Kenia

Vaikka Kenian-seikkailun ykköskohdat olivat ehdottomasti vierailu Masai Marassa sekä Mombasan upeilla rannoilla vietetyt hetket, sisältyi reissuun paljon muita huippuhetkiä ja mahtavia kohteita. Yksi niistä oli Naivasha-järvi, jonka rannassa vietettiin yö ennen vaellusta Longonotin tulivuorelle.

Matka järvelle Masai Maran kansallispuistosta oli pitkä: ensin istuttiin pienlentokoneen kyydissä tunteroinen, minkä jälkeen ajettiin vielä autolla parisen tuntia. Sinä aikana olis varmasti oppinut yhtä jos toistakin kenialaisesta elämästä, jos olis kyennyt pysyttelemään hereillä ja seuraamaan, mitä kaikkea auton ikkunasta voikaan nähdä. Mun kohdalla se ei kuitekaan käynyt päinsä, sillä kuten aina automatkalla takapenkillä, nukahdin alta aikayksikön ja kuorsasin lähes koko matkan.

Tai okei, en aivan koko matkaa, sillä meidän auto otti matkalla yhden pysähdyksen. Piipahdettiin nimittäin lyhyesti paikallisessa Nakumatt-ruokakaupassa, mistä noudettiin eväitä meidän seuraavan päivän vaellusta varten. Kuten monet meistä reissaajista, myös minä rakastan ulkomaiden ruokakauppoja. Kenialaisessa ruokakaupassa mua ihastutti kaikkein eniten pähkinävalikoima, ja maasta kannattaakin ostaa tuliaisina cashew- ja makadamiapähkinöitä sekä lisäksi paikallista teetä ja kahvia. Mun mukaan valikoitui myös virtahevoilla koristeltuja tulitikkuaskeja, sillä mikä muistuttaa menneistä seikkailuista paremmin kuin arkipäiväiset asiat. Budjettireissaajan näkökulmasta tulitikut on aivan täydellinen tuliainen, sillä nuokin taisivat maksaa 40 senttiä puntti, ja tuovat reissun mieleen lähes joka ikinen päivä.

Kauppareissun jälkeen matka jatkui nopeahkosti kohti Naivasha-järveä. Kenian kolmanneksi suurin järvi on ollut aikaisemmin tunnettu tuhansista siellä asuvista flamingoista, mutta viime vuosina flamingojen määrä on laskenut dramaattisesti, ja valtavien parvien sijaan järveltä voi nykyisin bongata vain muutamia hassuja yksittäisiä flamingoja. Me onnistuttiin bongaamaan muutama valkoinen flamingo hyvin kaukaa kiikareiden avulla, mutta muuten niitä ei juurikaan näkynyt.

Muita eläimiä sen sijaan nähtiin, ja matkan varrella ajettiin muun muassa apinaperheen ohi. Hetkeä ennen apina-alueelle ajamista kuski pysähtyi lisäämään jeeppiin katon juurikin noiden pörröisten kavereiden vuoksi, ja saatiin myös ohjeeksi pitää ikkunat visusti kiinni koko matkan ajan. Kuvausintoiset toimittajat eivät kuitenkaan juuri kieltoja kuunnelleet suloisten apinoiden sattuessa aivan tien vereen, ja traumojen tai varastetun kuvauskaluston sijaan saatiin tällä kertaa saaliiksi ainoastaan timanttisia kuvia. Hyvä onni tällä kertaa!

Matkan päätepiste oli aivan järven rannalla sijainnut majapaikka, joka oli aika erilainen verrattuna Masai Maran telttoihin. Majoitus ei muistuttanut vielä perinteistä hotellia, vaikka mukavuuksien suhteen oltiinkin hyvin lähellä. Huoneet sijaitsi pienissä mökeissä, joissa oli kussakin neljä huonetta kahdessa kerroksessa. Kuten Masai Marassakin, myös täällä vaadittiin aina opas mukaan pimeällä liikkuessa.

Hotellin pihalla taivalsi runsaasti seeproja ja muita suht vaarattomia eläimiä, jotka eivät olleet se kaikkein tärkein syy oppaan vaatimiselle. Todellisen turvallisuusuhan loivat virtahevot, jotka tosissaan saattoivat vuorokaudenajasta huolimatta nousta järveltä aivan hotellirakennusten viereen. Virtahevothan on yks Afrikan vaarallisimmista eläinlajeista, ja ne tappaa merkittävän määrän ihmisiä erityisesti, jos käy huono tuuri ja sattuu virtahevon ja veden väliin. Siitä syystä eläimet ja niiden tavat tunteva opas on enemmän kuin kullanarvoinen, erityisesti pimeällä.

Aurinko laski todella nopeasti, ja ennen kuin olin saanut moskiittoverkot viritettyä huoneeseen, oli ulkona jo aivan pilkkopimeää. Parvekkeelta avautui näkymä pimeälle järvelle, ja maiseman valaisi komeana paistava kuu. Afrikan yön äänien kuunteleminen oli maagista varsinkin, kun alapuolella liikkuvista eläimistä ei pelkän äänen ja epämääräisen hahmon perusteella tunnistanut yhtäkään.

Iltamyöhällä dinneriltä palatessa heitin ihan läpällä mua huoneeseen saattavalle kaverille, että ei kait tänään oo näkyny virtahepoja. Se osoitteli eteenpäin taskulampulla, ja seepran bongauksen jälkeen nähtiin myös virtahepo. Siinä meni kyllä pohjoisen tyttö aika kalpeaksi, ja olin entistä kiitollisempi miehen seurasta.

Aamulla, kun herättiin kukonlaulun aikaan tulivuorivaellusta varten kuultiin, että yön aikana hotellin ympäristössä oli vieraillut useampikin virtahepo. Huh, ei siis ihme, että turreista pidetään hyvää huolta!

Inspiraatio tämän tekstin kirjoittamiseen tuli Nellalta, joka jakoi matkablogien Oscar-palkinnot. Kiitos vielä tuplakunniasta. <3

Kenian-työmatkan aikana pääsin vierailemaan perinteisessä kenialaisessa masai-heimon kylässä. Mun ajatukset vierailusta on olleet tosi ristiriitaisia, mistä syystä en oo aikaisemmin jo kirjoittanut visiitistä, räiskyvissä punaisen sävyissä helottavista valokuvista huolimatta.

Vierailu jätti hyvin sekavat ajatukset, sillä toisaalta nautin vierailusta valtavasti, ja sen aikana humalluin eksotiikasta, väreistä, hymyistä ja siitä erilaisesta elämästä, jota kyläläiset viettivät. Jälkikäteen kuitenkin ajatukset turistikulissista sekä epäaidosta teemakylästä nousivat pintaan, enkä oikeastaan vieläkään tiedä, mitä mieltä vierailusta olisin.

Me kurvattiin paikalle safarin päätteeksi, sillä tuo kylä missä me vierailtiin, sijaitsi Masai maran kansallispuistossa. Meitä oli vastassa punaisiin masai-kankaisiin verhoutunut miesjoukko, jotka vastasivat tervehdykseen iloisesti englanniksi, tai ehkä enemmän ja vähemmän iloisesti.

Ennen kylään astumista miesjoukko esitti perinteisen, kaikille turisteille näytettävän tanssinumeron. Joukko punaisiin kankaisiin pukeutuneita ja värikkäisiin helmikoruihin kietoutuneita miehiä asettui riviin, ja kukin esitti vuorollaan oman hyppynumeronsa samalla kun muut lauloivat taustalla. Tuttu kaava, jonka kaikki masai-kylässä vierailleet ovat varmasti kokeneet.

Koska lähes kaikki kenialaiset puhuvat kolmea kieltä ja yksi niistä on englanti, oli kyläläisten kanssa kommunikointi helppoa. Saatiin kuulla perinteisistä masailaisista tavoista ja nähdä, miten kylissä eletään vielä tänäkin päivänä.

Kun miehet olivat esiintyneet, oli naisten vuoro. Punaisten viittojen sijaan heillä oli yllään supervärikkäät vaatteet, ja korut oli samaa lajia: upeita, värikkäitä ja iloisesti kilkattavia. Esitys oli tosi samankaltainen kuin miehillä paitsi ilman hyppimistä, ja heihinkin oli tosi helppo ottaa kontaktia.

Vierailun päätteeksi oli luvassa vielä jotain, joka on välttämätöntä masai-kylävierailulla mutta kokemus, jota varmasti monet meistä oli odottaneetkin, nimittäin piipahdus kylän pienellä torilla.

Siellä naiset kauppasivat koruja ja koriste-esineitä vierailijoille, ja kaupanteko taisikin olla turistivierailujen edellytys. Eipä siinä, värikkäitä tuotteita oli enemmän kuin ilo katsella, ja ostin kyllä tosi mielelläni itelleni tuliaisen juuri noilta masai-naisilta, joihin vierailun aikana ehti ottaa myös pientä kontaktia. Hintoja ei ollut, ja kun turisti oli päättänyt mitä haluaa, neuvoteltiin maksusta miehen kanssa, joka sopi hinnasta lopulta myyjättären kanssa. Lopulta turistit saivat ostoksensa, ja masait heiluttivat kiitollisina hyvästiksi.

Vaikka vierailu jätti tosi ristiriitaiset fiilikset ja runsaasti kysymysmerkkejä, oli se kokemus, josta pääsin osalliseksi oikein mielelläni. Aitoa tai ei, näin Afrikan-ensikertalaisena oli jännittävää päästä vierailemaan kylässä ja näkemään, millaista elämä siellä on. Ja kieltämättä sen kuuluisan hyppytanssin näkemin vain muutaman metrin päässä oli tosi kiehtovaa.

Vierailun aikana meidän ympärillä pörräsi masai-sotureita, ja aika kovasti ilmassa lensi läppä pohjoismaisten toimittajanaisten ostamisesta vaimoiksi. Miehillä kun voi paikallisen tavan mukaan olla useitakin vaimoja, ja mitä enemmän on lehmiä, sitä enemmän on valuuttaa vaimojen ostamiseen. Nuoret, sympaattiset ja englanninkielentaitoiset masai-miehet varmasti herättävät kiinnostuksen kylissä vierailevissa kimuleissa, eikä tuskin ole kovin erikoista, jos joku narahtaa syöttiin.

Nopeasti vierailun jälkeen leffalistalle päätyikin Valkoinen masai -elokuva, joka kertoo juurikin naisesta joka kylävierailun päätteeksi päätyikin jäämään kylään rakastuttuaan päätäpahkaa nuoreen masai-mieheen. Vielä en oo leffaa nähnyt, mutta nyt kun visiittiä on ehtinyt sulatella jonkin aikaa, vois olla jo aika!

Mitä ajatuksia tällaiset kohteet herättää, onko tää vaan turhaa turrehömpötystä, vai luuletko että näillä vierailuilla on jotain oikeaa kulttuurillista arvoa? Itse koitan vielä koota ajatuksiani, ja olisi kiva kuulla muidenkin näkemyksiä.

Kenian-seikkailun aikana meidän matkaohjelma oli supertiivis, ja siirtymisiä oli valtavasti. Niistä kaikki mahdolliset tehtiin lentäen, ja se olikin aika jännittävä kokemus, sillä Kenian maansisäiset lennot hoitui todella hyvin eri tavalla verrattuna siihen, mihin Euroopassa on tottunut.

Matkatavarat luovutettiin pois jo ennen lentokentän terminaalirakennukseen astumista, ja kun käveltiin sisälle nairobilaiselle lentoasemalle, oli edessä turvatarkastus. Tuttuun tapaan metalliesineet pois taskusta ja läpivalaisuhihnalle, mutta täydestä vesipullosta tai laukkuun unohtuneista nestepakkauksista ei kukaan ollut kiinnostunut, sillä täällä hommia ei hoideta aivan samaan tapaan kuin Euroopassa.

Lähtöportti, tai oikeammin lentoasemarakennuksen aula oli vastassa aivan turvatarkastuksen vieressä ja siellä sitten odoteltiin. Jossain vaiheessa meidän kaikkien passit kerättiin ja ne palasivat hetken päästä takaisin boarding passien kanssa. Missään vaiheessa kenenkään henkilöllisyyttä ei tarkistettu, vaan pelkkien passien näkeminen riitti. Parasta tilanteessa olivat kuitenkin koneeseennoususkortit, sillä niiden virkaa toimittivat lentoyhtiön logolla varustellut suorakaiteen malliset muoviläpyskät, jotka takasivat pääsyn elämäni toiselle pienkonelennolle.

Ja sitten odoteltiin, odoteltiin ja odoteltiin. Aamulla oli lähdetty aika kovalla kiireellä kohti lentokenttää, mutta siellä oli rutkasti aikaa odotella. Lentoja kuulutettiin, ja aula tyhjeni viimeistä matkustajaa myöten kunnes jäljellä oli enää meidän porukka. Siinä vaiheessa ehti saada hyvän annoksen paikallista hakuna matata -elämäntyyliä, eikä se kieltämättä tuntunut kovin pahalta toimivan wifin äärellä.

Lopulta mustilla boarding passeilla varusteltuja matkustajia kuulutettiin nousemaan koneeseen, ja meidän oli aika lähteä.

Kymmenpaikkainen Air Kenyan pienkone odotti matkustajia, ja me asteltiin varovasti sisälle: pienen korokkeen kautta lentokoneen portaita pitkin. Matkatavarat jätettiin koneen perällä olevan verhon taakse, ja istumapaikat saatiin valita itse. Turvavyöt olivat samanlaiset kuin autossa, ja mää suuntasin heti tietysti ikkunapaikalle. Lento kestäisi noin tunnin, ja sen aikana ehtisi katella maisemia, tai vaihtoehtoisesti (ja mun tapauksessa hyvin todennäköisesti) torkkua lentokoneen seinää vasten.

Meidän porukan noustua koneeseen se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Matkustamohenkilökunta, eli pienkoneen ollessa kyseessä lentäjät, esittelivät koneen turvaohjeet ja tarjosivat minttukarkkia. Elämäni ekaa kertaa taisin olla lennolla, jossa molemmat ohjaamossa istuvat henkilöt olivat naisia, mikä herätti valtavasti luottamusta, vaikka en tosin osaa eritellä miksi.

Nopeasti kone lähti rullaamaan pitkin kiitorataa ja nousi lopulta ilmaan, vähän keikkuen ja heiluen mutta kuitenkin varman oloisesti. Nyt oli täydelliset olosuhteet lentopelolle, mutta päätin luottaa, sillä siinä muutaman kilometrin korkeudessa pienen kenialaisen lentokoneen kyydissä en oikein voinut muutakaan.

Noin tunnin mittainen lento sujui tosi vauhdilla, sillä katselin maisemia sen verran mitä torkahtelultani ehdin. Mun unenlahjat sai muutenkin tuolla matkalla jo lähes koomiset piirteet, kun oli ihan sama mikä tahansa välimatka meillä oli taitettavana, mun silmät lopsahti umpeen jo ensimmäisen kilometrin aikana. Viikon mittaisella reissulla vaihdeltiin tukikohtaa vähän väliä, ja maansisäisiä lentojakin koettiin kokonaiset neljä. Yhtä lukuunottamatta ne kaikki meni tiukasti unessa, ja se viimeisinkin olisi varmasti mennyt, ellei mulla olisi istunut vieressä puheliasta reissukumppania.

Maisemat pienkoneesta käsin olivat kuitenkin huikeat, ja ehdin bongata niin Nairobin kaupunkitunnelmia kuin Masai Maran kansallispuistoakin. Lopulta lento laskeutui paikkaan, jota ei voi kyllä hyvällä tahdollakaan kuvailla lentokentäksi, sillä suuri hiekkakenttä ei varsinaisesti muistuttanut sitä millään tavalla. Koneella oli kuitenkin riittävästi tilaa laskeutumiseen, ja noin viis minuttia sen jälkeen valkoinen Air Kenyan lentokone oli jo takaisin ilmassa matkalla kohti seuraavaa määränpäätä. Aika kätevää!

Kun lähdettiin muutama päivä myöhemmin pois samalta kentältä, oli meidän kone laskeutunut ensin vahingossa väärälle kentälle, ja siinä kun aikamme odoteltiin että se pääsi noukkimaan meidät mukaansa, jolkotteli lentokentän virkaa ajavalla aukiolla kasa seeproja. Only in Africa!

Reissun aikana pääsin lentämään paitsi Air Kenyan myös Safarilinkin pienkoneilla, ja vaikka tuo ensimmäinen taisi olla niistä kaikkein pienin, sain aika hyvän kuvan lentoturvallisuudesta Kenian sisällä. Noiden pikkukonelentokokemusten perusteella se on ensiluokkaista, ja vaikka välillä vähän rytkyttääkin, ei se aiheuta mitään kysymystä siitä, etteikö lentäminen olisi turvallista.

Välimatkojen taittamiseen maateitse voi Keniassa kulua ihan jäätävän pitkä aika. Muutaman sadan kilometrin matkalle voi mennä aivan helposti vaikka koko päivä, joten lennot on erityisesti lyhyellä reissulla fiksu valinta. Mitään halpaa lystiä se ei kuitenkaan oo, sillä nuo meidänkin lennot maksoi noin sata euroa naamaa kohden. Tosin tuolle elämykselle ei välttämättä voi oikein laittaa hintalappua, sillä olihan se ikimuistoista.