Pakollinen Cu Chi -päivitys

Muutama päivä Ho Chi Minhin kaupungissa Con Daon jälkeen piti sisällään Cu Chin -tunnelit ja yllättäen taas paljon olutta.

Tiina oli vieraillut tunneleissa vuotta aikaisemmin, joten käväisin siellä yssisseen. Tai en minä nyt ihan yksin ollut. Bussilastillinen meitä pällistelijöitä oli yhtä opasta kohden.

Veikkaan, että jokainen Cu Chi -tunneleissa vieraillut on ottanut juurikin näitä samaisia kuvia kuin minäkin: yksi pienestä maassa olevasta luukusta ja yhden pilkistävän pään kera, yhden kuvan panssarivaunusta ja yhden tunnelin sisältä. Valitettavasti minulta uupuu tuohon listaan usein kuuluvat ”ammun AK47:lla -kuvat”, koska olin tymä enkä ottanut juurikaan rahaa mukaan. Tunnelialueella sai tosiaan valita aseen ja ampua jonkin sortin maalitauluja, mutta minimi määrä myytäviä kuteja oli 10 ja minulla oli rahaa vain kuuteen. Taisi maksaa euron verran kipaleelta, jos oikein muistan.

Tarinoita Cu Chistä voi lukea pitkin poikin nettiä, joten en ala niitä kertoilemaan. KVG.

 

Prison Camp Hellhole

Muistatteko, kun pienenä tuli kavereiden luona yökylässä kerrottua kauhutarinoita peiton alla? Tarinoita kummitustaloista, yksikätisistä zombeista, orpokodeista ja verisistä riisipelloista. ”Yks, kaks, kol! Nyt minä syön sinut!” Ja niin apina pisteli banaania poskeen. Koko yö meni aina pyöriskellessä. Uni ei tullut tai sitten ei malttanut nukahtaa -jos vaikka päätön ratsumies tulee ja kaappaa piiakseen linnaansa. Seuraavana päivänäkin saattoi olla turvaton ja epämukava olo, kun käveli yökylästä metsän läpi takaisin kotiin.

Con Daon vankiloita kierrellessä tuo samainen tunne kutitti jossain syvällä. Siellä se pieni sisäinen 8v. Heidi käveli oikoreittiä mäntymetsässä ja säikkyi oksien rasahtelua jalkojensa alla. Ainoalla erolla, että syksyinen metsikkö vaihtui tropiikkiin. Niin, ja hämärä vaihtui keskipäivän kirkkauteen. Ja en minä nyt ihan 8v. taida enää olla. Olo oli hieman vaivaantunut ja ahdistunut, eikä tilannetta auttanut yhtään se, että olimme Tiinan kanssa ainoat ihmiset vankila-alueella. Koko saarella ei tuntunut muutenkaan olevan kuin kourallinen ihmisiä, joten kahdenkeskinen selliseikkailu oli odotettavissa. Harmillista tietty siinä mielessä, että ilman ristin sielua emme oikein saaneet mitään irti seinillä olevista vietnaminkielisistä infotauluista. Oma vietnamin kielen taitoni jäi vuosilukuihin ja vankien lukumääriin.

Indokiinassa kun edelleen ollaan, niin Con Daon vankiloiden historia liittyy ylläri pylläri taas kerran Ranskan siirtomaa-aikaan ja Vietnamin sotaan. 113 vuoden ajan ensin ranskalaiset kolonialistit ja sen jäkeen etelävietnamilaiset/amerikkalaiset tekivät Con Daosta maanpäällisen helvetin (muutamien turistien keskuudessa Con Dao tunnetaankin nimellä Prison Camp Hellhole). Kaikki paha alkoi, kun ranskalaiset päättivät keskittää poliittiset vankinsa Con Daon saarelle vuonna 1862. Mikäs sen parempi paikka kuin autio saari keskellä ei-mitään. Vankiloita rakennettiin vieri viereen pitkin saarta vankeja orjina käyttäen, heidän hengistään piittaamatta. Pelkästään betonilaiturin rakennustöissä kuoli 914 vankia, mistä juontaa laiturin nimikin: Pier 914. Vuonna 1954 jenkit tulivat ”pelastamaan” Vietnamia, mutta jatkoivatkin vankiloiden pyörittämistä ja toimivat vielä ranskalaisiakin raaemmin niin sanotuissa Tiger Cages’ssa. Kun USA:n media sai kauhutarinoita tietoonsa, jenkkisotilaat rakennuttivat uudet Tiger Cages’it syvemmälle viidakkoon, jottei journalistit löytäisi heitä ja kidutus saisi jatkua.

Kaiken kaikkiaan uhreja oli yli 20 000, jotka kuolivat toistaan kamalammissa olosuhteissa. Brutaaleissa olosuhteissa, jotka lopulta johtivat vankiloiden sulkuun 1975 kansainvälisten vaatimusten vuoksi.

Yksi minua eniten koskettaneista kohtaloista oli 14 vuotiaan vietnamilaistytön tarina. Hän tappoi käsikranulla monia ranskalaissotilaita ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet tapettiin kuitenkin vasta 19 vuoden iässä ja joutui siihen asti kärsimään järkyttävää väkivaltaa ja lukuisia raiskauksia. Toinen tapaus oli nainen, joka ryhtyi nälkälakkoon. Hän tappoi itsensä repimällä mahansa auki ja heittämällä sisuskalunsa vartijan päälle. Tarinoita kuolleista riittäisi kirjoittamaan pienen romaanin, mutta jätän sen jollekin muulle.

Yksitoista vankilaa on edelleen pystyssä pitkin Con Daota. Vierailimme Tiinan kanssa kahdessa niistä: suurimmassa vankilassa Phu Haissa sekä brutaaleimmassa eli Tiger Cages’ssa, joissa vankeja vartioitiin ja kidutettiin ylhäältäpäin kalterien läpi. Häkit olivat kahdessa rivissä ja niiden keskellä ylhäällä oli sotilaiden oma cat walk. Häkkien vieressä oli molemmilla puolilla rivissä kymmenittäin niin sanottuja solariumeja, joissa vangit lojuivat taivasalla, kärsivät tropiikin myrskyt, saivat palovammoja auringosta ja kuivuivat kuoliaaksi. Pitkin molempia vankiloita oli demostroitu tilanteita ja vankien elinolosuhteita muovisin mannekiinein ja ehostein. Oli mukava pelästyä aina vähän väliä nurkan takana ollutta nukkea, tai kun kurkisti pienestä luukusta sisälle selliin.

Sanoisin, että vankilavierailut olivat vähintäänkin hyvää vastinetta rahalle; Linnanmäen Kummitusjuna jäi kakkoseksi. Ja toki myös siksi, että pystyi paremmin ymmärtämään vankilasysteemin luonteen ja julmuuden, ja sai taas kerran astetta viisaamman pään. Minusta voisi pikkuhiljaa tulla Indokiinan ja Vietnamin sodan historian maisteri. Matkailu avartaa -jälleen kerran.

”Ruukkujen tasangolla”

Sain jossain kohtaa jo kirittyä kirjoituksissa, mutta taas blogi laahustaa perässä pahemman kerran. Erinäisten sattumusten summana tuli muutoksia matkaan ja etelä-Laos vaihtui Bangkokiin, josta minä jatkoin yksin Vietnamiin ja Juha takaisin Suomeen parantelemaan itseään. Hän tulee takaisin ”kotiin”, kun kaikki on kunnossa. Luultavasti nopeammin kuin tajuankaan. Joulun vietin Nha Trangissa, Vietnamin kaakkoisrannikolla, kun oli sukulaisia siellä lomailemassa ja nyt olen Con Dao -saarilla Ho Chi Minh Citystä etelään sellaiset muutama sata kilometri. Minun ja Tiinan tiet kohtasivat jälleen ja pyöritään nyt ainakin toistaiseksi yhdessä. Tää mesta on aikasta pelottava ja pienoinen pettymys kelien suhteen, mutta siitä enemmän ajastaan.

Palaan nyt vielä ajassa reilut pari viikkoa taaksepäin ja Laosin vehreään vuoristomaisemaan. Syy, miksi alunperin halusin Phonsavaniin löytyy Wikipediasta nimellä ”ruukkujen tasanko”. Käytän itse mieluummin nimitystä Plain of Jars. Kaikki nimet eivät vain käänny nätisti meidän niin rakkaaseen äidinkieleen. Piste.

Tuhansia mysteerisiä kivipyttyjä joka puolella maastossa keskellä vuoristoista Xieng Khouanin provinssia. Suuria ja pieniä. Sekä yksittäisiä kippoja että satojen ryhmiä. Mitä ihmettä nämä rautakauden aikaiset kiviruukut oikein ovat? Ruokatynnyreitä? Kukkamaljakoita? Sadevesivarastoja?

Kivipyttyjen alkuperästä ei oikein kellään ole tarkkaa tietoa. Tutkijat ovat ehdottaneet niiden olevan muinaisia tuhkauurnia, mutta täysin pitäviä todisteita ei ole. Tätä seikkaa voisi kuitenkin vahvistaa Jar Site 1:n keskellä oleva luola, jonka katossa on ihmisen tekemä reikä. Tämä luola olisi voinut siis toimia krematoriana. Vuonna 1994 arkeologit löysivät ruukkujen alta maanalaisia hautakammioita ja ihmisjäänteitä, sekä poltettuja että haudattuja, ruukkujen sisältä ja ympäriltä. Mysteeriin on siis saattanut löytyä ratkaisu.

Toisen selityksen mukaan kiviruukuissa on säilytetty riisiviintä. Epäilyksiä on kuitenkin herättänyt joidenkin ruukkujen massiivinen koko: tuhansia litroja viintä? Perisuomalaisena tuollainen määrä tosin ei olisi homma eikä mikään tyhjätä vaikkapa keskikesän riennoissa. Varsin järkeenkäypä selitys siis.

Jar Siteja on kuulemani mukaan yhteensä 90, mutta vain seitsemän niistä on avattu yleisölle maastossa pelottelevien UXO:jen eli räjähtämättömien pommien takia. Suosituimmet saitit ovat Jar Sites 1, 2 ja 3, jotka kaikki ovat olleet turvallisia vuoden 2004 jälkeen, kunhan pysyy tarkoin merkityillä poluilla. MAG (Mines Advisory Group) poisti maastosta satoja UXO:ja ja kymmeniätuhansia metallijäänteitä. Valkoiset laatat maassa kertovat, että maaperä on putsattu pintaa syvemmältä ja punaiset puolestaan, että vain pinta on putsattu. Lapiot ja kuokat kannattaa jättää kotiin ellei halua palata jalat edellä Suomeen. Plain of Jars on anonut itselleen UNESCO:n maailmanperintökohteen titteliä kasvattaakseen turismia, mutta ennen kuin saitteja on putsattu enemmän ja ne ovat täysin turvallisia vierailijoille, jäävät tittelit mappi Ö:hön. MAG:lla on siis vielä työmaata edessään.

Ylemmät kuvat ovat kaikki Jar Site 1:ltä, joka on saiteista suurin sekä ruukkujen määrältä, että pinta-alalta. Ja koska Site 1 on myös lähimpänä Phonsavanin kaupunkia, se on myös suosituin. Muilta turisteilta ei siis voi välttyä. Ruukkujen lisäksi alueella näkee myös erityisen hyvin sodan jättämiä jälkiä. Laskin äkkiseltään kymmenisen kappaletta jättikokoisia pommikraatereita ja useita vanhoja juoksuhautoja. Ruukkuja on Site 1:llä yli 250, mutta päähäni jäi pyörimään kysymys: montako niitä olisi, jos pommituksia ei olisi tapahtunut? Ja minkälaisia ne loput 83 UXO:jen saastuttamaa saittia on?

Jar Site 2:lla kävimme seuraavana päivänä ja ilmakin oli huomattavasti lämpimämpi kuin edellisenä. Kiitos hyvän ystäväni auringon, jota ilman elohopea tahtoi jäädä pyörimään 15-20 asteeseen. Site 2 oli kohtalaisen pieni, mutta se jakautui kahteen osaan: toinen osa pienellä kukkulalla, josta oli huikeat näkymät alas laaksoon ja toinen keskellä lehtimetsää. Harjua pitkin voi kävellä muutaman kilometrin pituisen matkan Site 3:lle, mutta koska olimme vuokratulla mopedilla liikenteessä, patikoinnit jäivät väliin. Vaikka Jar Site 3 olisikin ollut lyhyen ajomatkan päässä, tämän toisen kiviruukkualueen jälkeen saimme jo aika hyvän käsityksen siitä, mitä se kolmonen olisi pitänyt sisällään. Ruukkuja, ruukkuja.

Phonsavanin alue kokonaisuudessaan oli yksi elämäni parhaista matkailukohteista henkisellä tasolla. Opin paljon uutta historiasta, maailman julmuudesta, elämän pienistä iloista ja jopa omasta itsestäni. Laosin kokeman vääryyden takia minusta itsestäni taisi tulla hitusen parempi ihminen. Tai ainakin haluan ajatella niin.

Make Spoons, Not War

Vietnamin sodan loppumisen jälkeen Xieng Khouanin provinssin maasto oli hautautunut pommien raatoihin ja metallijätteeseen. Paikalliset ovat keksineet monia tapoja uudelleenkäyttää sotaromua, mutta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin saa Ban Napian kylä. 80-luvulta lähtien muutama perhe on tienannut elantonsa sulattamalla metallia ja valamalla sitä uuteen muotoon. Yhden työpäivän aikana yksi perhe saa aikaan keskimäärin 900 lusikkaa käyttäen 25 kg metallia. Vuodessa Ban Nabia siis tuottaa uskomattomat 145 000 lusikkaa! Nykyään kyläläiset myyvät lusikoiden lisäksi myös käsikoruja, avaimenperiä, syömäpuikkoja ja koristeita. Omaakin kättäni koristaa nyt entinen pommi.

Metallin uusiokäytössä on kuitenkin kääntöpuolensa. Sotaromun käyttäminen rohkaisee köyhiä kyläläisiä (ja myöskin lapsia) keräämään myös niitä räjähtämättömiä pommeja maastosta. Romumetallista maksetaan reilusti yli euron kilolta, mikä on kyläläisille iso raha. Monet UXO-onnettomuudet tapahtuvat juurikin pomminkeräilijöille, jotka riskeeraavat henkensä saadakseen ruokittua perheensä. Tasan ei mene nallekarkit.

Aavekaupunki Muang Khoun

Joskus ennen muinoin Xieng Khouangin provinssin entinen pääkaupunki oli tärkeä kuningaskunta, joka oli tunnettu lukuisista temppeleistään ja 62 stupastaan (mitä ne noitahatun näköiset uskonnolliset rakennelmat ikinä onkaan suomeksi). Nyt Muang Khounin nähtävyydet on laskettavissa yhden käden sormin, koska kaupunki tuhoutui täysin jenkkien pommituksien takia 60-luvun lopulla. Pääkaupunki siirrettiin 30 km pohjoisemmas Phonsavaniin ja Muang Khounista jäi jäljelle vain kasa tiiliä ja tuhkaa. Kuten niin monen muunkin kaupungin nimiä on vaihdettu sodan päättymisen jälkeen, myös tämä kaupunki, joka läpi historian on tunnettu nimellä Xieng Khouang vaihtoi nimensä Muang Khouniksi ja nykyään Xieng Khouang käsittää koko provinssin.

Phonsavanin suunnasta kun saapuu Muang Khouniin ensimmäistä stupaa ei tarvitse todellakaan etsimällä etsiä. Siellä se kököttää korkeammalla kuin muu kaupunki, mutta silti aivan ytimessä. Monet stupat ympäri kaakkois-Aasian ovat uudelleenmaalattuja ja hyvin ylläpidettyjä. Ei tämä. That Foun on verhoiltu kasvillisuudella ja sen sisällä kulkevien puunjuurien voimasta tiiliskiviä voi irrottaa puhaltamalla. That Foun on rakennettu vuonna 1576 eli samana vuonna kuin kultainen That Luang Vientianessa, joka löytyy tästä postauksesta. Ulkomuoto vain on kovin erilainen.

That Founin takaa hieman korkeammalta löytyy toinen samohin aikoihin rakennettu stupa, mutta joka sai päällensä muutaman kilon räjähteitä. Ihmettelimme Juhan kanssa pitkään stupan pihamaata. Se oli täynnä hiljattain kaivettuja kuoppia. UXO:ja? Oliko tosiaan niin, että maasta oli kaivettu ylös räjähtämättömiä pommeja? Kysyin asiasta eräältä paikalliselta ja keskustelu meni kutakuinkin näin:

-”UXOs?” kysyn näyttäen maata. Mies katsoo minuun ja nyökkää.

-”How many?”

-”Oh, cannot say. Many. Everywhere.” hän toteaa haikealla äänellä ja heilauttaa kättään yli pihamaan.

Muang Khoun on nyttemmin rakennettu uudelleen, mutta muutama jälki on edelleen muistuttamassa vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Kaupungin ehkä tunnetuin maamerkki on temppelin raunioiden keskellä kököttävä mustunut Buddha. Patsaan vierestä voi tihrustaen nähdä ”ennen”-kuvan. Jäljellä on enää pala seinää ja muutama pilari. Läheltä löytyy myös vanhan ranskalaisen sairaalan rauniot.

Jotta jokainen postaus ei menisi pelkäksi sotasynkistelyksi niin loppuhuipennuksena laolainen lihatiski. Bon apetit!