Browsing Category

Kunhan mietin

Elämän tarkoitus

Tämä koko vuoden kestänyt päivä kerrallaan, viikko kerrallaan-elämä on ollut sellaista arjen virrassa löllyämistä, etten useimmiten saa kiinni mistään rakentavista ajatuksista. Oli suunnitelmia tai ei, kaikki on laitettu jäihin.

Tavanomainen kela on ollut pitkällä tauolla, mutta taustalla pyörii kaikkea epämääräisempää ja sumuisia ajatuksia, jotka saattavat liittyä sekä poikkeusaikaan että siihen lähenevään rajapyykkiin, että olemme asuneet täällä jo melkein viisi vuotta ja lähestyn itse pikkuhiljaa kolmeakymppiä.

Olin 24-vuotias, kun muutimme ulkomaille ja tuntuu, että olen edelleen ihan totaalisen vaiheessa, mutta ympärillä on alkanut tapahtua se perinteinen kuvio, että saman ikäiset kaverit alkavat saada lapsia ja mä ajattelen, että omg omg omg nyt se jo alkaa.

Minä en vieläkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona (en ole tiennyt enää kymmeneen vuoteen) ja vaikka olen aina halunnut tehdä jotain millä olisi jotain väliä, koen että mun on vaikea löytää realistisista työmahdollisuuksistani mitään ihmeellisempää suuntaa elämälle.

Teen mielummin töitä kuin olen tekemättä, ja merkityksellistä tekemistä voisi totta kai löytää työn ulkopuoleltakin, mutta tavallinen työrytmini tekee kaikenlaisen vapaa-ajan itsensä toteuttamisen vähän hankalaksi.

Olen miettinyt jonkin aikaa, että olisiko nelipäiväinen työviikko taas tosi jees ja olisinko valmis karsimaan epäolennaisia rahareikiä, jotta voisin myös säästää samaa tahtia vaikka tekisin vähemmän töitä. En ole varma, tekisinkö edes ylimääräisellä vapaapäivällä mitään ihmeellistä. Saattaisin myös siivota ja katsoa kaikki X-Men -leffat Disneyplussasta.

En kuitenkaan kehdannut mennä kyselemään pari kuukautta vakinaistamisen jälkeen, että saisinko jo vaihtaa nelipäiväiseen työviikkoon eikä tietenkään koronan kanssa tiedä ikinä mitä tapahtuu, joten ajattelin loppuvuoden hujahtavan hetkessä töissä.

Vaikka samaan aikaan tuntui siltä, että elämä on tällä hetkellä pelkkää duunia, niin mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun kaikki on peruttu ja missään ei voi käydä. Olenhan kuitenkin hiton onnekas, että mulla ylipäätään on kokopäivätyö ja mut vakinaistettiin keskellä pandemia-aikaa.

Näitä asioita aikani vatvottuani kävi kuitenkin taas niin, että Belgian koronatilanne räjähti käsiin ja maanantaina meillä alkaa uusi lockdown, joten omaa aikaa on luvassa ihan riittämiin.

Tänä vuonna ei ole oikeastaan enää mitään muuta odotettavaa kuin joulu, jonka aioimme onneksi viettää Belgiassa joka tapauksessa.

En tiedä onko ensi vuodesta tulossa kovin paljoa kummoisempi.

Minä olen sentään päässyt tänä vuonna perheeni luo, kun oli täydet lomaviikot käytettävissä ja mahdollisuus eristäytyä mökille. Monilla työkavereilla on ollut todella ankeita tilanteita, kun on ollut tarkoitus mennä pitkästä aikaa kotimaassa käymään mutta koronan takia ei ole päässytkään.

Aikoinaan ulkomaille muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että vapaa matkustaminen voisi muuttua radikaalisti. Olen miettinyt tänä vuonna paljon sitä, että kestäisinkö ulkomailla asumista, jos en pääsisi säännöllisesti perheen ja ystävien luo Suomeen.

Olen kerran ollut vuoden käymättä Suomessa ja se oli liian pitkään, mutta voi olla, että niin se tulee olemaan jonkin aikaa tästä eteenpäin.

(Ja kyllä kyllä tiedän, että Suomen kansalaisena pääsen aina halutessani Suomeen, mutta puhun nyt vastuullisesti, turvallisesti ja käytännöllisesti matkustamisesta niin että se on mahdollista myös töiden ym. järjestelyjen puolesta.)

Tulee sellainen tunne, että ei tämän ihan näin pitänyt mennä.

Mutta koska koko maailma on kaaoksessa, voin unohtaa omat huoleni lähestyvästä kolmekymppisyydestä, olemattomasta urakehityksestä ja muista aikuisuusolettamista, jotka pilkistävät ajatusten sumusta silloin tällöin.

Siinä on jo ihan tarpeeksi diilattavaa, että koko maailma ympärillä muuttui.

Pari Suomi-reissua ja ikuista vertailua

Olin syksyllä yhden pitkän viikonlopun Suomessa ja muutaman päivän uudestaan joulun aikaan.

Syyskuussa Keski-Suomessa oli kylmä, niin paljon kylmempi kuin Antwerpenissa silloin, että tunsin koko ruumiillani olevani kaukana ja se oli sillä hetkellä oikein hyvä tunne: kuusi astetta ja rapisevan kuiva ilma, joka kutittaa nenää. Viikkoa aiemmin kotona olimme vielä grillanneet ja syöneet ulkoa, nyt sieraimia nipisteli, taivas oli maailman kirkkaimman sinininen ja tunsin pientä koti-ikävää siitä, etten pääse tänne, näihin maisemiin noin vain.

Tiedän voivani siirtää tunteen erilaisilla projekteilla ja pitämällä itseni kiireisenä, mutta ehkä olisi parempi antaa sen tulla.

Silloin syksyllä koti-ikävä tuntui asettuvan kevyenä jonnekin pieneksi hiljaiseksi seuralaiseksi yhdessä toisenlaisen ikävän ja surun kanssa, olinhan tullut hautajaisiin, mutta silti onnellinen päästessäni Suomeen pitkästä aikaa.

Ajattelin aikoinaan ulkomaille muuttaessani, että jossain vaiheessa saattaa tulla ihan hirvittävä koti-ikävä, mutta se ei olekaan koskaan ollut sellaista repivää tuskaa jonka voisi kärsiä kerralla oikein kunnolla, vaan edelleen pientä haikeutta, ja yhä, jokaikisen reissun jälkeen, huonoa omaatuntoa siitä, ettei kaikkien kanssa ehdi viettää niin paljon aikaa kuin haluaisi.

Syksyn mittaan odotinkin joulua ihan hirveästi, enemmän kuin vuosiin, ja joulu olikin aivan ihana.

Huomasin myös, että seuraava visiitti täytyy olla aina suunnitteilla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa on sanoa: en tiedä yhtään koska tullaan seuraavan kerran. 

Suomen pimeys tuli pitkästä aikaa vähän järkytyksenä, enhän ollut käynyt siellä talviaikaan kahteen vuoteen ja olin vähän päässyt unohtamaan, millaista on keskitalven loputon hämärä pilvisinä päivinä ja miten matalalla aurinko on.

Innostuin kyllä, kun tapaninpäivän päätteeksi satoi vähän lunta, mutta se riitti. Belgian helppo, leuto talvi sopii mulle oikein hyvin. Välillä täällä tuntuu satavan ihan koko ajan, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna pohjoisen pimeyteen.

Meidän Suomen-reissuihin kuuluu joka kerta myös markettien käsittämättömien aukioloaikojen ja valikoiman taivastelu. Aina kun pääsen Prismaan, tuntuu siltä kuin tulisin visiitille jostain Neuvostoliitosta. (Pari viikkoa sitten kävimme kolmessa eri ruokakaupassa löytääksemme kaiken haluamamme, ja kauppalista puhelimessani on jaettu osioihin sen mukaan, mistä saa mitäkin. Kolmannen kaupan pihalla mietin hetken, että oispa Prisma.)

Kun taas puhutaan asumisesta, asuntojemme vuokrahinnat saavat yleensä suomalaisissa aikaan huokauksen: niin halpaa! Kun kerron työkavereilleni paljonko maksetaan vuokraa, he ihmettelevät: onpa teillä kallis kämppä. Mutta belgialaisille kaikki tuntuu olevan kallista, jos se ei ole suunnilleen ilmaista.

Ajatella, että täällä on mennyt jo neljä vuotta. Päivänvalo ja asumisesta käteen jäävä raha kyllä helpottaa elämää aika lailla, mutta mikään ei kyllä kompensoi sitä, että niin monet rakkaat on niin kaukana.

En vaihtaisi ulkomaille muuttoa mihinkään muuhun, tähän elämään vain kuuluu tämäkin tunteiden kirjo ja sen on parempi antaa välillä tulla niin kuin kaiken muunkin.

Inspiraation inflaatio ja kaksi oikeasti inspiroivaa tyyppiä

Mietin yksi päivä inspiraatiota, ja kelasin, että se taitaa kärsiä aikamoisesta arvonmenetyksestä.

Inspiraatiolla tarkoitetaan innoitusta tai ideaa, ja parhaimmillaan se on jopa mullistava tunne tai ajatus, joka saa aikaan jotain uutta.

Vähän väliä johonkin ihmiseen tai asiaan viitataan inspiraation lähteenä, ja joka tuutista tulee inspiraatiota työhön, pukeutumiseen, ruuanlaittoon, sisustukseen, arkeen, liikuntaan, elämään, sössönsöö.

Minusta tuntuu usein siltä, että inspiraatio on menettänyt merkityksensä, kun sitä on näennäisesti tarjolla läjäpäin. En minä ainakaan jaksa olla inspiroitumassa koko ajan, koska inspiraatio ilman aikaansaavaa voimaa on vain hurmiollinen ja ohimenevä hetki. Jos inspiraatio ei koskaan johda mihinkään, se tuntuu loppujen lopuksi aika tyhjältä, oli kyse sitten siitä, ettei vain huvita toteuttaa jotain tai ettei kertakaikkiaan ole resursseja.

Säästelen inspiroitumista, koska ilman toteutusta saan siitä jonkinlaisen krapulan. Kun on tapana innostua ensin täysillä jostain, niin se ei aina kanna kovin kauas ja sitten käteen jää keskeneräisiä tai huonosti toteutettuja projekteja ja mälsä fiilis. Tunnen itseäni sen verran, ettei minun kannata heti lähteä mukaan ihan mihin tahansa.

Olen kuitenkin löytänyt toimivan kaavan inspiraatiosta onnistuneeseen toteutukseen. Kun uteliaisuuteni herää, innostun, perehdyn, uppoudun ja annan ajatuksen muhia. Tässä vaiheessa on hyvä paasata aiheesta samanmielisten kanssa, kysellä viisaammilta lisää ja miettiä, että onko tää nyt toteuttamiskelpoinen juttu omassa tilanteessa. Lopulta suunnittelen toteutuksen ja kerron jollekin eli prosessoin asioita perustelemalla niitä jollekin muulle, vaikka todellisuudessa selitän asiaa itselleni.

Tällä aiemmin tiedostamattomalla kuviolla olen muun muassa opetellut laittamaan ruokaa, ruvennut bokashoimaan biojätteet mullaksi ja päättänyt aloittaa säästämisen, jotka kaikki kolme on mun mielestä aika hyviä juttuja. Ne ovat myös vieneet oman aikansa, mutta jääneet lopulta pysyväksi osaksi elämää.

Mulla on ollut viimeisen parin vuoden aikana somessa pari tärkeää, pitkäaikaisempaa inspiraation lähdettä: Julia Thurén eli Juliaihminen sekä Maku-lehden päätoimittajan paikalta vastikään muihin hommiin siirtynyt Satu Koivisto.

Jos et ole vielä koskaan törmännyt Julian kirjaan Kaikki rahasta taikka postaussarjaan #minäpuhunrahasta, niin sitten me varmaan vietetään aikaa eri puolilla internetiä. Olen tässä nyt varmaan puolitoista vuotta funtsinut Julpun inspiroimana, että pitäisi alkaa säästämään, ja uuden työpaikan myötä laitoin viimein excelin laulamaan, arvioin säästömahiksia ja esittelin taulukot poikaystävälle. (Olen lukenut Julian blogia niin kauan, että kutsun häntä mielessäni tuttavallisesti Julpuksi, vaikka ei tunneta.)

Sadun ruokavinkkejä Instassa aloin seuraamaan, koska Koivistojen arkiruoka näytti samaan aikaan ihanan vaivattomalta ja monipuoliselta. Ruokaohjeet olivat jotenkin helposti lähestyttäviä, ja fiilistelin myös kasvisten runsautta ja hävikin minimointia. Olen aina rakastanut hyvää ruokaa, mutta vielä muutama vuosi sitten en oikeastaan tykännyt enkä osannut kokata itse.

Sadun inspiroimanana ryhdyin paahtamaan kaikkea mahdollista uunissa ja suhtautumiseni kasviksiin mullistui. Muistaakseni Satokausikalenteri alkoi olla samaan aikaan isosti esillä, ja kun kaupassa tuli vastaan joku satokauden tuote, niin usein kurkkasin Sadun instasta, että mitä siitä voisi tehdä. Seuraavaksi siirryin lasagnen ja kaalilaatikon tapaisiin klassikoihin. Tein monia juttuja, kuten pinaattilettuja ja falafeleja ensimmäistä kertaa itse.

Sanoisin, että kaikista maailman asioista arkeani eniten parantaa ja sulostuttaa se, että opin laittamaan ruokaa. Se tuo elämääni niin paljon iloa, ja poikaystävä lienee myös tyytyväinen asiain nykytilaan. Se on aina osannut kokata, ja seurustelumme alkuaikoina mua saattoi odottaa opiskelijariennoista kotiin tullessa vaikka kokonainen ankka viikunakastikkeella (tämä tapahtui), kun mun ruuanlaittovuorolla oli tarjolla jotain kämäistä spagettia. En mä edelleenkään mitään ankkoja kokkaile, mutta ihan maistuvaa kotiruokaa kuitenkin.

Seuraava hidas, pitkä oppimisprojektini siintää jo konkreettisesti (taka)ovella, onhan edessä ensimmäinen kevät omalla pihalla. Nyt kaipaisinkin ruohonjuuritason insipraatiota hyötypuutarhaan! Jos sulla siis tulee mieleen jotain seurattavaa ja luettavaa, jota voisit suositella ensimmäistä pihaviljelystään suunnittelevalle ihmiselle, niin jätä ihmeessä kommentti. Haaveilen runsaasta yrtti- ja salaattipenkistä ja oikeastaan mistä vain helposta ja syömäkelpoisesta.

Onhan jo maaliskuu, ja ihan kohta on kesä. Ihan kohta.

Kuvissa päärynäpuun ekat nuput (vai silmut, en tiedä), mysteeripensas ja surkean riukuisen mutta silti marjaa tehneen vadelman ensilehdet. Ensikertalaisen innostusta ehkä, mutta ihan mieletöntä nähdä miten piha heräilee kevääseen. 

Epäonnistumisen pelosta

Jatkan vähän aiheesta, jota sivusin edellisessä postauksessani, eli epävarmuudesta.

Kolme vuotta sitten tapahtui seuraavaa: muutin toiseen maahan poikaystäväni kanssa ilman, että minulla oli tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa uudessa asuinmaassamme. Olin tosin edelleen kirjoilla suomalaisessa ammattikorkeakoulussa. Takki auki ja menoksi!

Ensimmäiset viikot olivat ihania. Laitoin kotia ja kävelin aurinkoisessa Antwerpenissa. Kun poikaystävä tuli töistä kotiin, kerroin millaisia kauppoja olin löytänyt lähikortteleista ja sitten kävimme yhdessä ruokaostoksilla. Kotimme oli nyt kaksi kertaa isompi kuin opiskelijakämppämme Helsingissä. Ajattelin, että vau, tätäkö mun elämä nyt on, aivan mieletöntä.

Kaksi kuukautta muuton jälkeen itkin sohvalla ja mietin, että tätäkö tämä nyt on. Mulla ei ollut mitään syytä poistua kotoa päivisin, ja se tuntui loppujen lopuksi aika hirveältä.

Tiesin, että pitäisi olla aktiivinen. Ei uusia ystäviä saa kotona itkemällä. Kouluhommat ei edisty, ellei niihin tartu, ei vaikka kuinka sapettaisi jatkuvasti takavasemmalla roikkuva puolivalmis tutkinto. En pystynyt enkä kyennyt, ja velloin melkoisessa aikaansaamattomuuden alhossa.

Muistin fb-virrastani bongaamani loistavan kirjoituksen viivyttelystä, johon liittyy huonouden pelkoa. Koko teksti Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani löytyi aikanaan Moderni idiootti-blogista, joka näyttäisi harmi kyllä jo kadonneen eikä tuota loistavaa tekstiä näytä löytyvän enää mistään. Olin kuitenkin copypastennut talteen tämän:

”Oppiminen ei tee elämää helpoksi. Päinvastoin. Oikeastihan oppiminen on usein ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, mutta jo se, että ymmärtää sen olevan mahdollista, voi poistaa valtavan taakan.”

Minä niin luulin samaistuvani silloin tähän, mutta odottelin siitä huolimatta edelleen jonkinlaista oivallusta, joka pelastaisi minut epäonnistumisen pelolta. Valaistuksen hetkeä ja perfektionismin väistymistä, jolloin ryhtyisin toimeen peloistani huolimatta.

Epäonnistumisen pelko lamaannuttaa melkein kaiken. Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos minä oikeasti yritän tosi kovasti, mutta tuloksia ei tulekaan? En ole koskaan pitänyt toteamuksesta ”aina kannattaa edes yrittää”, vaikka olen hokenut sitä itsekin ties kuinka monille ihmisille. Huonoina hetkinä oma pääni vastaa samaan tsemppaavaan kehotukseen paniikissa: miksi, jos siitä ei olekaan mitään hyötyä? Nolaanko vain itseni?

Mietin tuttujani, jotka ovat vaikuttaneet aiemmin ehkä hieman jumittavan elämässään, mutta ovat nyt aikaansaavan oloisia ihmisiä, jotka tekevät merkityksellistä työtä, jossa he vieläpä viihtyvät.

Halusin kysyä, että missä vaiheessa asiat loksahti? Missä vaiheessa suunnan etsijöistä tuleekin tekijöitä, joiden duuni antaa ehkä jotain sisältöäkin elämään?

En viekäkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. On ihan helvetin vaikeaa olla määrätietoinen, jos ei ole aavistustakaan siitä, mikä se oma päämäärä voisi olla. Enkä varmastikaan ole ainoa. Ja se on erittäin ok, vaikka ei olisikaan työnimikettä joka on puoli identiteettiä ja unelmaduuni on toistaiseksi vain epämääräisesti jotain, jossa saa tehdä kivoja ja kehittäviä juttuja tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen.

Haluaisin kertoa, että odottamani valaistuksen hetki on koittanut ja voin viimein jakaa kokemukseni siitä, miten epäonnistumisen pelosta pääsee irti.

Sitä hetkeä ei koskaan tullut. Sen sijaan ryhdyin taas raivoisasti oppimaan ja opettelin kokonaan uuden kielen.

Kyllä, se on ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, ja välillä tulee myös aallonpohjia ja väsähdyksiä. Mutta kaikkein tärkeintä on ollut huomata, että oppiminen on mahdollista.

Tunnistin kielikurssien aikaan itsessäni saman innostuksen, joka paistaa läpi Facebook-muistoistani lukio- ja kansanopistoajoilta, jolloin opin koko ajan jotain uutta. Ehkä siksi jäin vähän koukkuun kielen opiskeluun melkein kahdeksi vuodeksi, siihen edistymisen ja onnistumisen tunteeseen.

Aloin taas uskomaan omiin kykyihini ja ennen kaikkea oppimiskykyyni.

Jonkinlainen taakka tosiaan poistui, vaikka olen edelleenkin aika pihalla siitä, mikä se oma polku voisi olla. On myös ihan mahdollista, ettei ole mitään polkua. Ehkä kuljen jonkin aikaa metikössä ja löydän tienpätkän, jolla kulkea hetken helpommin, mutta tien paljastuttua umpikujaksi pitääkin hypätä kanervikkoon. Ei se mitään, siitäkin kannattaa ottaa ilo irti.

Olen kirjoittanut osan tästä postauksesta yli kaksi vuotta sitten, osan tänään. Ero parin vuoden takaiseen on, että vaikka sitä urapolkua ei ole vieläkään, elän omannäköistä elämää järjettömän kiitollisena kaikesta, mitä mulla on. Ehkä en olekaan kovin kunnianhimoinen ihminen tai ehkä löydän kunnianhimon myöhemmin. Ennen kaikkea minua ei enää hävetä tämä kaikki niin hirveästi, enkä ajattele että työkuvioni nyt on joku tälläinen väliaikainen tilanne. Ei ole, tämä on minun elämääni nyt, ja se on ihanaa.

Kuvat Ardenneilta parin vuoden takaa.