Kuluneen talven kuulumiset

Olen elänyt loppuvuodesta kahta ihan erilaista talvea.

Marraskuu meni lockdownissa ja se oli ehkä vähiten hirveä marraskuu ikinä. Ei voi sanoa, että se olisi ollut jotenkin erityisen ihana eikä sitä tässä tavoiteltukaan, kyseessä on kuitenkin marraskuu, mutta astetta siedettävämpi on jo hieno juttu, kun on kyse tästä vuodenajasta.

Kauppojen lockdown kesti tällä kertaa kuukauden. Oltiin viikko töissä suljetuin ovin ja sitten jäin kolmeksi viikoksi kotiin. Ajoitus oli suorastaan ihmeellinen, siis että pimenevänä aikana sai kerrankin levätä ja nukkua niin paljon kuin haluaa. Eipä tulisi muuten vaan mieleen pitää kolmea viikkoa lomaa marraskuussa.

Tällä kertaa pidin myös vähän parempaa huolta itsestäni kuin viime lockdownissa. Kävin melkein joka päivä kävelyllä, ja välillä tein 10-14 kilometrin lenkkejä ja joskus hitaan puolituntisen lähipuistossa. Pidin kiinni ihonhoidosta. En vajonnut kokonaan siihen kevään kaltaiseen henkiseen sohjoon, jossa kaikki rutiinit häviää.

Koko ajan oli sellainen tunne, ettei tästä lockdownista tule kovin pitkä, joten otin rennosti ja aloin jo jouluttaa. Teetin joulukranssin, tilasin Fazerilta laatikollisen joulunameja, ripustin joulukoristeet portaiden laitaan ja odotin malttamattomana joulukuusta, ostin kassillisen glögiä, katsoin jouluelokuvia ja kasasin joulusoittolistaani.

Onneksi ehdin fiilistellä rauhassa koko marraskuun, koska lockdownin aikainen leppoisuus oli joulukuussa enää kaukainen muisto vain.

Kun kaupat taas aukesivat, tuntui että tästä alkaa vain lähtölaskenta kolmanteen lockdowniin. Täällä on edelleen suosituksena mennä ostoksille yksin, mutta sitä ei kyllä noudata juuri kukaan. Ihmisten korona- ja joulustressisekoilut yhdistettynä pistivät huumorintajun koetukselle enemmän kuin mikään aiemmin ja olin onnellinen, että pystyn tekemään töitä tarvittaessa rutiinilla ilman sen kummempaa stressiä.

Joulu oli yltäkylläinen ja ihana, uusi vuosi pienimuotoinen mutta railakas.

Vaikka tämä vuosi olikin vähän tämmöinen, niin meillä on kaikki hyvin.

Tässä vuodenvaihteessa meillä tuli myös täyteen viisi vuotta Belgiassa. Se tuntuu ihan käsittämättömältä ottaen huomioon, että muuttopäätös tehtiin suht kevyesti saatesanoin no jos siellä on parin vuoden päästä ihan kamalaa niin ainahan sieltä pääsee takaisin!

ja yhtäkkiä olen melkein kolmekymppinen ja ei ole vielä pitkään aikaan aikomusta muuttaa takaisin.

Belgiassa ollaan kyllä muutettu jo useaan otteeseen ja nykyinen asuntomme, numero 3, on toivottavasti meidän viimeinen vuokrakoti ennen kuin alamme katsella omaa – mikä oli mulle silloin viisi vuotta sitten asuinmaasta riippumatta niin kaukainen asia, etten ajatellut vielä säästämistä ollenkaan ja asuntolaina oli yhtä absurdi ajatus kuin vakituinen työpaikka.

Vaikka tarkoituksena on ostaa kämppä ja asua Belgiassa vielä pitkään, yksi koronavuoden aikana kypsyneistä ajatuksista on, että en luultavasti halua kuitenkaan asua loppuelämääni ulkomailla. Aiemman ”en tiedä, ehkä loppuelämä täällä, ehkä muualla, ehkä Suomessa, who knows”-arvailun on korvannut voimakas tunne siitä, että ennen pitkää palaamme vielä kotiin.