Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

ulkomaanmatka

Nojatuolimatka: Thaimaa, Bangkok. osa 1

Vielä kun on vähän matkaa kesään niin on mukava muistella lämpimiä kohteita, joissa on käynyt. Nojatuolimatkat ovat parhaimpia näinä aikoina.

Aloin muistelemaan entistä työpaikkaani ja kohdemaatani Thaimaata. Siellä vietin 6kk vuosien 2009- 2010 vaihteessa ja joulukin vierähti palmujen alla, kotoa saamastani joululahjapaketista maistelin piparkakkua palmun alla.

Tuli sitä vietettyä myös lomaa Thaimaassa. Kun viimein 2 viikon loma koitti, niin olin jo kauan sitten päättänyt, että vietän sen Thaimaata kierrellen. Miksi lähteä Suomeen, kun on näin kaukana Suomesta ja voisi matkustaa esimerkiksi Bangkokiin.

 

Niinpä minä päätin tehdä hyvissä ajoin edes jonkinlaisen suunnitelman, mitä tuo lomani voisi sisältää. Päätin, että nyt kun olin Thaimaassa niin pitäähän sitä käydä tutustumassa pääkaupunkiin. Bangkok oli siis suuntana.

Asuin tuolloin Patong Roadin lähettyvillä Baramee Hip Hotel- nimisessä hotellissa. Päätin, että lähden matkaan bussilla Patongista, joten varasin bussimatkan ja päätin, että perillä Bangkokissa otan taksin ja näytän taxikuskille hostellin osoitetta, johon haluan mennä. Paluumatka tapahtuisi myös bussissa istuen.

Vihdoin koitti lomani ensimmäinen päivä ja pakkasin reppuun muistini mukaan: villasukat (yöllä voi olla kylmä bussissa), Lonely Planet Thailand kirjanen, Paremmat juhlavammat vaatteet ja kengät (menossa pilvenpiirtäjälle), vara vaihtovaatteet, laastarit jne. Niin ja minun rakas sydänvilttini tietenkin matkasi repussa mukana.

Lähdin reppuselässä kohti tuota bussilaituria. Varattuani bussilipun minulle oli annettu myös lippu, jossa luki paikkanumero bussissa. Se oli 62. Odotin bussia muutaman muun paikallisen kanssa. Bussimatka Phuketista Bangkokiin kestää n. 11-12 tuntia. Toivoin, ettei bussi olisi kauhean täynnä.

Bussi tuli. Bussissa oli paljon sikäläisiä matkustajia, suurin osa. Vain pari kolme minun lisäksi oli ulkomaalaisia. Hieman voin sanoa, että jännitti. Noh, luin jännittyneenä bussilippuani ja koitin etsiä katseellani paikkanumeroita ylhäältä, en nähnyt, etsin paikkanumeroita katseellani alhaalta, ei löytynyt.

Bussi oli ihan täynnä. En vieläkään ollut löytänyt paikkanumeroani. Kysyin yhdeltä paikalliselta, tai näytin lippuani ja kysyin, että number ja osoitin istuinpaikkaa. Hän pyöritti päätään. Olin, että mitä eikö hän ymmärtänyt mitä tarkoitin. Löysin sentään numerot ylhäältä, mutta kun laskin numeroita ja kävelin eteenpäin, niin numerot loppuivat numeroon 61. No tottakai 😀 kuinkas muutenkaan. Näytin eräälle miehelle lippuani ja hän osasi englantia ja hän kohautti olkapäitään ja naurahti että ei voi mitään. Osoitti yhtä paikkaa, joka oli vapaana ja istuin siihen ja siitä sitten koko matkan toivoin, ettei kukaan tule siihen paikalle. No ei tullut. Ehkä se sitten oli minun paikkani.

Koko matka meni siihen, kun vahdin reppuani kuin leijonaemo poikastaan. Torkahtelin, kun en millään pystynyt enää pitämään silmiäni auki. Peppuni oli aivan puuduksissa n 11 tunnin matkan jälkeen. Vihdoin alkoi näkymään kaupunginvaloja ja korkeita rakennuksia. Jes!

Bussi pysähtyi ja hetken päästä olin jo ulkona bussista. Edessäni oli pitkä jono taxeja ja nappasin niistä yhden. Ennen kuin istuin taxiin näytin taxikuskille osoitteen, johon halusin mennä. Reppureissaajien suosimalle Khaosan Roadille, kiitos, kapunkhaa. Taxikuski mietti hetken ja lähti liikkeelle. Hän vei minut kuitenkin hotelliin nimeltään Royal Rattanakosin Hotel. Olin, että aha, okei, päätin ettei tuon taksikuskin kanssa kannata enempää matkustaa, ties mihin joutuu vielä ja hän ei selvästikään ymmärtänyt mitä koitin sanoa, vaikka osoitin osoitetta sormellani. No maksoin taksista ja se lähti. Päätin vielä koittaa, että josko pääsisin sinne reppureissaajien paikkaan. Olisi yöpymiseltä tullut huomattavasti halvemmaksi. Kysyin tämän hotellin respasta englanniksi voinko soittaa ja näytin tuota reppureissaajien paikan puhelinnumeroa. Ystävällinen hotellivirkailija antoi minun soittaa ja niinpä kello 2.00 aamuyöllä koitin soitella hotellin takahuoneessa yösijan perään. Puhelin hälytti, mutta tovin odoteltuani ja kun kukaan ei vastannut päätin antaa periksi.  No eipä auttanut muu kuin tässä tapauksessa jäädä tähän nykyiseen hotelliin. Olin aivan poikki, halusin vain nukkumaan ja äkkiä. Eikä tämä nykyinen hotelli, mihin taksikuski oli minut jostain syystä vienyt ollutkaan niin kamala, vaikka ensin hieman epäilin, kun oli sellainen vanhanaikainen. Eikä hintakaan ollut paha, 1300 bathia eli n. 35e yöltä.  Pelkään hieman vanhanaikaisia hotelleja ja linnoja jne. Tämä ei ollut mikään nykyaikainen hotelli tosiaankaan. Kaupunkihotelli ja vanha sellainen. No, enhän minä kuitenkaan viettäisi aikaani hotellissa tai hotellihuoneessani vaan olisin liikkeellä koko päivän. Hotelli olisi vain nukkumista ja suihkua varten.

Huone oli kyllä ihan justiinsa passeli tällaiselle yksinmatkaajalle. Kaikki tarvittava löytyi, sänky, suihku, vessa ja jopa hiustenkuivaaja. Jännitti kyllä hieman nukahtaa hotellissa, olin yksin. Tarkistin oven (laitoin turvaketjun kiinni), sängyn alta, kaapit ja suihkut ennen kuin kömmin peiton alle. Hieman aamulla ihmetytti, kun ei muita asiakkaita näkynyt. Menin aamiaiselle hotellin aulassa olevaan isoon juhlasalia muistuttavaan tilaan. Ihan kuin olisin kiinalaisessa syömässä. Kullattuja pöytien ja tuolien jalkoja ja punaista väriä joka paikassa. Raskaat punaiset samettiverhot peittivät kirkkaan auringon, joka jo sarasti verhojen lomasta. Täällähän ne kaikki hotellin asiakkaat olivatkin. Onneksi sali oli niin iso, että kyllä sinne yksi naikkonen vielä mahtui.

Aamupalan jälkeen hotellihuoneeseen ja pikkulaukku mukaan ja opaskirja sekä kamera ja rahat. Muut arvotavarat jätin hotellihuoneen turvalokeroon. Onneksi sellainenkin hotellihuoneesta löytyi.

Sitten tutkimaan kaupunkia!

Otin mukaani tosiaan Lonely Planetin Thaimaa- kirjan ja sikäläisen Bangkok City Guide-lehtisen. Olin päättänyt, että ensimmäisenä päivänä katsastan Chinatownin ja haluan nähdä kattoterassilta, kuinka aurinko laskee joen ylle. Tämän kattoterassin bongasin tuosta Bangkok City guide- lehtisestä. Nimeltään Eagle Nest rooftopbar.

Nyt täytyy kyllä tunnustaa tähän väliin, että en muista ollenkaan, miten päädyin sinne Chinatowniin. Sitä ennen olin kuitenkin kierrellyt tuktukilla vähän joka paikassa. Loistava menopeli ja paljon luotettavampi kuin taxi. Ainakin omasta kokemuksesta kun puhun.

Kun matkustin yksin, niin oli kyllä todella rentouttavaa, kun sai hetken mielijohteesta, vaikka päättää, että hei nyt mä haluankin nähdä sikäläisen kirpputorin tai markkinat. Kun sattumalta näin sellaisen toisella puolen katua. Sitten vain sanoin tuktuk- kuskille, että pysäytä ja maksoin kyydistä ja lähdin muina naisina kävelemään sikäläisille kirpputoreille. Eikä kukaan sanonut vastaan tai ollut myrtsinä, että kun ei jaksaisi mitään kirpputoreja. Saatoin viettää juuri niin kauan aikaa niissä kirpputoreilla tai ihan missä vaan, eikä kukaan ollut patistelemassa eteenpäin. Tai että aika riitti juuri niihin mitkä nähtävyydet halusinkin nähdä. Olisi pitänyt varmasti tehdä kompromisseja, jos mukana olisi ollut ystävä tai varsinkin silloin, jos mukana olisi ollut mies. No sinkkuna ja yksin lomailemassa olin ja voin sanoa, että nautin täysin rinnoin siitä vapaudesta.

Kiersin pari kirpputoria ja jossain vaiheessa otin luultavammin taas Tuktukin alleni ja näytin osoitetta Bangkok City guide- lehtisestä, että haluan Chinatowniin, kiitos.  Matka ei muistaakseni kovin kauaa kestänyt. Ehkä olin jo ehtinyt vaellella itseni sattumalta Chinatowniin päin.

Tuktuk-kyydillä Chinatowniin.

Tuktukissa oli jonkinlaiset diskovalot. Saavuin siis Chinatowniin diskovalojen loistaessa, mikäs sen parempaa! Mutta voi hyvänen aika miten hienon näköistä Chinatownissa oli! Ihan kuin olisin matkustanut Kiinaan! Joka kadulla oli esillä kiinalaisia matkamuistoja. Oli pienten lasten perinteisiä kiinalaisia asuja, oli tiikereitä, oli heiluttelevia kultaisia kissapatsaita, kiinalaista kirjoitusta joka paikassa.

Seisoin hetken ja ihastelin vain liikennettä ja näkymää monista erivärisistä kylteistä. Kiinalaistyylisiin pukuihin pukeutuneet naiset ohittivat tietä. Näin matkallani paljon erilaisia kojuja, joissa myytiin hedelmiä ja erilaisia ruokapaikkoja. Joissain myytiin linnunpesiä ja joissain hain evää.

Bangkokin Chinatownia sanotaan isoimmaksi Chinatowniksi mitä maailmassa on ja en yhtään ihmettele.

Mies myy Durian hedelmiä

 

 

Täältä löytyy vaikka ja mitä. Kävelin hieman sinne sun tänne ja en oikein tiennyt minne kävellä, mutta tieni vei kuitenkin liikenneympyrän kohdalle, jossa kaunis monumentti nimeltään Odeon Circle. Se on monien teiden risteyskohta. Se tunnetaan porttina Chinatowniin.

 

Eli siitä oli hyvä päättää mihin suuntaan lähtee, jos etsii jotain tiettyä kohdetta. Olin ihan turistina enkä tiennyt mihin niistä risteyksistä pitäisi mennä, että näkee mitäkin, niin kuljeskelin vain johonkin suuntaan. Mikä on mielestäni myös parasta. Kävelee vain rauhassa vailla päämäärää ja yllättäen löytää kaikenlaisia nähtävyyksiä ja ihmettelyn aiheita.

Itse löysin itseni yhtäkkiä markkinoilta. Olin kävellyt Sampeng Lane markkinakadulle. Sampeng Lane Market on Chinatownin paras shoppailu paikka.

 

Tarjolla oli vaikka ja mitä. Kalaa, hedelmiä, kanaa, mausteita. Katu jatkui ja kiemurteli sisätiloihin ja muuttui kujaksi. Kojuja kojujen vieressä, pieniä putiikkeja, hello kitty laukkuja, kiinalaisia perinneasuja lapsille, naisten vaatteita, mausteita, miesten vaatteita. Kyllä siinä pää oli pyörällä, kun sitä kujaa kulki eteenpäin silmät pyöreinä kuin pöllöllä.

 

Jonkin aikaa kuljettuani kujaa pitkin, päätin kääntyä ja lähteä takaisin päin. Kuja tuntui loputtomalta. Tuli nälkä. Katuja kuljettuani ei kyllä tehnyt mieli syödä mitään niistä mitä oli tarjolla: hainevää, linnunpesiä.

Käveltyäni jonkin matkaa eteeni tuli pirtelöä myyvä nainen kojuineen. Ostin banaanipirtelön. Markkinakadun alkupäästä ostin parit possuvartaat. Kysyin ensin englanniksi kun en thaita niin hyvin osaa, että: ”pork?beef? what are these?” ja osoitin vartaita. Mies hymyili vain ja sanoi jotain thaiksi. En ymmärtänyt. Sitten keksin, että esitän sikaa ja aloin röhkiä ja osoitin kysyvästi varrasta 😀 ja mies naureskeli ja nyökytteli päätään ja oli että ”yes, yes”. No oli pakko jotenkin saada tietää mitä syö. Ai että oli hyvät vartaat. Niitä on vieläkin ikävä.

Syötyäni vartaat vaeltelin pois markkinoilta ja lähdin toiseen suuntaan. Ohitin rautakaupan ja siitä tuli ihan mieleen sketsi Uuno rautakauppiaana 😀 Ihan samanlainen rautakauppa sellainen vanha.

Kävin ostamassa vesipullon paikallisesta 7 Eleven kioskista. Sitten tulikin se vaihe, joka on hieman ärsyttävää, kun matkaa yksin. Ei ole sitä toista siinä, joka voisi ottaa sinusta kuvia. Päätin kerätä rohkeuden ja pyytää jotain ohitseni kulkevaa tyyppiä ottamaan minusta kuvan. Ei vitsit ajattelin, kuinka typerää tämä multa nyt olisi. Jokuhan voisi hyvinkin varastaa sen mun kameran. Noniin, hetki koitti ja ehdin jo hieman epäillä, että onko tää nyt kauhean hyvä juttu. Mutta menkööt. Riskin otin ja pyysin erästä nuorta naista (joka näytti hyvin pukeutuneelta), että voisiko hän ottaa kuvan minusta. No hän otti kuvan ja palautti kameran.

 

En ehkä osannut olla oma itseni kuvanottotilanteessa, kun olin suunnitellut juoksevani hänet kiinni. Loppu hyvin kaikki hyvin. Näytän yksijalkaiselta.

Kävelin taas sinne tänne teitä pitkin.

 

Sitten huomasin ison temppelin. Todella kaunis temppeli ja sen edessä paloi suitsukkeita ja kynttilöitä. En mennyt sisään vaan ihastelin temppeliä ulkopuolelta. Tämä oli nimeltään siis Guan Yin Shrine. Yksi Chinatownin värikkäimmistä nähtävyyksistä. Goddess of mercy. Armon jumalattaren pyhäkkö.

 

Sitten tulikin jo aika lähteä metsästämään tuktuk-kyyti, että pääsen hyvissä ajoin ihastelemaan auringonlaskua kattoterassille. Kyseessä siis rento baari, josta kattoterassi näkymät. Eli en ajatellut pukeutua mitenkään ihmeellisemmin vaan suoraan Chinatownista kattoterassin näkyjä ihastelemaan. Varsinkaan, kun ei ollut vielä myöhäinen iltakaan, niin en ajatellut pukeutua parhaimpiini.

Kuten aina ennenkin oli taas hieman vaikeaa löytää yhteistä kieltä taksikuskin kanssa. Näytin kattoterassin osoitetta, joka siis oli thaiksi. Hän nyökytteli ja hyppäsin siis kyytiin. Aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskemaan ja tiesin, että tästä tulisi taas kilpa-ajo auringonlaskun kanssa. Kirjaimellisesti chasing the sunset.

Aloin jo huolestumaan toden teolla, kun periaatteessa tiesin mihin suuntaan pitäisi kääntyä tuosta risteyksestä, kun olin katsonut kartasta, niin tämä kuski vetäiseekin vaan suoraan. Koputin häntä olkapäälle, että” excuse me, look”, ja näytin osoitetta uudelleen. Sitten hän pyöritteli päätään ja yhtäkkiä hän alkoi huutaa toisella puolella ajavalle taksikuskille, kun olimme juuttuneet ruuhkaan. Tällä vieressä olevalla taksikuskilla oli ikkuna auki. Hän varmastikin kysyi missä on tuo osoite. Sitten toinen vastasi tälle minun tuktuk-kuskille. Sitten viittoili jonnekin tämä toinen ja sitten lähdettiin uudestaan matkaan. Ja kuin ihmeenkaupalla tuktuk-kuski löysi paikan ja kiitin ja maksoin ja juoksin portaat ylös tuohon pieneen baariin, jossa tuo Eagle Nest rooftop bar, kattoterassi oli. Aikaa oli vielä kuitenkin hienosti ja tilasin drinkin ja menin lähemmäs terassia. Olin ollut ihan oikeassa pukeutumisasiassa. Rento baari, jossa muutama muu turisti minun lisäksi sandaaleissa. Terassilta avautui aivan huikeat näkymät Chao Phraya River joelle.

Sillä näkyi pieniä veneitä ja vastapäätä näkyi mahtava Wat Arun elin Aamunkoiton temppeli. Wat Arun, on Bangkokin kuuluisin nähtävyys ja kaupungin tunnus.

 

Oli aivan loistava paikka! Mitkä näkymät. Eikä ollut kattoterassi vielä tuohon aikaan ihan tupaten täynnä. Varmasti illalla oli enemmän ihmisiä, kun temppeli loistaa iltavalaistuksessaan ja ravintola aukeaa ja kaikki meno muuttuu hieman fiinimmäksi.

Siemailin siellä drinkkiäni istuessani baarituolilla ja ihailin maisemia. Kyllä sielu siinä lepäsi.

Tämän etapin jälkeen otin taxin hotellille ja vaihdoin vaatteeni.

Kävin syömässä hotellimme ravintolassa, jossa sain kunnon kiinalaista ruokaa lautaselleni. Lihaa osteri-kastikkeessa ja riisiä. Sitten takaisin hotellihuoneeseen.

Olin huomannut Bangkok City guidesta erään jazzbaarin, joka oli jossain aika lähellä hotellia. Päätin kuitenkin ottaa taksin kyseiseen jazzbaariin, sillä en uskaltanut ottaa riskiä ja kävellä iltamyöhällä yksinäisenä naisena pitkin Bangkokin katuja. Pitihän sitä kuitenkin tsekata Bangkokin yöelämä.

Jazzbaari oli todellakin ihan kivenheiton päässä hotellista. Sisällä oli hämyisää ja ihmisiä ei ollut hirveän paljon. Istuin mukavalle sohvalle, jossa oli monta itämaista tyynyä. Tarjoilija tuli ja tilasin oluen ja makutupakan eli shishan eli vesipiipun. Jazzyhtye saapui pienelle lavalle ja hetken viriteltyään he aloittivat jazzin soiton. Miten rentouttavaa. Siinä siemaillessa olutta ja smooth jazzin soidessa elämä hymyili. Sitten jossain vaiheessa otin taas taksin ja hotellille ja ZZZ.

(Jatkuu seuraavassa postauksessa)