Biletystä paikallisten kanssa Kei Islandseilla

Siirtyminen Savanasta Coasteriin ei mennyt niinkuin voisi kuvitella. Me nimittäin juoksimme tuon 7-8km matkan! Siihen nähden, että ei ollut taas tullut tehtyä juuri mitään pitkään aikaan ja lämpötilakin oli perinteinen 30 ja risat jalka kantoi yllättävän hyvin. Olimme vuokranneet mopon päiväksi, kävimme hieman pyörimässä kylillä, syömässä indonesialaista mäiskettä ja tiputtamassa rinkat jo etukäteen Ohoilirin kylässä olevaan Coaster Cottageen. Heitimme lenkkarit jalkaan, palautimme mopon Savanaan ja sanoimme Colinille ja Suyinille heipat.

Ohoilirin muutaman sadan asukkaan kylän ranta, jota paikalliset kutsuvat nimellä Pasir Panjang, on täysin erilainen kuin Ohoideerin kylässä, jossa siis aikaisemman postauksen Savana Cottages on. Pasir Panjangin ranta on monta kilometriä pitkä ja uimiseen mainio. Snorklaamaankin pääsi, mutta oli käppäiltävä ensin Coaster Cottagesista jonkin verran rantaa pitkin ja uitava muutama sata metri merelle. Korallit eivät sielläkään olleet kummoiset, mutta kyllähän aina muutaman fisun näkeminen lämmittää mieltä. Tai ainakin ruokalautasta. Ensimmäiseksi illalliseksi saimme muiden Coasterissa viipyvien turistien harppuunalla nappaamaa sweetlipsiä.

Kun saavuimme Coasteriin torstaina, koko kylää koristi eriväriset liput ja härpäkkeet. Kaikki valmistautuivat viikonlopun jättibileisiin: kylä saisi uuden päällikön, kepala desan. Sen vuoksi oli kovin vaikeaa suunnitella mitään rantapulikoimista ja lähivesisnorklailua kummosempaa. Mistään ei meinannut saada venettä päiväksi, tai ainakaan sopuhintaan.

Coaster Cottagesin ibu eli emäntä oli ahne paskiainen ja pyysi aivan liian korkeaa hintaa tyhmiltä turisteilta. Sen huomasi katseesta. Ensin jauhetaan hetki niitä näitä, päästään viralliseen aiheeseen eli veneretkeen, ja kun puheeksi tulee raha, ibu pitää pienen tauon ennen vastausta. Hän katsoo minua päästä varpaisiin, pyörittelee numeroita päässään ja arvio (ei niinkään paljonko veneestä voi pyytää vaan paljonko minun kaltaiseltastani blondista tytöstä voi saada irti) ja tokaisee tripla hinnan siihen nähden mitä olin itse ajatellut hyväksi. That’s the way it goes. Päästän pienen naurun ja kysyn sitä ’oikeaa’ hintaa. Hän laskee hintaa hieman, mutta edelleen siinä on yli tuplat ilmaa. Sanon palaavani asiaan. Juttelen muiden buleiden kanssa, joista eräs vanhempi, monet kerrat Kei Islandseilla ollut saksalaisnainen, lupaa tahkoa ibulle järkeä päähän venehinnoissa. Minuutit kuluvat ja nainen tulee takaisin. Hän kertoo surullisen tarinan typeristä turisteista, jotka olivat oma-alotteisesti maksaneet ylihintaa veneretkestä. Niitä sellaisia Samsonite-turisteja, jotka viipyvät saarilla muutaman hassun päivän ja pätäkästä viis, kunhan näkee kaiken minkä haluaa. Näin ollen ibu oli siis saanut päähänsä, että jokaisella valkoisella on rahaa ja heiltä voi pyytää mitä vaan. Kuka voi olla niin tyhmä, että maksaa yli tuplahintaa vapaaehtoisesti??? Kiitos siis sille idiootille, jonka vuoksi ennen halvat veneretket ovat muuttuneet kukkaroa keventäviksi, ja joihin meillä ei-niin-rikkailla ei ole enää varaa.

Kokonaiset kaksi päivää kestäneen kädenväännön jälkeen saimme järjestettyä veneen lauantai-aamupäivälle sillä ehdolla, että tulemme ajoissa takaisin kylillä järjestettävään päällikönvaihtumisseremoniaan. Yksi ainut kalastaja suostui lyhentämään omaa biletystään muutamalla tunnilla ja viemään meidät saarihyppelylle, kun kaikki muut kyläläiset riehuivat non-stoppina yli koko viikonlopun. Olisin henkilökohtaisesti halunnut lähteä pidemmällekin kuin vain lähisaarille, mutta se olisi vienyt koko päivän. Etelämpänä Pasir Panjangista on niin sanottu Snake Island, jonka voi nähdä vain laskuveden aikaan. Kahden saaren väliin muodostuu kiemurteleva kaistale hiekkaa, jota pitkin voi kävellä saarelta toiselle kastamatta varpaitaan. Lukas ja Thyes, jotka tulivat veneretkelle kanssamme, olivat käyneet siellä aikaisemmin viikolla ja täytyypi sanoa, että olin kateellinen. Lukas näytti minulle kuvia ja lisäsin kärmessaaren pitkän listani jatkoksi. Sitten joskus…

Meitä oli veneessä kuusi: minä, Juha, Monica, Lukas, Thyes ja paikallinen kalastaja, jonka lempiruoka on Lukasin tekemän pienen haastattelun mukaan riisi. Kovin mielenkiintoinen vastaus. Yleensä vastaus on luokkaa spagetti ja jauhelihakastike tai poronkäristys tai vaikkapa kanatortilla. Mutta että riisi, jota itse pidän vain lisäkkeenä itse ruoalle eli proteiinin lähteelle. Hmm.

Vaikka emme päässeetkään kuin lähistölle, päivä oli mitä ihanin. Ari helli meitä ja aiheutti pahanlaista punoitusta hartioihin. Snorklatessa oli laitettava t-paita päälle, jotta välttyi pahimmilta palovammoilta. Kävimme muutamalla saarella poimimassa simpukoita ja juomassa kookospähkinöistä. Lilluimme rannoilla ja pysähdyimme pällistelemään pikkukaloja maskin läpi putken palat suussa.

Päivä jatkui kylässä, jossa oli meidän saapuessamme auringonlaskun jälkeen musiikkia lukuunottamatta kovin hiljaista. Ihmisiä ei juurikaan näkynyt, vaikka piti olla isot kemut tiedossa. Tarkemmin kun katseli ympärilleen jokaisen talon pihassa oli useita kymmeniä ihmisiä, jotka selkeästi alkoivat olla juhlatunnelmissa. Asetelmaa voi hyvin verrata meidän suomalaisten ”etkot, juhlat ja jatkot päälle” -meininkiin.

Keskellä kylää oli pystytetty pieni indonesialaisen puhelinoperaattorin Simpatin sponsoroima festariteltta, jonka ympärille oli laitettu rivi riviin pinottavia muovituoleja. Keräsimme aikalailla katseita ja ”Hello Mister” -huutoja. Olihan se varmasti outoa nähdä viisi valkoista heidän pirskeissään täysissä biletunnelmissa. Lukas oli ainut meistä, jonka indonesian kielitaito oli tarpeeksi hyvä harrastamaan syvempiä keskusteluita paikallisten kanssa, jotka pikkuhiljaa alkoivat piirittää meitä. Itse tyydyin puhelemaan niitä perinteisiä small talk -fraaseja. Montakohan kertaa mahdoin kertoa samat litaniat: keitä olemme, mistä olemme kotoisin, onko Suomessa kylmä, kauanko olemme olleet Indonesiassa, kauanko Keillä, mitä pidämme Keistä jne. Ei siinä etteikö rupattelu olisi kivaa; oppiihan siinä taas hieman enemmän kieltä.

Hetken rupattelun aikana eteemme tuotiin pullollinen sopia, jonkin sortin palmuviinaa, joka omasta mielestäni maistui ennemminkin huonostitehdylle kiljulle. Alkuun meille kahdelle tytölle, minulle ja espanjalaiselle Monicalle, ei edes tarjoiltu -eiväthän naiset juo. Nappasin pullon, otin kunnon kulauksen, irvstin päälle ja johan alkoi paukkua tulla meillekin. Siinä huikkaa ottaessa paikalliset alkoivat vähitellen valua tapahtumapaikalle. Etkot olivat selkeästi etkoiltu ja bileet alkoivat. Porukkaa tuli viereisiä kyliä myöten ja teltta alkoi täyttyä. Aluksi vain lapset uskaltautuivat tanssilattialle, mutta ei tainnut mennä kovinkaan kauaa, kun siellä olivat lapset, aikuiset ja myös me ulkopuoliset.

Malukulaisia pidetään yleisesti Indonesian musiikin taitajina ja musiikin lisäksi näytti olevan myös tanssiliikkeet hallussa. Rytmi veressä niin sanotusti. Täytyy myöntää, että vaikka joskus olen tanssia harrastanutkin, niin kaikki askeleet ja keikutukset eivät irronneet. Pienet lapsetkin, etenkin pojat, vetivät sellaisia hip hop -liikkeitä ja robotteja, että tämä täti katsoi vierestä monttu auki ja ammollaan.

Lähdimme Juhan kanssa nukkumaan puolen yön aikaan. Lukas, Thyes ja Monica jäivät vielä joksikin aikaa. Seuraava aamuna piti pakata kamat ja suunnata Tualin kaupunkiin. Laiva Banda Islandseille lähtisi kolmelta ja paikalla piti olla yhdeltä. Niin. Piti ja piti. Indonesia ja aikataulut. Laiva lähti viiden jälkeen.

Kei -saaret nousivat aika korkeille pisteille Aasian kohteissani. Ongelma tuntui vain olevan sama kuin monissa muissakin paikoissa. Jotta pääsisi kokonaisvaltaisesti tutkimaan ympäristöä, olisi oltava oma vene ja sukelluskamat -tai sitten pirun paksu kukkaro. I’ll be back, Kei Islands. Käyn vain ensin voittamassa lotossa.

Savana Cottages, Kei Islands

Sunnuntaina 3.2. lensimme Ambonista Kei Islandseille. Lentoreitti ylitti Banda -saaret, jotka näyttivät ilmasta katsottuna todella upeilta. Kaikki seitsemän saarta, tulivuori Gunung Api ja sen mustat laavavirtaukset erottuivat selkeästi. Banda Neiran kylä vanhoine linnoituksineen näytti juuri sopivan kokoiselta, ei liian isolta, ei liian pieneltä. Hetken kuluttua näkökenttään alkoi ilmaantua uusia saaria, jotka kuuluivat Kei Islandsin saari ryhmään. Valkohiekkaisia rantoja silmänkantamattomiin. Tasan viikko Keillä ja sitten Bandoille. Ei malttanut odottaa, niin hienolta näytti!

Langgurin lentokenttä Keillä oli taas yksi suuri vitsi. Sata matkustajaa odotti matkatavaroitaan 4x4m huoneessa, jonka seinässä oli pieni luukku. Kuinka ollakaan jokaisella oli kamala tarve olla ensimmäinen. Harmi, että videolla ei näy, kuinka ihmislauma hyökkää kamojen ja toistensa kimppuun. Lopetin kuvauksen liian aikaisin. Meno oli kuin Ikean avajaisissa, jossa tuhat ensimmäistä saa hevosenlihapullat puoleen hintaan. Ei voinut muuta kuin nauraa ääneen. Laukkushown jälkeen alkoi uusi sota, jossa osapuolina olivat kaksi tyhmää turistia ja ”transport, transport” -huutelua harrastavat miehet. Heidän mukaan olemme käveleviä pankkiautomaatteja, joilta voi huoletta pyytää 12km mopomatkasta viisinkertaisen hinnan. Voin kertoa, että ei maksettu.

Kei Islands muodostuu lukuisista eri saarista, joista suurin, Kei Besar, on sademetsän ja vuorten peittämä. Toiseksi suurimmalla, Kei Kecil -saarella, on saariston suurimmat kaupungit Tual ja Langgur, suurin osa asukkaista, lentokenttä ja kaikki viralliset majoitusvaihtoehdot. Pienempiä saaria on satakunta, joihin päästäkseen pitää kääntyä paikallisten kalastajien puoleen tai odottaa kerran pari viikossa kulkevaa suurempaa venettä. Kei Kecilin ja Besarin ulkopuolella voi yöpyä paikallisten luona pienen pienissä kylissä, jos mieli tekee, mutta tietenkin täytyy pyytää lupa (lue: antaa rahaa ja tupakkaa) kylän päällikölle eli kepala desalle. Kei Kecilin saarella on Tualin ja Langgurin kaupunkien ulkopuolella oikeastaan vain kaksi varteenotettavaa hyvää bungalowia, Savana Cottages ja Coaster Cottages, jotka ovat keskenään kovin erilaisia. Päätimme testata molemmat. Neljä yötä Savanassa ja kolme Coasterissa.

Savana Cottages sijaitsee Ohoideerin pikkukylän laitamassa, 12km lentokentästä luoteeseen, Kei Kecilin pohjoisosassa. Noin kilometrin pituinen ranta kylän edustalla ei ole mikään Aurinkomatkojen kansikuva, mutta omalla tavallaan se on todella kaunis. Nousuveden tullessa vesi ylettyy rantakasvillisuuteen asti, kun taas laskuveden aikaan vesi pakenee tooodella kauas.

Savana Cottagen ehdottomasti mielenkiintoisin puoli olikin nimen omaan tuo ranta, josta laskuveden aikana tuli pelkkää limaista hiekkalöllöä. Jos tahtoi pulikoimaan, piti kävellä usea sata metriä merelle päin saavuttaakseen muutakin kuin polvikorkuista vettä. Jos nousuvesi ajoittuu alkuiltaan/iltaan sellaisena päivänä, jolloin ari on porottanut aamusta iltaan, voi rantavedessä lillua 40 asteisessa vellissä. Kunnon vesipetoa tuskin tämä kyseinen ranta miellyttää, mutta kokemus se ainakin on. Olihan se tietty jokseenkin raivostuttavaa, kun pulahtamaan päästäkseen oli patikoitava hornan tuuttiin.

Savanassa oli meidän lisäksemme vain kaksi turistia, australialaiset Colin ja Suyin, jotka molemmat olivat reissussa yksinään, mutta heitä näki paljon yhdessä Savanassa. Toisaalta, paikka on niin pieni, ettei toisten seuralta voi välttyä vaikka haluaisikin. Colin on 62-vuotias lupsakka ja härski mies Queenslandista, jonka harrastuksiin kuuluu kalastus ja moottoripyörät. Yllättäen Colin ja Juha tulivat juttuun saman tien. Suyin puolestaan on 35-vuotias elämäntapabilettäjä, jonka jutuista ja kuluneista tupakka-askeista päätellen ei kotonaan paljoa vietä aikaa selvin päin, saatikka urheillen. Rääväsuu, jonka seurassa ei todellakaan ollut tylsää.

Auringonlaskut olivat joka ilta kauniita ja katseltiin niitä 40 asteisessa rantavellissä lilluen. Kei -saaret vaikuttivat paikalta, jossa kellään ei ole kiire minnekään. Ei ollut meilläkään. Taisi mennä tunti jos toinenkin päivässä ihastellessa horisonttia ja taivaan värejä. Minnekä meillä olisi kiire -valmiissa maailmassa?

Halusimme Juhan kanssa alusta asti tehdä jonkin sortin saarihyppelyn veneellä ja sanoimme asiasta Savana Cottagen omistajalle, hollannissa vuosikymmeniä asuneelle keiläiselle, Gersonille. Hän järjesti meille veneen seuraavaksi päiväksi hintaan 500 000 rupiaa. Nappasimme tietenkin Colinin ja Suyinin mukaan.

Kävimme muutamalla eri autiolla saarella, Pasir Panjang -rannalla, jossa se toinen majoitus eli Coaster Cottages on, ja snorklaamassa pariin otteeseen. Saaret olivat taivaallisia. Puhtaan valkoista hiekkaa joka puolella ja turkoosia vettä ympärillä. Harmi, kun ei tullut telttaa mukaan. Ihan hyvin olisi voinut jäädä yöksi tai kahdeksi jollekin lukuisista autioista pikkusaarista, sytyttää nuotio kalan grillausta varten ja katsella tähtitaivasta syvässä hiljaisuudessa. Sekin täytyy vielä jossain kohtaa kokea.

Veden alla ei ollut yhtä hyvä meininki; korallit eivät olleet priimaa. Dynamiitin ja syaniidin tuhot näkyivät selvästi. Kuolleessa korallissa näkyi paikotellen selkeitä kraatereita, joissa oli poksahtanut papatti. Perinteiset riuttakalat löytyivät kaikki perhosista papukaijoihin ja enkeleihin, mutta jotenkin nekään eivät näyttäneet yhtään niin kauniilta, kun taustalla oli vain harmaata korallimurua.

Kuuleman mukaan Kei saarilla voi myös sukeltaa, mutta ensimmäinen ongelma on sukelluskamojen löytäminen. Jossain päin saaristoa sellaiset löytyvät, mutta niiden kunnosta ei ole kellään tietoa. Lisäksi tankissa olevan paineilman laadusta ei ole takuita, eikä toisaalta meillä Juhan kanssa ollut sukellustietokonettakaan. Yleensä alueilla, jossa käytetään dynamiittia kalastuksessa, ei ole kovin paljoa nähtävää pinnan alla. Ei ainakaan snorklaussyvyydessä, jossa kuolleet kalat on helppo poimia veneen kyytiin. 20-30 metriä alaspäin ja näkymä voikin olla täysin toisenlainen, jos hyvä tuuri käy. Emme Juhan kanssa ottaneet sukellusta Keillä kovinkaan tosissamme. Olimmehan me menossa Banda -saarille vajaan viikon päästä nimenomaan sukeltamaan.

Neljä päivää meni siivillä Savana Cottagessa rantavedessä talsien ja paikan leikkisille koirille naureskellen. Niiden lempipuuhaan oli kaivella rantahiekasta rapuja ylös, läpsiä niitä tassuillaan ja haukkailla, kunnes rapuraukat pikkuhiljaa menettivät ruumiinosiaan ja kuolivat.

Seuraava päivitys Kein toiselta rannalta ja Coaster Cottagesta, jossa koirat ovat parhaimmillaan lautasella ja vedessä voi oikeasti harrastaa uintia.

 

 

Ensikosketus Malukuun

Lensimme Jakartan kautta Amboniin, Malukuun 1.2. tarkoituksenamme suunnata paljon kehuja saaneille Banda Islandseille. Kun vaihdoimme Jakartan kentällä International -terminaalista Domesticiin tapasimme saksalaispariskunnan, jotka pyörittävät Bandoilla sitä ainutta varteenotettavaa Dive Shopia, Blue Motionia. Aloitimme haastattelun heti. Kuulimme, että vastoin Lonely Planetin tietoja Banda Islandseille ei ole lentoja. Indonesiassa on kovin yleistä tämä tällainen valtion tukemien lentojen lakkoilu eli sinänsä se ei jaksanut meitä yllättää. Ainut vaihtoehto päästä Bandoille oli siis Pelni -laiva ja seuraava mahdollinen päivä vasta 6.2. eli lähes viikon päästä. Tulisi pitkä aika Ambonissa. Jotain oli keksittävä.

Säännön mukaisesti emme olleet ottaneet selvää majoitusvaihtoehdoista etukäteen. Amboniin päästyämme tapasimme kuin puskista paikallisen Michaelin, joka työskentelee turismin parissa lentokentällä. Tämä kävelevä Maluku-tietäjä mainitaan myös Lonely Planetissa. Hänen tätinsä talo aivan lentokentän kupeessa toimii homestaynä turisteille ja huone maksaa 100.000 rupiaa yöltä. Ilman korvatulppia tosin on turha nukkua; koneet aloittavat lentonsa aamuviideltä.

Seuraavana päivänä istahdimme alas aamiaspöydän ääreen. Koska Banda Islandseille ei päässyt moneen päivään, aloimme pohtia muita vaihtoehtoja. Saparuan saari muutaman tunnin venematkan päässä oli yksi ja Kei Islands toinen, Bandoista vielä paljon kaakkoon. Samassa homestayssä oli kanssamme suomalainen Jouni, saksalainen Bianca ja ranskalainen pariskunta, jotka kaikki aikoivat suunnata Saparuaan muutamaksi päiväksi ennen Pelni-laivan lähtöä Banda Islandseille. Saari kuulosti houkuttelevalta: halpoja majoituksia, hyvää snorklausta ja kauniita rantoja. Kolme yötä siellä tosin alkoi kuulostaa liian lyhyeltä ajalta -ehkä menisimme sinne joskus toiste?

Päädyimme jälkimmäiseen eli Kei Islandseihin. Sinne pääsee lentäen Ambonista tunnissa ja Pelni lähtee sieltä kohti Banda Islandseja 10.2. Meillä olisi siis viikon päivät aikaa Keillä. Emme saaneet lentoa enää samalle päivälle, joten vuokrasimme mopon alle ja ajelimme pitkin poikin vailla päämäärää koko päivän. Lentokentältä on linuntietää matkaa Ambonin kaupunkiin sekkaiset 10km, mutta välissä on lahti, jonka kiertäessä matka triplaantuu. Kävimme lahden toisella puolella Ambonin hulinakaupungissa, jossa ihmisiä on pipona ja mopoja sitäkin enemmän. Ajoimme ruuhkan läpi toiselle puolelle saarta ja jämähdimme pienelle rannalle Blue Rose Dive Resortin eteen. Ambonissa olisi ollut myös mahdollista sukeltaa ja Ambonin lahti onkin yksi maailman parhaista Muck Dive -kohteista. Voi siis kuikuilla kaikkia kummallisia mutapohja-asukkeja. Mutta meillä ei ollut siihen aikaa -ehkä sekin sitten joskus toiste?

Takaisin päin ajaessamme taivas repesi. Vartti kaatosateessa ja näytimme siltä kuin olisimme hypänneet vaatteet päällä uimaan. Meni tunti jos toinenkin Ambonin kauppakeskuksessa sadetta pidellessä. Olimme takaisin lentokentän kupeessa homestayssä vasta auringonlaskun jälkeen. Tyyny oli hyvin -aina aamuviiteen saakka.

 

 

 

Singaporen puistoja

Singapore. Aah! Kaupunki, joka jaksaa yllättää monipuolisuudellaan (ja keinotekoisuudellaan). Yleensäkin rakastan kaikkia kaupunkeja, suuria ja pieniä, kunhan niissä on paljon puistoja ja rauhallisia alueita, joissa voi talsimalla ympäriinsä kuluttaa tuntikausia.

Filippiineiltä palattuamme minulla ja Juhalla oli kaksi päivää Singaporessa ennen lentoa Amboniin, Indonesiaan. Arvata saattaa missä me nuo päivät vietimme -no puistoissa tietenkin! Singaporen Botanic Garden on aikaisemminkin ollut ”to see” -listalla, mutta jostain syystä jäänyt aina väliin. Lieneekö syy ollut kulkuyhteyksien vai ajan puutteesta, tiedä häntä. Nyt aivan puiston laitamassa kulkee vast’ikään avattu metrolinja, joten yhteydet ovat enemmän kuin kunnossa. Itse asiassa kävelimme takaisin Orchard Roadille n. 20 min, joten ei se niin kaukana loppujen lopuksi ollutkaan.

Botanic Gardensin puistoalue on mielettömän iso ja sisältää monen monta eri puutarhaa. Eri puolilta puistoa voi löytää muunmuassa huikeat määrät eri palmuja, hedelmäpuita, mausteita, kaktuksia, bonsai -puita ja orkideoja. Arvata saattaa mikä edellä olevista oli minun mieleeni. Enhän minä kukista tykkää, e-en. Orkideapuistoon oli sisäänpääsymaksu S$5 ja opiskelijoilta S$1 ja hienosti meni oma International Travel Youth Card läpi. Enhän minä mitään opiskele. Vielä.

Orkideat ovat vain niin kauniita. Kamera lauloi taas sellaiset 500 kertaa, mutta säästän lukijat (kaikki kolme) tällä kertaa ja tyydyn julkaisemaan kolme kuvaa. Kuten oli odotettukin, Botanic Gardens vei koko päivän. Jäljelle jäi vain muutama tunti kaljan naatiskelua Geylangin huorakujilla, joka on tullut minulle ja Juhalle kovin tutuksi.

Seuraavaan päivään oli vuorossa toinen puisto. Vuosi takaperin kun olimme Singaporessa ja kävimme katsastamassa kaupungin menoa Marina Bay Sandsin katolta käsin, meren puolelle oli ajettu hulluna maata ja siellä keskellä näkyi kummallisen näköisiä korkeita tötteröitä. Nyt niiden sieniä muistuttavien kummajaisten kohtalo on ratkennut. Syyllinen on nimeltään Gardens by the Bay. Singapore jaksaa aina vain yllättää uudestaan. Kenelle voikaan tulla mieleen rakentaa jättikokoinen puisto keskelle rahtialusten vuoraamaa merta?

Gardens by the Bay yllätti myös hinnallaan: näyttelyitä ja kiertoajeluita lukuunottamatta puisto oli ilmainen. En osaa edes kuvitella paljonko rahaa on puistoon on investoitu. Taas huomasi hyvin kuinka rikas maa Singapore tosiaan on.

Gardens by the Bay oli vast’ikään avattu ja vielä hieman keskeneräinen. Kukkia oli vielä istuttamatta ja opastauluja asentamatta. Mutta voin kohtalaisen varmaksi sanoa, että muutaman vuoden päästä, kun köynnökset ja muut kasvit ovat kasvaneet täyteen loistoonsa, puisto on kaunis kuin sika pienenä.

Köyhäin poikain Hollywood

Pieni kukkula Coronissa on saanut kannettavakseen oman Hollywood-kyltin, joka katselee pikkukaupungin yli merelle päin. Suuremman huomion kuitenkin saa vieressä komeileva isoveli, Mt. Tapyas, jolla on suuri kunnia kantaa kymmenmetristä rautaristiä. Joka ilta isoveljen risti saa kirkkaat valot, mutta pikkukukkula hämärtyy ja jää pimeän peittoon.

Isoveljen risti kuuluu Coronin suosituimpiin kohteisiin, eikä syyttä. 720 porrasaskelman jälkeen avautuu uskomaton näkymä alas merelle. Paras aika kivuta ylös on juuri ennen auringonlaskua tai nousua, jolloin ilmakaan ei ole niin tukahduttavan kuuma. Eipä! Kipusimme ristille Tiinan porskuttaessa edellä ja minä ja Juha perässä. Sydän teki omia rumpusooloja ja paidastani olisi voinut puristaa tuopillisen soijaa.

Päivät Coronissa noudattivat jokseenkin samanlaista kaavaa keskenään: käppäilyä ympäriinsä, paljon ruokaa, pitkiä päikkäreitä ja Jussin ja Inkan treffaamista illallisen ja rommikolan merkeissä.

Aika vilisi silmissä ja päivät vain katosivat kalenterista. Olimme suunnitelleet menevämme Apo Reefille sukeltamaan, mutta aloimme laskea jäljellä olevia päiviä. Niitä ei ollut enää kuin kuusi (Tiinalla viisi), joten jätimme sukellukset väliin. Jos olisimme lähteneet Apo Reefille, koko jäljellä oleva aika olisi mennyt jonkin sortin kulkuneuvossa. Ensin veneellä San Joseen, Mindanaon saarelle, kymmenisen tuntia. Sieltä Jeepneyllä pieneen kalastajakylään, josta veneellä sukeltamaan päiväksi. Sama ralli takaisin San Joseen, josta lentäen Manilaan. Kauhujen venematka Jessabelilla kuulsi vielä liian tarkkana verkkokalvossa, joten päätimme jäädä Coroniin tekemään vielä yhden snorklausretken Siete Pecadosiin, syömään Coron Bistron Coq au viniä, nauttimaan auringosta laiturin nokassa ja pyörimään markkinoilla.

Kettu kiittää ja kuittaa köyhäin poikain Hollywoodia upeasta tunnelmasta ja hienoista kuluneista päivistä. Mikä jottei voisi tulla toistekin.

Tiina jatkoi päivää ennen meitä matkaansa Sri Lankaan ja me Singaporen kautta Malukuun, Indonesiaan. Kiitos Tiina viimeisestä kuukaudesta! Ja pidä itsesi hengissä Sri Lankan surffiaalloissa.