Browsing Category

Kuulumiset

Somepaaston alku ja yksinkertaistettu arkirutiini

Olen nyt sillä tavalla onnellisessa tilanteessa, että mulla on tasainen ja suorittava mutta kiva vakiduuni, jossa viihdyn, eikä työt seuraa kotiin taikka valvota öisin.

Nyt kun kymmenen vuotta kestänyt sohellus opiskeluiden, osa-aikaduunien ja kielikurssien kombossa on hellittänyt ja arjella on melko tukevat raamit, tässä onkin ollut tilaa miettiä sitä, että millaista arkea olisi kiva ja hyvä ihmisen elää ja miten se kannattaisi toteuttaa.

Olin melkein koko kesän töissä, joten en edes kärsinyt mistään lomaltapaluubluesista. Silti syksy lävähti oikein avarilla naamaan heti syyskuun ensimmäisenä. Flunssakin iski. Yhtenä aamuna kaivoin esiin päälle puettavan viltin eli jättikokoisen, paksun villatakkini jota käytän talvisin kotona koko ajan, ja mietin, että tästä se nyt alkaa, pitkä ja pimeä talvi.

Miten tästä ihminen taas selviää?

Olen päättänyt, että nukkumalla. Unesta en enää tingi satunnaisia aamuvuoroviikkoja lukuunottamatta, jolloin pitää herätä viideltä. Muuten pyrin nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä ja viittaan kintaalla kaikille, jotka sanoo että kyllähän sitä pärjää kuudenkin tunnin yöunilla. Pärjää ehkä joo, mutta mitäs elämää se sellainen on?

Unesta on tullut ykkösprioriteettini, ja siihen on vaikuttanut myös yksi supermielenkiintoinen kirja, Matthew Walkerin Miksi nukumme – Unen voima.  Kirja avaa unen älyttömän laaja-alaisia vaikutuksia ihmisen terveyteen, hyvinvointiin ja kognitiivisiin kykyihin ja on ihana tietää, että oma priorisointini on täysin perusteltua. Olen aina tiennyt tarvitsevani ”paljon” unta voidakseni hyvin (vähintään 8h, välillä 9-10h) mutta olenkin ihan normaali enkä mikään unikeko.

Kirjassa annetaan monia konkreettisia neuvoja unihygienian parantamiseen, mutta ykkösohje on nousta ylös aina samaan aikaan. Se on minusta kaikista vinkeistä haastavin toteuttaa, kun töiden alkamisaika vaihtelee ja haluaa silti nukkua riittävästi. Muuten olen kyllä tiennyt koko ajan, mistä ottaa aikaa nukkumiselle ja muille perusasioille, mutta vei oman aikansa ryhtyä toimeen. Aloitin äskettäin somepaaston.

Ensin ajattelin ruutuajan vähentämistä unen kannalta, mutta kuuntelin äänikirjana Cal Newportin Digital Minimalism: On living better with less technology ja aloin miettiä puhelimella roikkumistani enemmänkin. Se on 80-prosenttisesti pelkkää aivotonta scrollailua. En edes ole superaktiivinen somessa, mutta silti kirjan ehdottama kuukauden mittainen detox esimerkiksi Instagramista kuulosti aika pitkältä ja vaikealta, ja juuri siksi tosi tarpeelliselta.

Nyt olen ollut kuukauden melkein kokonaan ilman Facebookia ja Instaa, jotka poistin puhelimesta kokonaan. Nettiselaimen piilotin puhelimen viimeiselle välilehdelle. Ensimmäisen kolmen päivän aikana peukalo hakeutui neuroottisesti etsimään Instan kuvaketta. Parissa illassa olin sijaistekemisenä lukenut yhden kirjan ja järjestänyt vaatekaappini.

Viikossa ajattelu alkoi vähän muuttua: olin suunnitellut kirjautuvani Instaan viikon tauon jälkeen tarkistaakseni, onko tullut viestejä, mutta ei kerta kaikkiaan enää huvittanut. Oli muuta tekemistä.

Tilalle ei ole tullut mitään ihmeellistä, vaan pieniä hyviä juttuja: keittiön nopea iltasiivous, että sinne on mukavampi tulla aamulla keittämään kahvia. Paluu astetta huolellisempaan ihonhoitorutiiniin. 15-20 minuuttia aamukahvia kirkasvalolampun ääressä, jonka muistin kerrankin ottaa esiin ennen joulukuuta. Paljon äänikirjoja. (Tällä hetkellä kuuntelen Stephen Fryn lukemia Harry Pottereita, jotka olen lukenut aikoinaan silloin, kun ne ilmestyivät suomeksi. On ihan uskomattoman nautinnollista palata ja upota takaisin siihen maailmaan todella pitkästä aikaa!)

Digital minimalismissa ehdotetaan kuukauden tauon jälkeen sovellusten harkittua käyttöönottoa, mikäli niitä edelleen haluaa käyttää, niin että ne palvelevat sinua parhaalla mahdollisella tavalla. Olen kuluneen kuukauden aikana kirjautunut tileilleni kahdesti selaimella ja viettänyt niissä yhteensä noin 15 minuuttia, ja on selvää, mihin niitä tulevaisuudessa käytän: pelkkään yhteydenpitoon ja läheisten ihmisten kuulumisten seuraamiseen.

Kaikki muu saa mennä.

28

Jo 28 vuotta vai vasta 28?

Ei sillä väliä. Tuntuu, että viime aikoina elämässä on naksahdellut erikokoisia nikamia.

Juhlin synttäreitäni jo etukäteen festareilla, ja vietimme kokonaisen  viikonlopun Pukkelpopissa. Ennen festareille lähtöä allekirjoitin työsopimuksen vuodeksi, ensimmäisen täysipäiväisen kuukausipalkkaisen työsopimukseni koskaan, ja mietin, että johan tässä on ehdittykin haahuilla. Ihan hyvä painaa vähän enemmän duuniakin välillä.

Festariviikonloppu meni omassa kuplassaan, ja mietin paljon ja tyytyväisenä sitä, miten leppoisaa elämä on. Että homma alkaa olla ihan hanskassa, mutta onneksi ei ole tämän suurempia vastuita elämässä.

Suuria riemuja seuraa joskus vuoroaalloissa surut.

Seuraavalla viikolla tuli uutisia Suomesta. Isoäitini nukkui pois 99-vuotiaana.

Olen ajatellut paljon sitä, miten olimme kahdestaan maalla ja hän kysyi mitä jos tehtäisiinkin päivälliseksi lettuja ja niitä paistettiin niin paljon, että saatoin hiipiä yöllä hakemaan lisää ja laitoin niin paljon sokeria, että hampaissa rouskui.

Aina paistoi aurinko ja keittiön ikkunalla surisi kärpänen.

Täällä kesä kääntyi syksyyn melkeinpä sillä sekunnilla, kun syyskuu saapui. Elokuun viimeisenä iltana istuimme ulkona ja yhtäkkiä kävi hirveä tuuli, joka vei lämmön mennessään. Yleensä kesän tuntee hiipuvan hissukseen, nyt tuntui siltä kuin joku olisi napsauttanut sormiaan ja sanonut, että se on ohi nyt. Syyskuun ensimmäisenä ilma tuntui jo erilaiselta.

Joinain päivinä istun sohvalla koittamassa kirjoittaa jotain, pyyhin pois ja kirjoitan jotain muuta.

Sitten katson mitä hän kirjoitti, itken ja nauran Nunnun muistelmat käsissäni ja miten kiitollinen olenkaan jokaisesta kesästä, jokaisesta Sinisestä unesta jonka hän lauloi iltaisin, kaikista tarinoista joita kuulin ja kaikesta siitä rakkaudesta.

Hanami ja pääsiäishelle

Kirsikkamme puhkesi kukkaan vähän hitaasti verrattuna muihin naapuruston kirsikkapuihin, ihan kuin se olisi odottanut minua ja vapaapäiviäni. Ensimmäisenä todella lämpimänä päivänä puun ympärillä kuului tasainen surina, kun kukat olivat täynnä pörriäisiä.

Sitten minä istuin juomassa kahvia ulkona ja tunsin sellaista onnea, että kas kun ei itku päässyt. Mulla on aina ollut mielikuva, että sitten joskus, kun olen vanhempi, mulla on pieni puutarha josta voin käydä hakemassa basilikaa ja jossa paistaa aina aurinko ja mulla on kaunis hattu ja pellavamekko.

Hatuista ja pellavasta viis. Ihaninta on, että kynnenaluseni täyttyvät päivä toisensa jälkeen mullasta.

Pääsiäisenä oli yli 25 astetta lämmintä, ja sain vähän yllättäen neljä päivää vapaata putkeen. On ihan uskomaton nautinto katsoa sääennustetta, nähdä kalenterissa pelkkää tyhjää ja tajuta, että saa pari päivää vain kuopsutella pihamaata ja syödä.

Pitkäperjantaina grillasimme karitsan kareita ja parsaa ja söimme ulkona viltillä, tarjoilupöytänä ylösalaisin käännetty muovilaatikko. Siinä pihalla lojuessani ja touhutessani mietin, että mua ei kyllä saa enää hevillä takaisin kaupunkiin.

Talvella tuijotin valtavaan villatakkiin kääriytyneenä harmaata näkymää ja mietin: kohta, ihan kohta, ja tätä kesti kuukausia. Ensimmäiset päärynännuput herättivät hillittömän toivon, että nyt se vihdoin alkaa.

Kirsikan kukinnan jälkeen saapui lopulta suunnaton, odotettu vihreys, samaa matkaa ensimmäisten hellepäivien kanssa. Kultainen ilta-auringon valo saa erilaiset vihreän sävyt loistamaan ja minä vain tuijotan niitä ja nautin enkä kaipaa yhtään minnekään.

Tätä on odotettu, ja vaikka kesää kestikin tällä erää vajaan viikon, se oli juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin.

Mutta eihän se varmaan ilman sitä pitkää, koleaa odotusta näin ihanalta tuntuisikaan.

 

Epäonnistumisen pelosta

Jatkan vähän aiheesta, jota sivusin edellisessä postauksessani, eli epävarmuudesta.

Kolme vuotta sitten tapahtui seuraavaa: muutin toiseen maahan poikaystäväni kanssa ilman, että minulla oli tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa uudessa asuinmaassamme. Olin tosin edelleen kirjoilla suomalaisessa ammattikorkeakoulussa. Takki auki ja menoksi!

Ensimmäiset viikot olivat ihania. Laitoin kotia ja kävelin aurinkoisessa Antwerpenissa. Kun poikaystävä tuli töistä kotiin, kerroin millaisia kauppoja olin löytänyt lähikortteleista ja sitten kävimme yhdessä ruokaostoksilla. Kotimme oli nyt kaksi kertaa isompi kuin opiskelijakämppämme Helsingissä. Ajattelin, että vau, tätäkö mun elämä nyt on, aivan mieletöntä.

Kaksi kuukautta muuton jälkeen itkin sohvalla ja mietin, että tätäkö tämä nyt on. Mulla ei ollut mitään syytä poistua kotoa päivisin, ja se tuntui loppujen lopuksi aika hirveältä.

Tiesin, että pitäisi olla aktiivinen. Ei uusia ystäviä saa kotona itkemällä. Kouluhommat ei edisty, ellei niihin tartu, ei vaikka kuinka sapettaisi jatkuvasti takavasemmalla roikkuva puolivalmis tutkinto. En pystynyt enkä kyennyt, ja velloin melkoisessa aikaansaamattomuuden alhossa.

Muistin fb-virrastani bongaamani loistavan kirjoituksen viivyttelystä, johon liittyy huonouden pelkoa. Koko teksti Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani löytyi aikanaan Moderni idiootti-blogista, joka näyttäisi harmi kyllä jo kadonneen eikä tuota loistavaa tekstiä näytä löytyvän enää mistään. Olin kuitenkin copypastennut talteen tämän:

”Oppiminen ei tee elämää helpoksi. Päinvastoin. Oikeastihan oppiminen on usein ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, mutta jo se, että ymmärtää sen olevan mahdollista, voi poistaa valtavan taakan.”

Minä niin luulin samaistuvani silloin tähän, mutta odottelin siitä huolimatta edelleen jonkinlaista oivallusta, joka pelastaisi minut epäonnistumisen pelolta. Valaistuksen hetkeä ja perfektionismin väistymistä, jolloin ryhtyisin toimeen peloistani huolimatta.

Epäonnistumisen pelko lamaannuttaa melkein kaiken. Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos minä oikeasti yritän tosi kovasti, mutta tuloksia ei tulekaan? En ole koskaan pitänyt toteamuksesta ”aina kannattaa edes yrittää”, vaikka olen hokenut sitä itsekin ties kuinka monille ihmisille. Huonoina hetkinä oma pääni vastaa samaan tsemppaavaan kehotukseen paniikissa: miksi, jos siitä ei olekaan mitään hyötyä? Nolaanko vain itseni?

Mietin tuttujani, jotka ovat vaikuttaneet aiemmin ehkä hieman jumittavan elämässään, mutta ovat nyt aikaansaavan oloisia ihmisiä, jotka tekevät merkityksellistä työtä, jossa he vieläpä viihtyvät.

Halusin kysyä, että missä vaiheessa asiat loksahti? Missä vaiheessa suunnan etsijöistä tuleekin tekijöitä, joiden duuni antaa ehkä jotain sisältöäkin elämään?

En viekäkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. On ihan helvetin vaikeaa olla määrätietoinen, jos ei ole aavistustakaan siitä, mikä se oma päämäärä voisi olla. Enkä varmastikaan ole ainoa. Ja se on erittäin ok, vaikka ei olisikaan työnimikettä joka on puoli identiteettiä ja unelmaduuni on toistaiseksi vain epämääräisesti jotain, jossa saa tehdä kivoja ja kehittäviä juttuja tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen.

Haluaisin kertoa, että odottamani valaistuksen hetki on koittanut ja voin viimein jakaa kokemukseni siitä, miten epäonnistumisen pelosta pääsee irti.

Sitä hetkeä ei koskaan tullut. Sen sijaan ryhdyin taas raivoisasti oppimaan ja opettelin kokonaan uuden kielen.

Kyllä, se on ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, ja välillä tulee myös aallonpohjia ja väsähdyksiä. Mutta kaikkein tärkeintä on ollut huomata, että oppiminen on mahdollista.

Tunnistin kielikurssien aikaan itsessäni saman innostuksen, joka paistaa läpi Facebook-muistoistani lukio- ja kansanopistoajoilta, jolloin opin koko ajan jotain uutta. Ehkä siksi jäin vähän koukkuun kielen opiskeluun melkein kahdeksi vuodeksi, siihen edistymisen ja onnistumisen tunteeseen.

Aloin taas uskomaan omiin kykyihini ja ennen kaikkea oppimiskykyyni.

Jonkinlainen taakka tosiaan poistui, vaikka olen edelleenkin aika pihalla siitä, mikä se oma polku voisi olla. On myös ihan mahdollista, ettei ole mitään polkua. Ehkä kuljen jonkin aikaa metikössä ja löydän tienpätkän, jolla kulkea hetken helpommin, mutta tien paljastuttua umpikujaksi pitääkin hypätä kanervikkoon. Ei se mitään, siitäkin kannattaa ottaa ilo irti.

Olen kirjoittanut osan tästä postauksesta yli kaksi vuotta sitten, osan tänään. Ero parin vuoden takaiseen on, että vaikka sitä urapolkua ei ole vieläkään, elän omannäköistä elämää järjettömän kiitollisena kaikesta, mitä mulla on. Ehkä en olekaan kovin kunnianhimoinen ihminen tai ehkä löydän kunnianhimon myöhemmin. Ennen kaikkea minua ei enää hävetä tämä kaikki niin hirveästi, enkä ajattele että työkuvioni nyt on joku tälläinen väliaikainen tilanne. Ei ole, tämä on minun elämääni nyt, ja se on ihanaa.

Kuvat Ardenneilta parin vuoden takaa.