Mitä paremmat läksiäiset, sitä haikeampi olo

Viime viikolla sanoin heipat kaverille, joka lähtee takaisin kotimaahansa. Kyseessä on kielikurssikamuni, jonka kanssa olen istunut samoilla tunneilla monta kertaa viikossa jo vuoden ajan.

Samantasoisen kaverin vertaistuki on ollut kieltä oppiessa ihan mahtava juttu ja tästä eteenpäin olenkin sitten omillani. (No enhän mä siellä kurssilla yksin ole, mutta tämän frendin kanssa opimme kieltä niin samantahtisesti, että meidän koepisteetkin oli lähes samat. Oli ihan superhelppoa kysyä apua ja pyöritellä kielioppia, kun toinen tiesi aina tarkalleen, missä mennään.)

Romaniassa kaveria odottaa kiva vanha duunipaikka palkankorotuksen kera, kun taas täällä Belgiassa urakuviot eivät lähteneet etenemään ihan toivottua vauhtia. Toinen kaverini jäi myös pois syksyn kielikurssilta ennen kuin se ehti alkaakaan, mutta ihan päinvastaisista syistä: tyyppi löysi viimein työprojektin, joka vastaa hänen koulutustaan. Ihan supersiistiä!

Kokoonnuimme toistaiseksi viimeistä kertaa viettämään läksiäisiä portugalilaiseen ravintolaan, jossa oli turkoosit muoviliinat, valtavat doradoannokset ja seinällä simpukankuorista ja valokaapelista askarreltu meritähti.

Kun viinikarahvit oli täytetty pariin kertaan uudestaan, oli pöydässä suunniteltu ainakin road trip Romaniaan, poikien reissu Filippiineille ja Joulupukin tapaaminen Lapissa. (Kaverini mielestä on jotenkin suloista, että meillä on Korvatunturi ja Joulupukin paja. Mä taas fiilistelen sitä, että niillä on Dracula.)

Lasku tuotiin käsinkirjoitettuna post-it-lapulla ja kun ihmetelimme, että miten viiden hengen pääruuat, jälkkärikakut ja viinit voi maksaa vain 93 euroa, paikkaa ehdottanut italialaiskaveri sanoi: oh, you don’t pay for the drinks here niin kuin se olisi maailman itsestäänselvin asia.

Pahus vaan kun tuleekin vietettyä niin hauska ilta, että vaikka ehti jo tottua ajatukseen jonkun lähdöstä, sitä alkaakin taas miettimään, että voi vitsin vitsi.