Epäonnistumisen pelosta

Jatkan vähän aiheesta, jota sivusin edellisessä postauksessani, eli epävarmuudesta.

Kolme vuotta sitten tapahtui seuraavaa: muutin toiseen maahan poikaystäväni kanssa ilman, että minulla oli tiedossa työ- tai opiskelupaikkaa uudessa asuinmaassamme. Olin tosin edelleen kirjoilla suomalaisessa ammattikorkeakoulussa. Takki auki ja menoksi!

Ensimmäiset viikot olivat ihania. Laitoin kotia ja kävelin aurinkoisessa Antwerpenissa. Kun poikaystävä tuli töistä kotiin, kerroin millaisia kauppoja olin löytänyt lähikortteleista ja sitten kävimme yhdessä ruokaostoksilla. Kotimme oli nyt kaksi kertaa isompi kuin opiskelijakämppämme Helsingissä. Ajattelin, että vau, tätäkö mun elämä nyt on, aivan mieletöntä.

Kaksi kuukautta muuton jälkeen itkin sohvalla ja mietin, että tätäkö tämä nyt on. Mulla ei ollut mitään syytä poistua kotoa päivisin, ja se tuntui loppujen lopuksi aika hirveältä.

Tiesin, että pitäisi olla aktiivinen. Ei uusia ystäviä saa kotona itkemällä. Kouluhommat ei edisty, ellei niihin tartu, ei vaikka kuinka sapettaisi jatkuvasti takavasemmalla roikkuva puolivalmis tutkinto. En pystynyt enkä kyennyt, ja velloin melkoisessa aikaansaamattomuuden alhossa.

Muistin fb-virrastani bongaamani loistavan kirjoituksen viivyttelystä, johon liittyy huonouden pelkoa. Koko teksti Viivyttelin, koska pelkäsin epäonnistuvani löytyi aikanaan Moderni idiootti-blogista, joka näyttäisi harmi kyllä jo kadonneen eikä tuota loistavaa tekstiä näytä löytyvän enää mistään. Olin kuitenkin copypastennut talteen tämän:

”Oppiminen ei tee elämää helpoksi. Päinvastoin. Oikeastihan oppiminen on usein ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, mutta jo se, että ymmärtää sen olevan mahdollista, voi poistaa valtavan taakan.”

Minä niin luulin samaistuvani silloin tähän, mutta odottelin siitä huolimatta edelleen jonkinlaista oivallusta, joka pelastaisi minut epäonnistumisen pelolta. Valaistuksen hetkeä ja perfektionismin väistymistä, jolloin ryhtyisin toimeen peloistani huolimatta.

Epäonnistumisen pelko lamaannuttaa melkein kaiken. Mitä jos en ole tarpeeksi hyvä? Mitä jos minä oikeasti yritän tosi kovasti, mutta tuloksia ei tulekaan? En ole koskaan pitänyt toteamuksesta ”aina kannattaa edes yrittää”, vaikka olen hokenut sitä itsekin ties kuinka monille ihmisille. Huonoina hetkinä oma pääni vastaa samaan tsemppaavaan kehotukseen paniikissa: miksi, jos siitä ei olekaan mitään hyötyä? Nolaanko vain itseni?

Mietin tuttujani, jotka ovat vaikuttaneet aiemmin ehkä hieman jumittavan elämässään, mutta ovat nyt aikaansaavan oloisia ihmisiä, jotka tekevät merkityksellistä työtä, jossa he vieläpä viihtyvät.

Halusin kysyä, että missä vaiheessa asiat loksahti? Missä vaiheessa suunnan etsijöistä tuleekin tekijöitä, joiden duuni antaa ehkä jotain sisältöäkin elämään?

En viekäkään tiedä, mitä haluaisin tehdä isona. On ihan helvetin vaikeaa olla määrätietoinen, jos ei ole aavistustakaan siitä, mikä se oma päämäärä voisi olla. Enkä varmastikaan ole ainoa. Ja se on erittäin ok, vaikka ei olisikaan työnimikettä joka on puoli identiteettiä ja unelmaduuni on toistaiseksi vain epämääräisesti jotain, jossa saa tehdä kivoja ja kehittäviä juttuja tärkeiksi kokemiensa asioiden eteen.

Haluaisin kertoa, että odottamani valaistuksen hetki on koittanut ja voin viimein jakaa kokemukseni siitä, miten epäonnistumisen pelosta pääsee irti.

Sitä hetkeä ei koskaan tullut. Sen sijaan ryhdyin taas raivoisasti oppimaan ja opettelin kokonaan uuden kielen.

Kyllä, se on ihan saamarin vaikeaa ja aikaa vievää, ja välillä tulee myös aallonpohjia ja väsähdyksiä. Mutta kaikkein tärkeintä on ollut huomata, että oppiminen on mahdollista.

Tunnistin kielikurssien aikaan itsessäni saman innostuksen, joka paistaa läpi Facebook-muistoistani lukio- ja kansanopistoajoilta, jolloin opin koko ajan jotain uutta. Ehkä siksi jäin vähän koukkuun kielen opiskeluun melkein kahdeksi vuodeksi, siihen edistymisen ja onnistumisen tunteeseen.

Aloin taas uskomaan omiin kykyihini ja ennen kaikkea oppimiskykyyni.

Jonkinlainen taakka tosiaan poistui, vaikka olen edelleenkin aika pihalla siitä, mikä se oma polku voisi olla. On myös ihan mahdollista, ettei ole mitään polkua. Ehkä kuljen jonkin aikaa metikössä ja löydän tienpätkän, jolla kulkea hetken helpommin, mutta tien paljastuttua umpikujaksi pitääkin hypätä kanervikkoon. Ei se mitään, siitäkin kannattaa ottaa ilo irti.

Olen kirjoittanut osan tästä postauksesta yli kaksi vuotta sitten, osan tänään. Ero parin vuoden takaiseen on, että vaikka sitä urapolkua ei ole vieläkään, elän omannäköistä elämää järjettömän kiitollisena kaikesta, mitä mulla on. Ehkä en olekaan kovin kunnianhimoinen ihminen tai ehkä löydän kunnianhimon myöhemmin. Ennen kaikkea minua ei enää hävetä tämä kaikki niin hirveästi, enkä ajattele että työkuvioni nyt on joku tälläinen väliaikainen tilanne. Ei ole, tämä on minun elämääni nyt, ja se on ihanaa.

Kuvat Ardenneilta parin vuoden takaa.