En oikein tiedä, miksi en ole saanut kirjoitettua mitään. Ihan kuin olisin odottanut kaiken varalta vielä hetken ja sitten kuukausia, että elämässä tai maailmassa tuleekin vielä muutos parempaan tai pahempaan.

Kevät, kesä, syksy. Tuli aina uusi vuodenaika ja muutos johonkin suuntaan, enkä aina edes tiennyt, mihin. Kirjoitin monta luonnosta, jotka jätin julkaisematta. Jos kirjoitin iloisista asioista, pelkäsin että kohta lentää paska tuulettimeen, ja jos kirjoitin valjummista fiiliksistä, ajattelin että kohta kaikki on taas hauskemmin ja olen valittanut turhaan.

Kevät oli oikeastaan melko hirveä eikä siinä ole paljoa muisteltavaa: tuli räntää ja rakeita ja koronarajoitukset oli yhtä sekoilua.

Yksi valopilkku oli puolen viikon reissu Valloniaan, jossa ulkoiltiin päivät ja illat lilluttiin ulkoporealtaassa (sittemmin osa alueesta ja monet kylät ovat valitettavasti olleet ihan romuna kesän tulvakatastrofin jäljiltä, ihan kuin koronassa ei olisi ollut jo tarpeeksi kurimusta.)

Kesä oli todella sateinen, mutta mieleen ovat jääneet lähinmä ihanat hellejaksot.

Sielu heräsi eloon auringon paahteessa, pelargonit kukkivat ja oregano villiintyi. Elämä vapautui, saimme rokotuskutsut ja lopulta rokotteet, Flanderissa ravintolat aukesivat. Suomi pelasi Belgiaa vastaan jalkapallon EM-kisoissa ja me olimme Suomen lipun kanssa katsomassa peliä yhdessä lempibaareistamme.

Sydän on täysi, sanoi ystävä yhden meidän terassilla vietetyn helteisen viikonlopun jälkeen. Emme olleet nähneet kahdeksaan kuukauteen.

Loppukesästä olin kolme viikkoa kesälomalla ja pääsin ihan helvetin pitkältä tuntuneen vuoden jälkeen viimein Suomeen.

Kävimme yhden yön visiitillä Lahdessa, poikaystävän synnyinkaupungissa, johon mulle oli lupailtu ns. romanttista viikonloppureissua jo varmaan seitsemän vuoden ajan. Ja kyllähän Lahti oli mesta paikka. Olimme Olavi Uusivirran keikalla ja livemusa ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen oli suorastaan ekstaattinen kokemus.

Täytin kolmekymmentä vuotta ja vietin ihanat synttärit mökillä perheen ja kaverien kanssa. Grillattiin, saunottiin ja valvottiin yömyöhään nuotiolla, ja se kaikki oli juuri sitä mitä olin kaivannut koko vuoden.

Kun palasimme kaupunkiin, tapasimme joitakin ystäviä ensimmäistä kertaa lapsineen ja ihmettelimme pienten skidien ja lastenvaunujen määrää Kalliossa. Ollaan nyt siinä iässä ja tilanteessa, että todella monet meidän ystävistä Suomessa on joko raskaana tai saaneet just vauvan. On ihan älyttömän suloista ja hauskaa tavata jonkun lapsi ensimmäistä kertaa ja miettiä, että vitsi, teillä on nyt messissä tällainen ja me saadaan seurailla sen elämää alusta saakka.

Niin paljon iloa ja yhdessäoloa. Rapujuhlia, lounaita, sienimetsää, illallisia, kävelyitä, oluita, kakkukahveja, lautapelejä.

Aika meni hirveän nopeasti ja viimeisenä iltana huomasin, että jotain on patoutunut möykyksi sisälle. Valvoin levottomana ennen aikaista aamulentoamme kotiin ja tuntui ihan hirveältä lähteä, kun en tiennyt, koska olen tulossa seuraavan kerran takaisin.

Olin odottanut tätä kaikkea vuoden, ja nyt se oli taas ohi. Menin suihkuun ja itkin siellä koko koronavuoden vitutusta ja ikävää ulos systeemistäni, suoraan lattiakaivoon.

Kun palasimme kotiin, oli iltapäivä ja täydellinen kesäkeli, syyskuussa. Belgia tuntui lohduttavan minua sanoen, että kyl mä tiiän että nyt on vähän rankkaa, mutta tässä olis 26 astetta lämpöä, tuntuuko vähän paremmalta?

Tuntuihan se.

Seuraavana viikonloppuna lähdimme ulos, kaverikin täytti kolmekymmentä, ja minulla soi päässä se Snow Patrolin biisi jossa lauletaan

I love this city tonight,  

I love this city always.