Suomen suurin matkablogiyhteisö
Suomi

Saanan valloitus eli maisemat, jotka muuttivat käsityksen kotimaasta

torstai, syyskuu 17, 2020

Suomi on kaunis, sanotaan se heti kättelyssä. Oon kiertänyt kotimaata kaikki lapsuuteni kesät, joten se ei ole missään vaiheessa ollut mysteeri tai edes yllätys.

Matkaillessa kaikkein sykähdyttävimmiksi maisemiksi ovat kuitenkin nousseet vuoret, joita ei kotimaassa paljoa ole nähty. Varmasti isoksi osaksi just sen vuoksi kotimaan seikkailut on usein tuntuneet vähän mitäänsanomattomilta, vaan ei enää!

Kaikki muuttui käsivarren alueella, kun lähestyttiin Kilpisjärveä. Syyskuun alussa noin pohjoisilla korkeuksilla ruska oli ottanut jo vaivaiskoivutkin haltuunsa, ja komean maaruskan lisäksi alueella päästiin kuulemma tänä vuonna pitkästä aikaa nauttimaan erityisen komeasta lehtiruskastakin. Horisontissa kohosi tuntureita ja vaaroja, ja tien molemmin puolin loimusi aivan fantastinen ruska.

Se oli alkusoittoa sille, mitä kohta oli luvassa.

Kilpisjärven-reissun ykköskohde oli tietysti mahtava Saana, 1 029 metrin korkeuteen kohoava tunturi, joka oli jäänyt toistaiseksi kokematta. Sää oli Kilpisjärvellä aika arvaamaton: lämpötila keikkui kymmenen asteen tuntumassa (mutta tuntui paljon hyytävämmältä) ja vaikka luvattiin aurinkoa, satoi vettä.

Päivänä, jolloin meidän oli määrä kivuta Saanalle, satoi tietysti vettä ja koko tunturi oli paksun hernerokkasumun peitossa. Otettiin käyttöön suunnitelma B ja aikataulutettiin Saanan-vierailu alkuiltaan niin, että ehdittäisiin kivuta huipulle ja palata takaisin vielä ennen pimeän laskeutumista.

Parkkeerattiin viiden maissa Opel Mallan luonnonpuiston parkkipaikalle. Matkaan olisi päässyt myös Kilpisjärven retkeilykeskukselta.

Oltiin liikkeellä syyskuun toisena viikonloppuna, ja sunnuntai-illan kunniaksi liikenteessä oli monta muutakin vaellusseuruetta. Ylipäänsä jengiä oli liikkeellä paljon enemmän kuin olisin syyskuussa ja rajojen kiinni ollessa odottanut, mutta toisaalta valtaosa vaeltajista oli selvästi eläkeikäisiä, niin Saanalla kuin muuallakin.

Matka Saanan huipulle on noin neljä kilometriä, ja aikaa kannattaa suositusten mukaan varata kaikkiaan nelisen tuntia. Menomatka on tietysti nousua, ja kunnosta riippuen mukaan voi olla hyvä varata vaellussauvat, sillä siinä missä alkumatka on tosi helppokulkuista, loppureitillä odottaa rutkasti irtokiviä ja hieman vaikeakulkuisempaa maastoa.

Varusteista kunnon vaelluskengät on tarpeen, enkä olis kovin mielellään lähtenyt sileäpohjaisilla tennareilla tuolle nousulle, sillä vaelluskengänkin ote lipsahti liukkailla kivillä joitakin kertoja.

Kenkien lisäksi myös vaatetukseen kannattaa kiinnittää huomiota, ja ottaa mukaan mieluummin liikaa kuin liian vähän vaatetta.

Me oltiin liikkeellä tosiaan syyskuun alkupuolella, jolloin päivälämpötila oli noin 8 astetta. Retken aikana ei onneksi satanut, mutta pakkasin siitä huolimatta mukaan kuoritakin ja -housut, ihan kaiken varalta. Muutoin meillä oli molemmilla aivan perus urheiluvaatteet, minkä lisäksi Karimilla oli kunnon villapaita, ja mulla college. Pipolle, hanskoille ja buffillekin tuli käyttöä!

Noustessa tuli paikoitellen aika kuuma, mutta huipulla tuuli niin jäätävästi, että kaivoin repun pohjalta aivan läpällä mukaan ottamani nahkarukkaset, jotka taisin pitää käsissä melkein alas asti. Lämpötila vaihtelee siis hyvälläkin kelillä tosi dramaattisesti, mihin kannattaa varautua.

Maisemien osalta Saana on aivan täys kymppi, ja ruskan aikaan vielä upeampi, jos edes mahdollista. Jo noustessa edessä kohoava korkea tunturi vetää sanattomaksi, ja ensimmäisten portaiden jälkeen taakse avautuu jo niin upea näkymä, että eteneminen on lähinnä sen vuoksi paikoitellen haastavaa.

Oikealle puolelle avautuu Mallan luonnonpuiston komeus, Iso-Malla, ja takana näkyy Norjan huiput. Erämaata jatkuu vasemmalla puolella silmänkantamattomiin, eikä näkymästä oikein saa tarpeekseensa. Onneksi reitin varrella on helppo pysähdellä ja vaan nauttia näkemästään.

Saanan reitti on uusittu keväällä 2019, ja uutta reittiä on helppo seurata oranssipäisten reittimerkkien ansiosta. Reitti mukailee vanhaa reittiä. Saanan pahamaineiset portaat odottavat reitillä edelleen, mutta niistä selviää kyllä. Portaiden yläpäässä odottaa taukopaikka ja maisemat, jotka tekevät noususta sata-nolla vaivan arvoisia.

Portaat ovat selvästi reitin fyysisesti haastavin osuus, sillä vastaavaa nousua ei matkalla muuten ole. Polku vie aivan perille huipulle asti, mutta on loppuvaiheessa selvästi alkupätkää kapeampaa, mutta toisaalta Saanan harjalla kulku on muutenkin melko vaivatonta. Polulla kannattaa kuitenkin pysytellä, sillä se merkkaa kävelypaikkaa alueen luonnon suojelemiseksi.

Mulle Saana oli ehdottomasti Lapin-viikon paras elämys. Ajoitettiin meidän nousu juuri sateen jälkeen, jolloin valo ja värit olivat kauneimmillaan. Maisemat oli ehdottomasti upeimmat, mitä oon koskaan kotimaassa nähnyt. Tänne kannatti tulla!

Meillä meni koko retkeen hieman yli kolme tuntia, joista kaks tuntia ensin kiivettiin ylös ja tunti laskeuduttiin alas. Ajattelin ensi alkuun, että neljä kilsaa hoituu tunnissa myös ylöspäin, mutta ei todellakaan hoitunut.

Huipulle ei jääty juuri fiilistelemään, sillä jäätävä tuuli ajoi meidät aika nopeasti takaisin paluumatkalle. 1 029 metristä avautuu kuitenkin todella upea näkymä, ja sitä kannattaa tunnelmoida erityisesti lämpimällä kelillä. Nyt ei vaan tarettu!

Joka tapauksessa Saana vakuutti ja nousi paikaksi, jonne tekisi jo nyt mieli palata uudelleen. Meillä kävi posketon munkki sään suhteen, sillä hetki sen jälkeen kun oltiin saavutettu huippu, alkoi sinne nousta sumua. Kun reilua tuntia myöhemmin ohitettiin huippu autotieltä käsin, oli korkein kohta jo sumun peitoissa.

Halti jäi vielä kaivelemaan, mutta kuuden päivän mittainen vaellus saa vielä odottaa. Nyt riitti Saana.

Miten muut Saanan-kävijät, oliko muita, jotka ihastui maisemiin täysin?

Oulu Suomi

Kesäloman aloitus Hailuodossa

maanantai, syyskuu 7, 2020

Kun loma alkoi, ei tiedetty vielä ollenkaan, mihin suuntaan lähdetään ja mitä tehdään. Lopulta ounastelujen mukaisesti vuokrattiin auto, ja kun keskiviikkona startattiin valkoisen vuokra-Opelin moottori kotipihassa, otettiin yksissä tuumin suunnaksi pohjoinen. Ilman sen kummempia suunnitelmia huristeltiin kohti kotikontuja, ja yhden Karimin isoisällä vietetyn yön jälkeen löydettiin itsemme Hailuodon mökiltä.

Siinä missä Ouluun oli luvattu pilvistä ja sateista, paistoi Marjaniemessä aurinko ja lämmintäkin oli 20 astetta. Käytiin matkan varrella tsekkaamassa Hailuodon uusien kauppiaiden myötä uudistettu K-Market ja päätettiin kattaa mökkilounas terassille. Viimeinen silaus – lämminsavustettu lohi – haettiin kalastajamökkien naapurissa sijaitsevasta kalasavustamo Hailuodon Halstarista.

Hailuodon saaritunnelmassa on jotain tosi erityistä, ja vaikka sitä ei päiväkävijänä tai mökkiläisenä saisikaan muuten osakseen, aistii sen kylällä ja kaupoissa paikallisten kanssa jutellessa. Se näkyy myös valikoimassa, sillä kaupoissa myydään paitsi paikallisia elintarvikkeita myös paikallisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden teoksia. Esimerkiksi valokuvaaja Aki Roukalan valokuvateos, Sanna Roukalan kirjoittama kokoelma hailuotolaisten tarinoista sekä kirjailija Liisa Louhelan retkeilykirja olivat myynnissä K-kaupassa.

Me nautittiin hailuotolaislounas oman mökin terassilla, mistä avautuu kyllä aivan paras saarimaisema: istumapaikasta riippuen terassilta voi katsella majakkaa, horisontissa siintävää merta tai muita kalastajamökkejä.

Karimin isoisän mökki on alkujaan perheen isoäidin kalastajana toimineen isän peruja, ja on kieltämättä todellinen sukukalleus. Tällä kertaa se tarjosi meille erinomaisen aloituksen kesälomalle, kun yövyttiin aivan majakan tuntumassa.

Lounaan jälkeen päästiin nauttimaan rantatunnelmasta. Jep, vielä syyskuussa! Olin päättänyt kaivaa bikinit esiin jos ei muuten niin puhtaalla loma-asenteella, ja sen siivittämänä aurinkoisesta iltapäivästä saikin ilon irti oikein kunnolla. Marjaniemen syyskuu kuitenkin osoitti, että edes sisua ei juurikaan tarvittu, kun aurinko paistoi lämpimästi ja matalaan rantaveteen oli helppo totutella.

Rantapäivä tiesi paikkansa loman alkajaisiksi, sillä olin kieltämättä tosi harmissani jo etukäteen siitä, että todennäköisesti tällä kesälomalla rantahulinat jäis vaan haaveeksi ja uudet bikinit käyttämättä. Marjaniemen hiekka tuntui varmaan sen vuoksi aiempaakin pehmeämmältä ja tuulelta suojaisa poukama erinomaiselta lekottelupaikalta.

Päivä päättyi parhaalla mahdollisella tavalla: pihasaunalla. Mökin keskeinen sijainti ei oo paras mahdollinen niinä iltoina, kun rannan pitkospuilta valuu jatkuvasti jengiä aivan saunan edustalta, mutta matkailukauden päättymisen jälkeen siitä ei onneksi ollut huolta.

Mökin portailta avautuu suora näkymä majakalle, mikä alleviivaa majakkasaaren tunnelmaa entisestään. En oo koskaan aikaisemmin päässyt näkemään kun majakassa syttyy valo, joten oli erityisen kutkuttavaa odottaa pimeän tuloa ja valon syttymistä. Oon niin iltauninen, että jos mökki olisi sijainnut yhtään kauempana, olis tämä näkymä varmasti jäänyt näkymästä.

Puusaunasta ja reissun ainoasta yli 20 asteen yli kiirivästä aurinkopäivästä fiilistely ei varsinaisesti ollut sitä, mitä tältä reissulta odotin, mutta se on nyt sitä mitä saatiin. Ihan en oo vielä sinut tämän muuttuneen suunnitelman kanssa, mutta eiköhän tässä reissun edetessä löydy myös innostus kotimaan road tripistä.

Hailuoto tarjosi sille ainakin aivan erinomaisen aloituksen!

Pysy mukana reissussa seuraamalla menoa Instagramissa @inkakha-tililtä!

Yleinen

Matkaunelmat uusiksi – ei sittenkään isoa matkaa tänä vuonna

torstai, elokuu 27, 2020

Tähän saakka kesti, että taivuin. Joku muu olisi varmasti todennut saman jo huhtikuussa, mutta yritin jaksaa uskoa unelmiin ja siihen, että isoakin unelmaa voi downgreidata. Ja sehän käy, tiettyyn pisteeseen saakka.

Mun kohdalla raja tuli vastaan siinä kohtaa kun selvisi, että Islanti ja Italia on suomalaiselle syyskuussa no go -listalla. Jäi enää neljä vaihtoehtoa: Viro, Latvia, Unkari ja Suomi. Alusta asti oli selvää, että näistä neljästä paras ja kiinnostavin vaihtoehto on meille Suomi. Se taas on niin kaukana siitä kymmenen vuoden takaisesta matkaunelmasta, mitä kohti tässä ollaan tavoitteellisesti suunnattu, että ei auta kuin heittää pyyhe kehään ja todeta, että ehkä ens kerralla.

Se tuntuu aika masentavalta.

Mutta turha tässä on tämän enempää valittaa, vaan ottaa ilo irti tulevasta kuukaudesta. Vaivalla maailmanympärimatkaa varten säästettyä lomabudjettia ei jätetä nyt ainakaan täysimääräisesti makaamaan laakereillaan, vaan sen avulla otetaan ilo irti syyskuisesta road tripistä kotimaassa. Ensimmäistä kertaa me todella reissataan niin että suunnitelmat tehdään sään mukaan ja varaukset ehkä vain hetkeä ennen majapaikkaan suuntaamista.

Suomivinkkejä on onneksi tämän kesän jälkeen internet pullollaan, ja ajattelin ensimmäisenä aloittaa kahlaamalla läpi Rantapallon blogit. Jos kuitenkin kesältä on löytynyt joku aivan ehdoton kotimaaässä, jaa ihmeessä vinkki!

Pääajatuksena on suunnata ensimmäisenä Lappiin, mutta katsotaan, miten lopulta käy. Toisaalta on aika kutkuttavaa viimein tarkastella vain karttaa, kuunnella itseä ja miettiä, mitä sitä oikeastaan haluaisi. Se kai on se sama asia, mitä isolta matkalta pohjimmiltaan oikein toivoin.

Kyllä se loma- ja reissufiilis vielä sieltä tulee, oon aivan varma!

Libanon

Kaikki ajatukset Libanonissa

keskiviikko, elokuu 5, 2020

En oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin, sillä tähän tilanteeseen ei ole oikeita sanoja, eikä sitä voi oikein ymmärtääkään.

Eilen Libanonin pääkaupungissa Beirutissa sattunut räjähdysonnettomuus on lohduton. Se on vienyt kaiken toivon siitä, että Beirutilla olisi mitään tulevaisuutta.

Mun sydän särkyy, kun ajattelen niitä kaikkia sukulaisia, jotka ovat menettäneet kotinsa ja viimeisetkin toivon rippeensä. Mun puolison kotimaa on kriisissä, ja maassa missä on totuttu räjähdyksiin ja sotiin ollaan tilanteessa, mihin kukaan ei voinut varautua.

Libanon on arabimaista länsimaisin, ja meidän suomalaistenkin on helppo samaistua paikallisten elämään. Ihmiset ovat korkeasti koulutettuja ja kielitaitoisia, sillä useimmat beirutilaiset käyvät koulunsa joko englanniksi tai ranskaksi – arabiankielisiäkin kouluja toki on, mutta esimerkiksi mun puolison perheestä kaikki kouluttautuvat muulla kielellä, sillä arabia on kotikieli ja sen oppii muutenkin.

Libanon on ollut se maailmankolkka, missä on viime vuosikymmenet täytynyt aina olla varpaillaan seuraavan sodan tai muun räjähdyksen varalta. Ensin 1975–1990 riehui sisällissota, johon osallistuivat niin palestiinalaiset, syyrialaiset kuin israelilaisetkin.

Sen jälkeen vuonna 2006 Israel julisti sodan Libanonille Hizbollahin hyökkäyksen jälkeen, ja Karimin sukulaiset pakenivat Beirutista vuorille. Osa oli sattunut matkustamaan juuri edellisenä päivänä sukuloimaan Berliiniin, luojan kiitos. Perheen isoäiti on juuriltaan palestiinalainen ja nähnyt elämässään kolme sotaa, ja osaa erottaa ilotulitteen ja räjähteen toisistaan sekunnin murto-osassa pelkän äänen perusteella. Se on taito, jota ei toivoisi yhdellekään kotiäidille.

Libanonin tilanne oli jo ennen eilistä katastrofaalinen. Maassa ei ole kärsitty tänä vuonna ainoastaan koronasta – se on oikeastaan aika pientä kaiken muun rinnalla – sillä suurin huomio on ollut inflaatiossa ja sen seurauksissa. Inflaatio on paitsi vienyt maan konkurssiin ja maailman velkaantuneimpien maiden joukkoon, myös syönyt paikallisten omaisuuden.

Perheiden vaivalla kasatut säästöt ovat huvenneet hetkessä, ja rahat haihtuneet savuna ilmaan. Talouskriisi on kestänyt jo melkein vuoden, ja kahden viimeisen kuukauden aikana Libanonin liiran arvo on romahtanut 80 prosenttia! Siinä missä palkkaa sai vielä puoli vuotta sitten 2 500 amerikan dollarin arvosta, on se enää 500 dollarin arvoinen.

Libanonissa on kaksoisvaluuttajärjestelmä, ja paikallisen liiran rinnalla toimii myös Yhdysvaltain dollari. Palkat maksetaan kuitenkin liiroissa, joten monet ovat vaihtaneet rahojaan inflaation varalta dollareiksi jo pitkään. Se opittiin jo sisällissodan aikaan, kun inflaatio söi libanonilaisten omaisuuden edelliskerran. Viime kuukausina dollareita ei kuitenkaan ole enää saanut vaihdettua, joten libanonilaiset palkansaajat eivät ole voineet muuta kuin seurata omien varojensa katoamista.

Tällä hetkellä yli puolet maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, pakolaisista puhumattakaan. Libanonin talous ei ole enää romahtamaisillaan, vaan se on romahtanut.

Israelin valtion perustamisen myötä Libanoniin on vakiintunut palestiinalaisten pakolaisten muodostamia pakolaisleirejä, ja nykyisin maassa on noin 300 000 palestiinalaispakolaista. Vuonna 2011 alkaneen Syyrian sodan myötä myös useat syyrialaiset pakenivat Libanoniin, ja maahan perustettiin lisää pakolaisleirejä 1,5 miljoonalle syyrialaispakolaiselle.

Määrät ovat valtavia, ja pakolaistulva on todellinen. Edellisellä vierailullani 2016 syyrialaisten tulon näki katukuvassa selvästi verrattuna vuoteen 2011. Siihen on selvä syy.

Libanonin väkiluku on 6,8 miljoonaa, ja maan pinta-ala on 10 452 km². Otetaan verrokiksi Suomen tiheimmin asuttu maakunta Uusimaa, jossa on 1,7 miljoonaa asukasta 9 568 km² suuruisella alueella. Libanonin väkiluku on on yli kolme kertaa Uudenmaan väkiluku, ja yhden Uudenmaan verran pakolaisia siihen päälle. Eli samankokoisella alueella lähes nelinkertainen määrä ihmisiä, joista arvioiden mukaan joka viides on pakolainen.

Maan väkilukuun ja pinta-alaan suhteutettuna pakolaisia on siis hirvittävä määrä. Faktuaalisesti väkilukuun suhteutettuna luku on maailman suurin.

Tämän kaiken päälle tuli korona, joka ruuhkautti jo ennestään selviämisen äärirajoilla kamppailleet sairaalat. Johns Hopkinsin tilastojen mukaan Libanonissa on todettu hieman yli 5 200 koronatapausta, mutta luvut eivät voi millään pitää paikkaansa. On ilmiselvää, että korona leviää pakolaisleireillä, eikä maan kansalaisiakaan pystytä olemattomilla resursseilla testaamaan tarvittavalla laajuudella.

Jo viime joulukussa, eli hyvissä ajoin ennen koronaa, kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt olivat huolissaan libanonilaisten sairaaloiden tilanteesta. Maan pahenevan talouskriisin vuoksi sairaalat olivat vaikeuksissa, eivätkä ne silloinkaan voineet hoitaa kaikkia kriittisessä tilassa olevia potilaita, työntekijät eivät saaneet palkkojaan eikä sairaaloilla ollut varaa ostaa lääketieteellisiä tarvikkeita.

Koronan myötä viimeisetkin paikat täyttyivät niin julkisissa kuin yksityisissäkin sairaaloissa, ja alle kuukausi sitten uutisoitiin, miten paikalliset sairaalat ovat hajoamassa käsiin koronan vuoksi. Lisäksi Beirutin päivittäiset sähkökatkot ovat venyneet jopa 8-tuntisiksi, mikä on vaikeuttanut sairaaloiden toimintaa huomattavasti.

Ja tämä oli tilanne ennen eilen illalla tapahtunutta räjähdystä.

Räjähdyksessä useat beirutilaiset sairaalat joko tuhoutuivat täysin tai vaurioituivat vakavasti. Esimerkiksi kaupungin arvostetuimpiin sairaaloihin lukeutuva Amerikkalainen yliopistosairaala vaurioitui osittain, ja täyttyi hetkessä loukkaantuneista niin, ettei se voinut ottaa vastaan enää uusia potilaita.

Kapasiteetti oli jo valmiiksi äärimmillään, ja silmänräpäyksessä osa siitä kapasiteetista tuhoutui. Samalla kaupungissa oli tuhansia uusia loukkaantuneita vailla sairaaloita, joissa saada hoitoa.

Räjähdyksen voimakkuus järkytti varmasti jokaisen, joka on nähnyt videot eiliseltä. Sienipilvestä tulee ensimmäisenä mieleen Hiroshiman kaltainen ydinpommi, ja monien uutistoimistojen mukaan mielikuva on aivan oikea. Onnettomuuden uhriluku on onneksi ehkä maltillinen – tätä postausta kirjoittaessa, keskiviikkoiltana, reilut 130 henkeä. Kodittomien määrä on sitä lohduttomampi.

Räjähdys oli niin kova, että se tuhosi ikkunoita kymmenenkin kilometrin päästä jättäen 300 000 ihmistä kodittomaksi. Kun verrataan taas Suomen mittakaavaan, puhutaan koko Espoon asukasmäärän jäämisestä kodittomaksi yhdessä silmänräpäyksessä.

Meidän sukulaisten kodit ja kaikkien rakastaman isoäidin kodin ikkunat on niin ikään – ilmeisesti, koska tarkkaa tietoa ei ole – tuhoutuneet. Se on vakava paikka maassa, missä jälleenrakennusta saa odottaa, tässä tapauksessa mahdollisesti lopun ikäänsä.

Omalta osaltani eilisen tapahtumat vetävät hiljaiseksi. Puolisoni kotikaupunki on tuhoutunut iskussa, joka suurella todennäköisyydellä saattoi olla kaupungille kohtalokas. Maa on konkurssissa eikä jälleenrakentamiseen ole varaa, ja paikallisten selviytyminen on täysin ulkomaisen avun varassa. Kovalla työllä ansaitut säästöt ovat huvenneet inflaation myötä savuna ilmaan, eikä toivoa tulevasta ole. Beirutissa ei ole tulevaisuutta, niin on sanottu jo kymmenen vuotta sitten, mutta eilisen jälkeen se on vakavampi fakta kuin koskaan aikaisemmin.

Libanonista ei kuitenkaan muuteta paremman elämän toivossa ulkomaille tuosta noin vain. Suomalaisella on helppoa, sillä maailman parhaimpiin kuuluva passi takaa pääsyn lukuisiin maihin, vaikka kielitaitoa tai koulutustakaan ei olisi. Libanonin passilla ei riitä ylempi korkeakoulututkinto tai kohdemaan kielen sujuva osaaminen, sillä viisumi voidaan silti evätä.

Luojan kiitos useat libanonilaiset ovat muuttaneet jo sisällissodan jäljiltä ulkomaille, mikä takaa sen, että monilla maahan jääneiden sukulaisilla on kaksoiskansalaisuus. Se auttaa saamaan ainakin lähiperheen nuoret maahan, missä heillä voi olla tulevaisuus. Vanhemmilla ja maahan jäävillä perheellisillä ei ole muuta kuin laiha toivo siitä, että toivoa joskus olisi.

Libanonin tilanne on lohduton, ja ulkomaista apua kaivataan nyt kipeämmin kuin koskaan. Maan hallitus on läpeensä korruptoitunut, ja paras tapa auttaa on kansalaisjärjestöjen kautta. Libanonin Punainen risti, Unicef, Humanity & inclusion, Kirkon ulkomaanapu (voit maksaa Mobile Paylla!) ja Impact Lebanon ovat luotettavia järjestöjä, joiden kautta voi tehdä lahjoituksia.

Me lahjoitetaan osa meidän matkakassasta Libanonissa toimiville kansalaisjärjestöille. Karimin toinen kotimaa ei selviä ilman apua.

Kuvissa tunnelmia kevään 2016 reissusta. Meillä on ollut haaveissa matka Libanoniin sitten, kun pandemia on ohitse, ja eilisen myötä myös matkailijoiden tuomia rahoja tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.