Monthly Archives

kesäkuu 2019

Meidän koti ja dorpslevenin ihanuus

Tämä meidän nykyinen koti on opettanut mulle vaikka mitä, mutta selkeinpänä varmaan sen, miten epäkaupunkilainen olenkaan. Käyn mielelläni kaupungilla töissä, mutta on ihana päästä sieltä aina takaisin dorpslevenin eli kyläelämän rauhaan.

Ikuinen espoolainen siis. Olen kyllä tuntenut aina oloni hyväksi, missä olenkaan asunut – ehkä ainoana poikkeuksena tähän HOASin solukämppä Sitratorin kupeessa Kannelmäessä. Mulla oli siihenkin kyllä positiivinen asenne, mutta aika nopeasti muutettiin poikaystävän kanssa yhteen eikä se rasvan ja homeen peittämä solu mua ainakaan hidastanut. 1980-lukulainen opiskelijakaksio oli sen jälkeen luksusta ja muistelen Länsi-Pasilan aikoja lämmöllä <3

Bölestä me muutimmekin suoraan Belgiaan eli olen välttänyt kokonaan markkinahintaisen vuokrakämpän etsimisen kurimuksen Helsingissä. Monta vuotta sitten en nimittäin ollut vielä perillä espoolaisuuteni syvyydestä ja mun pitkäaikainen haaveeni oli asua keskustassa, ja Antwerpenissa tämä oli mahdollista.

Niin kuin olen aiemmin kertonut (Vuokra-asumisesta Antwerpenissa ja Belgiassa ylipäätään), vuokrat on täällä alemmat kuin Helsingissä ja keskusta-asuminen onnistui ilman, että ihan joka penni meni asumiseen. Okei, ei meillä jäänyt ensimmäisenä vuotena mitään säästöönkään, mutta asia on sittemmin korjattu ja oli se kyllä sen arvoistakin!

Parin vuoden jälkeen tuli kuitenkin semmoinen olo, että oiskohan tää jo tässä. Unelmien täyttyessä syntyy uusia, ja seuraavaksi haaveena olikin piha.

Tässä pikku talossa loksahti kohdilleen niin voimakas kodin tunne, etten ole kokenut moista aiemmin. Kaiken lisäksi meidän vuokranantajat on tosi mukavia ja tuntui, että tästä saa tehdä omansa, vaikka vuokralla ollaankin. Naapuritkin on jees.

On täällä myös huvittavia elementtejä, joita en tietenkään itse valitsisi, mutta ne tuntuvat kuuluvan tämän talon luonteeseen. Esimerkiksi kylppärissä on oven yläpuolella sellainen kipsienkelivalos, jossa pullea pikkuenkeli kutittaa toista mahasta. Se on ihan kamala, mutta mua naurattaa kun ajattelenkin sitä ja se nyt vaan kuuluu tänne. Keittiössä on sellaisia retroja Toscana-henkisiä koristelaattoja viinirypäleineen.

Kodin tunne on syntynyt jostain ihan muusta kuin yksityiskohtien täydellisyydestä. Siitä, että tuntuu mukavalta laittaa ruokaa, kutsua ihmisiä kylään, pystyä lepäämään ja kirjoittamaan, olla vain. Ja joka ikinen kerta, kun kesken ruuanlaiton menen ulos hakemaan jotakin yrttilaatikostani, tunnen hurjaa iloa.

Täällä on luontoa, isoja puistoja ja ylipäätään vihreää niin vähän, että helposti siinä alkaa kaivata omaa pientä vihreää keidasta. Kesällä epäkaupunkilaisuuteni vain korostuu, olenhan viettänyt lapsena kaikki kesälomani maalla. Kävelimme juuri yksi lauantai-ilta vanhoilla kotikulmillamme ja mietin ääneen, että jestas mikä meno ja meteli.

Käyn helposti vähän ylikierroksilla, ja nykyään tiedän, että tarvitsen paljon rauhoittumista. Vapaapäivinäni en useimmiten halua lähteä yhtään mihinkään pihaa kauemmas. Kaupunkielämä oli aivan mainiota oman aikansa, mutta kyllä tämä vain sopii paremmin. Kuopsuttelu, kitkeminen ja muu touhuaminen nollaa ihanasti pääkopan ja tässä on alkanut kehittyä taas uusia haaveita isosta hyötypuutarhasta, kasvihuoneesta ja ties mistä…

Mutta nyt nautin tästä.