Suomen suurin matkablogiyhteisö
Libanon

Kaikki ajatukset Libanonissa

keskiviikko, 5 elokuun, 2020

En oikein tiedä, miten tämän tekstin aloittaisin, sillä tähän tilanteeseen ei ole oikeita sanoja, eikä sitä voi oikein ymmärtääkään.

Eilen Libanonin pääkaupungissa Beirutissa sattunut räjähdysonnettomuus on lohduton. Se on vienyt kaiken toivon siitä, että Beirutilla olisi mitään tulevaisuutta.

Mun sydän särkyy, kun ajattelen niitä kaikkia sukulaisia, jotka ovat menettäneet kotinsa ja viimeisetkin toivon rippeensä. Mun puolison kotimaa on kriisissä, ja maassa missä on totuttu räjähdyksiin ja sotiin ollaan tilanteessa, mihin kukaan ei voinut varautua.

Libanon on arabimaista länsimaisin, ja meidän suomalaistenkin on helppo samaistua paikallisten elämään. Ihmiset ovat korkeasti koulutettuja ja kielitaitoisia, sillä useimmat beirutilaiset käyvät koulunsa joko englanniksi tai ranskaksi – arabiankielisiäkin kouluja toki on, mutta esimerkiksi mun puolison perheestä kaikki kouluttautuvat muulla kielellä, sillä arabia on kotikieli ja sen oppii muutenkin.

Libanon on ollut se maailmankolkka, missä on viime vuosikymmenet täytynyt aina olla varpaillaan seuraavan sodan tai muun räjähdyksen varalta. Ensin 1975–1990 riehui sisällissota, johon osallistuivat niin palestiinalaiset, syyrialaiset kuin israelilaisetkin.

Sen jälkeen vuonna 2006 Israel julisti sodan Libanonille Hizbollahin hyökkäyksen jälkeen, ja Karimin sukulaiset pakenivat Beirutista vuorille. Osa oli sattunut matkustamaan juuri edellisenä päivänä sukuloimaan Berliiniin, luojan kiitos. Perheen isoäiti on juuriltaan palestiinalainen ja nähnyt elämässään kolme sotaa, ja osaa erottaa ilotulitteen ja räjähteen toisistaan sekunnin murto-osassa pelkän äänen perusteella. Se on taito, jota ei toivoisi yhdellekään kotiäidille.

Libanonin tilanne oli jo ennen eilistä katastrofaalinen. Maassa ei ole kärsitty tänä vuonna ainoastaan koronasta – se on oikeastaan aika pientä kaiken muun rinnalla – sillä suurin huomio on ollut inflaatiossa ja sen seurauksissa. Inflaatio on paitsi vienyt maan konkurssiin ja maailman velkaantuneimpien maiden joukkoon, myös syönyt paikallisten omaisuuden.

Perheiden vaivalla kasatut säästöt ovat huvenneet hetkessä, ja rahat haihtuneet savuna ilmaan. Talouskriisi on kestänyt jo melkein vuoden, ja kahden viimeisen kuukauden aikana Libanonin liiran arvo on romahtanut 80 prosenttia! Siinä missä palkkaa sai vielä puoli vuotta sitten 2 500 amerikan dollarin arvosta, on se enää 500 dollarin arvoinen.

Libanonissa on kaksoisvaluuttajärjestelmä, ja paikallisen liiran rinnalla toimii myös Yhdysvaltain dollari. Palkat maksetaan kuitenkin liiroissa, joten monet ovat vaihtaneet rahojaan inflaation varalta dollareiksi jo pitkään. Se opittiin jo sisällissodan aikaan, kun inflaatio söi libanonilaisten omaisuuden edelliskerran. Viime kuukausina dollareita ei kuitenkaan ole enää saanut vaihdettua, joten libanonilaiset palkansaajat eivät ole voineet muuta kuin seurata omien varojensa katoamista.

Tällä hetkellä yli puolet maan väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, pakolaisista puhumattakaan. Libanonin talous ei ole enää romahtamaisillaan, vaan se on romahtanut.

Israelin valtion perustamisen myötä Libanoniin on vakiintunut palestiinalaisten pakolaisten muodostamia pakolaisleirejä, ja nykyisin maassa on noin 300 000 palestiinalaispakolaista. Vuonna 2011 alkaneen Syyrian sodan myötä myös useat syyrialaiset pakenivat Libanoniin, ja maahan perustettiin lisää pakolaisleirejä 1,5 miljoonalle syyrialaispakolaiselle.

Määrät ovat valtavia, ja pakolaistulva on todellinen. Edellisellä vierailullani 2016 syyrialaisten tulon näki katukuvassa selvästi verrattuna vuoteen 2011. Siihen on selvä syy.

Libanonin väkiluku on 6,8 miljoonaa, ja maan pinta-ala on 10 452 km². Otetaan verrokiksi Suomen tiheimmin asuttu maakunta Uusimaa, jossa on 1,7 miljoonaa asukasta 9 568 km² suuruisella alueella. Libanonin väkiluku on on yli kolme kertaa Uudenmaan väkiluku, ja yhden Uudenmaan verran pakolaisia siihen päälle. Eli samankokoisella alueella lähes nelinkertainen määrä ihmisiä, joista arvioiden mukaan joka viides on pakolainen.

Maan väkilukuun ja pinta-alaan suhteutettuna pakolaisia on siis hirvittävä määrä. Faktuaalisesti väkilukuun suhteutettuna luku on maailman suurin.

Tämän kaiken päälle tuli korona, joka ruuhkautti jo ennestään selviämisen äärirajoilla kamppailleet sairaalat. Johns Hopkinsin tilastojen mukaan Libanonissa on todettu hieman yli 5 200 koronatapausta, mutta luvut eivät voi millään pitää paikkaansa. On ilmiselvää, että korona leviää pakolaisleireillä, eikä maan kansalaisiakaan pystytä olemattomilla resursseilla testaamaan tarvittavalla laajuudella.

Jo viime joulukussa, eli hyvissä ajoin ennen koronaa, kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt olivat huolissaan libanonilaisten sairaaloiden tilanteesta. Maan pahenevan talouskriisin vuoksi sairaalat olivat vaikeuksissa, eivätkä ne silloinkaan voineet hoitaa kaikkia kriittisessä tilassa olevia potilaita, työntekijät eivät saaneet palkkojaan eikä sairaaloilla ollut varaa ostaa lääketieteellisiä tarvikkeita.

Koronan myötä viimeisetkin paikat täyttyivät niin julkisissa kuin yksityisissäkin sairaaloissa, ja alle kuukausi sitten uutisoitiin, miten paikalliset sairaalat ovat hajoamassa käsiin koronan vuoksi. Lisäksi Beirutin päivittäiset sähkökatkot ovat venyneet jopa 8-tuntisiksi, mikä on vaikeuttanut sairaaloiden toimintaa huomattavasti.

Ja tämä oli tilanne ennen eilen illalla tapahtunutta räjähdystä.

Räjähdyksessä useat beirutilaiset sairaalat joko tuhoutuivat täysin tai vaurioituivat vakavasti. Esimerkiksi kaupungin arvostetuimpiin sairaaloihin lukeutuva Amerikkalainen yliopistosairaala vaurioitui osittain, ja täyttyi hetkessä loukkaantuneista niin, ettei se voinut ottaa vastaan enää uusia potilaita.

Kapasiteetti oli jo valmiiksi äärimmillään, ja silmänräpäyksessä osa siitä kapasiteetista tuhoutui. Samalla kaupungissa oli tuhansia uusia loukkaantuneita vailla sairaaloita, joissa saada hoitoa.

Räjähdyksen voimakkuus järkytti varmasti jokaisen, joka on nähnyt videot eiliseltä. Sienipilvestä tulee ensimmäisenä mieleen Hiroshiman kaltainen ydinpommi, ja monien uutistoimistojen mukaan mielikuva on aivan oikea. Onnettomuuden uhriluku on onneksi ehkä maltillinen – tätä postausta kirjoittaessa, keskiviikkoiltana, reilut 130 henkeä. Kodittomien määrä on sitä lohduttomampi.

Räjähdys oli niin kova, että se tuhosi ikkunoita kymmenenkin kilometrin päästä jättäen 300 000 ihmistä kodittomaksi. Kun verrataan taas Suomen mittakaavaan, puhutaan koko Espoon asukasmäärän jäämisestä kodittomaksi yhdessä silmänräpäyksessä.

Meidän sukulaisten kodit ja kaikkien rakastaman isoäidin kodin ikkunat on niin ikään – ilmeisesti, koska tarkkaa tietoa ei ole – tuhoutuneet. Se on vakava paikka maassa, missä jälleenrakennusta saa odottaa, tässä tapauksessa mahdollisesti lopun ikäänsä.

Omalta osaltani eilisen tapahtumat vetävät hiljaiseksi. Puolisoni kotikaupunki on tuhoutunut iskussa, joka suurella todennäköisyydellä saattoi olla kaupungille kohtalokas. Maa on konkurssissa eikä jälleenrakentamiseen ole varaa, ja paikallisten selviytyminen on täysin ulkomaisen avun varassa. Kovalla työllä ansaitut säästöt ovat huvenneet inflaation myötä savuna ilmaan, eikä toivoa tulevasta ole. Beirutissa ei ole tulevaisuutta, niin on sanottu jo kymmenen vuotta sitten, mutta eilisen jälkeen se on vakavampi fakta kuin koskaan aikaisemmin.

Libanonista ei kuitenkaan muuteta paremman elämän toivossa ulkomaille tuosta noin vain. Suomalaisella on helppoa, sillä maailman parhaimpiin kuuluva passi takaa pääsyn lukuisiin maihin, vaikka kielitaitoa tai koulutustakaan ei olisi. Libanonin passilla ei riitä ylempi korkeakoulututkinto tai kohdemaan kielen sujuva osaaminen, sillä viisumi voidaan silti evätä.

Luojan kiitos useat libanonilaiset ovat muuttaneet jo sisällissodan jäljiltä ulkomaille, mikä takaa sen, että monilla maahan jääneiden sukulaisilla on kaksoiskansalaisuus. Se auttaa saamaan ainakin lähiperheen nuoret maahan, missä heillä voi olla tulevaisuus. Vanhemmilla ja maahan jäävillä perheellisillä ei ole muuta kuin laiha toivo siitä, että toivoa joskus olisi.

Libanonin tilanne on lohduton, ja ulkomaista apua kaivataan nyt kipeämmin kuin koskaan. Maan hallitus on läpeensä korruptoitunut, ja paras tapa auttaa on kansalaisjärjestöjen kautta. Libanonin Punainen risti, Unicef, Humanity & inclusion, Kirkon ulkomaanapu (voit maksaa Mobile Paylla!) ja Impact Lebanon ovat luotettavia järjestöjä, joiden kautta voi tehdä lahjoituksia.

Me lahjoitetaan osa meidän matkakassasta Libanonissa toimiville kansalaisjärjestöille. Karimin toinen kotimaa ei selviä ilman apua.

Kuvissa tunnelmia kevään 2016 reissusta. Meillä on ollut haaveissa matka Libanoniin sitten, kun pandemia on ohitse, ja eilisen myötä myös matkailijoiden tuomia rahoja tarvitaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Yleinen

Maailmanympärimatka, pandemia-edition

perjantai, 31 heinäkuun, 2020

Oon julistanut maailmanympärimatkan ajankohtaa täällä blogissa tasaisin väliajoin niin kauan kuin jaksan muistaa. Se on ollut haaveena ehkä kymmenisen vuotta, ja aina on elämä tuonut jotain eteen, eikä reissu oo sitten lopulta koskaan onnistunut. Suurin syy on kuitenkin ehkä ollut se, että en oo ollut tosissani lähdössä.

Ennen kuin pari vuotta sitten. Vuonna 2018 tehtiin nimittäin juhlallinen päätös, että vuosi 2020 on meidän seikkailuvuosi. Silloin lähdettäisiin matkalle. Siitä alkoi muun muassa kymppitonni kasaan vuodessa -säästöhaaste, jonka tavoitteena oli kerätä reissubudjetti eli kymmenen tuhatta euroa kasaan yhden vuoden aikana.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä matkaan jo heti 2020 tammikuussa, aivan matkamessujen jälkeen. Suunnittelin koko elämäni tukemaan sitä: Harrastuspuolella ajoitin vyökokeeni (joka sittemmin siityi) joulukuulle ja aloin rekrytä ja kouluttaa seuraajia vastuullani oleviin hallinnollisiin tehtäviin niin seurassa kuin liitossakin. Töissä kerroin tilanteen mahdollisimman ajoissa tulevalle tuuraajalleni ja käytin myös vuonna 2019 lomista aivan minimit, jotta voisin olla mahdollisimman pitkään poissa ilman palkatonta. Tietysti lisäksi downgreidasin elämäni niin, että säästin, säästin ja säästin. En tietenkään tehnyt tätä kaikkea yksin, sillä Karim toimi tietysti tahoillaan samoin, kun haaveissa siinsi unelma yhteisestä matkasta.

Kaikki näytti aika hyvältä.

Ensimmäinen takapakki oli puolisoni työpaikan asettama lomakielto alkuvuodelle 2020. Asiaa nieleskeltiin tovi, mutta ei auttanut muu kuin hyväksyä se, mihin ei voi itse vaikuttaa, ja muuttaa suunnitelmia. Kymmenen vuoden haaveilun jälkeen unelmien matkan siirtäminen puolella vuodella ei tuntunut missään. Syyskuussa 2020 me lähdettäisiin.

Budjetti alkoi olla kasassa ja lomaviikot säästettynä, ja uskalsin viimein ottaa asian puheeksi töissä. Suureksi iloksi mun kolmen kuukauden lomalle näytettiin vihreää valoa, ja myös Karim sai lomansa sovittua. Budjettikin alkoi siinä vaiheessa olla hyvinkin kasassa, joten uskalsin jo myöntää sen itelle: me lähdettäisiin reissuun! Pikkuhiljaa aloin myös puhua suunnitelmista lähipiirille. Syksyllä 2020 meistä ei näkyisi vilaustakaan, kun rallattelisimme maapallon toisella puolen.

Suunnitelma oli, että me reissattaisiin yhdessä kuuden viikon ajan, minkä jälkeen Karim palaisi kotiin, ja minä jatkaisin toiset kuusi viikkoa yksin. Reissulistalla oli niitä kohteita, joita olin aina halunnut kokea: Uusi-Seelanti, Australia, Peru, Chile, Ranskan Polynesia, Havaiji… Lentoliput oli tsekattu valmiiksi ja budjettikin laskettu tarkalleen riittäväksi niin, että voitaisiin majoittua ja syödä mukavasti ilman, että jokaista senttiä tarvitsisi laskea erikseen.

Sydän oli täynnä toivoa siitä, että unelma toteutuisi viimein. Tuntui siltä, että tämän jälkeen malttaisin ehkä asettua paremmin aloilleni ja lopettaa jatkuvan reissaamisen, kun nyt saisin olla kolme kuukautta täysin vapaa.

Ja sitten ollaankin tässä tilanteessa. Kuten monilla muillakin työpaikoilla, myös meillä kaikki vanhat lomat oli pakko käyttää kevään aikana, minkä lisäksi käytin myös osan tämän vuoden lomista. Sain onneksi vaihdettua lomarahat vapaiksi, mikä tarkoittaa sitä, että mun lomasaldo on tällä hetkellä kuusi viikkoa. Se on tasan sama, kuin terveysalalla koko tämän ajan ahertaneella puolisollani, joten jossain vaiheessa näytti vielä mahdolliselta, että saataisiin kuitenkin syksylle yhteinen, kuuden viikon mittainen loma.

Sitten Suomen puolustusvoimat kuitenkin puuttuivat peliin, ja lähettivät kertausmääräyksen. Ei kutsua, vaan määräyksen. Ensimmäistä kertaa ikinä. Leiri alkaisi lokakuun alussa, mikä lyhentäisi lomaa vielä kahdella viikolla.

Taas sama kaava: epäuskoa, nieleskelyä ja lopulta myöntyminen mahdottoman edessä. Jäi meille sentään neljä viikkoa.

Tää kevät on opettanut luopumaan suurista unelmista. Ei kuitenkaan hylkäämään niitä kokonaan, mutta hyväksymään, että vähempikin riittää. Tällä hetkellä syyskuun alkuun on lähes tarkalleen kuukausi, ja toistaiseksi tilanne on se, että meillä on neljä viikkoa lomaa ja budjetti, mutta ei mitään muuta.

Okei, suunnitelmia tietysti on. Ollaan toistaiseksi vakaasti lähdössä ulkomaille, vaikka se onkin monen silmissä hyvin kyseenalaista. Luotetaan kuitenkin Suomen valtion asettamiin matkustusrajoituksiin ja siihen, että tilannetta pidetään tiiviisti silmällä. Ollaan alusta lähtien pidetty itsestään selvänä, että harkitaan ainoastaan kohteita, mistä palatessa suomalaisille ei suositella kahden viikon omaehtoista karanteenia. Tietysti tiedostetaan myös se, että tilanne voi muuttua kesken matkan ja sitten kotona odottaa karanteeni.

Mutta ehkä kuitenkin hienoisen varovaisesti uskallan julistaa: me lähtään kuukauden päästä meidän suurelle matkalle!

Se ei tietenkään tuu olemaan lähellekään kolmen kuukauden maailmanympäriseikkailu, mutta kaikki on asenteesta (ja budjetista, haha!) kiinni, ja tästä tulee varmasti meidän elämän seikkailu. Kihisen innostuksesta kun mietinkään, mitä kaikkea me voidaan syyskuussa kokea.

Vaikka haaveita on kuukausi toisensa jälkeen downgreidattu entisestään, on tulos silti se, että lähialueiltakin löytyy todella upeita paikkoja. Ja mihin kohteeseen ikinä päädytäänkään, oon vakuuttunut siitä, että me kyllä löydetään ne timantit.

Ja ne kohteet! Tällä hetkellä on kaksi aika vahvaa ehdokasta: Islanti ja Italia. Ensimmäisestä oon unelmoinut yhteisenä matkakohteena pitkään, jälkimmäinen taas ei kiinnosta kumpaakaan aivan ollenkaan. : D Hyvä tästä tulee, vaikka päädyttäisiin viettämään suuri matka lopulta Suomen rajojen sisällä!

Kuvituksena seikkailupaloja menneiltä matkoilta muistuttamaan, että vaikka kymmenen vuoden odotus ei päätykään eksoottisiin kohteisiin maailman toisella puolella, on paljon tullut jo koettua.

Helsinki Suomi

Vallisaari-elämys parhaimmillaan: yö Tentsilessä ja aurinkoinen aamuretki

tiistai, 28 heinäkuun, 2020

Helsinki tuntuu vielä kuuden vuoden jälkeen melko uudelta kaupungilta, ja tarkastelen monia nurkkia edelleen aivan turistin silmin, ja fiilistelen asioita ihan samanlaisella innolla kuin reissussakin. Tälle tuli todiste pari viikkoa sitten, kun luvassa oli kesän ainoa lomapäivä.

Otettiin suunta Kauppatorille ja JT-linen laivaa, joka kuljetti meidät Vallisaareen. Saavuttiin perille melko myöhään, vähän viiden jälkeen, kun viileä kesäilta ja meitä ihanasti piristävä sade pitivät huolen, ettei turhalle kesähaaveilulle jäänyt sijaa. Edessä oli kuitenkin ensimmäinen yö teltassa naismuistiin, ja mukaan oli onneksi pakattu vaatetta sääennustuksia silmälläpitäen.

Yöpaikka ei kuitenkaan ollut ihan mikä tahansa teltta, vaan puihin viritetty Tentsile, joka on liinojen avulla ilmassa muutaman metrin korkeudessa.

Saatiin Vallisaaren satamakahvilasta mukaamme kolme paksua vilttiä ja ohjeet, joiden mukaan telttapaikka löytyisi Kuninkaansaaren puolelta lyhyen kävelymatkan päässä, metsään kiinnitettyjä merkkejä seuraten. Tiheän metsän läpi kulkevan polun päässä näkyikin kaksi Tentsile-telttaa, joista toisen huomasi jo Vallisaaren kahvilastakin käsin. Ne oli kiinnitetty muutaman kymmenen metrin päähän toisistaan, ja koska muita yövieraita ei sille yölle ollut, saatiin valita niistä haluamamme. Otettiin tietysti se, joka sijaitsi lähempänä rantaa.

Alkuilta oli aika hyytävä, ja koska oltiin molemmat aika poikki kuluneesta viikosta, päätettiin ottaa nokkaunet teltan alapuolella olevassa verkossa. Tosiasiassa sadesuoja hämäsi sen verran että aluksi kuviteltiin, että me nukuttaisiin yö nimenomaan siinä teltan alapuolella olevassa verkossa, kunnes tajuttiin että sadesuojan alta löytyy se varsinainen telttakin. 😀 Hyvin meni siis. Mutta nokkaunet maistui todella hyvin, ja päikkäripaikalta avautui myös ihan mahtava näkymä merelle, mikä lupasi hyvää tulevaa yötä silmälläpitäen.

Ulkoilman raikkaudessa nautittujen nokkisten jälkeen oli aika suunnata tutkiskelemaan saaria. Vallisaari ja Kuninkaansaari on yhdistetty toisiinsa kävelysillalla, ja meillä oli muutama tunti aikaa ennen Vallisaaren ulkonaliikkumiskiellon alkamista. Saarella on nimittäin kielletty liikkuminen kello 22–06 välisenä aikana.

Kierreltiin Kuninkaansaarta ja nähtiin paitsi saaren uimaranta ja saunapaikka myös venäläisten taakse jättämiä rakennuksia. Kuninkaansaaressa itsessään ei nyt ihan mahdottomasti ollut näkemistä, ja tunteroisen kiertelyn jälkeen ylitettiin aallonmurtaja Vallisaaren puolelle. Alkoi kuitenkin olla jo melko myöhä, joten hylättiin ajatus saaren kiertävästä kävelyreitistä ja otettiin sen sijaan tavoitteeksi vain vesipisteen löytäminen.

Ehdittiin saada kuitenkin jotain irti Vallisaaresta jo illalla ennen ulkonaliikkumiskiellon alkua, mutta varsinainen ohjelma eli muutaman kilometrin mittainen Aleksanterin kierros sai odottaa seuraavalle päivälle.

Kuninkaansaaren telttapaikka tarjosi lopulta hyvin katkeillen nukutun yön, sillä unimaskin takaa oli vähän väliä pakko kurkata yhä paranevaa auringonlaskua, jonka mahtavat värit loistivat tunti tunnilta hienommin. Todella aloittelevan telttailijan ressi oli myös just sopiva vaatekerta, sillä yö oli kylmä, joten lisäilin vähän väliä lisää vaatetta.

Lopulta Tentsilessä tuli nukuttua aika hyvin, vaikka yö olikin katkonainen. Oltiin nimittäin ajateltu että herätään varmaan jo kuuden maissa, ja kun satamakahvila avautuisi tarjoamaan aamiaista kello 11, oltaisiin jo hyvinkin matkalla takaisin kotiin. Toisin kuitenkin kävi, sillä noustiin vasta pitkälle ysin jälkeen, ja siinä vaiheessa kun oltiin kamoinemme palauttamassa vilttejä satamakahvilaan, kello oli jo lähempänä puolta päivää.

Sää oli lähes täydellinen, kun lähdettiin kiertämään Aleksanterin kierrosta. Mun mielikuvat Vallisaaresta oli käytännössä olemattomat, sillä olin toki kuullut että sinne oli avattu jotain ravintolatoimintaa, mutta ajattelin saaren tarjoavan muuten melko vähän kiinnostavia kohteita. Onneksi olin taas väärässä!

Vallisaaren ehdottomasti siistein paikka on saaren länsipuolella sijaitseva Aleksanterinpatteri ja sen yläpuolelle rakennettu näköalatasanne, mistä avautuu ehkä siistein näkemäni maisema Helsinkiin. Samassa maisemassa on paitsi meri myös Vallisaaren vehreys, Suomenlinna ja taustalla vielä Helsingin ykkösnähtävyydet.

En ollu saada näkymästä tarpeekseni, mutta lopulta Karim pakotti jatkamaan matkaa. Se oli hyvä, sillä edessä oli vielä monta kiinnostavaa paikkaa, ja vaikka maisemat ei nyt aivan vetäneet vertoja jo koetulle, oli Aleksanterin kierros kokonaisuudessaan tosi antoisa. Reitin varrella oli muun muassa aika dramaattisesti nimetty Kuolemanlaakso, monia eväspaikkoja ja niittyjä sekä saaren sisällä oleva lampi, missä tosin tällä hetkellä ei ole luvallista uida pohjalla olevan romun vuoksi. Vallisaari onnistui siis vakuuttamaan, ja sopii tuon kokemuksen perusteella aivan mainiosti puolipäiväretken kohteeksi.

Kierroksen jälkeen nautittiin vielä telttamajoitukseen sisältyvä aamiainen satamakahvilassa, mikä tarkoitti kalapiirakkaa, teetä ja mehua, kunnes vesibussi saapui noutamaan meidät takaisin Helsinkiin.

Tentsile-kokemus oli todella mieleenpainuva ja mahtava, erityisesti näin ei-telttailijan näkökulmasta. Ainoa miinus on elämyksen kova hinta, sillä yö kolme henkeä sisäänsä mahduttavassa teltassa maksaa 180 euroa. Ymmärrän, että esimerkiksi kansainväliset matkailijat varmasti maksavat tuon mieluusti korvauksena kerran elämässä -elämyksestä, mutta suomalaisittain tuon summan maksaminen varmasti saa harkitsemaan kerran jos toisenkin. Me koettiin elämys osana työkeikkaa, joten ei maksettu elämystä itse.

Kaiken kaikkiaan Vallisaari, ja Kuninkaansaarikin, onnistuivat siis vakuuttamaan, ja sopivat tuon kokemuksen perusteella aivan mainiosti puolipäiväretken kohteeksi. Meidän kohdalle osui erityisen mainio sää, mikä tietysti paransi kokemusta entisestään,

Miltä vaikutti, yöpyisitkö Tentsilessä? Entä joko Vallisaari on tuttu?

Oulu Suomi

Oulun kauneimmat koskimaisemat: aamuretki Kiimingin Koiteliin

sunnuntai, 5 heinäkuun, 2020

Alkukesän Oulun-reissulla pääsin oman vuokra-auton ansiosta kulkemaan täysin vapaasti juuri sinne minne milloinkin teki mieli, ja yhtenä aamuna Yli-Iissä ollessani starttasin auton aamukasilta ja suunnattiin siskon kanssa 30 kilometrin päähän Kiimingin Koiteliin.

Koiteli on näyttävä koskialue, joka sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Oulusta, ja on luontonähtävyyksistä Oulun alueen upeimpia – ellei jopa kaikkein upein. Siitä huolimatta, että asuin koko lapsuuteni aivan Koitelin kulmilla, kävin koskella ensimmäistä kertaa vasta 18-vuotiaana!

Oltiin kanssa paikalla niin aikaisin, ettei siellä vielä ollut muita yhtä kalastajaa lukuun ottamatta. Koiteli on itsessään tosi helppo vierailukohde, sillä sinne pääsee isolle parkkipaikalle aivan maisemien äärelle, ja perillä on lukuisia nuotiopaikkoja, jotka tosin täyttyy hyvällä kelillä aika vauhdilla. Myös polttopuut ja käymälä löytyy, minkä lisäksi normaalisti kesäisin alueella toimii myös jäätelökioski ja kahvila sekä tapahtumalava.

Koskien äärellä järjestetään loppukesästä myös akustinen festivaali Kotieli elää!, mihin liput myydään loppuun yleensä parissa tunnissa. Olin onnistunut tällä kertaa naaraamaan itelleni neljä lippua, joten edessä olisi viimein ollut festari-ilta koskien keskellä, mutta sitäkin elämystä täytyy nyt odottaa ensi vuoteen. Festari on kerännyt ihan valtavasti kehuja ja vaikuttaa tosi tunnelmalliselta, joten hyvää kannattaa odottaa.

Varsinaisia vaellusreittejä koskilla ei juurikaan oo, joten anti-vaellushirmut pääsee helpolla. Tylsää alueella ei kuitenkaan pääse tulemaan, sillä koskien alueella on rutkasti oleskelupaikkoja ja aluetta pääsee näkemään monesta eri vinkkelistä.

Paras tapa nauttia Koitelista onkin ottaa grillieväät mukaan, etsiä oma nuotiopaikka kosken ääreltä ja nauttia ympäröivästä luonnosta.

Jos siis oot piipahtamassa Oulussa kesäreissujen aikana, on Koiteli ehdottomasti vierailun arvoinen! Se sijaitsee myös kätevästi melkein Kuusamontien varrella, eli jos suuntana on Koillismaan kohteet, tulee Koiteli siihen mukavasti matkan varrelle.