All Posts By

Antwerpenin Anna

Somepaaston alku ja yksinkertaistettu arkirutiini

Olen nyt sillä tavalla onnellisessa tilanteessa, että mulla on tasainen ja suorittava mutta kiva vakiduuni, jossa viihdyn, eikä työt seuraa kotiin taikka valvota öisin.

Nyt kun kymmenen vuotta kestänyt sohellus opiskeluiden, osa-aikaduunien ja kielikurssien kombossa on hellittänyt ja arjella on melko tukevat raamit, tässä onkin ollut tilaa miettiä sitä, että millaista arkea olisi kiva ja hyvä ihmisen elää ja miten se kannattaisi toteuttaa.

Olin melkein koko kesän töissä, joten en edes kärsinyt mistään lomaltapaluubluesista. Silti syksy lävähti oikein avarilla naamaan heti syyskuun ensimmäisenä. Flunssakin iski. Yhtenä aamuna kaivoin esiin päälle puettavan viltin eli jättikokoisen, paksun villatakkini jota käytän talvisin kotona koko ajan, ja mietin, että tästä se nyt alkaa, pitkä ja pimeä talvi.

Miten tästä ihminen taas selviää?

Olen päättänyt, että nukkumalla. Unesta en enää tingi satunnaisia aamuvuoroviikkoja lukuunottamatta, jolloin pitää herätä viideltä. Muuten pyrin nukkumaan vähintään kahdeksan tuntia yössä ja viittaan kintaalla kaikille, jotka sanoo että kyllähän sitä pärjää kuudenkin tunnin yöunilla. Pärjää ehkä joo, mutta mitäs elämää se sellainen on?

Unesta on tullut ykkösprioriteettini, ja siihen on vaikuttanut myös yksi supermielenkiintoinen kirja, Matthew Walkerin Miksi nukumme – Unen voima.  Kirja avaa unen älyttömän laaja-alaisia vaikutuksia ihmisen terveyteen, hyvinvointiin ja kognitiivisiin kykyihin ja on ihana tietää, että oma priorisointini on täysin perusteltua. Olen aina tiennyt tarvitsevani ”paljon” unta voidakseni hyvin (vähintään 8h, välillä 9-10h) mutta olenkin ihan normaali enkä mikään unikeko.

Kirjassa annetaan monia konkreettisia neuvoja unihygienian parantamiseen, mutta ykkösohje on nousta ylös aina samaan aikaan. Se on minusta kaikista vinkeistä haastavin toteuttaa, kun töiden alkamisaika vaihtelee ja haluaa silti nukkua riittävästi. Muuten olen kyllä tiennyt koko ajan, mistä ottaa aikaa nukkumiselle ja muille perusasioille, mutta vei oman aikansa ryhtyä toimeen. Aloitin äskettäin somepaaston.

Ensin ajattelin ruutuajan vähentämistä unen kannalta, mutta kuuntelin äänikirjana Cal Newportin Digital Minimalism: On living better with less technology ja aloin miettiä puhelimella roikkumistani enemmänkin. Se on 80-prosenttisesti pelkkää aivotonta scrollailua. En edes ole superaktiivinen somessa, mutta silti kirjan ehdottama kuukauden mittainen detox esimerkiksi Instagramista kuulosti aika pitkältä ja vaikealta, ja juuri siksi tosi tarpeelliselta.

Nyt olen ollut kuukauden melkein kokonaan ilman Facebookia ja Instaa, jotka poistin puhelimesta kokonaan. Nettiselaimen piilotin puhelimen viimeiselle välilehdelle. Ensimmäisen kolmen päivän aikana peukalo hakeutui neuroottisesti etsimään Instan kuvaketta. Parissa illassa olin sijaistekemisenä lukenut yhden kirjan ja järjestänyt vaatekaappini.

Viikossa ajattelu alkoi vähän muuttua: olin suunnitellut kirjautuvani Instaan viikon tauon jälkeen tarkistaakseni, onko tullut viestejä, mutta ei kerta kaikkiaan enää huvittanut. Oli muuta tekemistä.

Tilalle ei ole tullut mitään ihmeellistä, vaan pieniä hyviä juttuja: keittiön nopea iltasiivous, että sinne on mukavampi tulla aamulla keittämään kahvia. Paluu astetta huolellisempaan ihonhoitorutiiniin. 15-20 minuuttia aamukahvia kirkasvalolampun ääressä, jonka muistin kerrankin ottaa esiin ennen joulukuuta. Paljon äänikirjoja. (Tällä hetkellä kuuntelen Stephen Fryn lukemia Harry Pottereita, jotka olen lukenut aikoinaan silloin, kun ne ilmestyivät suomeksi. On ihan uskomattoman nautinnollista palata ja upota takaisin siihen maailmaan todella pitkästä aikaa!)

Digital minimalismissa ehdotetaan kuukauden tauon jälkeen sovellusten harkittua käyttöönottoa, mikäli niitä edelleen haluaa käyttää, niin että ne palvelevat sinua parhaalla mahdollisella tavalla. Olen kuluneen kuukauden aikana kirjautunut tileilleni kahdesti selaimella ja viettänyt niissä yhteensä noin 15 minuuttia, ja on selvää, mihin niitä tulevaisuudessa käytän: pelkkään yhteydenpitoon ja läheisten ihmisten kuulumisten seuraamiseen.

Kaikki muu saa mennä.

28

Jo 28 vuotta vai vasta 28?

Ei sillä väliä. Tuntuu, että viime aikoina elämässä on naksahdellut erikokoisia nikamia.

Juhlin synttäreitäni jo etukäteen festareilla, ja vietimme kokonaisen  viikonlopun Pukkelpopissa. Ennen festareille lähtöä allekirjoitin työsopimuksen vuodeksi, ensimmäisen täysipäiväisen kuukausipalkkaisen työsopimukseni koskaan, ja mietin, että johan tässä on ehdittykin haahuilla. Ihan hyvä painaa vähän enemmän duuniakin välillä.

Festariviikonloppu meni omassa kuplassaan, ja mietin paljon ja tyytyväisenä sitä, miten leppoisaa elämä on. Että homma alkaa olla ihan hanskassa, mutta onneksi ei ole tämän suurempia vastuita elämässä.

Suuria riemuja seuraa joskus vuoroaalloissa surut.

Seuraavalla viikolla tuli uutisia Suomesta. Isoäitini nukkui pois 99-vuotiaana.

Olen ajatellut paljon sitä, miten olimme kahdestaan maalla ja hän kysyi mitä jos tehtäisiinkin päivälliseksi lettuja ja niitä paistettiin niin paljon, että saatoin hiipiä yöllä hakemaan lisää ja laitoin niin paljon sokeria, että hampaissa rouskui.

Aina paistoi aurinko ja keittiön ikkunalla surisi kärpänen.

Täällä kesä kääntyi syksyyn melkeinpä sillä sekunnilla, kun syyskuu saapui. Elokuun viimeisenä iltana istuimme ulkona ja yhtäkkiä kävi hirveä tuuli, joka vei lämmön mennessään. Yleensä kesän tuntee hiipuvan hissukseen, nyt tuntui siltä kuin joku olisi napsauttanut sormiaan ja sanonut, että se on ohi nyt. Syyskuun ensimmäisenä ilma tuntui jo erilaiselta.

Joinain päivinä istun sohvalla koittamassa kirjoittaa jotain, pyyhin pois ja kirjoitan jotain muuta.

Sitten katson mitä hän kirjoitti, itken ja nauran Nunnun muistelmat käsissäni ja miten kiitollinen olenkaan jokaisesta kesästä, jokaisesta Sinisestä unesta jonka hän lauloi iltaisin, kaikista tarinoista joita kuulin ja kaikesta siitä rakkaudesta.

Ensimmäisen puutarhakesän opetuksia

Tekeminen on usein tärkeämpää kuin lopputulos. Tulee kylmiä öitä taikka kuumaa ja kuivaa, luultavasti juuri silloin kun olet unohtanut taimiruukut ulos. Älä siis raada liikaa vaan tee sopivasti, niin että se on mukavaa. Jos unohtaa tomaatintaimet viikonloppureissun ajaksi pimeään huoneeseen tai salaatintaimet suoraan paahteeseen, niin on parempi ettei niiden takia ole valvonut öitä.

Nauti kuitenkin lopputuloksesta täysin rinnoin ja hyödynnä satoa heti. Älä jää säästelemään ja odottelemaan. Valtava salviapuska ei kukoista ikuisesti. Vedä varhaisperunaöverit. Syö vadelmat suoraan puskasta.

Hyväksy aikasi rajallisuus. Vaikka sieluun sattuukin, kun kirsikka yllättää jättisadolla etkä mitenkään ehdi poimia ja säilöä kuin häviävän pienen osan, älä pode huonoa omaatuntoa siitä, että luonto yllätti.

Hyväksy epäonnistumiset. Sitten kun saat lopulta tehtyä kaksi purkkia kirsikkahilloa ja ne molemmat homehtuvatkin kuukauden sisällä, heitä ne paskat tölkit pois oppirahoina ja yritä joskus myöhemmin uudestaan.

Ota vastaan ja kokeile reippaasti. Työkaverilta saadut thaikurpitsan ja melonin taimet saattavat yllättää villiintymällä ennätyshelteissä.

Joitakin taisteluita ei voi voittaa, mutta ne on käytävä silti. Tämä vuohenputken tarjoama oivallus pätee myös esimerkiksi kotiloihin. Ei täydellistä voittoa, mutta niskan päälle voi päästä.

Kaikkein tärkeintä puutarhahommissa on kuitenkin mukava tuoli, jossa juoda inkiväärilimpparia ja lukea. 

Meidän koti ja dorpslevenin ihanuus

Tämä meidän nykyinen koti on opettanut mulle vaikka mitä, mutta selkeinpänä varmaan sen, miten epäkaupunkilainen olenkaan. Käyn mielelläni kaupungilla töissä, mutta on ihana päästä sieltä aina takaisin dorpslevenin eli kyläelämän rauhaan.

Ikuinen espoolainen siis. Olen kyllä tuntenut aina oloni hyväksi, missä olenkaan asunut – ehkä ainoana poikkeuksena tähän HOASin solukämppä Sitratorin kupeessa Kannelmäessä. Mulla oli siihenkin kyllä positiivinen asenne, mutta aika nopeasti muutettiin poikaystävän kanssa yhteen eikä se rasvan ja homeen peittämä solu mua ainakaan hidastanut. 1980-lukulainen opiskelijakaksio oli sen jälkeen luksusta ja muistelen Länsi-Pasilan aikoja lämmöllä <3

Bölestä me muutimmekin suoraan Belgiaan eli olen välttänyt kokonaan markkinahintaisen vuokrakämpän etsimisen kurimuksen Helsingissä. Monta vuotta sitten en nimittäin ollut vielä perillä espoolaisuuteni syvyydestä ja mun pitkäaikainen haaveeni oli asua keskustassa, ja Antwerpenissa tämä oli mahdollista.

Niin kuin olen aiemmin kertonut (Vuokra-asumisesta Antwerpenissa ja Belgiassa ylipäätään), vuokrat on täällä alemmat kuin Helsingissä ja keskusta-asuminen onnistui ilman, että ihan joka penni meni asumiseen. Okei, ei meillä jäänyt ensimmäisenä vuotena mitään säästöönkään, mutta asia on sittemmin korjattu ja oli se kyllä sen arvoistakin!

Parin vuoden jälkeen tuli kuitenkin semmoinen olo, että oiskohan tää jo tässä. Unelmien täyttyessä syntyy uusia, ja seuraavaksi haaveena olikin piha.

Tässä pikku talossa loksahti kohdilleen niin voimakas kodin tunne, etten ole kokenut moista aiemmin. Kaiken lisäksi meidän vuokranantajat on tosi mukavia ja tuntui, että tästä saa tehdä omansa, vaikka vuokralla ollaankin. Naapuritkin on jees.

On täällä myös huvittavia elementtejä, joita en tietenkään itse valitsisi, mutta ne tuntuvat kuuluvan tämän talon luonteeseen. Esimerkiksi kylppärissä on oven yläpuolella sellainen kipsienkelivalos, jossa pullea pikkuenkeli kutittaa toista mahasta. Se on ihan kamala, mutta mua naurattaa kun ajattelenkin sitä ja se nyt vaan kuuluu tänne. Keittiössä on sellaisia retroja Toscana-henkisiä koristelaattoja viinirypäleineen.

Kodin tunne on syntynyt jostain ihan muusta kuin yksityiskohtien täydellisyydestä. Siitä, että tuntuu mukavalta laittaa ruokaa, kutsua ihmisiä kylään, pystyä lepäämään ja kirjoittamaan, olla vain. Ja joka ikinen kerta, kun kesken ruuanlaiton menen ulos hakemaan jotakin yrttilaatikostani, tunnen hurjaa iloa.

Täällä on luontoa, isoja puistoja ja ylipäätään vihreää niin vähän, että helposti siinä alkaa kaivata omaa pientä vihreää keidasta. Kesällä epäkaupunkilaisuuteni vain korostuu, olenhan viettänyt lapsena kaikki kesälomani maalla. Kävelimme juuri yksi lauantai-ilta vanhoilla kotikulmillamme ja mietin ääneen, että jestas mikä meno ja meteli.

Käyn helposti vähän ylikierroksilla, ja nykyään tiedän, että tarvitsen paljon rauhoittumista. Vapaapäivinäni en useimmiten halua lähteä yhtään mihinkään pihaa kauemmas. Kaupunkielämä oli aivan mainiota oman aikansa, mutta kyllä tämä vain sopii paremmin. Kuopsuttelu, kitkeminen ja muu touhuaminen nollaa ihanasti pääkopan ja tässä on alkanut kehittyä taas uusia haaveita isosta hyötypuutarhasta, kasvihuoneesta ja ties mistä…

Mutta nyt nautin tästä.