All Posts By

Antwerpenin Anna

Suunnitelmissa paluumuutto

”Haluaisitsä muuttaa Suomeen?”

Kysymys tuli viime syksynä ihan puskista, enkä osannut sen jälkeen enää muuta ajatellakaan.

Olemme aina puhuneet, että muutamme takaisin Suomeen sitten joskus. Tarkoituksena oli asua Belgiassa vielä melko pitkään ja olimme jo aikeissa ostaa oman talonkin täältä.

Sitten selvisi, että voisimme kyllä työkuvioiden puolesta lähteä takaisin aiemminkin. Asia kyllä järjestyisi, jos niin haluttaisiin. Kun tämä iski tajuntaan, innostuin niin, etten pystynyt enää päästämään ajatuksesta irti. Mielessäni laukkasi paluumuuton tuomat mahdollisuudet, etenkin se että voisin mennä opiskelemaan Suomessa jotain, mikä on kielen takia tuntunut täällä liian ylivoimaiselta, puhumattakaan kaikesta muusta.

Voisin ajella viikonlopuksi vanhempieni mökille,

osallistua kummilapsieni synttäreille,

lojua siskoni sohvalla miettimässä, mikä musta tulee isona.

Olin hirmuisen helpottunut ja toiveikas. Ehkä kaipasinkin juuri tätä. Tunteiden puuska oli kirjava ja riemukaskin, ja pohjavesistä plumpsahti pintaan kaikenlaista, kuten kova koti-ikävä.

Päätimme ottaa käytännön toteutuksen kanssa ihan iisisti eikä meillä ollut mitään spesifiä aikataulua tai kiirettä lähteä juuri siltä istumalta, mutta ajatus laukkasi silti. Mitä minä haluaisin tehdä? Mitä voisin opiskella? Olin miettinyt asiaa jo 12 vuotta, ja yhtenä iltana lamppu syttyi päässä ja keksin hakukohteen, joka oli kohtuullisen realistinen. Varsinainen hakeminen meni tänä keväänä muista syistä vähän metsään, mutta kokeillaan ensi vuonna sitten uudestaan.

Miksi sitten takaisin?

Korona-aikana elämästä karsiutui todella suuri osa kaikesta hurlumheista ja jäljelle jäi vain arki. Ja ollaanhan me näiden Belgian-vuosien aikana vähän rauhoituttu, vaikka kotona kökittyjen vuosien jälkeen poltteleekin päästä festareille ja reissuun.

Meidän arki on tosi mukavaa, mutta kun se on lähinnä sitä, alkaa miettiä, miksei eläisi siellä, missä sen arjen voi jakaa perheen ja ystävien kanssa. On niin kova kaipuu oman jengin luokse, että se ylittää jopa kammoni Suomen pitkää, pimeää talvea kohtaan.

Mitä helvettiä me ollaan tekemässä, mietin, kun pyöräilen keskitalvella aurinkoisessa plussakelissä villakangastakissa ja tennareissa ja tiedän Suomessa olevan jo hämärää, loskaista ja lumista. Mitä järkeä lähteä takaisin sinne jumalattoman karuun Pohjolaan! Hulluutta!

On sellainen enteilevä tunne, ettei voi olla ihan sataprosenttisen tyytyväinen enää koskaan missään, ja siinä mielessä ulkomaille muuttaminen oli ehkä typerin veto ikinä. Mutta samaan aikaan se oli paras päätös koskaan enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Kaipuu tiettyjä asioita kohtaan tulee olemaan kova, mutta niin on myös arvostus niitä juttuja kohtaan, jotka saa takaisin.

Ostan sitten isomman kirkasvalolampun ja Pomarit.

Tätä kaikkea miettiessä elämä on ollut omituisessa välitilassa ja kevät oli sekava (niin kuin ne nykyään aina, en odota keväältä enää muuta.) Töissä oli hankalaa. Euroopassa alkoi sota. Epävarma maailmantilanne sai hetkeksi himmailemaan isojen elämänmuutosten kanssa.

Fiilis on kuitenkin koko ajan ollut vahvasti että heippa Belgia, tää on nyt nähty. Kaikki käytännön asiat on vielä ihan auki, mutta suunta on selvä. On tullut aika palata kotiin.

Kirjoita kommentti
tiistai, 14 kesäkuun, 2022 by

Olisiko tämä paluu

En oikein tiedä, miksi en ole saanut kirjoitettua mitään. Ihan kuin olisin odottanut kaiken varalta vielä hetken ja sitten kuukausia, että elämässä tai maailmassa tuleekin vielä muutos parempaan tai pahempaan.

Kevät, kesä, syksy. Tuli aina uusi vuodenaika ja muutos johonkin suuntaan, enkä aina edes tiennyt, mihin. Kirjoitin monta luonnosta, jotka jätin julkaisematta. Jos kirjoitin iloisista asioista, pelkäsin että kohta lentää paska tuulettimeen, ja jos kirjoitin valjummista fiiliksistä, ajattelin että kohta kaikki on taas hauskemmin ja olen valittanut turhaan.

Kevät oli oikeastaan melko hirveä eikä siinä ole paljoa muisteltavaa: tuli räntää ja rakeita ja koronarajoitukset oli yhtä sekoilua.

Yksi valopilkku oli puolen viikon reissu Valloniaan, jossa ulkoiltiin päivät ja illat lilluttiin ulkoporealtaassa (sittemmin osa alueesta ja monet kylät ovat valitettavasti olleet ihan romuna kesän tulvakatastrofin jäljiltä, ihan kuin koronassa ei olisi ollut jo tarpeeksi kurimusta.)

Kesä oli todella sateinen, mutta mieleen ovat jääneet lähinmä ihanat hellejaksot.

Sielu heräsi eloon auringon paahteessa, pelargonit kukkivat ja oregano villiintyi. Elämä vapautui, saimme rokotuskutsut ja lopulta rokotteet, Flanderissa ravintolat aukesivat. Suomi pelasi Belgiaa vastaan jalkapallon EM-kisoissa ja me olimme Suomen lipun kanssa katsomassa peliä yhdessä lempibaareistamme.

Sydän on täysi, sanoi ystävä yhden meidän terassilla vietetyn helteisen viikonlopun jälkeen. Emme olleet nähneet kahdeksaan kuukauteen.

Loppukesästä olin kolme viikkoa kesälomalla ja pääsin ihan helvetin pitkältä tuntuneen vuoden jälkeen viimein Suomeen.

Kävimme yhden yön visiitillä Lahdessa, poikaystävän synnyinkaupungissa, johon mulle oli lupailtu ns. romanttista viikonloppureissua jo varmaan seitsemän vuoden ajan. Ja kyllähän Lahti oli mesta paikka. Olimme Olavi Uusivirran keikalla ja livemusa ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen oli suorastaan ekstaattinen kokemus.

Täytin kolmekymmentä vuotta ja vietin ihanat synttärit mökillä perheen ja kaverien kanssa. Grillattiin, saunottiin ja valvottiin yömyöhään nuotiolla, ja se kaikki oli juuri sitä mitä olin kaivannut koko vuoden.

Kun palasimme kaupunkiin, tapasimme joitakin ystäviä ensimmäistä kertaa lapsineen ja ihmettelimme pienten skidien ja lastenvaunujen määrää Kalliossa. Ollaan nyt siinä iässä ja tilanteessa, että todella monet meidän ystävistä Suomessa on joko raskaana tai saaneet just vauvan. On ihan älyttömän suloista ja hauskaa tavata jonkun lapsi ensimmäistä kertaa ja miettiä, että vitsi, teillä on nyt messissä tällainen ja me saadaan seurailla sen elämää alusta saakka.

Niin paljon iloa ja yhdessäoloa. Rapujuhlia, lounaita, sienimetsää, illallisia, kävelyitä, oluita, kakkukahveja, lautapelejä.

Aika meni hirveän nopeasti ja viimeisenä iltana huomasin, että jotain on patoutunut möykyksi sisälle. Valvoin levottomana ennen aikaista aamulentoamme kotiin ja tuntui ihan hirveältä lähteä, kun en tiennyt, koska olen tulossa seuraavan kerran takaisin.

Olin odottanut tätä kaikkea vuoden, ja nyt se oli taas ohi. Menin suihkuun ja itkin siellä koko koronavuoden vitutusta ja ikävää ulos systeemistäni, suoraan lattiakaivoon.

Kun palasimme kotiin, oli iltapäivä ja täydellinen kesäkeli, syyskuussa. Belgia tuntui lohduttavan minua sanoen, että kyl mä tiiän että nyt on vähän rankkaa, mutta tässä olis 26 astetta lämpöä, tuntuuko vähän paremmalta?

Tuntuihan se.

Seuraavana viikonloppuna lähdimme ulos, kaverikin täytti kolmekymmentä, ja minulla soi päässä se Snow Patrolin biisi jossa lauletaan

I love this city tonight,  

I love this city always.

 

1 kommentti
torstai, 28 lokakuun, 2021 by

Ikuista sopeutumista

Välillä käy niin, että yhtäkkiä ärsyttää kaikki.

Eikä se varmaan edes iske niin yhtäkkiä, se vain tuntuu siltä, kun asiat kasautuu aikansa. Tässä ehti pikkuhiljaa hiipiä elämään sellainen epämääräinen tyytymättömyys ja alakulo, joka oli varmaan seurausta siitä, että elämä on ollut kuluneena talvena lähes pelkkää työntekoa. Jossain vaiheessa iskee vain totaalikyllästyminen.

Olen väläytellyt silloin tällöin haavetta nelipäiväisestä työviikosta, mutta koronan aikana olen kuitenkin pelannut varman päälle ja tehnyt vaan tavalliseen tapaan töitä, kun niitä onneksi sentään on.

Mutta tätä on jatkunut jo vuoden, eikä loppua näy. Tätä tää nyt on, enkä jaksa enää odotella, että koskahan se elämä taas alkaa.

Olen sopinut tekeväni tässä keväällä parin kuukauden ajan nelipäiväistä työviikkoa, enkä malta odottaa tätä astetta kevyempää kevättä. Ihan kuin arkeen palaisi värit!

Ei vapaa-ajalla ole edelleenkään mahdollisuuksia tehdä mitään ihmeellistä, mutta kaipaankin aikaa ihan tavallisille asioille: terassin laittamiselle, kasvien mullanvaihdolle, ikkunanpesulle, laiskalle pyöräilylle, toriostoksille ja ruuanlaitolle, kävelyille jonka päätteeksi haetaan leivonnaiset leipomosta teehetkeä varten.

Normaalia, kivaa arkea sen sijaan, että elämä on pelkkää työtä ja siitä palautumista.

(Viime aikoina mun ykköskeino palautumiseen on ollut Nintendo Switch ja Animal Crossing. En ole koskaan ollut mikään videopeli-ihminen, mutta en olekaan näköjään aiemmin kokeillut rentouttavia ja yksinkertaisia hyvän mielen pelejä. Mulla on muutenkin tapana uppoutua kausittain asioihin, ja nyt olen ollut melkoisessa Animal Crossing-kuplassa. Ja mites se eka lockdown ja korealaisten tv-sarjojen invaasio elämässäni, nevaförget!)

Olin ihan varma, ettei enää tulisi uusia lockdowneja, mutta kun ei täällä vaan saada tilannetta hallintaan. Tänä lauantaina alkaa taas uusia, tai enemmänkin uusvanhoja rajoituksia, vaikka vasta hetki sitten väläyteltiin helpotusten mahdollisuutta. Non-essential kaupat saa olla lauantaista lähtien auki vain ajanvarauksella ja tämä on meille ihan uusi kuvio.

Jotenkin sitä on sopeutunut kaikkeen, töissä ja muutenkin, ainakin jotenkuten. Nyt tätä on vain jatkunut niin kauan, että pelkän puurtamisen, sopeutumisen ja pärjäilemisen sijaan haluan taas vähän nauttiakin elämästä niissä rajoissa kun se vain on mahdollista.

Kevät, saa tulla hei jo!

Kirjoita kommentti
torstai, 25 maaliskuun, 2021 by

5 asiaa, joita olen ihmetellyt Belgiassa 5 vuotta

Viisi vuotta Belgiassa, tässä hassussa pikkumaassa, jossa on pinta-alaa kymmenesosa Suomesta mutta ihmisiä kymmenen miljoonaa. Melkein kaikkeen tottuu, mutta jotkut asiat jaksaa ihmetyttää vielä vuosienkin jälkeen.

En väitä, että belgialaiset olisi sen oudompia kuin suomalaisetkaan, mutta täällä on monia juttuja, joita en vieläkään tajua. Olen keräillyt näitä muistiin jo pitkään, osa on ajalta ennen koronaa ja jotkut asiat tuntuu pysyvän vaikka maailma muuten mullistuisikin.

No niin:


Koko perheen tivolit, joissa on hävyttömiä laitteita

Kuvittele semmoinen iso hauska vekotin, jossa lapset pyörii ja kiljuu riemusta. Kuvittele laitteen etupaneeli, jossa on valtava mauton maalaus naisesta verkkosukkahousuissa ja liian pienessä puserossa. Ei siis todellakaan mitään hienovaraista burleskiestetiikkaa vaan ihan hävytön meiniki. Kyläpäivät, markkinat, mitä näitä nyt on, stripparein koristellut huvipuistolaitteet ilmestyy paikalle. Tämäkö on sitä koko perheen hauskaa?

Kuvamateriaalia ei valitettavasti ole, koska tänä vuonna dorpsdag ja kaikki muukin oli peruttu. Kyllä nyt kelpaisi vaikka nämä tyttökalenteritason huvipuistolaitteet, kun vaan tapahtuis jotain.

 

Alakoulun pihalla soi täysillä teknoa

Alakoulun pihalla soi kaiuttimista musiikki, oikein kunnon jumputus. Eikö niillä mene kuulo? En ihmettele, että opettajat ovat eläkekiistojensa ohella vaatineet ammattinsa luokittelua melun takia raskaiden ammattien kategoriaan.

Erilaisissa ulkoilmatapahtumissa musa on myös usein ihan järkyttävän kovalla ja meikäläisten mielestä se musa on useimmiten ihan hirveetä. Mikään pakkohan sinne ei olisi mennä itseään kiusaamaan, mutta kyllähän ne munkki- ja olutkojut kiinnostaa.

Tämä älämölö on vähän omituista ottaen huomioon, ettei belgialaiset ole itse mitenkään kovaäänisiä julkisilla paikoilla, vaan kaikenlaista metelöintiä ennemminkin paheksutaan. Etenkin möykkäävät hollantilaiset, jotka tuntuu elävän ihan eri volyymitason maailmassa, heitä minäkin kyräilen kulmieni alta ja paheksun, mutta vain hiljaa mielessäni tottakai.

 

Ajokortit muropaketista

Ihan sama mistä päin maailmaa tulevien ihmisten kanssa juttelee, kaikki ovat samaa mieltä: belgialaiset ovat surkeita kuskeja. Täällä sai aikoinaan ajokortin postikonttorista, ja nämä ihmiset ovat sitten opettaneet lapsensa ajamaan ja niin edelleen.

Liikenneympyrä on tänne liian edistyksellinen konsepti ja usein yhtä kuin taas-arvoinen risteys. Olen useamman kerran meinannut jäädä pyörällä auton alle, kun menen ympyrässä kaikkien sääntöjen mukaan ja oikealta liittyy auto, joka meinaa vain ajaa siitä täysiä läpi.

 

Katujen surkea kunto

Kaikki tietää, että Hollannista Belgian puolelle ajaessa eron huomaa heti, mutta tämä ei rajoitu autoteihin.

Kerran näin, kun sähköpyörätuolilla liikkuva nainen kaatui suoraan jalkakäytävältä autotielle, koska katu oli niin kalteva ja kuoppainen, että hänen pyörätuolinsa vain liukui hallitsemattomasti rotvalliin ja kippasi siitä ajotielle. Saatiin hänet kyllä muiden paikalle osuneiden kanssa pystyyn eikä hänelle tullut onneksi mitään säikähdystä pahempia vammoja, mutta on se nyt hitto soikoon kumma ettei ihan totaalisen vinossa ja kuopalla olevia keskeisiä kävelyteitä saada edes jotenkuten kuntoon.

Kaiken kruunuksi yksi paikalle sattuneista henkilöistä oli paikkakuntamme pormestari. Meneer burgermeester, mitäs kunnanhallituksen ohjelmassa sanotaan esteettömyydestä?

 

Vanhuksille ei anneta paikkaa julkisissa ja muutenkin tönöttäminen joka paikassa muiden tiellä

Mitä tulee tuntemattomien ihmisten kanssakäymiseen ruuhkaisissa julkisissa tiloissa, niin belgialaiset tapaa yhdistää toimintaansa kaikki huonoimmat vaihtoehdot.

Suomalaisittain on tapana ihan oma-alotteisesti antaa tilaa ihmisille heti kun huomaat että joku yrittää päästä ohi. Ei välttämättä hoeta ihan koko ajan pardon, excuse me, pardon, mutta toisten henkilökohtaista tilaa kunnioitetaan sen verran, että tehdään tilaa ilman sen suurempaa numeroa. Jossain muualla maailmassa onkin sitten kohteliasta mumista koko ajan jotain ja ohi rynniminen mitään sanomatta olisi tosi tylyä, joten toiset huomioidaan ensin tällä ääneen pahoittelulla ja sitten annetaan tilaa.

Belgiassa saat sanoa montaa kertaa anteeks… anteeks… ANTEEKS HEI kurkkien jo ihmisen olan yli, sitten saat ensin vastaasi urpon tuijotuksen ja kun olet yhä tunkemassa ohi, se toinen laiskasti ja vaivalloisesti ottaa puolikkaan askeleen sivuun mutta jättää edelleen ostoskassinsa siihen kulkuväylälle.

Koronan myötä seniorikansalaisia näkyy julkisissa huomattavasti vähemmän, mutta ennen sai usein todistaa sitä, miten huterasti köpöttelevä ikäihminen saa hyvän aikaa yrittää pysyä pystyssä ja puristaa tolppaa rystyset valkoisina, ennen kuin joku luovuttaa istumapaikkansa.

En kärsi rattiraivosta, mutta kun jouduin vielä kulkemaan säännöllisesti sporalla, kiehuin usein ihmisraivosta. Onneksi kuljen nykyään lähijunalla, joka on täällä varsin siisti ja rauhallinen kulkupeli etenkin nyt kun hollantilaisten kaljoittelureissut Antwerpeniin ovat koronan myötä loppuneet.

 

+ 3 asiaa eli poikaystävän lisäykset listaan:

Belgialaiset ei kuulemma jaksa käyttää suojatietä. Vaikka kymmenen metrin päässä olisi suojatie, niin ihmiset jää tönöttämään tienvarteen just siihen mihin ne sattuu osumaan.

Spandex-ohjus-pyöräilijähullut. Näitä on nykyään melkein kaikkialla, mutta se yksi joka on edustanut heitä kaikkia viraali-ilmiönä, on mistäpä muualtakaan kuin Belgiasta. Antwerpenissa on kuulemma laitettu ihan omia nopeusrajoitusmerkkejä sähköpyöräilijöille.

Autojen pesu käsin sunnuntai-aamuna. Jos viikonloppuna on kaunis sää, niin naapurit rynnii pesusienien kanssa autojensa kimppuun. Kun vielä asuttiin talossa, niin joinakin aamuina meidän molemmat naapurit jo pesi autojaan samalla kun me vasta heräiltiin, eikä todellakaan kuuluttu jengiin.

Nämä asiat tulee varmaan riepomaan ja naurattamaan mua seuraavatkin viisi vuotta. Vastapainoksi lupaan vielä koota viisi ihanaa ja mahtavaa asiaa tästä hassusta epävaltiosta. Kiitti Belgialle tähän astisesta, varsin mukava elämä ollaan saatu tänne aikaiseksi joka tapauksessa <3

 

Kirjoita kommentti
tiistai, 12 tammikuun, 2021 by