme sanoimme mm. perunamuussin, nyhtökauran, marjat ja sienet.

Mitä mieltä olette huivipakosta ja muista pukeutumissäännöistä?

Vaikka minulla on huivipakkoon selkeä kantani, en tiennyt kuinka rehellinen saan turistina olla kaikkien niiden tyttöjen edessä jotka vetävät huivin ylleen joka aamu. Kerroin, että meillä ei säädellä pukeutumista oikeastaan millään tavalla ja että minusta kaikilla tulisi olla vapaus valita vetääkö huivin tai esimerkiksi vartalon peittävän kaavun päälleen vai ei. Mielestäni epäreiluinta pukeutumissäännöissä on se, että ne on kohdistettu vain naisille ja miehet saavat kulkea vapaasti haluamissaan vaatteissa. Sanoin, että yhtä epäreilua on se, että joissain maissa huivit kielletään kokonaan. Kaikilla tulisi olla vapaus valita, oli kyse sitten elämästä ilman huivia tai huivi päässä. Rangaistukset joita naisten pukeutumissääntöjen rikkomisesta seuraa ovat järjettömiä.

Millainen maa Suomi on? Mitä huonoa maassanne on? 

Vastasimme tähän aina kertomalla mm. missä Suomi on kartalla, millainen ilmasto meillä on ja miten paljon ihmisiä maassamme asuu. Akhbar ylisti vieressämme demokratiaamme, lehdistönvapautta ja Suomen parhautta. Hän sanoi lukeneensa, että Suomessa asuu maailman onnellisimmat ihmiset. Nuoret kysyivät onko se totta enkä jotenkin osannut vastata muuta kuin sen, että kai meidän kuulusi olla mutta emme ainakaan minusta vaikuta siltä. Kun yritin sanoa, että meilläkin mennään esimerkiksi politiikassa vielä aivan liikaa raha edellä ihmisten ja ympäristön sijaan, opettaja sanoi, että meidän pitäisi olla tyytyväisiä nykytilanteeseen.. Sanoin toivovani, että juuri siksi koska maassamme menee hyvin meidän pitäisi auttaa niitä joilla ei mene hyvin ja olla esimerkkinä esim. ympäristöasioiden suhteen sekä antaa apua sitä tarvitseville. Nyt tuijotamme vielä liikaa omiin napoihimme enkä kyllä ole tyytyväinen. Ristiriitaista, koska tietysti aiheita tyytyväisyyteen on monessa asiassa enemmän kuin täällä enkä tahtonut vähätellä sitä. Annoin Akhbarin ylistää Suomea rauhassa, mutta jäin kyllä miettimän hänen puheitaan. Tämä aihe jäikin päällimäisenä mieleen koko vierailusta.

Opiskeletteko yhdessä poikien kanssa? Millaista se on? 

Iranissa tytöt ja pojat opiskelevat erillään toisistaan ja tytöistä oli hassua kuulla, että meillä kaikki opiskelevat yhdessä. Kerroin mm. paritöistä ja tanssiaisista. Heitä nauratti ajatus siitä, että kaikki olisivat samassa koulussa. Oppilaat kysyivät mitä hyvää siinä on ja vastasin sen olevan ainakin opettavaista. He ihmettelivät mitä siitä voi oppia ja sanoin, että koska olemme muussakin elämässä samoissa tiloissa ja yhdessä, koulussa on hyvä mahdollisuus oppia toisista jo nuorena oli kyseessä sitten mikä sukupuoli tahansa.

Mitkä kolme asiaa haluaisit opettaa Iranilaisille tytöille?

En ollut valmistautunut tälläiseen ja koitin hetkessä keksiä mitä tärkeää voisin heidän mieliinsä jättää. Päädyin aika kliseisiin eli kannustamaan siihen, että he oikeasti uskoisivat unelmiinsa ja ylipäätään edes unelmoisivat. Toivoin, että he luottaisivat itseensä, olisivat rohkeasti omia itsejään ja etsisivät oman reittinsä elämässään.

Mitä muuttaisitte Iranissa? Mikä on mielestänne vialla? 

Tämäkin oli vaikea, koska en tiennyt mitä on sopivaa sanoa. Koitin jotenkin kiltisti sopertaa, että toivoisin ihmisten saavan vielä joskus elää täällä vapaasti ilman johtajien rajoittavia ja turhia sääntöjä. Olemme tavanneet monta paikallista ja kuulleet liian monta tarinaa siitä miten tavallisten ihmisten elämää yritetään säädellä ja kuinka he toivoisivat muutosta lähes kaikkeen. Ja kuten muuallakin, täälläkin olisi lopetettava esimerkiksi sotiminen.

Voitko kysyä meiltä jotain? 

Tämäkin oli toisaalta helppo ja toisaalta vaikea. Tuntui, että jos saamme kysyä heiltä yhden kysymyksen sen pitäisi olla jotain tärkeää ja muuta kuin kysymys vaikkapa lempiväristä. Päädyin kysymään mistä tytöt haaveilevat elämässään. Jokainen vastasi vuorotellen ja kaikilla oli omat haaveensa, joku ei tiennyt vielä yhtään. Yksi haaveili hyvästä työstä ja kun kysyin mitä hyvä työ on hänelle, hän sanoi, että sellaista jossa voisi kokea tekevänsä jotain merkittävää. Yksi toivoi voivansa joskus olla samanlainen kuin rehtorinsa Akhbar ja opettaa englantia nuorille. Jotkut halusivat matkustella ja muuttaa ulkomaille opiskelmaan.

Kysymyksiin vastailu ja vinkkien antaminen sai minut jälkeenpäin miettimään onko minulla edes oikeutta puhua esimerkiksi unelmista kun tulemme aivan eri lähtökohdista. Tiedän, että jokainen lähtee Suomessakin eri pisteistä keskenään, mutta Iranissa ihmisten unelmien eteen on oikeasti laitettu eri tavalla käytännön esteitä joita on vaikea ylittää. Tuntui jotenkin epäreilulta vastailla kysymyksiin liittyen esimerkiksi omiin matkoihini koska tulen Suomesta.

Esimerkkinä voisi olla myös vaikkapa lapsi joka haaveilee laulajan urasta. Meillä Suomessa hän saa kannustusta ja kenestä vaan voi tulla laulaja suht helpostikin. Iranissa naiset eivät saa lain mukaan laulaa ja esiintyä julkisilla paikoilla lainkaan. On siis jotenkin eri asia sanoa sille suomalaiselle tytölle, että usko unelmiisi kuin tytölle täällä. Toisaalta mikään täälläkään ei täysin estä esimerksi tuota laulajaksikaan tulemista, siitä on vaan tehty vaikeampaa. Moni nainen muuttaa täältä ulkomaille opiskelmaan musiikkia ja äänittää laulujaan Iranilaisten kuultavaksi kotimaan rajojen ja sääntöjen ulkopuolelta. Pääsimme Saaran kassa yhdessä kodissa vieraillessamme kuulemaan miten upeasti perheen äiti ja tytär lauloivat meille täydestä sydämestään. Eli yhtälailla täällä ja oikeastaan enemmän kuin meilllä unelmiin uskomiseen pitäisi jatkuvasti kannustaa. Juuri siksi, että hidasteita on enemmän kuin meillä Suomessa.

Muuta 

Oppilaat kysyivät joka luokassa ihmeissään olemmeko oikeasti sisaruksia sillä näytimme kuulemma aivan erilaisilta. Saaran leipuri-kondiittorin opintoja ihailtiin ja ihmeteltiin voiko olla mahdollista, että leipomista voi opiskella koulussa. Kerroin myös esimerkiksi yhteistyöstä jota Loviisan yläkoulu ja lukio tekivät espanjalaisen koulun kanssa. Voi miten toivonkaan, että joskus täälläkin nuorilla olisi mahdollisuus esimerkiksi juuri tuollaisiin samanlaisiin viikon pituisiin minivaihtoihin joita pääsin luokkakavereideni kanssa jo yläkoulussa kokemaan. Tekisi suomalaisillekin nuorille hyvää käväistä viikon ajan Iranissa.

Luokkien kiertelyn välissä pääsimme opettajanhuoneeseen keskustelemaan opettajienkin kanssa, he olivat kaikki nuoria naisia. Akhbar sanoi pitävänsä opettajista huolta esimerkiksi tarjoamalla heille tauoilla evästä ja teetä. Opettajanhuoneessa istuessa mietin, että tämä on taas yksi tilanne johon en kotoa lähtiessä olisi ajatellut päätyväni: Iranilaiseen opettajanhuoneeseen syömään jäätelöä ja juomaan teetä. Akhbar majoitti meidät sohvasurffaajille hankkimassaan asunnossa ja kävimme koululla pikaisesti vielä toisenakin päivänä. Oppilailla oli silloin meneillään kokeet ja Akhbar pyysi, että kokeista huolimatta kävisimme yllättämässä luokat yksitellen ilman häntä ja se oli hauskaa. Emme viipyneet koululla ja Akhbarin luona hänen kiireisen viikkonsa takia tällä kertaa tuon pidempään.

Zabaniran koululle vahva suositus jos vierailette joskus Teheranissa! Akhbarin ja hänen koulunsa löytää couchsurfing sivustolta Teheran sijannilla ja nimellä Akhbar Ghafouri sekä pian myös workawayn nettisivuilta kunhan hän luo sinne käyttäjätilin.

Kokemus oli opettavainen ja taas yksi sellainen reissumuisto jonka tulen muistamaan aina. Päällimmäisinä opetuksina jäi arvostus omaa kotimaatani kohtaan ja huomio jälleen siitä, että lapset (kuten kaikki muutkin) ovat aivan samanlaisia kaikkialla. Voi olla, että vierailu ei jäänyt yhteen kertaan sillä erotessamme Akhbar tarjosi minulle kesätyöpaikkaa ensi kesäksi koulustaan ja kertoi pitävänsä kielileirejä nuorille pohjoisessa. Ehdotus kuulosti ihanalta, mutta koska en osaa ja kykene suunnittelemaan elämääni tai lyömään mitäään lukkoon sen näkee vasta joskus.

Senni

 

 

 

 

 

 

You Might Also Like

1 Comment

  • Reply JJ lauantai, joulukuu 29, 2018 at 00:53

    Aikalailla samoja kysymyksiä kyselivät Egyptissä ihan paikalliset aikuset ihmisetkin ja ihmettelivät jos jotkut ovat sinkkuja tai ettei ole naimisissa. Monissa maissa joissa ei ole koulutusta ollenkaan, noin arvokasta edes.. jää yleissivistys kovin kehnoksi kaikesta. Ikäänkuin 20v. olisivat selvästi vanhemman oloisia suhderintamalla ja tavotteissa, mutta sitten kuitenkin sen ohuen kuoren alla paljastuu aikusia keskenkasvuisia lapsia joiden tietämys on alle 7-8v. lapsen tasolla. Juuri töissä osaavat käskystä käydä ja joku ne saa laittamaan asioita paremmin, mutta siihen se jää. Se herätti minut ymmärtämään, kuinka löyhissä käsissä on monien maiden kulttuurinen kehto mitä sitten heiluttelun sijasta kipataan heitellään miten sattuu aseidenkin kera pakottamalla. Ylellä tuli Iranista kaksikin ohjelmaa, joista toinen käsitteli nuorempia sukupolvia, jotka haluaisi vapautua tiukasta otteesta ja nuoria jotka juhlivat rankastikin ja yhtävapauneesti kuin eurooppalaiset. Vuosikymmeniä sitten Iran oli ihan yhtä vapaa kuin muutkin maat, mutta tuo uskontohan se teki tuommoseksi. 3% kansasta on syvästi uskonnollisia ja ne on ne jotka pitää tuota otteessaan Iranissa. Todella rankka sisällissota tuosta voi vielä seurata jos kansaa ei kouluteta kunnolla vain syrjäyttämään nykyinen hallitusmuoto. Pitää muistaa, että sen 3% takana on hallituksen kaikki joukot ja poliisivoimat, jotka tottelevat.

    Toinen ohjelma kertoi Taksikuskiksi naamioituneesta elokuvaohjaajasta ja kertoi yhdestä päivästä taksikuskina. Oli meinaan melko hupaisaa katseltavaa.

  • Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.