Libanon

Mun ei tarvitse Beirutissa miettiä kahta kertaa, missä mun lempipaikka kaupungissa on. Se on nimittäin satanolla Välimeren rannalla sijaitseva Manaran rantabulevardi.  Se on paikka, missä blogin ensimmäiset palmukuvat on napattu ja kohde, jonne haluan mennä kerta toisensa jälkeen, vaikka se onkin jo niin nähty.

Manara on pieni tuulahdus siitä, millaista Libanonissa voisi olla kaikkialla, jos sotia ei olis koskaan ollu. Rantabulevardin varteen muuratut mosaiikkipenkit on pysyneet jo vuosikausia yllättävän hyvässä kunnossa huomioiden, että Beirutissa kaikki tuntuu rapistuvan muutamassa vuodessa. Välimeren rannalla sijaitsevalla kadunpätkällä voi lenkkeillä ehkä ainoana paikkana kaupungissa, ja paikallisten urheiluinnostuksesta kertoo ehkä jotakin se, että vastaan tulee kuitenkin miljoonakaupungin mittakaavassa vain muutama hassu juoksija.

Parasta Manaralla on paitsi meren läheisyys tietysti myös palmut. Rakastan myös alueen värejä, sillä vieressä kimmaltava meri, tien varrella olevat värikkäät autot ja rakennukset sekä se pieni rosoisuus tuovat Manaralle just sen oikeanlaisen väripaletin, mutta myös tunnelman. Alueella rakennetaan jatkuvasti jotain, samalla kun vanhat rakennukset rapistuu vieressä.

Manaralle tullaan viettämään iltaa, ja porukka parkkeeraa autonsa tien varteen ja pystyttää retkituolit ja vesipiipun eli argilen autonsa viereen. Mankka huudattaa arabiankielistä poppia vähintään täysillä ja ilta pitenee yön pikkutunneille asti riippumatta siitä, että mukana on myös ne perheen pienimmät. Tunnelmaa riittää pitkälle yöhön asti, ja auringon laskiessa voi ihastella vaikkapa etessä kohoavien pilvenpiirtäjien valojen syttymistä.

Lyhyen kävelymatkan päässä Manaralta sijaitsee myös julkinen uimaranta, jonka vesi tosin ei oo uimakelpoista enää kevään ensimmäisten viikkojen jälkeen. Aivan lähellä on myös tivoli, jonka parhaat päivänsä jo aikaa sitten nähnyt maailmanpyörä saa jopa kovahermoisimman vatsan kuplimaan, sillä natisevat ruuvit ja heiluvat korit eivät todellakaan luo sitä parasta turvallisuudentunnetta. Pieni riski kuuluu kuitenkin Beirutiin, ja se on selvää jo lentolippujen ostohetkellä.

Beirutissa ei voi mun mielestä käydä piipahtamatta fiilistelemässä Manaran rantatunnelmaa. Viime reissulla me käytiin siellä vain pikaisesti, kävelemässä katu päästä päähän kuuman auringon paahtaessa. Pääasia oli kuitenkin se että ehdittiin käydä edes hetken verran haistelemassa Välimerta ja katselemassa, kun kallioilla olevat kalastajat yrittävät napata Välimerestä saalista.

Jotain siinä paikassa vaan on.

Oon kirjoittanut blogissa aika paljon Libanonista ja siitä, miten innoissani oon vieraillut siellä, tutkaillut kulttuuria omin silmälasieni läpi ja tietysti tutustunut paikallisiin tapoihin aivan niiden keskiössä. Aika vähän on kuitenkaan tullut kirjoitettua niistä ikävistä jutuista ja siitä todellisuudesta, joka matkailijaa maassa tai lähinnä nyt Beirutissa odottaa. Tajusin hiljattain että mun blogista saattaa saada hyvinkin ruusuisen kuvan kohteesta, joten ajattelin nyt kirjoitella vähän asioista, jotka saa munt harmittelemaan kerta toisensa jälkeen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ne hyvät jutut olis hyviä, ja jääkin vastaanottajan harteille vetää lopulliset johtopäätökset.

Ensimmäisenä Libanonista puhuttaessa mietityttää tietysti kohteen turvallisuus. Kuten oon kirjoittanut aiemminkin, on se asia joka saa pohtimaan kerta toisensa jälkeen ennen reissua, sen aikana ja myös aika kovasti sen jälkeen. Tällä kertaa odotin näkeväni sitä, mitä maassa käyneet sukulaisetkin kertoivat nähneensä: panssarivaunuja ja aseiden kanssa kulkevia sotilaita vähän joka nurkalla, piikkilangoin ja hiekkasäkein suojattuina. Ja se näky tuli vastaan, jo ensimmäisenä iltana, noin sadan metrin päässä meidän majapaikasta, naapurissa sijaitsevan jalkapallostadionin ovella.

Aseistettuja sotilaita oli vähän siellä täällä, ja esimerkiksi matkalla seetreille me pysähdyttiin monta kertaa kysymään ohjeita juurikin näiltä parikymppisiltä pojankoltiaisilta, jotka piteli ladattua asetta kädessään. Aseita ja panoksia on valitettavasti myös muillakin kuin sotilailla, minkä määki jouduin kokemaan, joskaan en kovin pahasti. Viimeisenä reissuiltana oli vaalien aatto, mitä juhlittiin melko railakkaasti ympäri kaupunkia. Me oltiin sillä hetkellä kattelemassa kaupungin kattoja serkkujen talon kattokerroksesta, kun kuultiin aseiden laukeavan. Ei yhtä tai kahta kertaa vaan useita kertoja, vaan kunnon tulitusta. Mukana ollut serkku kertoi ilolaukauksissa olevan sen huonon puolen, että se mikä menee ylös tulee yleensä myös alas, ja noihin luotisateisiin kuoleminen ei ole ennenkuulumatonta. ”Me kyllä kuollaan, mutta ei tänään”, totesi Zakaria ja ohjasi meidät melko vauhdikkaasti takaisin sisälle.

Tuo toki on vaan pieni juttu, ja se mitä matkailija kohtaa ensimmäisenä on palvelujen puuttuminen. Sen huomaa jo ennen matkaa, ainakin jos on liikkeellä pienellä budjetilla. Tai ei oikeastaan kannata olla, sillä se ei Libanonissa onnistu – kaikki maksaa aivan törkeän paljon. Halpoja hotelleja tai hostelleja ei käytännössä oo, ja ainoa mahdollisuus päästä majoittumaan suht halvalla on turvautua kotimajoitukseen. Airbnbn sivuilla näytti olevan muutamia suht edullisia huoneita vuokran, joten se lienee se ainoa vaihtoehto.

Perusmukavuuksiin, kuten esimerkiksi sähköön ja internetiin, tottunut matkailija kokee aikamoisen yllätyksen Libanonissa, sillä niitä on tarjolla melko rajallisesti. Jatkuvasta sähkön varastelusta johtuen sähköt katkeilevat joka ikinen päivä kolmen tunnin mittaisissa jaksoissa. Katkeilussa on jonkinlainen logiikka, ja aika ei oo sama kahtena päivänä peräkkäin. Siitä voinee päätellä myös sen, että nettiä ei oo ainakaan niiden kolmen tunnin aikana tarjolla. Eipä sitä kyllä ole juuri muutenkaan, vaikka tilanne toki onkin paljon parempi kuin viis vuotta sitten, kun viimeksi käytiin kylässä. Libanonin-reissulla kannattaa siis varautua siihen, että on offline matkan ajan. Jos jostain löytyy netti, kannattaa siihen suhtautua positiivisena yllätyksenä.

Paikasta toiseen kulkeminen on Beirutissakin hivenen haastavaa, sillä kaupungin sisäisiä julkisia kulkupelejä ei ole. Takseja sen sijaan on, ja niiden lisäksi voi kulkea serviisillä, joka on taksin halvempi versio. Useimmat taksit toimivat myös serviisinä, mikä tarkoittaa sitä, että kun nappaa taksin (tunnistaa punaisista rekisterikilvistä), tulee kuskin kanssa sopia serviisi-ajosta. Se tarkoittaa sitä että kyyti kohteeseen on huomattavasti edullisempi, mutta kuski nappaa kyytiin myös muita tyyppejä jotka ovat menossa samaan suuntaan. Se todennäköisesti hidastaa matkantekoa roimasti, mutta ellei oo kiire, on serviis loistava valinta. Luonnollisestikin serviisejä on turha hapuilla lentoasemalla, sillä sillä reitillä toimii ainoastaan taksi.

Myös suunnistaminen on hieman hankalaa, sillä osoitteistus on lähes olematonta. Katukylttejä ei ihan hirveästi näy muutamia katuja lukuun ottamatta. Mää oon ihan käsi mitä suunnistamiseen tulee, ja karttaohjelmien avulla selviän just ja just reissuista. Beirutissa olisin kuitenkin ollu aivan hukassa jos Karim ei olis tienny missä mikäkin on. Meri helpottaa jonkun verran, mutta siinä vaiheessa kun ollaan sokkeloisilla kaduilla, on oltava aikamoinen suunnistajamestari jos siellä aikoo päästä paikasta toiseen omin avuin.

Miten sitten ne maan nähtävyydet? Toki niitä on, mikä selvisi esimerkiksi mun seetrejä käsittelevästä postauksesta. Sen lisäksi maan muihin tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu muun muassa historiallisten raunioiden täyttämä Baalbek, joka sijaitsee upeaksi kehutussa Bekaan laaksossa. Sen uutisoidaan olevan tällä hetkellä kuitenkin Hizbollahin valvonnassa, minkä lisäksi useat aseistetut sissijärjestöt sijaitsevat juuri Bekaan laaksossa. Näiden lisäksi esimerkiksi Jbeilin eli Bybloksen vanhakaupunki on nätti ja näkemisen arvoinen, samoin kuin Jeitan tippukiviluola.

Myös Beirutissa on nähtävää. Kun kaupungin nähtävyyksiä googlettaa, saa aika hyvän käsityksen kaupungin ykköskohteista. Mun suosikkeihin kuuluu kaupungin rantabulevardi Manara, jonka edustalla sijaitsee kaupungin oma upea luonnonnähtävyys, Raouché-kallio. Muita tärkeitä juttuja on tietysti kaupungin vanha keskusta eli downtown ja sen vieressä sijaitseva komea, tosin jo parhaat päivänsä nähnyt, sinikattoinen moskeija. Aivan sen vieressä sijaitsee Libanonin entisen pääministerin Rafik Haririn muistomerkki, ja siitä vähän matkan päässä paikka, jossa hänet salamurhattiin autopommilla vuonna 2005. Näiden lisäksi kaupungissa on tosi paljon ostareita, mutta arabimaista tuttuja perinteisiä soukeja ei ole.

Lopuksi suosittelen vielä opettelemaan perusfraasit arabiaksi ennen matkaa. Tervehdyksellä ja kiitoksella pääsee pitkälle, mutta niiden lisäksi kannattaa opetella myös arabialaiset numerot. Se helpottaa kaupankäyntiä erityisesti katukauppiaiden kanssa, sillä tuotteiden hinnat on merkattu pääsääntöisesti arabialaisilla numeroilla.

Tätä postausta lukiessa kannattaa kuitenkin muistaa, että tässä on vaan yks, se ehkä realistisen negatiivinen puoli maasta. Sen lisäksi Libanon on täynnä äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä, kiehtovan eksoottista kulttuuria, maailman parasta ruokaa ja lukuisia tapoja, joista jokainen meistä vois ottaa oppia. Huvittavaa on myös se, että samalla ku mää kirjoitan tätä postausta, tuli whatsappiin juuri viesti tuolla edelläkin mainitulta Zakarialta, joka linkitti videoon, joka esittelee Libanonin monipuolisen luonnon upeutta. Aikamoinen sattuma!

Nämä kaikki havainnot perustuu mun matkoillani näkemiin ja kokemiin asioihin. En kuitenkaan oo mikään Libanon-asiantuntija, sillä oon viettäny maassa yhteensä vaan noin kaks kuukautta. Tää postaus jättää maasta tosi yksipuolisen kuvan, eikä missään nimessä oo mun mustavalkoinen mielipide tai näkemys kohteesta. Riippumatta noista kaikista edellä mainituista jutuista, aion matkusta Libanoniin vielä monta kertaa ja mieluiten mahdollisimman pian.

Kuvissa maisemia juurikin tuolta Zakarian kotitalon katolta.