Browsing Category

Kuulumiset

Hanami ja pääsiäishelle

Kirsikkamme puhkesi kukkaan vähän hitaasti verrattuna muihin naapuruston kirsikkapuihin, ihan kuin se olisi odottanut minua ja vapaapäiviäni. Ensimmäisenä todella lämpimänä päivänä puun ympärillä kuului tasainen surina, kun kukat olivat täynnä pörriäisiä.

Sitten minä istuin juomassa kahvia ulkona ja tunsin sellaista onnea, että kas kun ei itku päässyt. Mulla on aina ollut mielikuva, että sitten joskus, kun olen vanhempi, mulla on pieni puutarha josta voin käydä hakemassa basilikaa ja jossa paistaa aina aurinko ja mulla on kaunis hattu ja pellavamekko.

Hatuista ja pellavasta viis. Ihaninta on, että kynnenaluseni täyttyvät päivä toisensa jälkeen mullasta.

Pääsiäisenä oli yli 25 astetta lämmintä, ja sain vähän yllättäen neljä päivää vapaata putkeen. On ihan uskomaton nautinto katsoa sääennustetta, nähdä kalenterissa pelkkää tyhjää ja tajuta, että saa pari päivää vain kuopsutella pihamaata ja syödä.

Pitkäperjantaina grillasimme karitsan kareita ja parsaa ja söimme ulkona viltillä, tarjoilupöytänä ylösalaisin käännetty muovilaatikko. Siinä pihalla lojuessani ja touhutessani mietin, että mua ei kyllä saa enää hevillä takaisin kaupunkiin.

Talvella tuijotin valtavaan villatakkiin kääriytyneenä harmaata näkymää ja mietin: kohta, ihan kohta, ja tätä kesti kuukausia. Ensimmäiset päärynännuput herättivät hillittömän toivon, että nyt se vihdoin alkaa.

Kirsikan kukinnan jälkeen saapui lopulta suunnaton, odotettu vihreys, samaa matkaa ensimmäisten hellepäivien kanssa. Kultainen ilta-auringon valo saa erilaiset vihreän sävyt loistamaan ja minä vain tuijotan niitä ja nautin enkä kaipaa yhtään minnekään.

Tätä on odotettu, ja vaikka kesää kestikin tällä erää vajaan viikon, se oli juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin.

Mutta eihän se varmaan ilman sitä pitkää, koleaa odotusta näin ihanalta tuntuisikaan.

 

Epäonnistumisen pelosta

Jatkan vähän aiheesta, jota sivusin edellisessä postauksessani, eli epävarmuudesta.

Kolme vuotta sitten tapahtui seuraavaa: muutin toiseen maahan poikaystäväni kanssa ilman, että minulla oli tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa uudessa asuinmaassamme. Olin tosin edelleen kirjoilla suomalaisessa ammattikorkeakoulussa. Takki auki ja menoksi!

Ensimmäiset viikot olivat ihania. Laitoin kotia ja kävelin aurinkoisessa Antwerpenissa. Kun poikaystävä tuli töistä kotiin, kerroin millaisia kauppoja olin löytänyt lähikortteleista ja sitten kävimme yhdessä ruokaostoksilla. Kotimme oli nyt kaksi kertaa isompi kuin opiskelijakämppämme Helsingissä. Ajattelin, että vau, tätäkö mun elämä nyt on, aivan mieletöntä.

Kaksi kuukautta muuton jälkeen itkin sohvalla ja mietin, että tätäkö tämä nyt on. Mulla ei ollut mitään syytä poistua kotoa päivisin, ja se tuntui loppujen lopuksi aika hirveältä.

Tiesin, että pitäisi olla aktiivinen. Ei uusia ystäviä saa kotona itkemällä. Kouluhommat ei edisty, ellei niihin tartu, ei vaikka kuinka sapettaisi jatkuvasti takavasemmalla roikkuva puolivalmis tutkinto. En pystynyt enkä kyennyt, ja velloin melkoisessa aikaansaamattomuuden alhossa.

Muistin fb-virrastani bongaamani loistavan kirjoituksen viivyttelystä, johon liittyy huonouden pelkoa. Koko teksti Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani löytyi aikanaan Moderni idiootti-blogista, joka näyttäisi harmi kyllä jo kadonneen eikä tuota loistavaa tekstiä näytä löytyvän enää mistään. Olin kuitenkin copypastennut talteen tämän:

”Oppiminen ei tee elämää helpoksi. Päinvastoin. Oikeastihan oppiminen on usein ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, mutta jo se, että ymmärtää sen olevan mahdollista, voi poistaa valtavan taakan.”

Minä niin luulin samaistuvani silloin tähän, mutta odottelin siitä huolimatta edelleen jonkinlaista oivallusta, joka pelastaisi minut epäonnistumisen pelolta. Valaistuksen hetkeä ja perfektionismin väistymistä, jolloin ryhtyisin toimeen peloistani huolimatta.

Epäonnistumisen pelko lamaannuttaa melkein kaiken. Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos minä oikeasti yritän tosi kovasti, mutta tuloksia ei tulekaan? En ole koskaan pitänyt toteamuksesta ”aina kannattaa edes yrittää”, vaikka olen hokenut sitä itsekin ties kuinka monille ihmisille. Huonoina hetkinä oma pääni vastaa samaan tsemppaavaan kehotukseen paniikissa: miksi, jos siitä ei olekaan mitään hyötyä? Nolaanko vain itseni?

Mietin tuttujani, jotka ovat vaikuttaneet aiemmin ehkä hieman jumittavan elämässään, mutta ovat nyt aikaansaavan oloisia ihmisiä, jotka tekevät merkityksellistä työtä, jossa he vieläpä viihtyvät.

Halusin kysyä, että missä vaiheessa asiat loksahti? Missä vaiheessa suunnan etsijöistä tuleekin tekijöitä, joiden duuni antaa ehkä jotain sisältöäkin elämään?

En viekäkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. On ihan helvetin vaikeaa olla määrätietoinen, jos ei ole aavistustakaan siitä, mikä se oma päämäärä voisi olla. Enkä varmastikaan ole ainoa. Ja se on erittäin ok, vaikka ei olisikaan työnimikettä joka on puoli identiteettiä ja unelmaduuni on toistaiseksi vain epämääräisesti jotain, jossa saa tehdä kivoja ja kehittäviä juttuja tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen.

Haluaisin kertoa, että odottamani valaistuksen hetki on koittanut ja voin viimein jakaa kokemukseni siitä, miten epäonnistumisen pelosta pääsee irti.

Sitä hetkeä ei koskaan tullut. Sen sijaan ryhdyin taas raivoisasti oppimaan ja opettelin kokonaan uuden kielen.

Kyllä, se on ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, ja välillä tulee myös aallonpohjia ja väsähdyksiä. Mutta kaikkein tärkeintä on ollut huomata, että oppiminen on mahdollista.

Tunnistin kielikurssien aikaan itsessäni saman innostuksen, joka paistaa läpi Facebook-muistoistani lukio- ja kansanopistoajoilta, jolloin opin koko ajan jotain uutta. Ehkä siksi jäin vähän koukkuun kielen opiskeluun melkein kahdeksi vuodeksi, siihen edistymisen ja onnistumisen tunteeseen.

Aloin taas uskomaan omiin kykyihini ja ennen kaikkea oppimiskykyyni.

Jonkinlainen taakka tosiaan poistui, vaikka olen edelleenkin aika pihalla siitä, mikä se oma polku voisi olla. On myös ihan mahdollista, ettei ole mitään polkua. Ehkä kuljen jonkin aikaa metikössä ja löydän tienpätkän, jolla kulkea hetken helpommin, mutta tien paljastuttua umpikujaksi pitääkin hypätä kanervikkoon. Ei se mitään, siitäkin kannattaa ottaa ilo irti.

Olen kirjoittanut osan tästä postauksesta yli kaksi vuotta sitten, osan tänään. Ero parin vuoden takaiseen on, että vaikka sitä urapolkua ei ole vieläkään, elän omannäköistä elämää järjettömän kiitollisena kaikesta, mitä mulla on. Ehkä en olekaan kovin kunnianhimoinen ihminen tai ehkä löydän kunnianhimon myöhemmin. Ennen kaikkea minua ei enää hävetä tämä kaikki niin hirveästi, enkä ajattele että työkuvioni nyt on joku tälläinen väliaikainen tilanne. Ei ole, tämä on minun elämääni nyt, ja se on ihanaa.

Kuvat Ardenneilta parin vuoden takaa.

Kolme vuotta Belgiassa: kielipuoli olo, mutta ei se mitään

Pari kuukautta tuntuu kuluneen enemmän tai vähemmän autopilotilla. Annoin alkutalvesta itselleni luvan vain löllötellä tämän talven läpi, ja niinhän minä olen tehnyt.

Olen ollut nykyisessä työssäni kolme kuukautta ja koin joulun alla ensimmäistä kielellistä väsähdystä. Pärjään kyllä hollanniksi ihan ok, mutta välillä väsyn pinnistelemään. Huonompana päivänä kaikki tuntuu yhdeltä isolta kuullunymmärtämisen kokeelta. Ärsyttää ja turhauttaa, jos ei voi reagoida haluamallaan nopeudella ja tarkkuudella.

Minua nolottaa, kun työkaveri hyppää mukaan tilanteeseen selventämään jotain, vaikka kyse ei välttämättä olisikaan kielitaidostani vaan siitä, että duunikaveri kauemmin siellä olleena tietää asiasta x paremmin tai että jostain typerästä belgialaissysteemistä(*) närkästynyt asiakas uskoo paremmin jotain semipäällikköä kuin rivimyyjää. Ensimmäinen ajatukseni on silti aina, että olinkohan taas kauhean epäselvä.

(* koppelverkoop. Belgiassa on isot alet tammi- ja heinäkuussa, ja lainsäädännössä pykälä, ettei alea edeltävänä kuukautena saa myydä aletuotteita yksittäin. Jos asiakas ostaa yhden normaalihintaisen tuotteen, niin ei mitään ongelmaa, mutta jos asiakas haluaa ostaa joulukuussa tarjoustuotteen, hänen pitää ottaa siihen jotain kylkeen, vaikka euron kassi. Tämä herättää ihan uskomattoman paljon porua belgialaisissakin asiakkaissa, joiden luulisi törmänneen tähän systeemiin jossain vaiheessa elämäänsä.)

Mukavassa mutta hektisessä aspaduunissa on siis pienenä ylimääräisenä haasteena, ikään kuin ohuena verhona kaiken ympärillä, edelleen tämä kieli. En totta puhuen osannut ihan ennustaa sen kuormittavuutta, ja välillä iskee kauhea alemmuudentunne kielitaidostani. Ei paljoa enää lohduta, että olit aina kielikurssisi parhaita, kun asiakas koittaa heittää läpyskää etkä tajua mitään.

Kaikkein suurin haasteeni on aina ollut kuullun ymmärtäminen, ja sen uskon ja toivon kehittyvän töissä koko ajan kaiken taustalla, vaikkei aina siltä tunnukaan. Toisaalta koen, että kielitaitoni taantuu, koska en tällä hetkellä jaksa aktiivisesti ylläpitää kirjallisia taitoja saati laajentaa sanavarastoa, ja puhuttu kieli lipsuu kieliopillisesti koko ajan.

Samaan aikaan tajuan olevani ihan järjettömän ankara itselleni (tai siis poikaystää tajuaa ja myös sanoo sen mulle, kun valitan, etten vieläkään puhu tarpeeksi hyvin hollantia ja kohta ne varmaan antaa mulle fudut.)

Olen aina pelännyt tehdä asioita huonosti ja epäonnistumisen pelko on vahva. Tämä vieraan kielen kanssa eläminen on pakottanut olemaan melkein joka päivä vähän huono jossain. Varsinkin kun luulin olevani jo aika etevä, mutta sitten uudessa duunissa tunteekin itsensä välillä ihan pelleksi, ja sekös on raastanut sielua, ylpeyttä ja omanarvontuntoa.

Mutta kas:

Mitään pahaa ei ole vieläkään tapahtunut. Päinvastoin. Pärjään siitä vihlovasta, jatkuvasta epätäydellisyydestä huolimatta. Kaiken mokailun ja pakokauhun keskellä tulee niin paljon enemmän onnistumisia ja kehittymistä.

Mulla on sellainen kummallinen ajatus, että kun vielä joskus opettelen kielen lähes natiivitasoiseksi, niin sitten ei tarvitse enää kärsiä tätä epävarmuutta, mutta koko ajatushan on ihan naurettava. Vaikka puhuisin lähes täydellistä hollantia, niin pelkäisin varmaan silti paljastuvani siinä huonoksi.

On ylipäätään ihan typerää puhua huonoudesta, koska se on vain oma epävarma tunne eikä mikään valistunut arvio taidoistani ja kyvyistäni.

Mitä nyt olen jutellut kaltaisteni kanssa, niin se sisäsyntyinen epävarmuus on jotain, mistä ei kovin helposti pääse eroon. Sitä ei voi selittää eikä vakuuttaa järjellä pois, mutta siitä huolimatta voi mennä, tehdä ja oppia. Pikkuhiljaa huomaa, että suurin osa ihmisistä kannustaa eikä tuomitse, ja alkaa itsekin kehua ja tsempata itseään. Vaikka se krooninen epävarmuus omista kyvyistä on yhä siellä jossain, niin sen rinnalla on myös tunne siitä, että kyllä kaikki menee lopulta ihan hyvin.

Että semmoinen oivallus kolmessa vuodessa.

Ja onneksi niinä hetkinä, kun se oma usko itseen on vähissä, niin on tyyppejä jotka sanoo, että hyvinhän sä vedät.

Yllättävän antoisa alkusyksy

Meillä on nyt seitsemän viikkoa takana uudessa kodissa ja voi vitsi, miten tyytyväinen olen meidän muuttopäätökseen!

Vaikka täällä on vielä kaikenlaista pientä keskeneräistä, kotona on kiva olla. Paikkojen laittaminen jäi vähän vaiheeseen, kun aloitin kuunvaihteessa uudessa työpaikassa ja himassa on tehnyt mieli vain ladata akkuja. Duuni itsessään ei ole mitenkään superraskasta, mutta alussa on aina tietysti pää vähän pyörällä. Sitäkin ihanammalta on tuntunut lepuuttaa kotona, kun se tuntuu omalta ja just oikealta.

Olen myös oivaltanut monia juttuja siitä, mitä toivon kodilta. Kotoisuutta, sopivasti väriä, puuta, valoa, jumalattomasti kasveja, keittiön jossa on paljon siistejä tasoja mutta joka saa myös näyttää siltä että siellä tehdään ruokaa, tiloja joihin voi käpertyä mutta silti huudella keittiöön, että laitatko teeveden kiehumaan.

Keskustaelämää ei ole todellakaan ehtinyt tulla ikävä, kun käyn kuitenkin Antwerpenissa töissä. Kelasin, että jossain vaiheessa saattaisin kaivata isolta kirkolta ainakin ruuan kotiinkuljetuspalveluita, mutta me tilattiin aina samat pad thait samasta paikasta, ja kun eilen käytiin testaamassa meidän uusi lähithaikku parin kilsan päässä ja se oli oikein jees, niin en ole oikeastaan luopunut mistään.

Luulin, ettei hirveästi ehdittäisi nauttia omasta pihasta tänä syksynä, kun päästiin muuttamaan vasta elokuun lopussa. Vielä mitä. Sunnuntaina oli yli 20 astetta lämmintä. Törkkäsin reinot jalkaan ja köpöttelin myöhäisen aamupalani kanssa pihalle. Istuin auringossa ja mietin, että kyllä kannatti kytätä koko kevät maanisesti Immowebiä.

Sitten pyöräilimme Kalmthoutse Heideen, Belgian ja Hollannin rajalla sijaitsevalle ulkoilualueelle.

Belgialaiseen tapaan menimme kävelylenkin jälkeen terassille ottamaan drankjes en hapjes, juotavaa ja naposteltavaa. Kun tekee tosissaan mieli napostella kiireettömästi oluen kanssa juustoa sinapilla sekä kibbelingsejä eli friteerattuja turskapaloja, sitä tuntee vähän belgialaistuneensa.

Ja juuri tuo on mielestäni tässä nykyisessä elämänmenossa parhaita juttuja, rennosti ottaminen ja ettei tarvitse koko ajan olla hötkyämässä ja hosumassa jonnekin.

Olen huomannut rentouden leviävän syksyn mittaan elämän eri osa-alueille. Ei ahdista, että suurin osa vaatteistani on kasassa makuuhuoneen nurkassa, kun kotona on muuten suurin piirtein siistiä. Lauantaityöt ei ahdista, kun töiden jälkeen ja arkipäivinäkin ehtii nähdä kavereita. Syksy ei ahdista, sillä saan toistaiseksi herätä aamuisin valoisaan aikaan.

Ei siinä, olisi se vaatekaappi silti kiva. Ja keittiösaareke. Ikea kutsuu.