”Haluaisitsä muuttaa Suomeen?”

Kysymys tuli viime syksynä ihan puskista, enkä osannut sen jälkeen enää muuta ajatellakaan.

Olemme aina puhuneet, että muutamme takaisin Suomeen sitten joskus. Tarkoituksena oli asua Belgiassa vielä melko pitkään ja olimme jo aikeissa ostaa oman talonkin täältä.

Sitten selvisi, että voisimme kyllä työkuvioiden puolesta lähteä takaisin aiemminkin. Asia kyllä järjestyisi, jos niin haluttaisiin. Kun tämä iski tajuntaan, innostuin niin, etten pystynyt enää päästämään ajatuksesta irti. Mielessäni laukkasi paluumuuton tuomat mahdollisuudet, etenkin se että voisin mennä opiskelemaan Suomessa jotain, mikä on kielen takia tuntunut täällä liian ylivoimaiselta, puhumattakaan kaikesta muusta.

Voisin ajella viikonlopuksi vanhempieni mökille,

osallistua kummilapsieni synttäreille,

lojua siskoni sohvalla miettimässä, mikä musta tulee isona.

Olin hirmuisen helpottunut ja toiveikas. Ehkä kaipasinkin juuri tätä. Tunteiden puuska oli kirjava ja riemukaskin, ja pohjavesistä plumpsahti pintaan kaikenlaista, kuten kova koti-ikävä.

Päätimme ottaa käytännön toteutuksen kanssa ihan iisisti eikä meillä ollut mitään spesifiä aikataulua tai kiirettä lähteä juuri siltä istumalta, mutta ajatus laukkasi silti. Mitä minä haluaisin tehdä? Mitä voisin opiskella? Olin miettinyt asiaa jo 12 vuotta, ja yhtenä iltana lamppu syttyi päässä ja keksin hakukohteen, joka oli kohtuullisen realistinen. Varsinainen hakeminen meni tänä keväänä muista syistä vähän metsään, mutta kokeillaan ensi vuonna sitten uudestaan.

Miksi sitten takaisin?

Korona-aikana elämästä karsiutui todella suuri osa kaikesta hurlumheista ja jäljelle jäi vain arki. Ja ollaanhan me näiden Belgian-vuosien aikana vähän rauhoituttu, vaikka kotona kökittyjen vuosien jälkeen poltteleekin päästä festareille ja reissuun.

Meidän arki on tosi mukavaa, mutta kun se on lähinnä sitä, alkaa miettiä, miksei eläisi siellä, missä sen arjen voi jakaa perheen ja ystävien kanssa. On niin kova kaipuu oman jengin luokse, että se ylittää jopa kammoni Suomen pitkää, pimeää talvea kohtaan.

Mitä helvettiä me ollaan tekemässä, mietin, kun pyöräilen keskitalvella aurinkoisessa plussakelissä villakangastakissa ja tennareissa ja tiedän Suomessa olevan jo hämärää, loskaista ja lumista. Mitä järkeä lähteä takaisin sinne jumalattoman karuun Pohjolaan! Hulluutta!

On sellainen enteilevä tunne, ettei voi olla ihan sataprosenttisen tyytyväinen enää koskaan missään, ja siinä mielessä ulkomaille muuttaminen oli ehkä typerin veto ikinä. Mutta samaan aikaan se oli paras päätös koskaan enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Kaipuu tiettyjä asioita kohtaan tulee olemaan kova, mutta niin on myös arvostus niitä juttuja kohtaan, jotka saa takaisin.

Ostan sitten isomman kirkasvalolampun ja Pomarit.

Tätä kaikkea miettiessä elämä on ollut omituisessa välitilassa ja kevät oli sekava (niin kuin ne nykyään aina, en odota keväältä enää muuta.) Töissä oli hankalaa. Euroopassa alkoi sota. Epävarma maailmantilanne sai hetkeksi himmailemaan isojen elämänmuutosten kanssa.

Fiilis on kuitenkin koko ajan ollut vahvasti että heippa Belgia, tää on nyt nähty. Kaikki käytännön asiat on vielä ihan auki, mutta suunta on selvä. On tullut aika palata kotiin.