Olin syksyllä yhden pitkän viikonlopun Suomessa ja muutaman päivän uudestaan joulun aikaan.
Syyskuussa Keski-Suomessa oli kylmä, niin paljon kylmempi kuin Antwerpenissa silloin, että tunsin koko ruumiillani olevani kaukana ja se oli sillä hetkellä oikein hyvä tunne: kuusi astetta ja rapisevan kuiva ilma, joka kutittaa nenää. Viikkoa aiemmin kotona olimme vielä grillanneet ja syöneet ulkoa, nyt sieraimia nipisteli, taivas oli maailman kirkkaimman sinininen ja tunsin pientä koti-ikävää siitä, etten pääse tänne, näihin maisemiin noin vain.
Tiedän voivani siirtää tunteen erilaisilla projekteilla ja pitämällä itseni kiireisenä, mutta ehkä olisi parempi antaa sen tulla.
Silloin syksyllä koti-ikävä tuntui asettuvan kevyenä jonnekin pieneksi hiljaiseksi seuralaiseksi yhdessä toisenlaisen ikävän ja surun kanssa, olinhan tullut hautajaisiin, mutta silti onnellinen päästessäni Suomeen pitkästä aikaa.
Ajattelin aikoinaan ulkomaille muuttaessani, että jossain vaiheessa saattaa tulla ihan hirvittävä koti-ikävä, mutta se ei olekaan koskaan ollut sellaista repivää tuskaa jonka voisi kärsiä kerralla oikein kunnolla, vaan edelleen pientä haikeutta, ja yhä, jokaikisen reissun jälkeen, huonoa omaatuntoa siitä, ettei kaikkien kanssa ehdi viettää niin paljon aikaa kuin haluaisi.
Syksyn mittaan odotinkin joulua ihan hirveästi, enemmän kuin vuosiin, ja joulu olikin aivan ihana.
Huomasin myös, että seuraava visiitti täytyy olla aina suunnitteilla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampaa on sanoa: en tiedä yhtään koska tullaan seuraavan kerran.
Suomen pimeys tuli pitkästä aikaa vähän järkytyksenä, enhän ollut käynyt siellä talviaikaan kahteen vuoteen ja olin vähän päässyt unohtamaan, millaista on keskitalven loputon hämärä pilvisinä päivinä ja miten matalalla aurinko on.
Innostuin kyllä, kun tapaninpäivän päätteeksi satoi vähän lunta, mutta se riitti. Belgian helppo, leuto talvi sopii mulle oikein hyvin. Välillä täällä tuntuu satavan ihan koko ajan, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna pohjoisen pimeyteen.
Meidän Suomen-reissuihin kuuluu joka kerta myös markettien käsittämättömien aukioloaikojen ja valikoiman taivastelu. Aina kun pääsen Prismaan, tuntuu siltä kuin tulisin visiitille jostain Neuvostoliitosta. (Pari viikkoa sitten kävimme kolmessa eri ruokakaupassa löytääksemme kaiken haluamamme, ja kauppalista puhelimessani on jaettu osioihin sen mukaan, mistä saa mitäkin. Kolmannen kaupan pihalla mietin hetken, että oispa Prisma.)
Kun taas puhutaan asumisesta, asuntojemme vuokrahinnat saavat yleensä suomalaisissa aikaan huokauksen: niin halpaa! Kun kerron työkavereilleni paljonko maksetaan vuokraa, he ihmettelevät: onpa teillä kallis kämppä. Mutta belgialaisille kaikki tuntuu olevan kallista, jos se ei ole suunnilleen ilmaista.
Ajatella, että täällä on mennyt jo neljä vuotta. Päivänvalo ja asumisesta käteen jäävä raha kyllä helpottaa elämää aika lailla, mutta mikään ei kyllä kompensoi sitä, että niin monet rakkaat on niin kaukana.
En vaihtaisi ulkomaille muuttoa mihinkään muuhun, tähän elämään vain kuuluu tämäkin tunteiden kirjo ja sen on parempi antaa välillä tulla niin kuin kaiken muunkin.