Browsing Category

Kunhan mietin

Inspiraation inflaatio ja kaksi oikeasti inspiroivaa tyyppiä

Mietin yksi päivä inspiraatiota, ja kelasin, että se taitaa kärsiä aikamoisesta arvonmenetyksestä.

Inspiraatiolla tarkoitetaan innoitusta tai ideaa, ja parhaimmillaan se on jopa mullistava tunne tai ajatus, joka saa aikaan jotain uutta.

Vähän väliä johonkin ihmiseen tai asiaan viitataan inspiraation lähteenä, ja joka tuutista tulee inspiraatiota työhön, pukeutumiseen, ruuanlaittoon, sisustukseen, arkeen, liikuntaan, elämään, sössönsöö.

Minusta tuntuu usein siltä, että inspiraatio on menettänyt merkityksensä, kun sitä on näennäisesti tarjolla läjäpäin. En minä ainakaan jaksa olla inspiroitumassa koko ajan, koska inspiraatio ilman aikaansaavaa voimaa on vain hurmiollinen ja ohimenevä hetki. Jos inspiraatio ei koskaan johda mihinkään, se tuntuu loppujen lopuksi aika tyhjältä, oli kyse sitten siitä, ettei vain huvita toteuttaa jotain tai ettei kertakaikkiaan ole resursseja.

Säästelen inspiroitumista, koska ilman toteutusta saan siitä jonkinlaisen krapulan. Kun on tapana innostua ensin täysillä jostain, niin se ei aina kanna kovin kauas ja sitten käteen jää keskeneräisiä tai huonosti toteutettuja projekteja ja mälsä fiilis. Tunnen itseäni sen verran, ettei minun kannata heti lähteä mukaan ihan mihin tahansa.

Olen kuitenkin löytänyt toimivan kaavan inspiraatiosta onnistuneeseen toteutukseen. Kun uteliaisuuteni herää, innostun, perehdyn, uppoudun ja annan ajatuksen muhia. Tässä vaiheessa on hyvä paasata aiheesta samanmielisten kanssa, kysellä viisaammilta lisää ja miettiä, että onko tää nyt toteuttamiskelpoinen juttu omassa tilanteessa. Lopulta suunnittelen toteutuksen ja kerron jollekin eli prosessoin asioita perustelemalla niitä jollekin muulle, vaikka todellisuudessa selitän asiaa itselleni.

Tällä aiemmin tiedostamattomalla kuviolla olen muun muassa opetellut laittamaan ruokaa, ruvennut bokashoimaan biojätteet mullaksi ja päättänyt aloittaa säästämisen, jotka kaikki kolme on mun mielestä aika hyviä juttuja. Ne ovat myös vieneet oman aikansa, mutta jääneet lopulta pysyväksi osaksi elämää.

Mulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana somessa pari tärkeää, pitkäaikaisempaa inspiraation lähdettä: Julia Thurén eli Juliaihminen sekä Maku-lehden päätoimittajan paikalta vastikään muihin hommiin siirtynyt Satu Koivisto.

Jos et ole vielä koskaan törmännyt Julian kirjaan Kaikki rahasta taikka postaussarjaan #minäpuhunrahasta, niin sitten me varmaan vietetään aikaa eri puolilla internetiä. Olen tässä nyt varmaan puolitoista vuotta funtsinut Julpun inspiroimana, että pitäisi alkaa säästämään, ja uuden työpaikan myötä laitoin viimein excelin laulamaan, arvioin säästömahiksia ja esittelin taulukot poikaystävälle. (Olen lukenut Julian blogia niin kauan, että kutsun häntä mielessäni tuttavallisesti Julpuksi, vaikka ei tunneta.)

Sadun ruokavinkkejä Instassa aloin seuraamaan, koska Koivistojen arkiruoka näytti samaan aikaan ihanan vaivattomalta ja monipuoliselta. Ruokaohjeet olivat jotenkin helposti lähestyttäviä, ja fiilistelin myös kasvisten runsautta ja hävikin minimointia. Olen aina rakastanut hyvää ruokaa, mutta vielä muutama vuosi sitten en oikeastaan tykännyt enkä osannut kokata itse.

Sadun inspiroimanana ryhdyin paahtamaan kaikkea mahdollista uunissa ja suhtautumiseni kasviksiin mullistui. Muistaakseni Satokausikalenteri alkoi olla samaan aikaan isosti esillä, ja kun kaupassa tuli vastaan joku satokauden tuote, niin usein kurkkasin Sadun instasta, että mitä siitä voisi tehdä. Seuraavaksi siirryin lasagnen ja kaalilaatikon tapaisiin klassikoihin. Tein monia juttuja, kuten pinaattilettuja ja falafeleja ensimmäistä kertaa itse.

Sanoisin, että kaikista maailman asioista arkeani eniten parantaa ja sulostuttaa se, että opin laittamaan ruokaa. Se tuo elämääni niin paljon iloa, ja poikaystävä lienee myös tyytyväinen asiain nykytilaan. Se on aina osannut kokata, ja seurustelumme alkuaikoina mua saattoi odottaa opiskelijariennoista kotiin tullessa vaikka kokonainen ankka viikunakastikkeella (tämä tapahtui), kun mun ruuanlaittovuorolla oli tarjolla jotain kämäistä spagettia. En mä edelleenkään mitään ankkoja kokkaile, mutta ihan maistuvaa kotiruokaa kuitenkin.

Seuraava hidas, pitkä oppimisprojektini siintää jo konkreettisesti (taka)ovella, onhan edessä ensimmäinen kevät omalla pihalla. Nyt kaipaisinkin ruohonjuuritason insipraatiota hyötypuutarhaan! Jos sulla siis tulee mieleen jotain seurattavaa ja luettavaa, jota voisit suositella ensimmäistä pihaviljelystään suunnittelevalle ihmiselle, niin jätä ihmeessä kommentti. Haaveilen runsaasta yrtti- ja salaattipenkistä ja oikeastaan mistä vain helposta ja syömäkelpoisesta.

Onhan jo maaliskuu, ja ihan kohta on kesä. Ihan kohta.

Kuvissa päärynäpuun ekat nuput (vai silmut, en tiedä), mysteeripensas ja surkean riukuisen mutta silti marjaa tehneen vadelman ensilehdet. Ensikertalaisen innostusta ehkä, mutta ihan mieletöntä nähdä miten piha heräilee kevääseen. 

Epäonnistumisen pelosta

Jatkan vähän aiheesta, jota sivusin edellisessä postauksessani, eli epävarmuudesta.

Kolme vuotta sitten tapahtui seuraavaa: muutin toiseen maahan poikaystäväni kanssa ilman, että minulla oli tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa uudessa asuinmaassamme. Olin tosin edelleen kirjoilla suomalaisessa ammattikorkeakoulussa. Takki auki ja menoksi!

Ensimmäiset viikot olivat ihania. Laitoin kotia ja kävelin aurinkoisessa Antwerpenissa. Kun poikaystävä tuli töistä kotiin, kerroin millaisia kauppoja olin löytänyt lähikortteleista ja sitten kävimme yhdessä ruokaostoksilla. Kotimme oli nyt kaksi kertaa isompi kuin opiskelijakämppämme Helsingissä. Ajattelin, että vau, tätäkö mun elämä nyt on, aivan mieletöntä.

Kaksi kuukautta muuton jälkeen itkin sohvalla ja mietin, että tätäkö tämä nyt on. Mulla ei ollut mitään syytä poistua kotoa päivisin, ja se tuntui loppujen lopuksi aika hirveältä.

Tiesin, että pitäisi olla aktiivinen. Ei uusia ystäviä saa kotona itkemällä. Kouluhommat ei edisty, ellei niihin tartu, ei vaikka kuinka sapettaisi jatkuvasti takavasemmalla roikkuva puolivalmis tutkinto. En pystynyt enkä kyennyt, ja velloin melkoisessa aikaansaamattomuuden alhossa.

Muistin fb-virrastani bongaamani loistavan kirjoituksen viivyttelystä, johon liittyy huonouden pelkoa. Koko teksti Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani löytyi aikanaan Moderni idiootti-blogista, joka näyttäisi harmi kyllä jo kadonneen eikä tuota loistavaa tekstiä näytä löytyvän enää mistään. Olin kuitenkin copypastennut talteen tämän:

”Oppiminen ei tee elämää helpoksi. Päinvastoin. Oikeastihan oppiminen on usein ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, mutta jo se, että ymmärtää sen olevan mahdollista, voi poistaa valtavan taakan.”

Minä niin luulin samaistuvani silloin tähän, mutta odottelin siitä huolimatta edelleen jonkinlaista oivallusta, joka pelastaisi minut epäonnistumisen pelolta. Valaistuksen hetkeä ja perfektionismin väistymistä, jolloin ryhtyisin toimeen peloistani huolimatta.

Epäonnistumisen pelko lamaannuttaa melkein kaiken. Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos minä oikeasti yritän tosi kovasti, mutta tuloksia ei tulekaan? En ole koskaan pitänyt toteamuksesta ”aina kannattaa edes yrittää”, vaikka olen hokenut sitä itsekin ties kuinka monille ihmisille. Huonoina hetkinä oma pääni vastaa samaan tsemppaavaan kehotukseen paniikissa: miksi, jos siitä ei olekaan mitään hyötyä? Nolaanko vain itseni?

Mietin tuttujani, jotka ovat vaikuttaneet aiemmin ehkä hieman jumittavan elämässään, mutta ovat nyt aikaansaavan oloisia ihmisiä, jotka tekevät merkityksellistä työtä, jossa he vieläpä viihtyvät.

Halusin kysyä, että missä vaiheessa asiat loksahti? Missä vaiheessa suunnan etsijöistä tuleekin tekijöitä, joiden duuni antaa ehkä jotain sisältöäkin elämään?

En viekäkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. On ihan helvetin vaikeaa olla määrätietoinen, jos ei ole aavistustakaan siitä, mikä se oma päämäärä voisi olla. Enkä varmastikaan ole ainoa. Ja se on erittäin ok, vaikka ei olisikaan työnimikettä joka on puoli identiteettiä ja unelmaduuni on toistaiseksi vain epämääräisesti jotain, jossa saa tehdä kivoja ja kehittäviä juttuja tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen.

Haluaisin kertoa, että odottamani valaistuksen hetki on koittanut ja voin viimein jakaa kokemukseni siitä, miten epäonnistumisen pelosta pääsee irti.

Sitä hetkeä ei koskaan tullut. Sen sijaan ryhdyin taas raivoisasti oppimaan ja opettelin kokonaan uuden kielen.

Kyllä, se on ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, ja välillä tulee myös aallonpohjia ja väsähdyksiä. Mutta kaikkein tärkeintä on ollut huomata, että oppiminen on mahdollista.

Tunnistin kielikurssien aikaan itsessäni saman innostuksen, joka paistaa läpi Facebook-muistoistani lukio- ja kansanopistoajoilta, jolloin opin koko ajan jotain uutta. Ehkä siksi jäin vähän koukkuun kielen opiskeluun melkein kahdeksi vuodeksi, siihen edistymisen ja onnistumisen tunteeseen.

Aloin taas uskomaan omiin kykyihini ja ennen kaikkea oppimiskykyyni.

Jonkinlainen taakka tosiaan poistui, vaikka olen edelleenkin aika pihalla siitä, mikä se oma polku voisi olla. On myös ihan mahdollista, ettei ole mitään polkua. Ehkä kuljen jonkin aikaa metikössä ja löydän tienpätkän, jolla kulkea hetken helpommin, mutta tien paljastuttua umpikujaksi pitääkin hypätä kanervikkoon. Ei se mitään, siitäkin kannattaa ottaa ilo irti.

Olen kirjoittanut osan tästä postauksesta yli kaksi vuotta sitten, osan tänään. Ero parin vuoden takaiseen on, että vaikka sitä urapolkua ei ole vieläkään, elän omannäköistä elämää järjettömän kiitollisena kaikesta, mitä mulla on. Ehkä en olekaan kovin kunnianhimoinen ihminen tai ehkä löydän kunnianhimon myöhemmin. Ennen kaikkea minua ei enää hävetä tämä kaikki niin hirveästi, enkä ajattele että työkuvioni nyt on joku tälläinen väliaikainen tilanne. Ei ole, tämä on minun elämääni nyt, ja se on ihanaa.

Kuvat Ardenneilta parin vuoden takaa.