En oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin, sillä tähän tilanteeseen ei ole oikeita sanoja, eikä sitä voi oikein ymmärtääkään.
Eilen Libanonin pääkaupungissa Beirutissa sattunut räjähdysonnettomuus on lohduton. Se on vienyt kaiken toivon siitä, että Beirutilla olisi mitään tulevaisuutta.
Mun sydän särkyy, kun ajattelen niitä kaikkia sukulaisia, jotka ovat menettäneet kotinsa ja viimeisetkin toivon rippeensä. Mun puolison kotimaa on kriisissä, ja maassa missä on totuttu räjähdyksiin ja sotiin ollaan tilanteessa, mihin kukaan ei voinut varautua.
Libanon on arabimaista länsimaisin, ja meidän suomalaistenkin on helppo samaistua paikallisten elämään. Ihmiset ovat korkeasti koulutettuja ja kielitaitoisia, sillä useimmat beirutilaiset käyvät koulunsa joko englanniksi tai ranskaksi – arabiankielisiäkin kouluja toki on, mutta esimerkiksi mun puolison perheestä kaikki kouluttautuvat muulla kielellä, sillä arabia on kotikieli ja sen oppii muutenkin.
Libanon on ollut se maailmankolkka, missä on viime vuosikymmenet täytynyt aina olla varpaillaan seuraavan sodan tai muun räjähdyksen varalta. Ensin 1975–1990 riehui sisällissota, johon osallistuivat niin palestiinalaiset, syyrialaiset kuin israelilaisetkin.
Sen jälkeen vuonna 2006 Israel julisti sodan Libanonille Hizbollahin hyökkäyksen jälkeen, ja Karimin sukulaiset pakenivat Beirutista vuorille. Osa oli sattunut matkustamaan juuri edellisenä päivänä sukuloimaan Berliiniin, luojan kiitos. Perheen isoäiti on juuriltaan palestiinalainen ja nähnyt elämässään kolme sotaa, ja osaa erottaa ilotulitteen ja räjähteen toisistaan sekunnin murto-osassa pelkän äänen perusteella. Se on taito, jota ei toivoisi yhdellekään kotiäidille.
Libanonin tilanne oli jo ennen eilistä katastrofaalinen. Maassa ei ole kärsitty tänä vuonna ainoastaan koronasta – se on oikeastaan aika pientä kaiken muun rinnalla – sillä suurin huomio on ollut inflaatiossa ja sen seurauksissa. Inflaatio on paitsi vienyt maan konkurssiin ja maailman velkaantuneimpien maiden joukkoon, myös syönyt paikallisten omaisuuden.
Perheiden vaivalla kasatut säästöt ovat huvenneet hetkessä, ja rahat haihtuneet savuna ilmaan. Talouskriisi on kestänyt jo melkein vuoden, ja kahden viimeisen kuukauden aikana Libanonin liiran arvo on romahtanut 80 prosenttia! Siinä missä palkkaa sai vielä puoli vuotta sitten 2 500 amerikan dollarin arvosta, on se enää 500 dollarin arvoinen.
Libanonissa on kaksoisvaluuttajärjestelmä, ja paikallisen liiran rinnalla toimii myös Yhdysvaltain dollari. Palkat maksetaan kuitenkin liiroissa, joten monet ovat vaihtaneet rahojaan inflaation varalta dollareiksi jo pitkään. Se opittiin jo sisällissodan aikaan, kun inflaatio söi libanonilaisten omaisuuden edelliskerran. Viime kuukausina dollareita ei kuitenkaan ole enää saanut vaihdettua, joten libanonilaiset palkansaajat eivät ole voineet muuta kuin seurata omien varojensa katoamista.
Tällä hetkellä yli puolet maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, pakolaisista puhumattakaan. Libanonin talous ei ole enää romahtamaisillaan, vaan se on romahtanut.
Israelin valtion perustamisen myötä Libanoniin on vakiintunut palestiinalaisten pakolaisten muodostamia pakolaisleirejä, ja nykyisin maassa on noin 300 000 palestiinalaispakolaista. Vuonna 2011 alkaneen Syyrian sodan myötä myös useat syyrialaiset pakenivat Libanoniin, ja maahan perustettiin lisää pakolaisleirejä 1,5 miljoonalle syyrialaispakolaiselle.
Määrät ovat valtavia, ja pakolaistulva on todellinen. Edellisellä vierailullani 2016 syyrialaisten tulon näki katukuvassa selvästi verrattuna vuoteen 2011. Siihen on selvä syy.
Libanonin väkiluku on 6,8 miljoonaa, ja maan pinta-ala on 10 452 km². Otetaan verrokiksi Suomen tiheimmin asuttu maakunta Uusimaa, jossa on 1,7 miljoonaa asukasta 9 568 km² suuruisella alueella. Libanonin väkiluku on on yli kolme kertaa Uudenmaan väkiluku, ja yhden Uudenmaan verran pakolaisia siihen päälle. Eli samankokoisella alueella lähes nelinkertainen määrä ihmisiä, joista arvioiden mukaan joka viides on pakolainen.
Maan väkilukuun ja pinta-alaan suhteutettuna pakolaisia on siis hirvittävä määrä. Faktuaalisesti väkilukuun suhteutettuna luku on maailman suurin.
Tämän kaiken päälle tuli korona, joka ruuhkautti jo ennestään selviämisen äärirajoilla kamppailleet sairaalat. Johns Hopkinsin tilastojen mukaan Libanonissa on todettu hieman yli 5 200 koronatapausta, mutta luvut eivät voi millään pitää paikkaansa. On ilmiselvää, että korona leviää pakolaisleireillä, eikä maan kansalaisiakaan pystytä olemattomilla resursseilla testaamaan tarvittavalla laajuudella.
Jo viime joulukussa, eli hyvissä ajoin ennen koronaa, kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt olivat huolissaan libanonilaisten sairaaloiden tilanteesta. Maan pahenevan talouskriisin vuoksi sairaalat olivat vaikeuksissa, eivätkä ne silloinkaan voineet hoitaa kaikkia kriittisessä tilassa olevia potilaita, työntekijät eivät saaneet palkkojaan eikä sairaaloilla ollut varaa ostaa lääketieteellisiä tarvikkeita.
Koronan myötä viimeisetkin paikat täyttyivät niin julkisissa kuin yksityisissäkin sairaaloissa, ja alle kuukausi sitten uutisoitiin, miten paikalliset sairaalat ovat hajoamassa käsiin koronan vuoksi. Lisäksi Beirutin päivittäiset sähkökatkot ovat venyneet jopa 8-tuntisiksi, mikä on vaikeuttanut sairaaloiden toimintaa huomattavasti.
Ja tämä oli tilanne ennen eilen illalla tapahtunutta räjähdystä.
Räjähdyksessä useat beirutilaiset sairaalat joko tuhoutuivat täysin tai vaurioituivat vakavasti. Esimerkiksi kaupungin arvostetuimpiin sairaaloihin lukeutuva Amerikkalainen yliopistosairaala vaurioitui osittain, ja täyttyi hetkessä loukkaantuneista niin, ettei se voinut ottaa vastaan enää uusia potilaita.
Kapasiteetti oli jo valmiiksi äärimmillään, ja silmänräpäyksessä osa siitä kapasiteetista tuhoutui. Samalla kaupungissa oli tuhansia uusia loukkaantuneita vailla sairaaloita, joissa saada hoitoa.
Räjähdyksen voimakkuus järkytti varmasti jokaisen, joka on nähnyt videot eiliseltä. Sienipilvestä tulee ensimmäisenä mieleen Hiroshiman kaltainen ydinpommi, ja monien uutistoimistojen mukaan mielikuva on aivan oikea. Onnettomuuden uhriluku on onneksi ehkä maltillinen – tätä postausta kirjoittaessa, keskiviikkoiltana, reilut 130 henkeä. Kodittomien määrä on sitä lohduttomampi.
Räjähdys oli niin kova, että se tuhosi ikkunoita kymmenenkin kilometrin päästä jättäen 300 000 ihmistä kodittomaksi. Kun verrataan taas Suomen mittakaavaan, puhutaan koko Espoon asukasmäärän jäämisestä kodittomaksi yhdessä silmänräpäyksessä.
Meidän sukulaisten kodit ja kaikkien rakastaman isoäidin kodin ikkunat on niin ikään – ilmeisesti, koska tarkkaa tietoa ei ole – tuhoutuneet. Se on vakava paikka maassa, missä jälleenrakennusta saa odottaa, tässä tapauksessa mahdollisesti lopun ikäänsä.
Omalta osaltani eilisen tapahtumat vetävät hiljaiseksi. Puolisoni kotikaupunki on tuhoutunut iskussa, joka suurella todennäköisyydellä saattoi olla kaupungille kohtalokas. Maa on konkurssissa eikä jälleenrakentamiseen ole varaa, ja paikallisten selviytyminen on täysin ulkomaisen avun varassa. Kovalla työllä ansaitut säästöt ovat huvenneet inflaation myötä savuna ilmaan, eikä toivoa tulevasta ole. Beirutissa ei ole tulevaisuutta, niin on sanottu jo kymmenen vuotta sitten, mutta eilisen jälkeen se on vakavampi fakta kuin koskaan aikaisemmin.
Libanonista ei kuitenkaan muuteta paremman elämän toivossa ulkomaille tuosta noin vain. Suomalaisella on helppoa, sillä maailman parhaimpiin kuuluva passi takaa pääsyn lukuisiin maihin, vaikka kielitaitoa tai koulutustakaan ei olisi. Libanonin passilla ei riitä ylempi korkeakoulututkinto tai kohdemaan kielen sujuva osaaminen, sillä viisumi voidaan silti evätä.
Luojan kiitos useat libanonilaiset ovat muuttaneet jo sisällissodan jäljiltä ulkomaille, mikä takaa sen, että monilla maahan jääneiden sukulaisilla on kaksoiskansalaisuus. Se auttaa saamaan ainakin lähiperheen nuoret maahan, missä heillä voi olla tulevaisuus. Vanhemmilla ja maahan jäävillä perheellisillä ei ole muuta kuin laiha toivo siitä, että toivoa joskus olisi.
Libanonin tilanne on lohduton, ja ulkomaista apua kaivataan nyt kipeämmin kuin koskaan. Maan hallitus on läpeensä korruptoitunut, ja paras tapa auttaa on kansalaisjärjestöjen kautta. Libanonin Punainen risti, Unicef, Humanity & inclusion, Kirkon ulkomaanapu (voit maksaa Mobile Paylla!) ja Impact Lebanon ovat luotettavia järjestöjä, joiden kautta voi tehdä lahjoituksia.
Me lahjoitetaan osa meidän matkakassasta Libanonissa toimiville kansalaisjärjestöille. Karimin toinen kotimaa ei selviä ilman apua.
Kuvissa tunnelmia kevään 2016 reissusta. Meillä on ollut haaveissa matka Libanoniin sitten, kun pandemia on ohitse, ja eilisen myötä myös matkailijoiden tuomia rahoja tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.