Browsing Category

Suomi

Näkemiin

Pitkästä aikaa!

Ja viimeistä kertaa.

Olemme palanneet pysyvästi Suomeen. Tämä blogin päätöskirjoitus unohtui luonnoksiin melkein vuodeksi, kunnes Rantapallolta tuli ilmoitus, että tämä blogialusta lopetetaan kokonaan.

Tulin siis sanomaan heipat. Olisin mielelläni jättänyt nämä kirjoitukseni tänne, mutta koska en aio jatkaa kirjoittelua, en lähde enää etsimään uutta alustaa vanhoille teksteilleni makuuttaakseni niitä netissä. Otan ne kyllä itselleni talteen.

Toisin kuin viimeisimmän kirjoitukseni aikaan vuosi sitten vielä luulin, hakemiseni kouluun ei mennytkään pieleen. Pääsin opiskelemaan ja olen viettänyt fuksivuoden Helsingin yliopistossa.

Muuttokesä oli reissuja Suomen ja Belgian välillä, tuhansia kilometrejä autossa, pakkausruljanssia ja pitkiä jäähyväisiä Antwerpenille helleaallon keskellä, kantarellimetsää, häitä, mökkeilyä ja festaripäiviä Suomessa, sellaista stressinsekaista odotusta sekä vapautunutta iloa ja riemua, kun pulahdin järviveteen ja mietin, että kelaa, kohta me taas asutaan täällä.

Syksy oli hirveän hauska mutta myös omituinen: muutimme tavaramme varastoon, etsimme omaa kämppää ja koitin viettää vähän opiskelijaelämääkin sen verran kuin kaoottisessa elämäntilanteessa vain jaksoin. Kävelin todella paljon, se oli hyvä tapa antaa ajatuksen kulkea ja pään tuulettua.

Elämänmuutos ei rajoittunut pelkästään asuinmaahan. Opiskelun aloitus vuosien työnteon jälkeen on räjäyttänyt arkirutiinit uusiksi, ja uudesta rytmistä ei ollut ihan helppoa saada kiinni.

Olen tavannut paljon uusia ihmisiä ja nähnyt vanhoja ystäviä, ilahtunut hirveästi jokaisesta viestistä joissa sanotaan: ihanaa kun ootte taas Suomessa!

Olen ajellut viikonlopuksi maalle,

Osallistunut kummilapsien synttäreille,

Lojunut siskoni sohvalla.

Kaikkea sitä mitä toivoin ja enemmän.

Pääsimme muuttamaan omaan kotiimme ennen joulua. Olimme käyneet useissa näytöissä ja jossain vaiheessa alkoi olla jo vähän epätoivoinen olo, kun väliaikaiselämä painoi ja mielessä kävi, että pitäisikö vain tyytyä johonkin, että pääsisi asettumaan aloilleen.

Meidän nykyisen kodin näytössä tuli kuitenkin ensimmäistä kertaa vahva fiilis, että tämä on meille ja  näin meidän elämän siellä, ja lähtiessämme oltiin ehditty kävellä vain muutama metri poispäin, kun käytiin ytimekäs keskustelu:

– Täähän se ois.
– Jep.

Monta kotihaavetta toteutui: oma pieni piha, työhuone, ja mikä mahtavinta, mukavat naapurit.

Omaan kotiin pääseminen tuntui siltä kuin olisi saanut valmiiksi palapelin reunat. Jonkinlainen rauhoittava välietappi on saavutettu, vaikka keskiosa on vielä yhtä isoa sotkua ja sen rakentelussa menee vielä aikaa. 

Keväällä meidän kodista ja poppoosta tuli kokonainen, kun saimme koiran, josta olimme haaveilleet ja puhuneet jo vuosia. Koira-arjen alkaminen oli taas uusi mutta aivan ihana pikku mullistus.

Vuodenajat rytmittää elämää hämmästyttävällä voimalla.

Kylmyys on pukeutusmiskysymys. Pelkäsin eteläisen Suomen pitkää, pimeää, loskaista ja kurjaa talvea. Saimmekin enimmäkseen lumisen talven, ja minua nauratti kun ensilumi tuli ja menin kadulle ja tunsin lumen narskuvan kenkien alla, ja kun kolasin etupihaa ensimmäistä kertaa. Oikea talvi! Jonkinlainen kuherruskuukausivuosi tässä on varmaan ollut, kun fiilis ei todellakaan ollut mikään karu Pohjola, vaan talven ihmemaa.

Ja tämä kesä! Hyvä elämä miten tätä odotinkaan ja miten huumaava on alkukesän tuoksu, syreenit ja tämä lämpö. Viikonloppuna mökillä uitiin järvessä ja muisteltiin, että just tästä me haaveiltiin Belgian tukalissa helleaalloissa.

Olimme Belgiassa melkein seitsemän vuotta. Mitään en vaihtaisi, mutta jo kuukauden Suomessa oltuani koin hyvin voimakkaasti kuuluvani tänne. En ole aiemmin ymmärtänyt, miten onnettomaksi irrallisuuden tunne ympäröivästä maailmasta on viime vuosina tehnytkään, ennen kuin olin taas kotona.

Tätäkään en kokisi, jos en olisi koskaan lähtenyt. Ja suurimman osan ajasta meillä oli ihan hiton hauskaa, pääsimme kokemaan juttuja jotka ei välttämättä olisi olleet siinä elämänvaiheessa mahdollisia Suomessa, enkä osaa kuvitella kuka olisin ilman tätä ajanjaksoa elämässä.

Ei tarvitse enää jossitella, että olisiko pitänyt lähteä jonnekin, millainen elämä ja missä tekisi ehkä onnelliseksi.

Kokeiltu on. Täällä on hyvä.

***

Palailen joskus vanhoihin kirjoituksiini ja hämmästyn, että ai niin, tuollaistakin elämä on ollut, miten mietin samoja asioita jo vuosia sitten. Ihmisen muisti vääristää hirvittävän paljon ja kirjoittaa muistoja uusiksi, sopimaan pitkään kertomukseen, mutta minusta on hauskaa säilyttää myös epäjohdonmukaisia välähdyksiä ja hetkiä, jotka ihmisen muisti pitkän ajan kuluessa muussaa nykyiseksi käsitykseksi itsestään.

Kiva kun olitte mukana!

Heippa!

Anna

1 kommentti
keskiviikko, 21 kesäkuun, 2023 by

Suunnitelmissa paluumuutto

”Haluaisitsä muuttaa Suomeen?”

Kysymys tuli viime syksynä ihan puskista, enkä osannut sen jälkeen enää muuta ajatellakaan.

Olemme aina puhuneet, että muutamme takaisin Suomeen sitten joskus. Tarkoituksena oli asua Belgiassa vielä melko pitkään ja olimme jo aikeissa ostaa oman talonkin täältä.

Sitten selvisi, että voisimme kyllä työkuvioiden puolesta lähteä takaisin aiemminkin. Asia kyllä järjestyisi, jos niin haluttaisiin. Kun tämä iski tajuntaan, innostuin niin, etten pystynyt enää päästämään ajatuksesta irti. Mielessäni laukkasi paluumuuton tuomat mahdollisuudet, etenkin se että voisin mennä opiskelemaan Suomessa jotain, mikä on kielen takia tuntunut täällä liian ylivoimaiselta, puhumattakaan kaikesta muusta.

Voisin ajella viikonlopuksi vanhempieni mökille,

osallistua kummilapsieni synttäreille,

lojua siskoni sohvalla miettimässä, mikä musta tulee isona.

Olin hirmuisen helpottunut ja toiveikas. Ehkä kaipasinkin juuri tätä. Tunteiden puuska oli kirjava ja riemukaskin, ja pohjavesistä plumpsahti pintaan kaikenlaista, kuten kova koti-ikävä.

Päätimme ottaa käytännön toteutuksen kanssa ihan iisisti eikä meillä ollut mitään spesifiä aikataulua tai kiirettä lähteä juuri siltä istumalta, mutta ajatus laukkasi silti. Mitä minä haluaisin tehdä? Mitä voisin opiskella? Olin miettinyt asiaa jo 12 vuotta, ja yhtenä iltana lamppu syttyi päässä ja keksin hakukohteen, joka oli kohtuullisen realistinen. Varsinainen hakeminen meni tänä keväänä muista syistä vähän metsään, mutta kokeillaan ensi vuonna sitten uudestaan.

Miksi sitten takaisin?

Korona-aikana elämästä karsiutui todella suuri osa kaikesta hurlumheista ja jäljelle jäi vain arki. Ja ollaanhan me näiden Belgian-vuosien aikana vähän rauhoituttu, vaikka kotona kökittyjen vuosien jälkeen poltteleekin päästä festareille ja reissuun.

Meidän arki on tosi mukavaa, mutta kun se on lähinnä sitä, alkaa miettiä, miksei eläisi siellä, missä sen arjen voi jakaa perheen ja ystävien kanssa. On niin kova kaipuu oman jengin luokse, että se ylittää jopa kammoni Suomen pitkää, pimeää talvea kohtaan.

Mitä helvettiä me ollaan tekemässä, mietin, kun pyöräilen keskitalvella aurinkoisessa plussakelissä villakangastakissa ja tennareissa ja tiedän Suomessa olevan jo hämärää, loskaista ja lumista. Mitä järkeä lähteä takaisin sinne jumalattoman karuun Pohjolaan! Hulluutta!

On sellainen enteilevä tunne, ettei voi olla ihan sataprosenttisen tyytyväinen enää koskaan missään, ja siinä mielessä ulkomaille muuttaminen oli ehkä typerin veto ikinä. Mutta samaan aikaan se oli paras päätös koskaan enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Kaipuu tiettyjä asioita kohtaan tulee olemaan kova, mutta niin on myös arvostus niitä juttuja kohtaan, jotka saa takaisin.

Ostan sitten isomman kirkasvalolampun ja Pomarit.

Tätä kaikkea miettiessä elämä on ollut omituisessa välitilassa ja kevät oli sekava (niin kuin ne nykyään aina, en odota keväältä enää muuta.) Töissä oli hankalaa. Euroopassa alkoi sota. Epävarma maailmantilanne sai hetkeksi himmailemaan isojen elämänmuutosten kanssa.

Fiilis on kuitenkin koko ajan ollut vahvasti että heippa Belgia, tää on nyt nähty. Kaikki käytännön asiat on vielä ihan auki, mutta suunta on selvä. On tullut aika palata kotiin.

Kirjoita kommentti
tiistai, 14 kesäkuun, 2022 by

Olisiko tämä paluu

En oikein tiedä, miksi en ole saanut kirjoitettua mitään. Ihan kuin olisin odottanut kaiken varalta vielä hetken ja sitten kuukausia, että elämässä tai maailmassa tuleekin vielä muutos parempaan tai pahempaan.

Kevät, kesä, syksy. Tuli aina uusi vuodenaika ja muutos johonkin suuntaan, enkä aina edes tiennyt, mihin. Kirjoitin monta luonnosta, jotka jätin julkaisematta. Jos kirjoitin iloisista asioista, pelkäsin että kohta lentää paska tuulettimeen, ja jos kirjoitin valjummista fiiliksistä, ajattelin että kohta kaikki on taas hauskemmin ja olen valittanut turhaan.

Kevät oli oikeastaan melko hirveä eikä siinä ole paljoa muisteltavaa: tuli räntää ja rakeita ja koronarajoitukset oli yhtä sekoilua.

Yksi valopilkku oli puolen viikon reissu Valloniaan, jossa ulkoiltiin päivät ja illat lilluttiin ulkoporealtaassa (sittemmin osa alueesta ja monet kylät ovat valitettavasti olleet ihan romuna kesän tulvakatastrofin jäljiltä, ihan kuin koronassa ei olisi ollut jo tarpeeksi kurimusta.)

Kesä oli todella sateinen, mutta mieleen ovat jääneet lähinmä ihanat hellejaksot.

Sielu heräsi eloon auringon paahteessa, pelargonit kukkivat ja oregano villiintyi. Elämä vapautui, saimme rokotuskutsut ja lopulta rokotteet, Flanderissa ravintolat aukesivat. Suomi pelasi Belgiaa vastaan jalkapallon EM-kisoissa ja me olimme Suomen lipun kanssa katsomassa peliä yhdessä lempibaareistamme.

Sydän on täysi, sanoi ystävä yhden meidän terassilla vietetyn helteisen viikonlopun jälkeen. Emme olleet nähneet kahdeksaan kuukauteen.

Loppukesästä olin kolme viikkoa kesälomalla ja pääsin ihan helvetin pitkältä tuntuneen vuoden jälkeen viimein Suomeen.

Kävimme yhden yön visiitillä Lahdessa, poikaystävän synnyinkaupungissa, johon mulle oli lupailtu ns. romanttista viikonloppureissua jo varmaan seitsemän vuoden ajan. Ja kyllähän Lahti oli mesta paikka. Olimme Olavi Uusivirran keikalla ja livemusa ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen oli suorastaan ekstaattinen kokemus.

Täytin kolmekymmentä vuotta ja vietin ihanat synttärit mökillä perheen ja kaverien kanssa. Grillattiin, saunottiin ja valvottiin yömyöhään nuotiolla, ja se kaikki oli juuri sitä mitä olin kaivannut koko vuoden.

Kun palasimme kaupunkiin, tapasimme joitakin ystäviä ensimmäistä kertaa lapsineen ja ihmettelimme pienten skidien ja lastenvaunujen määrää Kalliossa. Ollaan nyt siinä iässä ja tilanteessa, että todella monet meidän ystävistä Suomessa on joko raskaana tai saaneet just vauvan. On ihan älyttömän suloista ja hauskaa tavata jonkun lapsi ensimmäistä kertaa ja miettiä, että vitsi, teillä on nyt messissä tällainen ja me saadaan seurailla sen elämää alusta saakka.

Niin paljon iloa ja yhdessäoloa. Rapujuhlia, lounaita, sienimetsää, illallisia, kävelyitä, oluita, kakkukahveja, lautapelejä.

Aika meni hirveän nopeasti ja viimeisenä iltana huomasin, että jotain on patoutunut möykyksi sisälle. Valvoin levottomana ennen aikaista aamulentoamme kotiin ja tuntui ihan hirveältä lähteä, kun en tiennyt, koska olen tulossa seuraavan kerran takaisin.

Olin odottanut tätä kaikkea vuoden, ja nyt se oli taas ohi. Menin suihkuun ja itkin siellä koko koronavuoden vitutusta ja ikävää ulos systeemistäni, suoraan lattiakaivoon.

Kun palasimme kotiin, oli iltapäivä ja täydellinen kesäkeli, syyskuussa. Belgia tuntui lohduttavan minua sanoen, että kyl mä tiiän että nyt on vähän rankkaa, mutta tässä olis 26 astetta lämpöä, tuntuuko vähän paremmalta?

Tuntuihan se.

Seuraavana viikonloppuna lähdimme ulos, kaverikin täytti kolmekymmentä, ja minulla soi päässä se Snow Patrolin biisi jossa lauletaan

I love this city tonight,  

I love this city always.

 

1 kommentti
torstai, 28 lokakuun, 2021 by

Kesä 2020: kreisihelle ja taivaallinen täysloma

En koko kesänä tiennyt, mistä kirjoittaa, joten nyt ajattelin kirjoittaa vähän kaikesta.

Käytin kaikki tämän vuoden lomani Suomeen reissaamiseen ja se oli ihanaa.

Belgiassa oli tänä kesänä jälleen ennätysmäinen hellejakso, joka koetteli kaikkea normaalia järkeä ja toimintakykyä. Istuin ennen aamuvuoroja terassillamme puoli kuudelta aamuisin nauttimassa pienen hetken 20 asteen lämpötilasta, ennen kuin päivälämpötilat kipusivat 35-37 asteeseen ja tätä jatkui pari viikkoa. Jossain vaiheessa en enää muistanut, miltä tuntuu, kun ei ole hiki. Istuin yhden illan ammeessa haaleassa vedessä katsomassa tabletilta sarjoja, kun muuten ei oikein pystynyt olemaan.

Mietin melkein koko ajan, että pian saan toivottavasti hypätä laiturilta järveen vaikka kymmenen kertaa päivässä, ja pelkäsin koko ajan, että jotain menee pieleen emmekä pääsekään lähtemään. Kun lopulta pääsin kökkimään mökille kahdeksi viikoksi, sieluni oli riemusta suunniltaan.

Meidän kesälomat on aiemmin ollut vähän sellaista paikasta toiseen huseerausta, kun viikossa tai parissa yrittää tavata vähän kaikkia. Nyt oltiin kaksi viikkoa vain mökillä ja se oli aivan järjettömän ihanaa. Ehdin jopa kokea runsaasti sellaista rentouttavaa tylsyyttä niin kuin lapsena, kun pyörin vain pihalla katselemassa mitä kaikki muut touhuaa ja mietin, että mitähän sitä tekisi (ja sitten menin makaamaan aurinkotuoliin tunneiksi ja kuuntelin vuorotellen podcasteja ja lintuja.)

Tottakai toivon, että maailma joskus normalisoituu sen verran, ettei tarvitse skipata rapujuhlia, synttäreiden viettoa ja kaikenlaista muuta hauskaa kaiken varalta.

Oli kuitenkin jollakin tapaa helpottavaa, että meillä oli jokin ulkopuolinen pakottava syy, miksi lojutaan vain mökillä. Normaalisti haluan itsekin tavata paljon ihmisiä Suomessa käydessäni ja nytkin harmitti, että miten rajoitetusti oli aikaa sen kahden viikon omaehtoisen karanteenin jälkeen. Mutta tämä vuosi on ollut niin omituinen ja mun duunikesä sen verran väsyttävä, että todellinen täysloma mökillä oli just sitä mitä tarvittiin.

Tämä oli vissiin ensimmäinen kerta ulkomaille muuton jälkeen, kun oltiin mökillä muutamaa päivää pidempään. Nautin niin paljon siitä tunteesta, kun viikon jälkeen olin jo todella syvällä lomamoodissa ja unohtanut kokonaan normaalin työarjen, ja tiesin että tätä on edessä vielä toinen viikko ilman kiirettä mihinkään.

Saunassa istuessa mietittiin, että tästä lähin lomat saa olla enimmäkseen tätä.

Ja saunassahan me istuttiin melkein joka päivä. Viimeisenä iltana mökillä, jotka oli myös mun synttärit, saunoimme melkein kolmeen yöllä ja uimme tähtitaivaan alla joka oli niin kirkas että näimme Linnunradan.

Ei meilläpäin vaan koskaan oo tällästä. 

No ei todellakaan. 

Kotiinpaluu oli yllättävän ok ja luulenkin, että kaksi viikkoa on aika optimaalinen määrä lomaa kerrallaan.

Yksi asia, jota en kuitenkaan ollut tajunnut kaipaavani näin järjettömän kovasti, on hiljaisuus. Ensimmäiset yöt reissusta kotiin palattuani tuntui, että joka paikasta kuuluu kolahduksia, pärinää tai kohinaa. Nopeasti siihen taas tottui, mutta vähän taas haaveilin muutosta (belgialaisittain) maalle, jossa voi avata ikkunan ilman että sieltä aina kuuluu jotain mölinää tai liikenteen ääntä.

Sitten syyskuun puolivälissä onkin 25 astetta lämmintä ja mietin, että onhan tämäkin ihan jees.

Välillä tämän toisaalta ja toisaalta-elämän fiilikset on ärsyttävän kaksijakoiset, mutta joskus tulee sellainen rauha, että minä olen tosiaan saanut tämän kaiken ja minulla on kaksi paikkaa joissa molemmissa on paljon hyvää.

Kirjoita kommentti
lauantai, 19 syyskuun, 2020 by