Eikö sun pitäisi olla jo matkalla?

maanantai, syyskuu 24, 2018

Moni tuttu kysyy Loviisan kaduilla kävellessäni kummissaan, että eikö minun pitäisi olla matkalla. Ja niin minun alkuperäisen suunnitelman mukaan pitäisikin olla. Luulinhan lähteväni Suomesta jo kesällä. Nyt on jo melkein lokakuu ja täällä sitä ollaan vieläkin. Selitän kullekin kysyjälle vastaukseksi milloin mitäkin. Viisumeiden saapumisen hitaudesta tai muusta ulkopuolisesta tekijästä. Totuus on kuitenkin jotain muuta.

Viimeisen kahden vuoden aikana olen lähtenyt monta kertaa. Paikalle pysähtyminen ei ole ollut vaihtoehto. Tai on se ollut, mutta en ole antanut sen olla sitä. Lähden Suomesta ja päästyäni uuteen maahan ja kaupunkiin valmistaudun taas lähtemään. Kiertelen ja kaartelen. Kun tulen Suomeen, alan valmistella jälleen seuraavaa lähtöä. Olen elänyt parin kuukauden jaksoissa ja joka jakson alussa iloitsen uudesta alusta ja kaiken muuttumisesta taas parempaan. Huomaan kuitenkin pian odottavani jälleen seuraavan jakson alkua.

Toinen jalka on aina lähdössä ja ajatukset aivan muualla kuin tässä hetkessä. Kun olen matkalla saatan laskea päiviä kotiin paluuseen ja kun olen kotona lasken päiviä uuteen lähtöön. Vaikka olen tehnyt paljon juttuja joista nautin ja toteuttanut monta unelmaa, ajatus on usein jo tulevassa.

Tein saman taas Tanzaniasta kotiin palattuani. Päätin, että olen kesän täällä ja sitten taas lähden. Huomasin kesän kuluessa toivovani ettei aika menisi niin nopeasti. Huomasin, että lähteminen ei tuntunutkaan enää hyvältä ajatukselta. Se alkoi pelottaa. Eikä siinä mitään jos tänne jääminen tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta, sittenhän vain jäisin ja unohtaisin sen lähtemisen. Mutta mitäs sitten kun jääminenkin tuntuu ihan yhtä kamalalta? Voin sanoa, että sitten sitä on aika hukassa.

Ja hukassa sitä on nyt oltukin. Enemmän kuin sillä tavalla kivasti hukassa, joka on minulle jo normaali tila. En väitä, että koko kesä oli kamala koska paljon kivaakin on tapahtunut, mutta myllerrystä on kyllä riittänyt. Valvottuja öitä, stressaamisen stressaamista niin ettei meinaa saada henkeä. Jatkuvaa itkuilua ja sitä kun ei jaksaisi vastata viestehin tai työpyyntöihin. Sitä kun pieni epäonnistuminen tai kritiikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. Sitä kun ei jaksa ja sitten jaksaa puskemalla ja sitten ei taas jaksaisi. Vaikka tehtävää ei olisi edes paljon. Olen joutunut lykkäämään ja perumaan sovittuja juttuja ja se on tuntunut pahalta varsinkin kun muut ympärillä paahtavat täysillä. Enkä tiedä onko se vaikeinta vai lohdullisinta ettei edes tiennyt kunnon syytä vallitsevalle ololle. En surrut esim. kenenkään läheisen kuolemaa. Olo oli joltain osin samanlainen, mutta samalla tiedostin ettei kukaan ole kuollut. Oli vain hukassa. Ja se on hassu tunne kun missään olo ei tunnu hyvältä eikä oikein kuulu minnekään.

Kun ei tiedä miksi olo on tuollainen, ei voi tehdä muuta kun käydä asioita ja elämää kunnolla läpi. Voin kyllä sanoa, että tuollainen hukassa olo on tärkeää ja voisimme kaikki olla sitä vähän useammin. Antautuen sille, että oma polku löytyy kyllä. Uskon, että sellaisia omia polkuja on olemassa. Sellaisia, joille löydettyä oma juttu on selkeämpi. Välillä polku on lähellä ja välillä sen kadottaa täysin. Se toisaalta siinä on varmaan pointtikin, kun on hetken kunnolla hukassa voi taas tajuta, että on aika todella käsitellä asioita ja muuttaa jotain.

Ulkopuolisten silmin on varmasti vaikuttanut siltä että minulla on kaikki hyvin ja perhekin ajatteli ja ajattelee niin. Hymyllä voi peittää paljon ja sen taidon olen jo pienenä oppinut. Ja siihen hymyyn alkaa aina itsekin uskoa. Päivän itkut itketään vasta illalla kun muut eivät ole näkemässä. Jossain vaiheessä seinä tulee kuitenkin vastaan ja siinä ei enää hymyily auta. Uskon, että jokainen meistä jonka roolina on olla se vahva ja reipas, toivoo että joku näkisi hymyn taakse. Ja kysyisi mitä kuuluun sijaan että mitä oikeasti kuuluu. Siinä on iso ero silloin kun kaikki ei ole kohdillaan. Ja onneksi joku kysyi.

Kysymistä on kuitenkin tuskaisaa odottaa ja helpompaa olisi vaan avata suu itse. Varsinkin perheissä omaksutaan helposti tietynlaiset roolit ja ainakin minulle on vaikeaa uskaltaa olla jotain muuta kuin mihin ympärillä olevat ovat tottuneet. Itsestä on aina tuntunut siltä, että koska monella läheisellä on jo valmiiksi vaikeaa olisi vaan haitallista sanoa ettei itsekään aina jaksa. Ja koska monella menee paljon huonommin ajattelee helposti, että hyvinhän minulla on asiat heihin verrattuna. Mutta oikeasti jokaisella tulisi olla mahdollisuus sanoa ettei jaksa jos siltä tuntuu. Tapahtui ympärillä mitä tahansa. Kännykkäni taustakuvana on ollut viimeisen kuukauden ajan lause muistutuksena: You can’t pour from an empty cup. Take care of yourself first.

Moni olettaa varmaan lukevansa seuraavaksi kuinka aion jäädä Suomeen. Mutta ei. Olen vieläkin lähdössä. Hehee. Nyt lähtö on kuitenkin erilainen kun mitä se olisi ollut pari kuukautta sitten ja tiedostan suuren eron. Olen käymällä käynyt kaikkea läpi ja nyt voin lähteä hymyssä suin, en kauhuissani. Yhtä hukassa kuin ennenkin, mutta en pohjalla. Sillä tavalla kivasti hukassa uskoen, että kyllä se tästä.

Haaveilin alunperin siitä, että menisin maateitse Intiaan asti. Huomasin, että jos haluaisin tehdä sen, minun pitäisi mennä kiireellä. Ainakin minun mittapuullani kiireellä. Suomesta hankittavat viisumit Iraniin, Pakistaniin ja Intiaan ovat voimassa tietyn ajan myöntämisestä jonka aikana minun tulisi astua maahan. Eikä viisumeita saa rajalta vaan ne on hankittava löytämieni tietojen mukaan jo Suomesta. Ja koska en haluaisi kiirehtiä vaan mennä fiiliksen mukaan nauttien vapaudesta, luovuin pääni sisällä luomastani pakosta päästä Intiaan asti. En tällä kertaa, tulevaisuudessa kyllä.

En myöskään ole lähdössä enää yksin mikä on ihanaa ja jotain aivan uutta. Ensimmäistä kertaa joku lähtee kunnolla mukaani ja se joku on pikkusiskoni Saara. Olemme pitkään puhuneet yhteisestä matkasta, mutta aikaisemmin siihen ei ole ollut vielä mahdollisuutta. Nyt on ja päätimme, että lähdemme yhdessä.

Näiltä näkymin aiomme matkata Iraniin asti. Venäjän, Georgian ja Armenian kautta. Jos sanoisin että liftaamalla, ottaisin heti paineet siitä että koko matka olisi päästävä liftaamalla. Joten sanon mieluummin, että maateitse ja todennäköisesti sekä bussilla, junilla että liftaamalla. Aika näyttää mikä menotapa tuntuu millloinkin hyvältä. Odotamme tällä hetkellä Iranin viisumeita ja kun saamme ne ja passimme takaisin lähetystöstä, haemme venäjän viisumit. Ja sitten olemmekin valmiita lähtemään.

Maailmalle lähteminen voi olla rohkeaa, mutta se voi yhtä hyvin olla myös pelkoa ja pakenemista. Aivan kuten paikoilleen jääminenkin, jollekin se on pelkoa, toiselle rohkeutta. Minulle lähtö on varmasti ollut kaiken tuon sekoitusta, mutta sen tiedän että olin kieltänyt täysin ajatuksen siitä, että pakenisin jotain. Niinpä olen iloinen, että iso osa minusta vastusti suunnitelmissa ollutta kesän lähtöä ja sain mahdollisuuden pohtia kaikennäköistä aloillani. Enkä olisi varmasti pystynyt samaan ellei moni läheinen olisi kyseenalaistanut lähtemisieni syytä.

Olit sitten lähtijä tai jääjä, muista välillä pohtia miksi olet sitä mitä olet ja mitä ylipäätään olet. Ja mitä haluaisit olla. Muistetaan myös antaa itsellemme aikaa ja tauko kaikesta jos siltä tuntuu ja antaa sama lupa ihmisille myös ympärillämme. Usein ajattelemme, että hengähdykseen vaaditaan tilanne jossa muut ovat valmiita hyväksymään sen ja vasta sitten voi hidastaa. Yleensä asia on kuitenkin siten, että olemme vain itse esteenä omalle pysähtymiselle. Kyllä ympärillä olevat kestävät hengähdyksemme. Ja jos eivät kestä, niin sitten eivät kestä.

Vaikka olo on ollut surkea tiedän, että tällä on tarkoitus. Kuten kaikella on tapana olla. Voisin muotoilla vastaukseni otsikon kysymykseen uusin sanoin. En ollut matkalla vielä konkreettisesti, mutta silti suurimmalla ja opettavaisimmalla reissulla pitkään aikaan.

 

Senni

 

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply Kai maanantai, syyskuu 24, 2018 at 22:52

    Hieno kirjoitus Senni!!
    ????

    • Reply senni maanantai, lokakuu 8, 2018 at 22:01

      Kiitos täälläkin Kai!

  • Reply j keskiviikko, syyskuu 26, 2018 at 13:00

    Hieno teksti ja sun tuleva matka kuulostaa mielenkiintoiselta. Itse koen tällä hetkellä olevani jumissa. Mua on jo pidempään ahdistanut oma tilanteeni (en mitä haluan elämältäni, oon kohta 30 enkä tiedä mitä haluan tehdä ”isona”, en viihdy työssäni enkä arjessani, mutta en tiedä mitä tehdä asialle, mulla on jatkuva kaukokaipuu, mutta vuosilomaa ei ole kertynyt paljon ja palkattoman saaminen lähes mahdotonta…), mutta oon yrittänyt ajatella, että jos en keksi ratkaisua, niin elän vaan päivä kerrallaan. Nyt olen kuitenkin muutaman viikon sisällä herännyt jopa keskellä yötä näihin ajatuksiin. Todella ahdistavaa. No, pitää luottaa siihen, että elämä kantaa ja ajatukset selkiytyy pikkuhiljaa ja saan jotain ratkaisujakin aikaseksi. Tsemppiä sulle! 🙂

    • Reply senni maanantai, lokakuu 8, 2018 at 22:01

      Kiitos! Tiedän tuon jumi fiiliksen 🙁 Ja kyllä, asiat selkeytyvät varmasti! Päivä kerrallaan alat keskittyä niihin asioihin joista nautit ja uskalla rohkeasti unelmoida. Itse kirjoitan unelmat jonnekkin ylös tai sanon ne ääneen, tuntuu että siten alan jo jollain hassulla tapaa työstämään kaikkea tekemistäni kohti niiden toteutumista. Olen varma että löydät oman reittisi <3

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.