Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Kuulumiset

Ikuista sopeutumista

Välillä käy niin, että yhtäkkiä ärsyttää kaikki.

Eikä se varmaan edes iske niin yhtäkkiä, se vain tuntuu siltä, kun asiat kasautuu aikansa. Tässä ehti pikkuhiljaa hiipiä elämään sellainen epämääräinen tyytymättömyys ja alakulo, joka oli varmaan seurausta siitä, että elämä on ollut kuluneena talvena lähes pelkkää työntekoa. Jossain vaiheessa iskee vain totaalikyllästyminen.

Olen väläytellyt silloin tällöin haavetta nelipäiväisestä työviikosta, mutta koronan aikana olen kuitenkin pelannut varman päälle ja tehnyt vaan tavalliseen tapaan töitä, kun niitä onneksi sentään on.

Mutta tätä on jatkunut jo vuoden, eikä loppua näy. Tätä tää nyt on, enkä jaksa enää odotella, että koskahan se elämä taas alkaa.

Olen sopinut tekeväni tässä keväällä parin kuukauden ajan nelipäiväistä työviikkoa, enkä malta odottaa tätä astetta kevyempää kevättä. Ihan kuin arkeen palaisi värit!

Ei vapaa-ajalla ole edelleenkään mahdollisuuksia tehdä mitään ihmeellistä, mutta kaipaankin aikaa ihan tavallisille asioille: terassin laittamiselle, kasvien mullanvaihdolle, ikkunanpesulle, laiskalle pyöräilylle, toriostoksille ja ruuanlaitolle, kävelyille jonka päätteeksi haetaan leivonnaiset leipomosta teehetkeä varten.

Normaalia, kivaa arkea sen sijaan, että elämä on pelkkää työtä ja siitä palautumista.

(Viime aikoina mun ykköskeino palautumiseen on ollut Nintendo Switch ja Animal Crossing. En ole koskaan ollut mikään videopeli-ihminen, mutta en olekaan näköjään aiemmin kokeillut rentouttavia ja yksinkertaisia hyvän mielen pelejä. Mulla on muutenkin tapana uppoutua kausittain asioihin, ja nyt olen ollut melkoisessa Animal Crossing-kuplassa. Ja mites se eka lockdown ja korealaisten tv-sarjojen invaasio elämässäni, nevaförget!)

Olin ihan varma, ettei enää tulisi uusia lockdowneja, mutta kun ei täällä vaan saada tilannetta hallintaan. Tänä lauantaina alkaa taas uusia, tai enemmänkin uusvanhoja rajoituksia, vaikka vasta hetki sitten väläyteltiin helpotusten mahdollisuutta. Non-essential kaupat saa olla lauantaista lähtien auki vain ajanvarauksella ja tämä on meille ihan uusi kuvio.

Jotenkin sitä on sopeutunut kaikkeen, töissä ja muutenkin, ainakin jotenkuten. Nyt tätä on vain jatkunut niin kauan, että pelkän puurtamisen, sopeutumisen ja pärjäilemisen sijaan haluan taas vähän nauttiakin elämästä niissä rajoissa kun se vain on mahdollista.

Kevät, saa tulla hei jo!

Kuluneen talven kuulumiset

Olen elänyt loppuvuodesta kahta ihan erilaista talvea.

Marraskuu meni lockdownissa ja se oli ehkä vähiten hirveä marraskuu ikinä. Ei voi sanoa, että se olisi ollut jotenkin erityisen ihana eikä sitä tässä tavoiteltukaan, kyseessä on kuitenkin marraskuu, mutta astetta siedettävämpi on jo hieno juttu, kun on kyse tästä vuodenajasta.

Kauppojen lockdown kesti tällä kertaa kuukauden. Oltiin viikko töissä suljetuin ovin ja sitten jäin kolmeksi viikoksi kotiin. Ajoitus oli suorastaan ihmeellinen, siis että pimenevänä aikana sai kerrankin levätä ja nukkua niin paljon kuin haluaa. Eipä tulisi muuten vaan mieleen pitää kolmea viikkoa lomaa marraskuussa.

Tällä kertaa pidin myös vähän parempaa huolta itsestäni kuin viime lockdownissa. Kävin melkein joka päivä kävelyllä, ja välillä tein 10-14 kilometrin lenkkejä ja joskus hitaan puolituntisen lähipuistossa. Pidin kiinni ihonhoidosta. En vajonnut kokonaan siihen kevään kaltaiseen henkiseen sohjoon, jossa kaikki rutiinit häviää.

Koko ajan oli sellainen tunne, ettei tästä lockdownista tule kovin pitkä, joten otin rennosti ja aloin jo jouluttaa. Teetin joulukranssin, tilasin Fazerilta laatikollisen joulunameja, ripustin joulukoristeet portaiden laitaan ja odotin malttamattomana joulukuusta, ostin kassillisen glögiä, katsoin jouluelokuvia ja kasasin joulusoittolistaani.

Onneksi ehdin fiilistellä rauhassa koko marraskuun, koska lockdownin aikainen leppoisuus oli joulukuussa enää kaukainen muisto vain.

Kun kaupat taas aukesivat, tuntui että tästä alkaa vain lähtölaskenta kolmanteen lockdowniin. Täällä on edelleen suosituksena mennä ostoksille yksin, mutta sitä ei kyllä noudata juuri kukaan. Ihmisten korona- ja joulustressisekoilut yhdistettynä pistivät huumorintajun koetukselle enemmän kuin mikään aiemmin ja olin onnellinen, että pystyn tekemään töitä tarvittaessa rutiinilla ilman sen kummempaa stressiä.

Joulu oli yltäkylläinen ja ihana, uusi vuosi pienimuotoinen mutta railakas.

Vaikka tämä vuosi olikin vähän tämmöinen, niin meillä on kaikki hyvin.

Tässä vuodenvaihteessa meillä tuli myös täyteen viisi vuotta Belgiassa. Se tuntuu ihan käsittämättömältä ottaen huomioon, että muuttopäätös tehtiin suht kevyesti saatesanoin no jos siellä on parin vuoden päästä ihan kamalaa niin ainahan sieltä pääsee takaisin!

ja yhtäkkiä olen melkein kolmekymppinen ja ei ole vielä pitkään aikaan aikomusta muuttaa takaisin.

Belgiassa ollaan kyllä muutettu jo useaan otteeseen ja nykyinen asuntomme, numero 3, on toivottavasti meidän viimeinen vuokrakoti ennen kuin alamme katsella omaa – mikä oli mulle silloin viisi vuotta sitten asuinmaasta riippumatta niin kaukainen asia, etten ajatellut vielä säästämistä ollenkaan ja asuntolaina oli yhtä absurdi ajatus kuin vakituinen työpaikka.

Vaikka tarkoituksena on ostaa kämppä ja asua Belgiassa vielä pitkään, yksi koronavuoden aikana kypsyneistä ajatuksista on, että en luultavasti halua kuitenkaan asua loppuelämääni ulkomailla. Aiemman ”en tiedä, ehkä loppuelämä täällä, ehkä muualla, ehkä Suomessa, who knows”-arvailun on korvannut voimakas tunne siitä, että ennen pitkää palaamme vielä kotiin.

Elämän tarkoitus

Tämä koko vuoden kestänyt päivä kerrallaan, viikko kerrallaan-elämä on ollut sellaista arjen virrassa löllyämistä, etten useimmiten saa kiinni mistään rakentavista ajatuksista. Oli suunnitelmia tai ei, kaikki on laitettu jäihin.

Tavanomainen kela on ollut pitkällä tauolla, mutta taustalla pyörii kaikkea epämääräisempää ja sumuisia ajatuksia, jotka saattavat liittyä sekä poikkeusaikaan että siihen lähenevään rajapyykkiin, että olemme asuneet täällä jo melkein viisi vuotta ja lähestyn itse pikkuhiljaa kolmeakymppiä.

Olin 24-vuotias, kun muutimme ulkomaille ja tuntuu, että olen edelleen ihan totaalisen vaiheessa, mutta ympärillä on alkanut tapahtua se perinteinen kuvio, että saman ikäiset kaverit alkavat saada lapsia ja mä ajattelen, että omg omg omg nyt se jo alkaa.

Minä en vieläkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona (en ole tiennyt enää kymmeneen vuoteen) ja vaikka olen aina halunnut tehdä jotain millä olisi jotain väliä, koen että mun on vaikea löytää realistisista työmahdollisuuksistani mitään ihmeellisempää suuntaa elämälle.

Teen mielummin töitä kuin olen tekemättä, ja merkityksellistä tekemistä voisi totta kai löytää työn ulkopuoleltakin, mutta tavallinen työrytmini tekee kaikenlaisen vapaa-ajan itsensä toteuttamisen vähän hankalaksi.

Olen miettinyt jonkin aikaa, että olisiko nelipäiväinen työviikko taas tosi jees ja olisinko valmis karsimaan epäolennaisia rahareikiä, jotta voisin myös säästää samaa tahtia vaikka tekisin vähemmän töitä. En ole varma, tekisinkö edes ylimääräisellä vapaapäivällä mitään ihmeellistä. Saattaisin myös siivota ja katsoa kaikki X-Men -leffat Disneyplussasta.

En kuitenkaan kehdannut mennä kyselemään pari kuukautta vakinaistamisen jälkeen, että saisinko jo vaihtaa nelipäiväiseen työviikkoon eikä tietenkään koronan kanssa tiedä ikinä mitä tapahtuu, joten ajattelin loppuvuoden hujahtavan hetkessä töissä.

Vaikka samaan aikaan tuntui siltä, että elämä on tällä hetkellä pelkkää duunia, niin mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun kaikki on peruttu ja missään ei voi käydä. Olenhan kuitenkin hiton onnekas, että mulla ylipäätään on kokopäivätyö ja mut vakinaistettiin keskellä pandemia-aikaa.

Näitä asioita aikani vatvottuani kävi kuitenkin taas niin, että Belgian koronatilanne räjähti käsiin ja maanantaina meillä alkaa uusi lockdown, joten omaa aikaa on luvassa ihan riittämiin.

Tänä vuonna ei ole oikeastaan enää mitään muuta odotettavaa kuin joulu, jonka aioimme onneksi viettää Belgiassa joka tapauksessa.

En tiedä onko ensi vuodesta tulossa kovin paljoa kummoisempi.

Minä olen sentään päässyt tänä vuonna perheeni luo, kun oli täydet lomaviikot käytettävissä ja mahdollisuus eristäytyä mökille. Monilla työkavereilla on ollut todella ankeita tilanteita, kun on ollut tarkoitus mennä pitkästä aikaa kotimaassa käymään mutta koronan takia ei ole päässytkään.

Aikoinaan ulkomaille muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että vapaa matkustaminen voisi muuttua radikaalisti. Olen miettinyt tänä vuonna paljon sitä, että kestäisinkö ulkomailla asumista, jos en pääsisi säännöllisesti perheen ja ystävien luo Suomeen.

Olen kerran ollut vuoden käymättä Suomessa ja se oli liian pitkään, mutta voi olla, että niin se tulee olemaan jonkin aikaa tästä eteenpäin.

(Ja kyllä kyllä tiedän, että Suomen kansalaisena pääsen aina halutessani Suomeen, mutta puhun nyt vastuullisesti, turvallisesti ja käytännöllisesti matkustamisesta niin että se on mahdollista myös töiden ym. järjestelyjen puolesta.)

Tulee sellainen tunne, että ei tämän ihan näin pitänyt mennä.

Mutta koska koko maailma on kaaoksessa, voin unohtaa omat huoleni lähestyvästä kolmekymppisyydestä, olemattomasta urakehityksestä ja muista aikuisuusolettamista, jotka pilkistävät ajatusten sumusta silloin tällöin.

Siinä on jo ihan tarpeeksi diilattavaa, että koko maailma ympärillä muuttui.

Kauneudenkaipuuta

Oli ihan tavallinen tiistai ja arkivapaa, kun pitkästä aikaa tuntui vähän erilaiselta kuin yleensä. Vähemmän muhjuiselta, vähemmän selviytymismoodilta, enemmän elävältä.

Teki mieli meikata ja kokeilla uutta luomiväriä. Sellaista pehmeän oranssinsävyistä, jota näkyy monissa korealaisissa tv-sarjoissa, joita olen katsonut kevään mittaan.

Pukea mokkanahkatakki turvallisen kuoritakin sijaan (ja jättää parin päivän päästä sekin kotiin, kun kesä palasi.)

Käydä lähikukkakaupassa ostamassa pitkästä aikaa iso kimppu, järjestää ruokapöydältä ja olkkarista sekalaiset tavarat ja laittaa eteinen ojennukseen.

Lähteä pienen ajomatkan päähän isoon olutkauppaan ja antaa silmän vaeltaa ensin niille hyllyllle, joilla näkyy ihania värejä ja kauniita etikettejä ja poimia uusia, kiinnostavia oluita kuin irtokarkkeja.

Kevät tuntuu kuluneen kuukauden jaksoissa. Ensin oli kuukausi aktiivista lockdownia, jolloin siivosin, kokkailin ja hääräsin, toisen kuukauden valvoin yöt ja tuijotin niitä korealaisia sarjoja todellisuuspaon vallassa. Kulunut kuukausi töissä tuntui arkiselta pusertamiselta… mutta nyt näyttäisi siltä, että kyky nautiskella tekee viimein paluuta, sopivasti kesäksi. Olihan täällä superkesäistä jo huhtikuussa, mutta kaikki oli kiinni eikä ketään voinut tavata.

Tällä viikolla olen mennyt joka päivä ajoissa töihin voidakseni kävellä kiireettömästi asemalta duuniin, ja miten ihanaa on ollut nähdä ensin terassikalusteiden paluu kadunvarteen ja sittemmin kahviloiden avoimia ovia ja ihmisiä istumassa terassilla.

Ja lähettää viestejä, joissa lukee nähtäiskö?