Viiniä ja surffiaaltoja

Perthistä kun lähdimme etelään sekä minulla että Juhalla kiilsi yksi asia silmissä. Se asia sattui kylläkin olemaan molemmilla eri. Minun verkkokalvolleni oli piirtynyt kuva lasillisesta kuivaa valkoviiniä ja Juha näki mielessään maailman parhaan surffiaallon. Margaret Riverin seutu oli mitä mainioin toteuttamaan meidän molempien mietteet. Koko Australian lounaiskulma on yhtä suurta aaltoa ja surffaajien leikkikenttää: 138 kilometriä pitkällä Margaret Riverin rannikolla on yli 70 surffibreikkiä.

Tuuli puhalsi mereltä voimakkaasti sekoittaen rantaveden yhdeksi isoksi kuohuksi. Monet rannoista oli suljettu virtausten ja jättiaaltojen takia eikä toisaalta siinä myrskyssä veteen huvittanut mennäkään. Oli täysi työ pysyä pystyssä hiekan puolellakin.

Jännää. Aina kun yrittää kuvalla todistaa jonkin asian kokoa, se ei näytä yhtään niin isolta kuin luonnossa. Yllä olevan kuvan aallot olivat massiiviset ja pamahtelivat jyrinällä rantaan, vaikka kuvassa voisi yhtä hyvin olla vain joitain pieniä kuohupäitä.

Aallot toivat mukanaan rantaan yli metrin korkuisia leväkasoja, jotka täyttivät Gnarabupin rannan venerampin ja laiturin.

Omaksi suosikiksemme nousi ranta nimeltä Moses Rock. Parkkipaikka rannan edustalla suorastaan huusi yöpymistä, mutta koska australialaiset ovat päättäneet keksiä tämän tyhmän autossa nukkumiskiellon, jouduimme piiloutumaan pusikkoon yöksi. Syksy oli saapunut ja joka päivä kirosimme illan ja kylmän tuloa. Colleget ja huppari eivät lämmittäneet tarpeeksi vaan oli kääriydyttävä peittoon. Retkikeitintä oli vaikea saada tulille myrskyn lailla puhaltavan tuulen takia ja kylmässä ulkoilmassa kyyhöttäminen alkoi vaikuttaa suorastaan typerältä. Aurinkoiset päivät olivat kauniita, mutta illaksi laskeuduimme helvettiin. Miten ihmeessä tähän ollaan tultu? Mikä pistää ihmisen piinaamaan itseään syyttä suotta ja ajamaan itseään syväjäähän? Saako näin nopeasti luovuttaa, myydä juuri ostettu auto ja varata lennot takaisin Aasiaan? Oli virhe tulla etelään. Olisi pitänyt lähteä suoraan Perthistä pohjoiseen kohti lämmintä.

Mutta koska huonosti nukutun ja katuporan lailla täristyn yön jälkeen aurinko taas lämmitti auton kuuman kosteaksi saunaksi ja näytti itsestään täysin toisen puolen, annoimme Margaret Riverin pistää parhaat ässänsä tiskiin. Meikätyttö pamautti viinitilavierailulle Juhan lähtiessä nauttimaan päiväänsä rantaveteen. Tuli koettua jonkin sortin ”yksisarviset ovat olemassa ja lehmät lentävät ” -ilmiö, kun Juha kieltäytyi viineistä. Ei voi syyttää, järjestetyt turistikierrokset eivät ole kaikkien juttu -vähiten Juhan.

Valkkari imeytyi kieleen. Viiden eri viinitilan lisäksi käväisimme olutpanimossa ja suklaa- ja juustomaisteluilla. Lounas oli katettu viiniköynnöksien keskelle puutarhaan. Lautanen täyttyi esim. krokotiilistä, kengurusta ja lukuisista eri tapaksista. Pääsin maistamaan jotain kummallista iljettävää matoakin, joka mureni jauhomaisesti suuhun. Ei ollut varsinainen makuelämys.

Meitä oli viinikierroksella tusinan verran. Olin porukan nuorin ja ainut eurooppalainen. Mitä pidemmälle päivä eteni, sen pahemmin jouduin muutaman vanhemman naisen silmätikuksi, jota piti kaitsia kuin pientä kakaraa: ”muista kohtuus”, ”viinistäkin voi nauttia”, ”mitä äitisikin sanoisi” ja vielä ”ei kaikkea viiniä tarvitse niellä”. Olisi tehnyt mieli sanoa näille kuppiinsylkijöille eli viinan väärinkäyttäjille muutama valittu sana, mutta ei tainnut olla heitä syyttäminen. Eivät raukat olleet ennen nähneet suomalaista alkoholin parissa. Astuin taka-alalle pois korppikotkien silmien alta ja nappasin uuden lasillisen -kieleen imeytyvän roseen.

Mailin pitkä laituri

Ennen kuin pääsimme Margaret Riverin viinialueelle asti käväisimme ihastelemassa Busseltonin kuulua reilun mailin pituista puusta rakennettua laituria, joka on eteläisen pallonpuoliskon pisin ja kuulemma maailman toiseksi pisin.

Harvoin tulee maksettua siitä, että lähtee kävelylle. Laituri näytti kuitenkin rannalta sen verran houkuttelevalta, että laitoimme jalkaa toisen eteen. Meidän onneksemme päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten maksoimme mukisematta. Jos kävely laiturin päätyyn ei maita, voi aina hypätä junaan. Pääsymaksu kahdelta omin pienin varpain on viisi dollaria ja junaa hyväksikäyttäen $22.

Emme pitäneet minkään sortin kiirettä vaan jämähtelimme katsomaan merta ja lukuisia kalastajia harrastuksensa parissa. Nautimme viilenevästä merituulesta. Juha haaveili omasta ongesta ja minä uudesta kamerasta. Vasta auringon laskeuduttua saapuivat vilunväreet. Busseltonissa alkoi olla jo syksy ja iltaisin oli pukeuduttava pitkiin housuihin ja huppariin.

Busselton Jetty on rakennettu osissa ja ensimmäinen 176 metrin pätkä valmistui vuonna 1865 eli lähes 150 vuotta sitten. Viimeinen osa puolestaan rakennettiin vuonna 1960, jolloin se saavutti nykyisen pituutensa 1841 metriä. Vuosien varrella laituria on riepotellut niin sykloonit kuin tulipalotkin ja rahoitusvaikeudet ovat pitkitäneet uudelleenrakennuksia. Nykyiseen ulkomuotoonsa on päästy vasta 2000-luvulla kaikkine taideteoksineen, joita on lukuisia pitkin laituria.

Yksi erikoisista yksityiskohdista ovat laiturin toiseen kaiteeseen kiinnitetyt muistolaatat. Ne on kiinnitetty niiden ihmisten muistoksi, joiden tuhkat on ripoteltu laiturilta mereen. Vuonna 2012 laattojen määrää päätettiin rajoitettaa niihin, jotka ovat vaikuttaneet laiturin historiaan tai antaneet rahalahjoituksia korjaustöitä varten.

Vuonna 2003 laiturin päätyyn avattiin vedenalainen observatorio, jossa pääsee kuikuilemaan kaloja kahdeksan metrin syvyyteen. Pinnan alle on luotu ehkäpä Autralian hienoin keinotekoinen riutta, jossa elää yli 300 eri kala- ja korallilajia. Ja hei, niitä voi pällistellä kastumatta lainkaan!

Geographe Bay kokonaisuudessaan on ainutlaatuinen. Merivirta tuo lämmintä vettä, jonka ansiosta lahdessa elää monia trooppisia kaloja ja koralleja siinä missä Etelä-Amerikassa ja Afrikassa samalla leveyspiirillä ei ole koralleja lainkaan. Geographe Bay on myös kuuluisa valaistaan, joita voi bongata syyskuusta joulukuuhun.

Auringon painuttua toiselle puolelle palloa me painoimme kaasua ja lähdimme yöpaikkapusikon metsästykseen. Totesimme Juhan kanssa molemmat olevamme liian vanhoja ja mukavuudenhaluisia keittelemään pastaa parkkipaikoilla ja käymään metikössä pissalla (puhumattakaan siitä toisesta). Piti tulla Australiaan asti tajutakseen, miten ihanaa on päästä joka päivä peseytymään. Hyvä me!

Retkikeitin tutuksi

Kahden hengen pakolaisleiri/väliaikaiskoti:

Auton oston yhteydessä saimme myös jokaisen Australiaa autolla kiertävän travellerin kultaakin kalliimman raamatun: Camps 6 -opuksen, johon on listattu 3700 eri leirintäaluetta -osa niistä ilmaisia. Tällainen karavaanarin elämä ilman karavaania ei aivan ollut meidän suunnitelmissa, kun ensimmäisen kerran suunnittelimme Australiaan lähtöä. Näin mielessäni kivan kämpän uima-altaalla, jonka jaamme muiden reissaajien kanssa. Kaikki käyvät missä lie töissä ja kokoontuvat illalla juomaan tonkkapunkkua ja paistamaan aussie steakejä. Nyt nauran typeryydelleni.

Ensimmäiset yöt autossa menivät kuitenkin tuon oppaan ulkopuolella. Koska emme halunneet mennä maksulliseen caravan parkiin, valitsimme summamutikassa kartasta sellaisen paikan kuin Preston Beach, joka oli kuin olikin hyvä valinta. Rannan edustan parkkipaikalta löytyi grillikatos, kelpovessat ja -suihkut. Tuli siinä sitten valmistettua ensimmäiset muonatkin retkikeittimellä: pastaa ja jauhelihapihvejä. Periaatteessa siellä ei olisi saanut yöpyä, mutta koska olimme laiskoja siirtymään, levitimme sängyn farmarin perseeseen ensimmäisen kerran ja painoimme puuvillaista. Koko yö meni kieriessä ja havahdellessa jokaiseen pieneen rasahdukseen. Mitä jos ranger tulee häätämään meidät pois? Entä jos saamme sakot? Onko täällä hämähäkkejä? Mitä jos joku murtautuu autoon?

Heräsin aamulla, mutta kaikkea muuta kuin virkeänä. Oli saatava kahvia ja nopeasti. Retkikeitin tulille, instantpuruja mukin pohjalle ja kiehuvaa vettä perään. Hammastahnat syljimme pusikkoon. Kulutimme päivän rannalla ja kiroilimme tilannettamme: emmehän me nyt autossa voi elää. Lämmitimme vettä suihkua varten ja peseydyimme retkisuihkullamme, joka vuosi. Ranger tuli kääntymään ja paskat välitti, että siellä olimme -jäimme siis toiseksi yöksi.

Tätä se sitten olisi seuraavat.. hmmm… määrittelemättömät kuukaudet: pusikossa yöpymistä ja rangereiden kyttäämistä. Metsäpissoja ja pastan syöntiä. Instant -kahvia. Tervemenoa aktiivisen tutkimusmatkailijan ja sukeltajan elämä. Tervetuloa kodittoman arki ja ankeus. Tahdon takaisin Aasiaan, jossa yhden pizzan hinnalla majoittuu luxushotellissa, pääsee sukeltamaan, nauttii veneretkestä tai tarjoaa kaljat koko kylälle.

Onneksi länsi-Australia on yhtä isoa hiekkarantaa. Se lievittää pahimman Aasia-ikävän.

Erilaista kulttuuria

Käväisimme Fremantlen vanhassa hylätyssä voimalaitoksessa, jonne hiivimme luvattomasti piikkilanka-aitojen ja pusikoiden läpi. Se rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen ja oli toiminnassa aina vuoteen 1985. Sen jälkeen rakennus on kerännyt jokseenkin negatiivista huomiota toimien ainakin viiden itsemurhan näyttämönä. Ennen kuin Western Power poistatti portaikon, porukka tykkäsi kiipeä katolta kuolemaan. Alimmissa kerroksissa on myös tehty neljä murhaa. Spooky.

Voimala on aidattu ties kuinka moneen kertaan, kun taas joku kaataa sen tai leikkaa läpimentävän aukon. Meidänkään ei tarvinnut kauaa etsiä, kun jo löysimme tien sisään.

Maalinkatkua ilmassa. Tämä teos oli juuri taiteiltu.

Oli kummallista nähdä kuinka korkealle jotkut olivat päässeet työstämään taideteoksiaan -piikkilangoista ja esteistä huolimatta

Juhakin pääsi taidekuvaan

Voimalan herättämiä fiiliksiä on todella vaikea kuvailla. Samaan aikaan kun kamppailin kaiken näköisiä pelkotiloja vastaan pompin seinillä innosta. Jämähtelin lumoutuneena kuvaamaan seiniä, mutta heti kun jäin jälkeen Juhasta, juoksin perään kuin äidistä eksynyt vieraalla kadulla. En uskaltautunut kuitenkaan maanalaisiin murhatunneleihin, joihin kuulemma olisi päässyt jostain päin rakennusta. Maanpäällinen oli tarpeeksi puistattavan upeaa, että se sai riittää.

Lempparigraffittini

Näkymä ulos voimalan ikkunasta oli kuin toinen maailma ja kontrasti sisätiloihin aivan käsittämätön.

Rakennuksessa on järjestetty paljon hulluja reivejä, joissa pilvi on ollut tyttöjen kamaa ja poliisi tuttu häiritsijä. Lähivuosina se on kerännyt runsaasti huomiota niin musiikkivideoiden kuin pornoleffojenkin keskuudessa. Ei ihme, sillä jopa meikäläisten kaltaiset kameran kanssa heilujat saimme muutaman hyvän amatööriotoksen. Vai mitä mieltä olette?

 

 

Sohvasurffailua Fremantlessa

Gumtree.com.au on sellainen huutonetin ja mol.fi:n sekoitus, jossa ostetaan, myydään, vuokrataan, lahjoitetaan, hankitaan työntekijöitä, haetaan seuralaista ja tarjotaan ties mitä palveluita. Meille Gumtree toimi porttina sohvasurffailuun. Emme olleet koskaan moista puuhaa tehneet, mutta olimme kuulleet asiasta. Normaalisti sohvasurffauksessa raha ei liiku puoleen eikä toiseen, mutta meiltä tuo sohvaansa tarjoava mysteerimies pyysi 200 dollaria viikolta. Halvempi se oli silti kuin hostellit, joten päätimme kokeilla tuota paljon kannatusta saanutta majoitusmuotua. Niille, joille Couch Surfing on uusi tuttavuus (äiti, mummi, anoppi..) kerrottakoon, että sen idea on yksinkertaisesti tarjota sohvaansa nukkumasijaksi tuntematomille ihmisille. Vastaavasti voi hakea sohvaa, jolla nukkua vieraassa kaupungissa. Oiva tapa vieraanvaraisuudelle ja uusien ihmisten tapaamiseen ja heidän kulttuureihinsa tutustumiseen.

Lähdimme köröttelemään kohti Fremantlen satamakaupunkia siinä toivossa, että asunto on kiva eikä enää tarvitse nukkua yhtään yötä meluisissa hostelleissa ja autossa nukkuminen kaupungissakaan ei ole niin kovin helppoa saatikka turvallista. Parkkipaikalla, johon sovimme treffit, oli vastassa viisissäkymmenissä oleva hippinarkkari eikä se asunto sitten aivan vastannut kuvaamme hienosta australialaisesta idyllistä, jossa pihamaata koristaa iso uima-allas ja grillissä tirskuu jättikokoiset t-luupihvit. Yhden makuuhuoneen luukku oli taidettu siivota joskus, kun herra itsekin on vielä halaillut puita, juossut munasillaan pelloilla ja vannonut rauhaa ja rakkautta. Vastoin odotuksia koko kämpästä ei edes löytynyt sohvaa, vaan pienen huoneen keskellä lojui sekalainen lajitelma maantien varrelta talteen korjattuja rikkinäisiä toimistotuoleja, laatikoita ja rämä ruokapöytä. Ilmassa leijui vahva tupakan ja kannabiksen katku. Huurupäinen isäntämme antoi meille oman sänkynsä käyttöön ja nukkui itse patjalla kissanpentu kainalossa. Emme viettäneet kämpässä enempää kuin oli pakko ja Fremantlen kadut ja rannat tulivat tutuiksi.

Jollain kumman kaupalla siedimme kyseisessä luukussa viisi yötä ennen kuin lähdimme etelään kohti Margaret Riveriä. Olisi pitänyt tehdä se jo ensimmäisen yön jälkeen. Jos jotain hyvää pitää sanoa, niin suihkusta sentään tuli lämmintä vettä -vaikkakin aaltoilevasti. Ja tietenkin mieleemme jäi kissanpentu, jolle annoimme nimeksi Kissa. Luovuudella ei ollut rajaa.

Pussikaljalla Fremantlen kujilla