Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

Antwerpenin Anna

Kauneudenkaipuuta

Oli ihan tavallinen tiistai ja arkivapaa, kun pitkästä aikaa tuntui vähän erilaiselta kuin yleensä. Vähemmän muhjuiselta, vähemmän selviytymismoodilta, enemmän elävältä.

Teki mieli meikata ja kokeilla uutta luomiväriä. Sellaista pehmeän oranssinsävyistä, jota näkyy monissa korealaisissa tv-sarjoissa, joita olen katsonut kevään mittaan.

Pukea mokkanahkatakki turvallisen kuoritakin sijaan (ja jättää parin päivän päästä sekin kotiin, kun kesä palasi.)

Käydä lähikukkakaupassa ostamassa pitkästä aikaa iso kimppu, järjestää ruokapöydältä ja olkkarista sekalaiset tavarat ja laittaa eteinen ojennukseen.

Lähteä pienen ajomatkan päähän isoon olutkauppaan ja antaa silmän vaeltaa ensin niille hyllyllle, joilla näkyy ihania värejä ja kauniita etikettejä ja poimia uusia, kiinnostavia oluita kuin irtokarkkeja.

Kevät tuntuu kuluneen kuukauden jaksoissa. Ensin oli kuukausi aktiivista lockdownia, jolloin siivosin, kokkailin ja hääräsin, toisen kuukauden valvoin yöt ja tuijotin niitä korealaisia sarjoja todellisuuspaon vallassa. Kulunut kuukausi töissä tuntui arkiselta pusertamiselta… mutta nyt näyttäisi siltä, että kyky nautiskella tekee viimein paluuta, sopivasti kesäksi. Olihan täällä superkesäistä jo huhtikuussa, mutta kaikki oli kiinni eikä ketään voinut tavata.

Tällä viikolla olen mennyt joka päivä ajoissa töihin voidakseni kävellä kiireettömästi asemalta duuniin, ja miten ihanaa on ollut nähdä ensin terassikalusteiden paluu kadunvarteen ja sittemmin kahviloiden avoimia ovia ja ihmisiä istumassa terassilla.

Ja lähettää viestejä, joissa lukee nähtäiskö?

 

Paluu töihin

Ehdin olla kotona kaksi kuukautta ennen kuin rajoituksia höllättiin ja kaupat aukesivat. Palasin töihin ensin osa-aikaisesti, ja töihin paluu aiheutti jo etukäteen omituisen tunteiden kirjon: toisaalta helpotuksen siitä, että ehkä elämä vielä joskus vähän normalisoituu, ja toisaalta ahdistuksen siitä, että mitenköhän käytännön asiat on töissä järjestetty ja kuinka hankalia asiakkaat ja perus duuniarki tulee olemaan.

Ensimmäiset päivät olivat omituisia. Uusien rutiinien opettelu ottaa aikansa, maskin käyttämiseen piti totutella ja oma fiilis oli jotenkin ahdistunut. Päätä särki työpäivien jälkeen. Toinen viikko taas oli raskas aikaisten aamuherätysten takia, joita stressaan aina muutenkin. Heräilin öisin levottomana ja näin painajaisia.

Aamuviiden herätyksistä päästyäni asiat alkoivat kuitenkin taas sujua. Mieliala nousi kohisten, kun oli taas tekemistä ja työkavereiden seuraa.

Töissä on ollut odotettua kiireisempää, ja kun mua pyydettiin tekemään sittenkin täyttä viikkoa, sanoin heti että kyllä kiitos, johan tässä on ehditty maata kotona ihan tarpeeksi.

Suurin osa asiakkaista suhtautui ensimmäisten viikkojen ajan kaikkiin uusiin varotoimiin ihan ok ja jotkut toivottelivat tsemppiäkin, mutta viime viikonloppuna kaiken maailman pöllöt ryömivät koloistaan ihmisten ilmoille. Edelleen on rajoituksia, edelleenkään kaupoissa ei voida toimia täysin normaalisti, mutta ihmisiä oli silti liikkeellä ihan hirveät määrät ja jotkut näköjään odottavat jo ihan normimeininkiä.

Olin lauantaina niin kiukkuinen ja väsynyt töiden jälkeen, että kun kotona Mäkkärin kassista löytyikin tilaamani tuplajuuston sijaan tavallinen juusto, aloin huutaa ja melkein itkeä. Sitten menin sänkyyn syömään sen hiton juuston ja odotin väsyväni tarpeeksi, että voin vain käydä nukkumaan.

Odotin kyllä jotain tällaista, mutta en ehkä ihan näin pian. Onneksi arkipäivät on helpompia.

Tänään rajoituksia hellitetään vähän lisää, ja helpotukset ovat juurikin sitä mitä mä itse kaipaan: ravintolat aukeavat tietyin ehdoin ja sosiaalista kuplaa saa laajentaa 10 ihmiseen viikossa.

Ihana ajatus, että saa ihan luvan kanssa taas tavata ihmisiä!

Sumuisia päiviä ja vapun epäsuunnitelmat

Aiemmin kirjoitin kevätväsymyksestä ja miten arvelin ehkä väistäväni sen tänä vuonna, mutta toisin kävi.

Julma huhtikuu kotona teki temput, ja perinteinen mikään ei huvita-kevätväsymykseni on eskaloitunut pahimmaksi sitten neljän vuoden takaisen kevään, jolloin olimme juuri muuttaneet Belgiaan. Kuukauden kotona olon jälkeen mieleni tuntui vain luovuttavan: en jaksa enää skarpata ja pysyä touhukkaana. Pitkäaikainen toimettomuus on ennenkin osoittautunut olotilaksi, jossa en todellakaan kukoista. Näköjään yksi kuukausi on kriittinen rajapyykki siihen, kuinka kauan voin olla jouten menettämättä arkista elämänhallintaani.

Monta päivää meni niin, että katsoin Netflixiä aamusta iltaan, tai oikeastaan iltapäivästä aamuyöhön. Yhtenä päivänä makasin koko päivän tabletti kainalossa hämärässä makkarissa avaamatta verhoja ja söin vain mustikoita, hapankorppuja ja karkkia. (Fazerin nettikauppa toimittaa ulkomaillekin ja ensimmäinen tilauksemme oli… runsas.)

Sitten tuli uutinen, että kaupat saattavat avata ovensa 11. toukokuuta, jos koronakäyrä laskee siihen mennessä tarpeeksi. Voisi luulla, että tämä olisi piristänyt, mutta väsynyt mieli reagoikin ahdistumalla. Olotilat ovat olleet ihan sekavat, samaan aikaan tiedän miten joutenolo pahentaa mielialaani sitä enemmän, mitä pidemmälle se jatkuu, mutta töihinpaluukin tuntuu kaiken jälkeen ja yhä poikkeuksellisen tilanteen vallitessa ahdistavalta. Omat tunteet ärsyttävät, kun mikään ei käy ja kaikki tuntuu hankalalta.

Yhtenä päivänä palaan kuitenkin keittiöön ja teen banaanileipää ja mysliä. Seuraavana alan viimein hoitaa jumiin jäänyttä sähkösopimusasiaa, joka myös muistuttaa mua ensimmäisestä keväästä täällä, kun vasta tutustuin belgialaiseen tapaan hoitaa asioita ja meinasin tulla hulluksi. Yleensä belgialaiset omituisuudet menee olankohautuksella, mutta viime viikkoina mua on myös ärsyttänyt moni pikkuasia, ja se johtunee vain yleisestä turhautumisesta.

Yhtenä iltana terassilla poikaystävä sanoo: nää linnut kuulostaa ihan niiltä samoilta joita kuulee aina kesän aamuöinä Suomessa. Istun hiljaa, kuuntelen ja koti-ikävä iskee. Ei ole mitään tietoa, koska pääsemme seuraavan kerran Suomeen, koska eihän sitä vielä tiedä millainen tilanne on, kun meillä on seuraavan kerran lomaa ja onko matkustaminen silloin suositeltavaa.

Meidän piti lähteä sinne vapuksi, itse asiassa juuri tänään, ja tämän piti olla ensimmäinen vappu Suomessa ulkomaille muuton jälkeen. Ehkä ensi vuonna sitten. Lohdutuksena tilasin lempiravintolastamme kolmen ruokalajin menun kotiinkuljetuksella. Haen kohta viiniä lähikaupasta, siivoan vähän, pesen hiukset ja ehkä jopa laittaudun nätiksi.

Onhan kohta kuitenkin vappu. Tulkoonkin haikea sellainen, kun en päässytkään katsomaan ystäväni koiranpentua ja vetämään yo-lakkia päähän muiden kanssa, mutta jonkinlaisen vapun ajattelin silti viettää vaikka hampaat irvessä, noin niin kuin vastalauseena omalle lamaannukselleni.

Nyt en jaksa ajatella pidemmälle. Keskityn näihin päiviin, mitä haluan syödä ja juoda ja pukea. Katsotaan kaikkea muuta taas sitten myöhemmin.

Rappion viikko ja skarppaus

Tänään alkaa neljäs viikkoni vain kotona. Emme käy missään muualla kuin ruokakaupassa ja lenkillä emmekä tapaa ketään.

Jo ensimmäisen viikon jälkeen päivät alkoivat sulautua toisiinsa, ja ryhdyin pitämään päiväkirjaa kaikesta tylsästäkin mitä tein, säilyttääkseni edes jonkinlaisen tuntuman päivien kulumisesta.

Sunnuntai: siivosin vessan ja ripustin sinne lampunvarjostimen. V leipoi ensimmäisen hapanjuurileivän.

Maanantai: imuroin, moppasin ja pyyhin pölyt alakerrasta. Toinen juurileipä uunista ulos.

Tiistai: pesin pyykkiä, katsoin Next in Fashionia ja silitin (en silitä juuri koskaan).

Keskiviikko: pesin viimein sen hemmetin terassin. Hirveä homma.

Ja näin kului kaksi viikkoa. Kokkailimme, leivoimme, söimme hyvin ja touhusin päivittäin jotakin, kunnes viimein koitti sellainen päivä, etten tuntenut tarvetta puuhailla mitään. Vietin nollauspäivän, lojuin vain ja tilattiin pizzaa.

Lojuin toisenkin päivän. Luulin, että se tekisi hyvää, hyväksyä asioiden tila, jopa antaa itsensä vähän lamaantua hetkeksi ja olla vain, mutta siitä alkoikin rappiollinen viikko, ja multa meinasi levitä pää, selkä ja koko homma.

Kokeilin pitkästä aikaa joogata vähän kotona, ja vaikka en riuhtonut yhtään vaan aloitin varovasti, pamahti aivan hirveä päänsärky, joka kesti pari päivää. Unirytmikin heitti häränpyllyä. Noh, lepuuttelin tätä hedariani ja yritin ottaa rennosti, kunnes selkään alkoi vuorostaan sattumaan. Pari päivää ihmettelin, että mitäs helvettiä, koska mulla ei ole mitään historiaa selkävaivojen kanssa. Lopulta en pystynyt istumaan ollenkaan, ainoastaan makaamaan suorana tai seisomaan, ja tajusin: minähän teen normaalisi seisomatyötä. Ei ihme että selkä on rikki, kun yhtäkkiä lojunkin viikon putkeen sohvalla.

Pahimmat jumit ja säryt helpotti parissa päivässä, kun rupesin taas aktivoitumaan. Joten, pidän suosiolla itseni kiireisenä kaikenlaisella kotihommalla. Aikaa on, ja vaikka siivoaisin, pyykkäisin, silittäisin ja kokkaisin joka päivä, niin silti ehtii pötkötellä tuntikausia terassilla.

Terassi on pesusta huolimatta edelleen ruma, koska en ole saanut aikaiseksi tilata netistä kasveja, kesäkukkien taimia tai mitään muutakaan, mutta sinne paistaa aurinko keskipäivästä iltaseitsemään ja lähipäiviksi on luvattu 22-24 astetta lämmintä.

Asiat voisi olla tosi paljon huonomminkin.