Aiemmin kirjoitin kevätväsymyksestä ja miten arvelin ehkä väistäväni sen tänä vuonna, mutta toisin kävi.
Julma huhtikuu kotona teki temput, ja perinteinen mikään ei huvita-kevätväsymykseni on eskaloitunut pahimmaksi sitten neljän vuoden takaisen kevään, jolloin olimme juuri muuttaneet Belgiaan. Kuukauden kotona olon jälkeen mieleni tuntui vain luovuttavan: en jaksa enää skarpata ja pysyä touhukkaana. Pitkäaikainen toimettomuus on ennenkin osoittautunut olotilaksi, jossa en todellakaan kukoista. Näköjään yksi kuukausi on kriittinen rajapyykki siihen, kuinka kauan voin olla jouten menettämättä arkista elämänhallintaani.
Monta päivää meni niin, että katsoin Netflixiä aamusta iltaan, tai oikeastaan iltapäivästä aamuyöhön. Yhtenä päivänä makasin koko päivän tabletti kainalossa hämärässä makkarissa avaamatta verhoja ja söin vain mustikoita, hapankorppuja ja karkkia. (Fazerin nettikauppa toimittaa ulkomaillekin ja ensimmäinen tilauksemme oli… runsas.)
Sitten tuli uutinen, että kaupat saattavat avata ovensa 11. toukokuuta, jos koronakäyrä laskee siihen mennessä tarpeeksi. Voisi luulla, että tämä olisi piristänyt, mutta väsynyt mieli reagoikin ahdistumalla. Olotilat ovat olleet ihan sekavat, samaan aikaan tiedän miten joutenolo pahentaa mielialaani sitä enemmän, mitä pidemmälle se jatkuu, mutta töihinpaluukin tuntuu kaiken jälkeen ja yhä poikkeuksellisen tilanteen vallitessa ahdistavalta. Omat tunteet ärsyttävät, kun mikään ei käy ja kaikki tuntuu hankalalta.
Yhtenä päivänä palaan kuitenkin keittiöön ja teen banaanileipää ja mysliä. Seuraavana alan viimein hoitaa jumiin jäänyttä sähkösopimusasiaa, joka myös muistuttaa mua ensimmäisestä keväästä täällä, kun vasta tutustuin belgialaiseen tapaan hoitaa asioita ja meinasin tulla hulluksi. Yleensä belgialaiset omituisuudet menee olankohautuksella, mutta viime viikkoina mua on myös ärsyttänyt moni pikkuasia, ja se johtunee vain yleisestä turhautumisesta.
Yhtenä iltana terassilla poikaystävä sanoo: nää linnut kuulostaa ihan niiltä samoilta joita kuulee aina kesän aamuöinä Suomessa. Istun hiljaa, kuuntelen ja koti-ikävä iskee. Ei ole mitään tietoa, koska pääsemme seuraavan kerran Suomeen, koska eihän sitä vielä tiedä millainen tilanne on, kun meillä on seuraavan kerran lomaa ja onko matkustaminen silloin suositeltavaa.
Meidän piti lähteä sinne vapuksi, itse asiassa juuri tänään, ja tämän piti olla ensimmäinen vappu Suomessa ulkomaille muuton jälkeen. Ehkä ensi vuonna sitten. Lohdutuksena tilasin lempiravintolastamme kolmen ruokalajin menun kotiinkuljetuksella. Haen kohta viiniä lähikaupasta, siivoan vähän, pesen hiukset ja ehkä jopa laittaudun nätiksi.
Onhan kohta kuitenkin vappu. Tulkoonkin haikea sellainen, kun en päässytkään katsomaan ystäväni koiranpentua ja vetämään yo-lakkia päähän muiden kanssa, mutta jonkinlaisen vapun ajattelin silti viettää vaikka hampaat irvessä, noin niin kuin vastalauseena omalle lamaannukselleni.
Nyt en jaksa ajatella pidemmälle. Keskityn näihin päiviin, mitä haluan syödä ja juoda ja pukea. Katsotaan kaikkea muuta taas sitten myöhemmin.
2 Comments
On tää kyllä kummallista aikaa. Multakin peruuntui alkukesän lento Suomeen ja tässä epätietoisuudessa eläminen tuntuu ajoittain tosi raskaalta. Välillä on parempia päiviä ja toisinaan ahdistus ja koti-ikävä painaa päälle musertavan lujaa. Tsemppiä sinne ja kiva kun jaksat kirjoitella:)
Kiitos, samoin tsemppiä sinne! Tuntuu kyllä omituiselta kun mitään ei voi suunnitella, mutta tällä mennään toistaiseksi 🙂