Köyhäin poikain Hollywood

Pieni kukkula Coronissa on saanut kannettavakseen oman Hollywood-kyltin, joka katselee pikkukaupungin yli merelle päin. Suuremman huomion kuitenkin saa vieressä komeileva isoveli, Mt. Tapyas, jolla on suuri kunnia kantaa kymmenmetristä rautaristiä. Joka ilta isoveljen risti saa kirkkaat valot, mutta pikkukukkula hämärtyy ja jää pimeän peittoon.

Isoveljen risti kuuluu Coronin suosituimpiin kohteisiin, eikä syyttä. 720 porrasaskelman jälkeen avautuu uskomaton näkymä alas merelle. Paras aika kivuta ylös on juuri ennen auringonlaskua tai nousua, jolloin ilmakaan ei ole niin tukahduttavan kuuma. Eipä! Kipusimme ristille Tiinan porskuttaessa edellä ja minä ja Juha perässä. Sydän teki omia rumpusooloja ja paidastani olisi voinut puristaa tuopillisen soijaa.

Päivät Coronissa noudattivat jokseenkin samanlaista kaavaa keskenään: käppäilyä ympäriinsä, paljon ruokaa, pitkiä päikkäreitä ja Jussin ja Inkan treffaamista illallisen ja rommikolan merkeissä.

Aika vilisi silmissä ja päivät vain katosivat kalenterista. Olimme suunnitelleet menevämme Apo Reefille sukeltamaan, mutta aloimme laskea jäljellä olevia päiviä. Niitä ei ollut enää kuin kuusi (Tiinalla viisi), joten jätimme sukellukset väliin. Jos olisimme lähteneet Apo Reefille, koko jäljellä oleva aika olisi mennyt jonkin sortin kulkuneuvossa. Ensin veneellä San Joseen, Mindanaon saarelle, kymmenisen tuntia. Sieltä Jeepneyllä pieneen kalastajakylään, josta veneellä sukeltamaan päiväksi. Sama ralli takaisin San Joseen, josta lentäen Manilaan. Kauhujen venematka Jessabelilla kuulsi vielä liian tarkkana verkkokalvossa, joten päätimme jäädä Coroniin tekemään vielä yhden snorklausretken Siete Pecadosiin, syömään Coron Bistron Coq au viniä, nauttimaan auringosta laiturin nokassa ja pyörimään markkinoilla.

Kettu kiittää ja kuittaa köyhäin poikain Hollywoodia upeasta tunnelmasta ja hienoista kuluneista päivistä. Mikä jottei voisi tulla toistekin.

Tiina jatkoi päivää ennen meitä matkaansa Sri Lankaan ja me Singaporen kautta Malukuun, Indonesiaan. Kiitos Tiina viimeisestä kuukaudesta! Ja pidä itsesi hengissä Sri Lankan surffiaalloissa.

Veneilyä

Sukellusta seuraavana päivänä suuntasimme taas veneellä pois pikkukaupungin hulinasta, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Samoin kuin sukelluksellakin saimme itse valita päivän kohteemme. Edellisenä päivänä emme varsinaisesti onnistuneet viimeisessä valinnassamme; tuosta sukelluksesta voi lukea aikaisemmasta postauksestani. Tällä kertaa olimme huolellisempia ja otimme tarkasti selkoa etukäteen alueen kohteista. Tripadvisor ja Googlen hakutulokset tuli tutkittua tarkkaan.

Mitä kauemmas saaristoon haluaa suunnata, sitä kalliimmaksi veneretki tulee. Valitsimme siis lähimaastossa olevia kohteita. Coronin saaren pohjoispuolella lähellä Coron Townia on monta mielenkiintoista kohdetta joista valita. Toisin kuin nimestä voisi päätellä Coronin kylä sijaitsee Busuanga nimisellä saarella ja Coron niminen saari on sen eteläpuolella. Tällä eteläisemmällä saarella siis on kaksi suosittua järveä: Kayangan Lake ja Barracuda Lake. Jälkimmäisessä kävimme sukeltamassa edellisenä päivänä, vielä oli toinen jäljellä. Lisäksi halusimme käydä Twin Lagoonsilla, joka myöskin on Coronin saarella, pistäytyä jollakin alueen lukuisista rannoista, käydä snorklaamassa Siete Pegadosin luonnonsuojelualueella ja päättää päivämme kylpemällä kuumissa lähteissä.

Saimme venekuskeiksemme herttaisen pojan ja vielä herttaisemman isän. Toisin kuin monet muut kuskit, he olivat aikuisten oikeasti ystävällisiä ja ihania ihmisiä. Yksi monista todisteista oli se, että sillä aikaa kun me valkonaamat makasimme rannalla grillaantumassa, isä ja poika harjoittelivat mp3 -soittimellaan englantia. Vertailun vuoksi muissa veneissä paikalliset polttelivat röökiä kilpaa ja popittivat täysillä Rihannaa. En muista enää heidän nimiään, mutta vene oli Goldwings (jos siis meinaat veneretkelle Coronissa).

Jotta Kayangan Lakelle pääsee, on koluttava huima luku porrasaskelmia ensin ylös ja sitten alas järvelle. Maisema merelle päin lahteen oli henkeäsalpaavan upea, eikä järvi jäänyt yhtään sen varjoon. Meitä varoiteltiin Kayangan Laken ruuhkaisuudesta, mutta yllätykseksemme saimme olla täysin rauhassa. Vain muutama japanilaisturistit polskutteli pelastusliiveissään keskellä järveä.

Päivä oli enemmän kuin onnistunut. Viimeistä suunnitelemaamme kohdetta lukuunottamatta kaikki toteutuivat. Nuo kuumat lähteet skippasimme aivan viime metreillä. Kävimme jo laiturilla asti kuikuilemassa, että millaisia ne ovat ja Jussi kävi dippaamassa varpaitaankin. Totesimme, että yksi tulikuuma palju, jossa vesi oli suorastaan polttavaa, ei ollut 3€ arvoinen. Niinpä siis päivämme päätti huipputason koralliriutta Siete Pegados -luonnonsuojelualueella. Kalaa oli paljon ja montaa eri lajia, korallit olivat kauniita ja mikä tärkeintä -eläviä. Ehdottomasti paras riutta, joka oli Filippiineillä tullut vastaan!

Yhden suuren miinuksen joudun kuitenkin antamaan tälle lähes täydelliselle veneretkelle. Nimittäin muuten niin edullisen veneen päälle tulee maksaa ns. sisäänpääsymaksu CYC Beachia lukuunottamatta jok’ikiseen saaristoon paikkaan ja kohteeseen. Vene itsessään maksoi P340 hengeltä eli sellaiset 7€, mutta tässä kaupanpäällisiä:

Twin Lagoons: P100

CYC Beach: ainut ilmainen ranta, kaikki muut rannat maksavat P100. Miten ihmeessä voidaan rahastaa yleisistä rannoista?

Kayangan Lake: P200

Siete Pegados: P100

Hot Springs: P150

Nämä kun äkkiseltään laskee yhtään, niin veneen hinta yli tuplaantui. Hullua. Noita maksuja selitetään ylläpidoilla, mutta mitä ihmeen ylläpitoa vaatii 5m syvyydessä oleva hylky? Skeleton Wreck siis maksaa yhtä lailla, vaikka onkin pelkkä runko meren pohjassa. Ja jos ylläpitoon kuuluu muutaman laudan asennus laituriksi, niin miten on roskien laita? Periaasialaiseen tapaan muovia oli taas pitkin poikin.

Näihin ilmeisiin, näihin tunnelmiin. Seomoro!

Sukellusta Coronissa

On syyskuun 24. vuonna 1944. Amerikkalainen hävittäjälentäjä viilettää Filippiinien ilmatilassa yhdessä parinkymmenen muun koneen kanssa. Hän näkee alapuolellaan japanilaisen rahtialuksen, pommittaa sen. Hän näkee toisen, pommittaa sen. Hän näkee sotalaivan, pomittaa sen. Hän jatkaa työtään niin kauan kunnes on saanut sen päätökseen. Hän palaa takaisin tukikohtaan ja lähettää vaimollensa kirjeen:

”Hyvä päivä tänään; upotimme juuri kymmenkunta japanilaisalusta. Mitä kotiin kuuluu? Miten lapset voivat?”

Coron voittaa El Nidon 100-0 kamppailussa Palawanin herruudesta. Backpackereiden budjettimajoitukset ovat hyvätasoisia ja paljon edullisempia kuin El Nidossa, ruoka on parempaa ja halvempaa, alueella on enemmän tehtävää ja nähtävää ja mikä parasta: turisteja ei ole tungokseksi asti. Niitä siis löytyy, ei voi väittää. Mutta huomattavasti vähemmän.

Alan jo kuulostaa siltä, että vihaan ihmisiä ympärilläni. Ei nyt ihan niinkään. Nautin suunnattomasti esim. Euroopan ja Aasian miljoonakaupungeista ja rakastan festareiti-ilmapiiriä. Mutta mitä siihen päänsisäiseen idylliseen filippiiniläiskylään tulee, massaturismi jää sen ulkopuolelle.

Kuten El Nidossakin myös Coronissa päämielenkiinto osuu ympärillä olevaan saaristoon, sen kauniiseen luontoon, kirkasvetisiin laguuneihin, valkohiekkaisiin rantoihin ja värikkäisiin koralleihin. Sen lisäksi Coronin alueelta löytyy 12 hylkyä, jotka ovat saaneet erittäin paljon huomioita etenkin sukeltajien keskuudessa. Sanotaan, että juuri Coronin alue on maailman parhaita paikkoja hylkysukelluksille.

Heräsimme ensimmäiseen aamuun Coronissa krapulan puskiessa ohimoilla. Ilta Helldivers -baarissa oli vierähtänyt pikkutunneille Inkan ja Jussin loistavassa seurassa, kammottavaa venematkaa Jessabelilla naureskellen ja toisiimme tutustuen. Olo ei ollut maailman voimakkain, mutta pakko se vain oli nousta ja lähteä metsästämään uutta majoitusta; Sea Dive Resort oli täyteen buukattu. Kun löysimme uuden Guest Housen vähän syrjemmästä ja saimme romumme muutettua, treffasimme taas Jussinkan ja tutustuimme kylän sukellus- ja veneretkitarjontaan. Päätimme mennä sukeltamaan seuraavana päivänä ja tutustua saaristoon sitä seuraavana. Sen lisäksi, että oli edullisempaa tehdä retkiä yhdessä kuin erikseen, nautimme suunnattomasti heidän seurastaan. Ei tarvinnut teeskennellä tai harrastaa small talkia siksi, että kuulumme niin sanotusti ’samaan leiriin’ ollessamme suomalaisia. Heidän kanssaan oli helppo olla, juttu lensi ja rommikola virtasi. Toivon mukaan pidämme yhteyttä vielä joskus, kun palaamme takaisin Suomeen. (Vink, vink, Jussinka!)

Sukellustarjontaa löytyi jokaisesta kadun kulmasta yllin kyllin, riippui täysin meistä itsestämme mitä halusimme. Kolmen sukelluksen hinnoissa oli kuitenkin aikamoinen ero aina 2700 pesosta 3500 pesoon. Sea Dive vaikutti olevan kaikkein suosituin, mutta samalla kallein. Päädyimme -yllätys yllätys- halvimpaan vaihtoehtoon eli Coron Diversiin. Sen lisäksi että hinta oli tuo 2700 pesoa, saimme itse valita sukelluskohteemme. Hylkysukellus on nimenomaan se juttu, minkä vuoksi tuolla pinnan alle mennään, mutta Inka oli veneessä vain mukana ja mahdollisuuksien mukaan snorklaamassa. Hänellä olisi kovin tylsää lillua pinnalla keskellä mitään, kun me muut neljä olisimme parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Yksi hylky on kuulemaan kallellaan niin, että toinen pää on snorklaussyvyydessä ja toinen syvemmällä. Ehkä se voisi olla yksi vaihtoehto? Jussilla oli ollut aikaisemmin korvien kanssa ongelmia, joten kovin syviä hylkyjä emme voi muutenkaan valita. Toisaalta kolme hylkysukellusta päivässä saattaisi käydä kovin tylsäksi. Olisikohan pinnan alla hyviä korallipuutarhoja?

Pienoisen pohdinnan jälkeen valitsimme kolme kovin erilaista sukelluskohdetta:

1. Barracuda lake: Coronin saarella oleva laguuni, jossa veden lämpötila vaihtelee jopa kymmenen astetta. Mitä syvemmälle menee, sitä lämpimämpää vesi on. Näkemisen arvoinen jo itsessään.

2. Olympia Maru: alueen suosituin hylky. Tämä japanilaisalus makaa kyljellään noin 25 metrin syvyydessä ja sen sisällä voi puikkelehtia lähes päästä päähän.

3. East Tangat Gunboat: pieni hylky, syvyys 3-18m. Ihanteellinen myös Inkalle.

Teimme sukelluksen tuossa järjestyksessä. Ensimmäisenä oli siis Barracude Lake. Se on saanut nimensä yksinäisestä barracudesta, joka asustelee tässä pienessä laguunimaisessa järvessä. Märkäpuvut jäivät veneeseen ja BCD:n taskuun pistettiin kilo tai kaksi vähemmän painoa kuin suolaiseen meriveteen. Toden totta Barracuda Lake oli maineensa veroinen sekä pinnalla että pinnan alla. Näkyvyys oli ainakin 30 metriä. Yksi hienoimmista ja samalla oudoimmista sukelluksistani.

Veden lämpötilan vaihtelu alkoi 12 metrin syvyydessä ja lämpeni jatkuvasti syvemmälle mentäessä. Vedessä erottui selkeästi kylmän ja lämpimän veden raja, termokliini. Se sellainen kohta, jossa veden joukkoon näyttää sekoittuneen öljyä. Sukellus tuntui enemmänkin kuumalta kylvyltä. Jossain kohtaa lämmin vesi tuntui jopa hieman liian lämpimältä ja oikein toivoi, että kylmää tulisi jostain. Kerrassaan hieno kokemus. Harmi vain, että sukellus kesti vain 36 minuuttia, kun filippiiniläisen dive masterimme oli päästävä pintaan. Hän meinasi kuulemma menettää tajunsa veden alla. Kuvitelkaa, menettää tajunsa! Seuraavalle sukellukselle lähdimme hieman varautuneina. Joudummeko noukkimaan häntä jostain hylyn sisältä? Osaako joku elvyttää?

Olympia Maru täytti odotukset. Eikä DM:kaan pökertynyt. Puikkelehdimme laivan sisällä, konehuoneessa, ruumassa, jopa vessassa. Varsin onnistunut sukellus.

Mutta sukelluksista viimeinen, East Tangat Gunboat, olikin sitten eri juttu. Kaikki meni pieleen heti alusta asti. Jussi laskeutui korviensa takia hitaammin kuin muut ja kun pääsimme hylylle, hän olikin jo kadonnut näköpiiristä. Dive Master tiesi Jussin olevan hitaampi, mutta ei malttanut odottaa. Näkyvyys oli niin huono, että oli oltava kosketusetäisyydellä edellä olevasta sukeltajasta. Jotain paskasta näkyvyydestä kertoo jo se, että Inka ei edes löytänyt koko hylkyä, vaikka se oli vain parin metrin syvyydessä. Jussi tietenkin jäi jälkeen ja kadotti meidät muut. Hän odotti paikoillaan hetken ja nousi pintaan. Normaalisti kun joku joukosta katoaa, on minuutin verran etsittävä häntä ja noustava sitten pintaan. DM jatkoi ja jatkoi sukellusta huomaamatta lainkaan kadonnutta sukeltajaa. Jossain kohtaa, kun näkyvyys oli edes aavistuksen parempi, pysäytimme hänet. Ensin etsimme kaikki häntä, puolet kiersivät hylyn toiselta puolelta ja puolet tulivat toiselta puolelta vastaan. Näin mielessäni Dive Masterin vain kohottavan olkapäitään tyyliin ”no can do”. Vastoin käsikirjan ohjeita hän oli jatkamassa sukellustamme ilman Jussia. Jos veden alla voisi näyttää paremmin tunteitaan tai kiroilla, olisin varmaan repinyt Dive Masterilta silmät päästä ja haukkunut pystyyn. Tyydyin vihaisiin eleisiin: ”Nyt saatana pintaan siitä!” Niin hän meni ja me jäimme. Jatkoimme sukellusta keskenämme erään ruotsalaisen sukellustietokoneella hylyn viereisellä riutalla vielä parisenkymmentä minuuttia. Päätöntä pyöriskelyä eikä oikein mitään nähtävää. Sanoisinko, että paskin sukellus ikinä. Kun tulimme pintaan, DM oli jo saanut kuulla Jussilta kunniansa ja oli kyllä kovin hiljaista poikaa matkalla takaisin rantaan. Noin ei vain tehdä. Jussi sai anteeksipyytelyjä ja hyvitystä sukelluksista. Ja me muut saimme meriveden viilentämää kättä.