Poika on tullut kotiin

Poika tuli kotiin! Paluumuuttajan kone oli Manilassa 12.1. aamuysin aikaan. Edellinen yöni oli levoton ja veikkaan, että Tiinalla meni jo hermot, kun en muutamana päivänä muusta puhunutkaan kuin Juhan saamisesta takaisin kotiin. Pakkasimme Tiinan kanssa kamamme ja olimme Juhaa vastassa kentällä. Hyvä ettei kyynel vierähtänyt, kun näin oman lippapäisen käsivammaiseni kävelemässä ramppia alas. Vaikemme olleet erossa kuin kolme viikkoa, se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Teki niin hyvää olla jälleen yhdessä.

Saimme lennot Puerto Princesaan vielä samalle päivälle tarkoituksenamme tehdä se perinteinen Palawanin kierros, jonka joka toinen Filippiinit-reissaaja tekee: Puerto Princesa-Sabang-El Nido-Coron ja päälle vielä sukellusta Apo Reefillä. Kohtalaisen tiukka aikataulu 21 päivään, jonka suomalainen saa viettää Filippiineillä ilman viisumia. Puerto Princesassa itsessään ei ollut juurikaan nähtävää ja jatkoimmekin heti seuraavana aamuna Jeepneyllä pieneen Sabangin rantakylään Puerto Princesasta pohjoiseen.

Jeepney-matka oli jokseenkin… erilainen. Kuski kaahasi kuin viimeistä päivää pitkin mutkaisia teitä autolla, jossa jarrut olisivat voineet lahota minä hetkenä hyvänsä. Jarrut pitivät aivan hirveää vinkunaa ja niitä piti pumpata toimiakseen. Kaahailua rajoitti äkkipysähdykset viiden minuutin välein, kun joku hyppäsi kyytiin tai pois kyydistä. Ilma oli yhtä ailahteleva ja arvaamaton kuin kuskikin. Pysähtelimme valehtelematta vartin välein sulkemaan ja avaamaan etuikkunaa, sitä sellaista ylösnostettavaa räppänää, sateen yllättäessä ja taas lakatessa. Jeepney oli kattoa myöten täynnä porukkaa, mutta onneksi saimme Juhan kanssa parhaat paikat pelkääjän paikalta ja Tiina heti meidän takaatamme. Osa porukasta joutui roikkumaan auton takana ja osa kastui ja pelkäsi henkensä puolesta auton katolla. Mukavan lisän toi auton rikkinäinen jäähdytysjärjestelmä: yksi mies seisoi konepellillä nojaten etupeileihin ja lisäsi tynnyristä vettä suppiloon -koko kuuden tunnin matkan ajan. Matka Sabangiin oli taas yksi näistä, joista voisi aivan hyvin lukea Hesarin ulkomaat -sivulta. Kolme suomalaista kuoli auton suistuttua tieltä Palawanin saarella Filippiineillä

Sabang olisi kuulemamme mukaan pitänyt olla vilkas turistikohteensa, luolan sisällä virtaavan joen, takia. Ihmettelimme suuresti kylän hiljaisuutta, mutta emme pistäneet ollenkaan pahaksemme. Saimme Juhan kanssa Bungalowin aivan rannan toisesta päästä merinäköalalla ja mukavalla omalla verannalla, josta pystyi helposti pulahtamaan aaltoihin. Keli ei tosin ollut kovinkaan suotuisa muuhun rantahengailuun. Aallot olivat todella isot ja virtaus voimakas. Paikallisilla uimataidottomilla olisi saattanut mennä pupu pöksyyn. Rannalla taisi olla uintikieltokin, mutta me emme moisista välittäneet. Sabangin kylä on pieni ja sen kävely päästä päähän vie aikaa sellaisen vartin verran. Sähköä oli vain illalla 18-23 välisenä aikana eli juuri sopivasti läppärin ja kameran lataukseen.

Seuraavana päivänä suuntasimme laiturille, josta kaikkien veneiden oli määrä lähteä valloittamaan tuota kuuluisaa Unescon luonnonsuojelukohdetta, Underground Riveriä. Laituri oli autio ja lippuja myyvä toimisto kiinni. Merenkäynti oli liian kovaa, joten joki oli suljettu siltä päivältä. Ei ihmekään, että kylä oli niin hiljainen kun kerran ainoalle vetonaulalle ei ollut asiaa. Sateista rokulipäivää seuraavana aamuna laiturilla olikin eri ääni kellossa; porukkaa oli niin paljon, että joelle meno olisi kestänyt monta monta tuntia. Normaalisti vierailijoita on 800-900 päivässä, mutta kiitos sadepäivien vierailijaluku pompsahti 1500:aan. Jälkikäteen kuulimme monilta, että koko Underground River on ihan huuhaa ja ei käymisen arvoinen. Tieto helpotti mieltä ja hyppäsimme kello kahden minibussiin eli ”Lexus  -sukkulaan” kohti El Nidoa ja toivon mukaan aurinkoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *