Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Mamulife

5 asiaa, joita olen ihmetellyt Belgiassa 5 vuotta

Viisi vuotta Belgiassa, tässä hassussa pikkumaassa, jossa on pinta-alaa kymmenesosa Suomesta mutta ihmisiä kymmenen miljoonaa. Melkein kaikkeen tottuu, mutta jotkut asiat jaksaa ihmetyttää vielä vuosienkin jälkeen.

En väitä, että belgialaiset olisi sen oudompia kuin suomalaisetkaan, mutta täällä on monia juttuja, joita en vieläkään tajua. Olen keräillyt näitä muistiin jo pitkään, osa on ajalta ennen koronaa ja jotkut asiat tuntuu pysyvän vaikka maailma muuten mullistuisikin.

No niin:


Koko perheen tivolit, joissa on hävyttömiä laitteita

Kuvittele semmoinen iso hauska vekotin, jossa lapset pyörii ja kiljuu riemusta. Kuvittele laitteen etupaneeli, jossa on valtava mauton maalaus naisesta verkkosukkahousuissa ja liian pienessä puserossa. Ei siis todellakaan mitään hienovaraista burleskiestetiikkaa vaan ihan hävytön meiniki. Kyläpäivät, markkinat, mitä näitä nyt on, stripparein koristellut huvipuistolaitteet ilmestyy paikalle. Tämäkö on sitä koko perheen hauskaa?

Kuvamateriaalia ei valitettavasti ole, koska tänä vuonna dorpsdag ja kaikki muukin oli peruttu. Kyllä nyt kelpaisi vaikka nämä tyttökalenteritason huvipuistolaitteet, kun vaan tapahtuis jotain.

 

Alakoulun pihalla soi täysillä teknoa

Alakoulun pihalla soi kaiuttimista musiikki, oikein kunnon jumputus. Eikö niillä mene kuulo? En ihmettele, että opettajat ovat eläkekiistojensa ohella vaatineet ammattinsa luokittelua melun takia raskaiden ammattien kategoriaan.

Erilaisissa ulkoilmatapahtumissa musa on myös usein ihan järkyttävän kovalla ja meikäläisten mielestä se musa on useimmiten ihan hirveetä. Mikään pakkohan sinne ei olisi mennä itseään kiusaamaan, mutta kyllähän ne munkki- ja olutkojut kiinnostaa.

Tämä älämölö on vähän omituista ottaen huomioon, ettei belgialaiset ole itse mitenkään kovaäänisiä julkisilla paikoilla, vaan kaikenlaista metelöintiä ennemminkin paheksutaan. Etenkin möykkäävät hollantilaiset, jotka tuntuu elävän ihan eri volyymitason maailmassa, heitä minäkin kyräilen kulmieni alta ja paheksun, mutta vain hiljaa mielessäni tottakai.

 

Ajokortit muropaketista

Ihan sama mistä päin maailmaa tulevien ihmisten kanssa juttelee, kaikki ovat samaa mieltä: belgialaiset ovat surkeita kuskeja. Täällä sai aikoinaan ajokortin postikonttorista, ja nämä ihmiset ovat sitten opettaneet lapsensa ajamaan ja niin edelleen.

Liikenneympyrä on tänne liian edistyksellinen konsepti ja usein yhtä kuin taas-arvoinen risteys. Olen useamman kerran meinannut jäädä pyörällä auton alle, kun menen ympyrässä kaikkien sääntöjen mukaan ja oikealta liittyy auto, joka meinaa vain ajaa siitä täysiä läpi.

 

Katujen surkea kunto

Kaikki tietää, että Hollannista Belgian puolelle ajaessa eron huomaa heti, mutta tämä ei rajoitu autoteihin.

Kerran näin, kun sähköpyörätuolilla liikkuva nainen kaatui suoraan jalkakäytävältä autotielle, koska katu oli niin kalteva ja kuoppainen, että hänen pyörätuolinsa vain liukui hallitsemattomasti rotvalliin ja kippasi siitä ajotielle. Saatiin hänet kyllä muiden paikalle osuneiden kanssa pystyyn eikä hänelle tullut onneksi mitään säikähdystä pahempia vammoja, mutta on se nyt hitto soikoon kumma ettei ihan totaalisen vinossa ja kuopalla olevia keskeisiä kävelyteitä saada edes jotenkuten kuntoon.

Kaiken kruunuksi yksi paikalle sattuneista henkilöistä oli paikkakuntamme pormestari. Meneer burgermeester, mitäs kunnanhallituksen ohjelmassa sanotaan esteettömyydestä?

 

Vanhuksille ei anneta paikkaa julkisissa ja muutenkin tönöttäminen joka paikassa muiden tiellä

Mitä tulee tuntemattomien ihmisten kanssakäymiseen ruuhkaisissa julkisissa tiloissa, niin belgialaiset tapaa yhdistää toimintaansa kaikki huonoimmat vaihtoehdot.

Suomalaisittain on tapana ihan oma-alotteisesti antaa tilaa ihmisille heti kun huomaat että joku yrittää päästä ohi. Ei välttämättä hoeta ihan koko ajan pardon, excuse me, pardon, mutta toisten henkilökohtaista tilaa kunnioitetaan sen verran, että tehdään tilaa ilman sen suurempaa numeroa. Jossain muualla maailmassa onkin sitten kohteliasta mumista koko ajan jotain ja ohi rynniminen mitään sanomatta olisi tosi tylyä, joten toiset huomioidaan ensin tällä ääneen pahoittelulla ja sitten annetaan tilaa.

Belgiassa saat sanoa montaa kertaa anteeks… anteeks… ANTEEKS HEI kurkkien jo ihmisen olan yli, sitten saat ensin vastaasi urpon tuijotuksen ja kun olet yhä tunkemassa ohi, se toinen laiskasti ja vaivalloisesti ottaa puolikkaan askeleen sivuun mutta jättää edelleen ostoskassinsa siihen kulkuväylälle.

Koronan myötä seniorikansalaisia näkyy julkisissa huomattavasti vähemmän, mutta ennen sai usein todistaa sitä, miten huterasti köpöttelevä ikäihminen saa hyvän aikaa yrittää pysyä pystyssä ja puristaa tolppaa rystyset valkoisina, ennen kuin joku luovuttaa istumapaikkansa.

En kärsi rattiraivosta, mutta kun jouduin vielä kulkemaan säännöllisesti sporalla, kiehuin usein ihmisraivosta. Onneksi kuljen nykyään lähijunalla, joka on täällä varsin siisti ja rauhallinen kulkupeli etenkin nyt kun hollantilaisten kaljoittelureissut Antwerpeniin ovat koronan myötä loppuneet.

 

+ 3 asiaa eli poikaystävän lisäykset listaan:

Belgialaiset ei kuulemma jaksa käyttää suojatietä. Vaikka kymmenen metrin päässä olisi suojatie, niin ihmiset jää tönöttämään tienvarteen just siihen mihin ne sattuu osumaan.

Spandex-ohjus-pyöräilijähullut. Näitä on nykyään melkein kaikkialla, mutta se yksi joka on edustanut heitä kaikkia viraali-ilmiönä, on mistäpä muualtakaan kuin Belgiasta. Antwerpenissa on kuulemma laitettu ihan omia nopeusrajoitusmerkkejä sähköpyöräilijöille.

Autojen pesu käsin sunnuntai-aamuna. Jos viikonloppuna on kaunis sää, niin naapurit rynnii pesusienien kanssa autojensa kimppuun. Kun vielä asuttiin talossa, niin joinakin aamuina meidän molemmat naapurit jo pesi autojaan samalla kun me vasta heräiltiin, eikä todellakaan kuuluttu jengiin.

Nämä asiat tulee varmaan riepomaan ja naurattamaan mua seuraavatkin viisi vuotta. Vastapainoksi lupaan vielä koota viisi ihanaa ja mahtavaa asiaa tästä hassusta epävaltiosta. Kiitti Belgialle tähän astisesta, varsin mukava elämä ollaan saatu tänne aikaiseksi joka tapauksessa <3

 

Kuluneen talven kuulumiset

Olen elänyt loppuvuodesta kahta ihan erilaista talvea.

Marraskuu meni lockdownissa ja se oli ehkä vähiten hirveä marraskuu ikinä. Ei voi sanoa, että se olisi ollut jotenkin erityisen ihana eikä sitä tässä tavoiteltukaan, kyseessä on kuitenkin marraskuu, mutta astetta siedettävämpi on jo hieno juttu, kun on kyse tästä vuodenajasta.

Kauppojen lockdown kesti tällä kertaa kuukauden. Oltiin viikko töissä suljetuin ovin ja sitten jäin kolmeksi viikoksi kotiin. Ajoitus oli suorastaan ihmeellinen, siis että pimenevänä aikana sai kerrankin levätä ja nukkua niin paljon kuin haluaa. Eipä tulisi muuten vaan mieleen pitää kolmea viikkoa lomaa marraskuussa.

Tällä kertaa pidin myös vähän parempaa huolta itsestäni kuin viime lockdownissa. Kävin melkein joka päivä kävelyllä, ja välillä tein 10-14 kilometrin lenkkejä ja joskus hitaan puolituntisen lähipuistossa. Pidin kiinni ihonhoidosta. En vajonnut kokonaan siihen kevään kaltaiseen henkiseen sohjoon, jossa kaikki rutiinit häviää.

Koko ajan oli sellainen tunne, ettei tästä lockdownista tule kovin pitkä, joten otin rennosti ja aloin jo jouluttaa. Teetin joulukranssin, tilasin Fazerilta laatikollisen joulunameja, ripustin joulukoristeet portaiden laitaan ja odotin malttamattomana joulukuusta, ostin kassillisen glögiä, katsoin jouluelokuvia ja kasasin joulusoittolistaani.

Onneksi ehdin fiilistellä rauhassa koko marraskuun, koska lockdownin aikainen leppoisuus oli joulukuussa enää kaukainen muisto vain.

Kun kaupat taas aukesivat, tuntui että tästä alkaa vain lähtölaskenta kolmanteen lockdowniin. Täällä on edelleen suosituksena mennä ostoksille yksin, mutta sitä ei kyllä noudata juuri kukaan. Ihmisten korona- ja joulustressisekoilut yhdistettynä pistivät huumorintajun koetukselle enemmän kuin mikään aiemmin ja olin onnellinen, että pystyn tekemään töitä tarvittaessa rutiinilla ilman sen kummempaa stressiä.

Joulu oli yltäkylläinen ja ihana, uusi vuosi pienimuotoinen mutta railakas.

Vaikka tämä vuosi olikin vähän tämmöinen, niin meillä on kaikki hyvin.

Tässä vuodenvaihteessa meillä tuli myös täyteen viisi vuotta Belgiassa. Se tuntuu ihan käsittämättömältä ottaen huomioon, että muuttopäätös tehtiin suht kevyesti saatesanoin no jos siellä on parin vuoden päästä ihan kamalaa niin ainahan sieltä pääsee takaisin!

ja yhtäkkiä olen melkein kolmekymppinen ja ei ole vielä pitkään aikaan aikomusta muuttaa takaisin.

Belgiassa ollaan kyllä muutettu jo useaan otteeseen ja nykyinen asuntomme, numero 3, on toivottavasti meidän viimeinen vuokrakoti ennen kuin alamme katsella omaa – mikä oli mulle silloin viisi vuotta sitten asuinmaasta riippumatta niin kaukainen asia, etten ajatellut vielä säästämistä ollenkaan ja asuntolaina oli yhtä absurdi ajatus kuin vakituinen työpaikka.

Vaikka tarkoituksena on ostaa kämppä ja asua Belgiassa vielä pitkään, yksi koronavuoden aikana kypsyneistä ajatuksista on, että en luultavasti halua kuitenkaan asua loppuelämääni ulkomailla. Aiemman ”en tiedä, ehkä loppuelämä täällä, ehkä muualla, ehkä Suomessa, who knows”-arvailun on korvannut voimakas tunne siitä, että ennen pitkää palaamme vielä kotiin.

Kuulumisia kielikurssilta III

Kyllä, täällä sitä vain edelleen pakerretaan kielen kanssa.

Edistyn mielestäni ihan kivasti, mutta samaan aikaan poden koko ajan huonoa omaatuntoa siitä, etten opiskele vielä enemmän, etten lue tarpeeksi lehtiä, kuuntele tarpeeksi radiota ja niin edelleen.

Kun tapaan uusia ihmisiä ja minulta kysytään, puhunko jo hollantia, vastaan pokkana: joo, jonkin verran. Olen päättänyt ottaa mahdollisimman häpeilemättömän linjan kielitaitoni suhteen, koska minulla ei ole mielestäni mitään nolosteltavaa.

Totta kai minulla on hassu aksentti, teen virheitä ja olen hidas, mutta kykenen kuitenkin puhumaan vähän muutakin kuin yksi olut, kiitos, ole hyvä. 

Suoritan parhaillaan sekä suullista että kirjallista kurssia 2.3. – 2.4. Kokeet on joululoman jälkeen, ja tammikuun lopussa pääsen aloittamaan kolmostason kurssit. Meillä oli juuri väliarvioinnit ja sain kirjalliselta kurssilta täydet pisteet. Suullisesta väliarvioinnista emme ole saaneet opettajan kommentteja, mutta tuskin sekään mikään katastrofi oli.

 

On tietysti kiva pärjätä paperilla hyvin, mutta ovathan nämä kielikurssit aivan oma todellisuutensa. Oikeassa elämässä sitä saa edelleen tuntea itsensä ihan idiootiksi.

Tällä hetkellä tarvitsisin ehdottomasti eniten sellaista harjoitusta, että joku sujuvasti kieltä puhuva jaksaisi jutella mun kanssa. Toisten sinne päin puhuvien kanssa yksinkertainen keskustelu sujuu, mutta siinä ei pääse itse kehittymään eikä varsinkaan parantamaan omaa kuullun ymmärtämistään.

Ja minulle on edelleen kaikkein vaikeinta ymmärtää syntyperäisiä belgialaisia. Puhumattamaan hollantilaisista, niiden puheesta en tajua mitään, mutta ei kyllä tajua monet paikallisetkaan.

Esimerkiksi Komen Eteniä (Arvostele mun illallinen) katsoessa saatan tajuta kaiken, mitä kuusi vuotta Belgiassa asunut indonesialaistyyppi sanoo, mutta flaameja kuunnellessa hoot ja geet vaan kohisee korvissa ja tarvitsen ehdottomasti  tekstitykset.

(Sitä paitsi Komen Etenissä on hulluna samaistumispintaa: säännöllisesti yksi osallistujista on maahanmuuttaja, joka vähän naureskelee belgialaisille jutuille ja varsinkin näiden megatylsille ruokailutottumuksille. Parhaita jaksoja!)

Kaikki vinkit natiivien tai muuten sujuvien keskustelukamujen löytämiseen ovat tervetulleita! Tähän mennessä olen kääntynyt Facebook-ryhmien puoleen.

Antwerpenissa olisi säännöllisesti Talk Night language exchange-tapaaminen, jossa pääsisi harjoittelemaan mitä vain kieliä, mutta tapahtuma menee aina kielikurssini kanssa päällekkäin. Tuollainen matalan kynnyksen juttu olisi tässä vaiheessa ihan täydellinen paikka treenata. Toivottavasti en enää ensi vuonna joudu iltakursseille ja pääsen osallistumaan tuonnekin.

_ _ _

Aiemmat postaukseni kielen opiskelusta:

Hollannin alkeet haltuun
Elämää kielten iloisessa ristitulessa
Nederlands 1.2 – Intensiivikurssin eka viikko

Kuulumisia kielikursseilta
Kuulumisia kielikursseilta II
Miksi olen niin innoissani kielen opiskelusta?

 

Hämmentävä viimeinen inburgering-tunti

Viimeinen tuntimme mamukurssilla oli tunnelmaltaan tosi outo.

Saimme lopputehtäväksi antaa palautetta toisillemme. Jokaisella oli oma paperi, johon muut saivat kirjoittaa sekä kehuja että kritiikkiä, ja nyt oli kyse nimenomaan ihmisten persoonasta, ei aikaansaannoksista.

Ihmettelin, että miksi ihmeessä haluaisin näin viimeisellä kerralla kritisoida ketään ihmisenä. Sai kuulemma kirjottaa pelkkiä kehujakin.

Kirjoitin sitten sellaista jeesjees-huttua ryhmän töykeällekin tyypille, sillä vaikka haluaisinkin sanoa jollekin suorat sanat, niin minusta sellainen palaute ei kuulu ainakaan muiden ihmisten eteen. Nämä paperit tosiaan luettiin kaikkien kuullen. Jos toisen ikävistä ominaisuuksista on jotain sanottavaa eikä kyseessä ole mikään psykopaatti, niin eiköhän palaute ole parempi antaa ilman yleisöä. Tai tässä tapauksessa olla sanomatta mitään, kun kyseessä oli vain rasittava tyyppi, jolle oli sanottu jo samoista asioista aiemminkin ja jonka kanssa on epätodennäköistä päätyä enää mihinkään tekemisiin.

Sain itse palautetta, että olen turhan sulkeutunut ja hiljainen. Kerta se on ensimmäinenkin! Vetosin rajalliseen kielitaitooni, että välillä ujous iskee, kun en saa ilmaistua itseäni tarpeeksi tarkasti enkä halua vahingossa sanoa asioita tökerösti. (On tämä osittain tottakin, mutta lisäksi minulla on tapana vaipua sellaiseen stand-by-tilaan kun tylsistyn, ja meidän kurssimme oli kuitenkin noin 80-prosenttisesti itsestäänselvyyksiä ja saman toistoa.)

Eikä siinä vielä kaikki. Epämääräisen vertaispalautetuokion päätteeksi opettaja kertoi vielä, että hän on muuten saanut fudut.

Kurssimme loppui kummallisiin jäähyväisiin, kun kaikki ihmiset, opettaja mukaanlukien, toistelivat toisilleen: tsemppiä nyt sit vaan sullekin.

Olinkin aistivani opettajasta vähän outoja viboja kurssin aikana, ihan kuin se olisi ollut koko ajan vähän turhautunut. Ihmekös tuo, kun potkut on odottaneet nurkan takana.

Tästä on onneksi jo kuukausi aikaa ja koko homma takanapäin. Aloitin inburgering-kurssin sillä ajatuksella, että kyllähän pari kuukautta sinnittelee melkein mitä vain, ja niin teinkin. Olen  kyllä supertyytyväinen, että saan keskittyä jälleen pelkästään kielikursseihin.

Ja mitä tästä kaikesta jäi käteen…

Jos tästä paperista on mulle joskus jotain oikeaa hyötyä, niin korkkaan sen kunniaksi skumpan!