Tämä koko vuoden kestänyt päivä kerrallaan, viikko kerrallaan-elämä on ollut sellaista arjen virrassa löllyämistä, etten useimmiten saa kiinni mistään rakentavista ajatuksista. Oli suunnitelmia tai ei, kaikki on laitettu jäihin.
Tavanomainen kela on ollut pitkällä tauolla, mutta taustalla pyörii kaikkea epämääräisempää ja sumuisia ajatuksia, jotka saattavat liittyä sekä poikkeusaikaan että siihen lähenevään rajapyykkiin, että olemme asuneet täällä jo melkein viisi vuotta ja lähestyn itse pikkuhiljaa kolmeakymppiä.
Olin 24-vuotias, kun muutimme ulkomaille ja tuntuu, että olen edelleen ihan totaalisen vaiheessa, mutta ympärillä on alkanut tapahtua se perinteinen kuvio, että saman ikäiset kaverit alkavat saada lapsia ja mä ajattelen, että omg omg omg nyt se jo alkaa.
Minä en vieläkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona (en ole tiennyt enää kymmeneen vuoteen) ja vaikka olen aina halunnut tehdä jotain millä olisi jotain väliä, koen että mun on vaikea löytää realistisista työmahdollisuuksistani mitään ihmeellisempää suuntaa elämälle.
Teen mielummin töitä kuin olen tekemättä, ja merkityksellistä tekemistä voisi totta kai löytää työn ulkopuoleltakin, mutta tavallinen työrytmini tekee kaikenlaisen vapaa-ajan itsensä toteuttamisen vähän hankalaksi.
Olen miettinyt jonkin aikaa, että olisiko nelipäiväinen työviikko taas tosi jees ja olisinko valmis karsimaan epäolennaisia rahareikiä, jotta voisin myös säästää samaa tahtia vaikka tekisin vähemmän töitä. En ole varma, tekisinkö edes ylimääräisellä vapaapäivällä mitään ihmeellistä. Saattaisin myös siivota ja katsoa kaikki X-Men -leffat Disneyplussasta.
En kuitenkaan kehdannut mennä kyselemään pari kuukautta vakinaistamisen jälkeen, että saisinko jo vaihtaa nelipäiväiseen työviikkoon eikä tietenkään koronan kanssa tiedä ikinä mitä tapahtuu, joten ajattelin loppuvuoden hujahtavan hetkessä töissä.
Vaikka samaan aikaan tuntui siltä, että elämä on tällä hetkellä pelkkää duunia, niin mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun kaikki on peruttu ja missään ei voi käydä. Olenhan kuitenkin hiton onnekas, että mulla ylipäätään on kokopäivätyö ja mut vakinaistettiin keskellä pandemia-aikaa.
Näitä asioita aikani vatvottuani kävi kuitenkin taas niin, että Belgian koronatilanne räjähti käsiin ja maanantaina meillä alkaa uusi lockdown, joten omaa aikaa on luvassa ihan riittämiin.
Tänä vuonna ei ole oikeastaan enää mitään muuta odotettavaa kuin joulu, jonka aioimme onneksi viettää Belgiassa joka tapauksessa.
En tiedä onko ensi vuodesta tulossa kovin paljoa kummoisempi.
Minä olen sentään päässyt tänä vuonna perheeni luo, kun oli täydet lomaviikot käytettävissä ja mahdollisuus eristäytyä mökille. Monilla työkavereilla on ollut todella ankeita tilanteita, kun on ollut tarkoitus mennä pitkästä aikaa kotimaassa käymään mutta koronan takia ei ole päässytkään.
Aikoinaan ulkomaille muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että vapaa matkustaminen voisi muuttua radikaalisti. Olen miettinyt tänä vuonna paljon sitä, että kestäisinkö ulkomailla asumista, jos en pääsisi säännöllisesti perheen ja ystävien luo Suomeen.
Olen kerran ollut vuoden käymättä Suomessa ja se oli liian pitkään, mutta voi olla, että niin se tulee olemaan jonkin aikaa tästä eteenpäin.
(Ja kyllä kyllä tiedän, että Suomen kansalaisena pääsen aina halutessani Suomeen, mutta puhun nyt vastuullisesti, turvallisesti ja käytännöllisesti matkustamisesta niin että se on mahdollista myös töiden ym. järjestelyjen puolesta.)
Tulee sellainen tunne, että ei tämän ihan näin pitänyt mennä.
Mutta koska koko maailma on kaaoksessa, voin unohtaa omat huoleni lähestyvästä kolmekymppisyydestä, olemattomasta urakehityksestä ja muista aikuisuusolettamista, jotka pilkistävät ajatusten sumusta silloin tällöin.
Siinä on jo ihan tarpeeksi diilattavaa, että koko maailma ympärillä muuttui.
