Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Tampere

Taidetta Pirkanmaalla

Tampere-talossa eli Öhmanin tavararalossa on ollut mainoksia Keith Haringin näyttelystä. Tiedän, että hän oli aids-aktivisti ja minua kiinnostaa, koska olen aids-leski. HI-virus aiheutti aikoinaan moraalipaniikin ja hysterisoinnin ja kun muutin Suomeen, niin melkein välittömästi tapasin naisen, jolla oli virus. Hän kutsui minut luokseen syömään ja minä menin. Kuulemma muut olivat kieltäytyneet, koska pelkäsivät saavansa viruksen aterimista. Samaan aikaan jotkut pelkäsivät, että itikat levittäisivät hiviä. Yksi asia johti sitten toiseen ja hänestä tuli elämäni keskipiste kunnes hän kuoli kansainvälisenä AIDS-päivänä 2011. Hän oli monta vertaa enemmän taideihminen kuin minä, hän näki omat kasvonsa tauluissa, minä taas en. Hänellä oli sellaiset renessanssikasvot, jotka kai houkuttelivat taitelijoita, ovat aina houkutelleet. No, hänen kauttaan tutustuin myös muihin hiv-positiivisiin, jotka taitavat olla erittäin kuolleita nyt jo. Myös minusta epäiltiin, että minulla on hiv, mutta varovaisuus ja kohtalon oikku, virus ei iskenyt minuun. Jos niin olisi tapahtunut, lääkkeet olivat jo silloin niin vahvoja, että olisin elänyt normaalipituisen elämän. Petra sai tartunnan niin varhain, ettei lääkkeet olleet kehittyneet.

Niin myös Keith Haring, joka kuoli varsin nopeasti ja nuorena.

Tykkään, että kuvat ovat vähän tärähtäneitä. Näitä ei kuulemma pidä tulkita yhtään mitenkään, eikä niissä ole piilomerkityksiä. Riku Rantalan mukaan jotkut ovat syntyneet päristin perseessä. Taidan olla sellainen ja siksi tykkään kuvista, missä on pikkaisen tärinää ja liikettä mukana. 

Ulostulo on minustakin vähän sellaista, että haluaa pitää lujasti kiinni, ettei kokonaan tempaudu ulos. Ulostulohommat ovat minulle aina olleet tosi vaikeita. Ensin minusta rupesivat ulkopuoliset epäilemään ja kuiskuttelemaan, minkä takia minun piti väkisin myöntää asia, koska jos en myönnä, olen valehtelija. Minulle ei annettu omaa harkintaa laisinkaan, vaan jouduin myrskyn keskelle valmistautumattomana. Tällä hetkellä tuntuu, etten olekaan bi, vaan olen vahvasti aseksuaalinen. En tiedä yhtään, mitä olen huomenna. Viime vuonna selvisi minulle, etten ole ainoa, jolla seksuaalinen suuntautuminen vaihtelee ajan kuluessa. Koen lokerot hyvin ahdistavina. Ennen kuin ryntää kaapista ulos, kannattaa katsoa eteensä, ettei joudu toiseen ahtaaseen kaappiin. Se voi olla ahtaampi kuin edellinen. Siis jos nyt edes saa sen luksuksen, että voi itse päättää omasta ulostulostaan. Siksi hyvin ymmärrän, että haluaa kaikin tavoin pitää ovenpielestä kiinni.

Kannattaa myös muistaa, että ulostulo on arvokas asia ja lahja maailmalle, mutta haluaako antaa maailmalle lahjan. Minä en halua. Mieluiten näyttäisin lahjan ja rutistaisin sen maailman edessä ja heittäisin roskiin niin kuin vankilan tukihenkilö Healy teki sanomalehdelle Orange is the New Black- sarjassa.

Keith Haring keksii geokätköilyn, mitä ilmeisimmin.
Olin yllättynyt, että Tampere-talo oli auki ja että siellä ollut Muumi-museo oli auki. Muumit kuitenkaan ei kuulu ehkä sadan kiinnostavimman asian joukkoon minulla, joten vierailu siellä jäi toiseen ajankohtaan. Samana päivänä olin jo kävellyt melko lailla ja ajattelin, ettei pidä ahnehtia. Sen minä taas täysin unohdin, vieraillessani Serlachius-museoissa Mäntässä.

Tampereelta menee oma bussinsa Serlachius-museoihin Mänttään ja kulkee niiden noin kolme kilometriä pitkää väliä. Museoilta saa myös Jopon käyttöön, niin että omin nokkineen voi ajaa tuon välin, mikäli aikataulu ei satu sopimaan. Banksy-näyttely oli ilmainen, mutta sinne piti tehdä kuitenkin varaus. Niin oli tiukkaa, että sain varauksen vasta kolmeksi. Minulla oli reilu tunti aikaa toisessa museossa, Gustafissa. Se reiluus hupeni siinä, että lähdin käymään paikallisella geokätköllä. Museo oli lähtenyt koronapelleilyyn mukaan eli kasvot piti peittää, mutta eipä hätää, heiltä sai myös visiirin, mikä mahdollisti normaalien elintoimintojen jatkumisen.

Sanoo ”Bruce Lee”, eli teos on nimeltään ”Lohikäärmeen kidassa”, Simon Patterson.

Museossa oli esillä myös sellutehtaan historiaa, mutta siinä oli työntekijän oma näkökulma. Oli esimerkiksi niin, että töihin otettiin suoraan portilta. Minua selkeästi vanhemman sukupolven kokemus oli juuri se, ettei mitään tarvinnut osata, kunhan tuli paikan päälle ja oli halukas koviin hommiin. 

Tikkuviina, Mäntän ehkä tunnetuin tuote. Kokeilin jossain vaiheessa halpoja alkoholijuomia, enkä muista, olenko maistanut tuota koskaan, mutta venäläistä гражданская оборонаa eli Väestönsuojelua olen ja se maistui samalta, miltä sellu haisi. Piti olla pahaa, kun venäläisetkin katsoivat vähän oudosti. Vähän juoneena minusta tulee mukava ja sosiaalinen ja kun ihmiset muistavat sen, niin kohta selvinpäinkin ollessa minulta vaaditaan samaa.


Sellu tietysti haisi ja kalakuolemiakin tuli. Puhdistus oli alkeellista. Nytpä ei enää sellutehtaat haise. Puhuttiin happosateista ja kuinka se kulkeutui länsimaista, mutta taisipa sitä happamoittamista olla omastakin takaa.

Apteekissa oli eksoottisia yrttejä.

Bussi tuli, kun olin saanut kierrettyä edes vähän huolellisemmin ja vei minut toiselle museolle, Göstalle. Sielläkin menin ensin geokätkölle. Minulla oli vielä ennen Banksya aikaa tutustua muihin näyttelyihin.

Tämä on se, mitä Petra kutsui renesanssikasvoksi. Itse asiassa, hän näyttää uskomattoman paljon Petra-vainaalta nuorena. Santeri Tuori, ”Posing time” -videoinstallaatio.

Jani Leinonen, ”The Truth – Totuus”.

Mitään ei ihminen niin vihaa kuin totuutta omasta itsestään. Kun ihmisiltä kysyttiin, että onko heidän elämänsä luonnon kanssa tasapainossa, niin suurin osa vastasi sen olevan. Vihreät kokivat näyttävän alkunsa Koijärvi-liikkeestä. Koijärven suojelupistearvo 1989 oli 185. Suojelupistearvo 2005 oli 13. Mikä muu puolue on menestynyt omalla sektorillaan niin huonosti. Varmasti aika moni, esimerkiksi kristillisdemokraatit. Se äänestämällä vaikuttamisesta.

Olin siis jo valmiiksi oikeassa tunnelmassa Banksya varten.

Tästähän on helppo ajatella vaikka huonokäytöksisiä persuja. Persut ovat kuin homepilkku leivässä, hölmökin tajuaa, että leipä on homehtunut. Mutta ei se ole pelkästään se homepilkku, joka on homeessa, vaan koko rieska.

Kaikkialla, missä amerikkalaiset hääräävät, on seurauksena tuho ja kaaos. Suomalaiset ovat sittemmin liittyneet mukaan tähän kansainväliseen rähinporukkaan ”oikeusvaltiota” puolustamaan.

Onpa yksi ryhmä ihmisiä, joita ei toivoteta tervetulleeksi. Jos pysytään totuuden teemassa, niin aika harvat kokevat olevansa tervetulleita näissä ”oikeusvaltioissa”. 

Kuluttaminen on joidenkin kohdalla vähän vanhentunut termi, kun tavaraa syydetään roskiin ennen kuin sitä on kulutettu sen vertaa, että voitaisiin puhua edes kuluttamisesta. Toisaalta, tällaisessa dystopiatodellisuudessa on aika paljon vaadittu, jos haluaa ihmisten käyttäytyvän järkevästi.

Banksyssä oli niukasti tilaa istuskella, eikä siellä mennyt tuntia, vaan lähdin ulos ja tutustumaan kartanon puolen kokoelmiin.

Kaikkihan rakastavat Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Niin minäkin.

Melkein ajattelin tämän olevan Venäjältä, mutta eipä ole, vaan läntisten vakoilijoiden maasta.  Nils Kreugerin ”Osterinpyyntiä Bretagnessa”, 1886. Itse olisin ajatellut tämän olevan Vasili Perovin työ.

Olin melkoisen väsynyt päivän jälkeen ja sää muuttui nihkeästä sateiseksi. Sattui oikein hyvä päivä museovierailua varten. Banksyn teoksista esillä oli vain murto-osa. Banksyn edeltäjinä mainittiin Keith Haring ja ranskalaiset situationistit. Situationistien tarkoitus oli saada ihmiset oivaltamaan käyttämällä taidetta. No, eivätpä oivaltaneet. Sen ne ovat saaneet aikaiseksi, että oivaltavan katutaiteen lisäksi on tullut pliisua ja pikkuporvarillista seinämaalausta.

 

 

 

Pyhäjärven maisemareitti

Viime vuonna yritin fillaroida sitä vastapäivään, mutta pääsin Kurpitsatalon kohdalle ja käännyin takaisin. Minulla oli myös ehkä 40 kg enemmän. Jotkut ovat sanoneet, ettei matka tapa vaan vauhti. No, kilot tappavat.

Viisastuneena ja laihtuneena ajoin sitten myötäpäivään ja viittojakin rupesi näkymään.

Päädyin ajamaan tällaisen reitin seurailemalla viittoja. Lännessä ja idässä pyörin omiani.

Ladattava GPX Pyhäjärven maisemareitistä on täällä.  Se edustaa vaihtoehtoista totuutta. Toinen reittikartta on täällä. Ei pidä tietenkään masentua, koska kun reitille pääsee, niin tuskin tulee pettymään. Härmälänrannassa on rakennettu niin, että on muodostunut oikoreitti Pereelle rannan kautta. Yksi vaihtoehto esittelee Hatanpään kartanoalueen, kun taas minulta se jäi vähän sivuun. Se on se ja sama, koska olen nähnyt sen aiemmin.

Aamu Hatanpäällä. Tuossa olin 6:46.

Olin heti aamusta liikkeellä ja aamun kylmyys yllätti. Ensimmäinen pysähdys Hatanpäällä oli sirottelupaikan rannassa. Minut ohjasi sinne Adventure Lab – kätkötyyppi. Niitä pisteitä kerkisin suorittaa päivän aikana useita.

Jatkoin Härmälänrantaan, joka oli minun pyöräillyn universumini laidalla. Sieltä jatkoin sitten Pirkkalan puolelle ja reitti esitteli hyvin järven rantaa.

Mieleen tulee Kate Bushin ”Aerial” -levyn kansi.

Välillä tie sukelsi sisämaahan. Vaikea uskoa, että ihan lähellä Tamperetta on ihan täyttä maaseutua peltoineen. Kävi selväksi, että tämä reitti on gravel-pyöräilijän unelma. Eikös gravelia ole nyt ihan joka paikassa? En ymmärrä, mistä moinen innostus. Ikävä kyllä osa gravelista oli aika irtonaista ja mutkat välillä jyrkkiä, joten skarppina piti olla.
Reitti meni Pirkkalan keskustaan ja siellä oli ensimmäiset työmaat. Työmaasta huolimatta en kadottanut reittiä, vaan se jatkui Pirkkalan kirkon ohi. Sen jälkeen tultiin Pyhäjärven silloille, mistä oli hieno näköala kumpaankin suuntaan. Nokian puolella näkyi Nokian kirkon torni. Pyhäjärvi jatkuu aina Lempäälään ja Vesilahdelle saakka ja sinnekin on omat, kiinnostavat fillarireitistönsä.

Saavuin Nokian kaupunkiin. En ole aiemmin pyöräillyt Nokialla ja muutenkin olen retkeillyt Nokialla niukasti, muutaman geokätkön verran. Niinpä minä paikkasin tilannetta hakemalla Pitkäniemen alueelta kaksi geokätköä.

Pitkäniemen kirkko ja hallintorakennus

Ilmeisesti ihmisillä on ollut tosi paljon psyykkisiä ongelmia, kun on ollut tällaisia hulppeita laitoksia. Olen nähnyt aiemmin pari (Helsingin Lapinlahti, Tammisaaren sairaala) sisältä ja yhden (Siilinjärven Harjamäki) ulkoa. Täällä oli ainakin kehitysvammaisia sekä oikeuspsykiatrian osasto. Enpä haluaisi joutua tänne. Lääkkeet ovat saaneet minut käyttäytymään hullun lailla, Venlafaksiinin vieroitusoireet aiheuttivat väkivaltaisia pakkoajatuksia, joita onneksi en koskaan toteuttanut ja Armour Thyroid nosti kilpirauhashormonit sille tasolle, että meinasin tappaa itseni, koska ahdistuskohtauksia rupesi tulemaan sarjana. Onneksi tajusin ajoissa, että tämä johtuu minun kemiallisesta epätasapainostani. Se taas on johtanut katsomukseeni, että psyykkiset sairaudet ovat ruumiin sairauksien oireita. Toinen eksentrinen näkemys minulle on, että tärkeintä liikunnassa on oppia palautumaan, sillä kun on oppinut hyväksi fyysisestä rasituksesta palautujaksi, niin sama mekanismi pätee psyykkisiinkin oireisiin.

Pitkäniemeen jäi vielä geokätköjä, joten joudun palaamaan sinne uudestaan. Se ei harmita yhtään.

Pitkäniemen jälkeen reitti puikkelehti moottoritien molemmin puolin ja oli kapea ja mutkikas. Kaupunki vaihtui Tampereeksi. Penkkejä tai muuta turhuuksia ei ollut tälle reitille liiennyt. Pian sitten olinkin Kaarilassa ja Vaakkolammen kohdalla. Eräs sukulaiseni ammuttiin 1918 Kaarilan kartanon ratasliiterin edessä, mutta sitä paikkaa tuskin enää on. Itse kvaakkulampi ei tarjonnut mitään, mutta puistossa oli sentään muutama penkki ja lammen toinen ranta oli kiinnostavan näköinen luonnonsuojelualue.

Osa Pyhäjärvestä oli vielä riitteessä.

Kvaakkulammen puisto

Vaakkolammen jälkeen reitti mutkitteli asutuksen välissä ihmeellisesti, mutta tuli sitten Uittotunnellille ja Kurpitsatalolle.

Kurpitsatalon ranta

Sen jälkeen tiesin, että alkaisivat kovat nousut ja niinpä hinkutin itseni Varalaan. Se ikävä näissä Tahmelan kaduissa on, että siellä kulki bussi ja runsaasti pienempää autoliikennettä. Sen lisäksi oli vielä jonkin verran irtonaista soraa mutkissa.

 

Varalassa. Paikan nimi on Terassirinne.

Varalan jälkeen tulee jyrkkä alamäki jälleen tiellä, jossa oli irtosoraa ja sen lisäksi kääntyminen oikealle, mikä meinasi jäädä, mutta palasin vähän matkaa takaisin ja sitten sinne. Käännös esitteli teollisuusalueen rannassa, minkä jälkeen kova nousu ylös hotelli Rosendahlille. Tämä oli ehkä reissun jyrkin nousu. Strava näyttää 8%, mutta tuntui kovemmalta. Ehkä se johtui siitä, että väylällä oli muutakin liikennettä.

Rosendahlilla kadotin polun joksikin aikaa ja sitten se taas löytyi ja jatkui nousujohteisena kaupunkiin, missä erkanin omille teilleni. Näkemättä jäi Eteläpuisto ja Ratinan rantaa, mitkä olen kyllä nähnyt monta kertaa aiemminkin.

Strava antoi 256 nousumetriä, vaikka kotimatkalla tietysti tuli vähän lisää. Vähän vähemmän kuin Pisa, mutta enemmän kuin Puijo. Sitten jotkut vetäisevät yhtenä päivänä Mt. Everestin. Ajoa tuli 2 tuntia, 52 minuuttia, mikä antaa keskariksi 14 kilometriä tunnissa. Säätila miellyttävä, niin kuin kuvatkin kertovat ja opasteet riittävät. Geokätköjä ihan mukavasti. Ei tätä nyt kannata lähteä ajamaan rallia, mutta ei ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Voi kuvitella, että joskus heinäkuussa on ihan liikaakin porukkaa. Joitain vastaantulijoita oli, jopa läskipyörällä, mutta saattoipa olla sähköavusteinen. Sähköfillarille tämä on ihan omiaan, kun se tuuppaa muutamassa kovassa ylämäessä.

Palveluita oli niukahkosti, joten kehotan veden varaamiseen mukaan. Pirkkalassa reitti käy enemmän ihmisten ilmoilla.

 

20 sekuntia

Mark Beaumont, maailmanympäripyöräilijä, kertoo kirjassaan ”Endurance”, kahdestakymmenestä sekunnista. Se tarvitaan siihen, että kertoo unelmansa luotettaville ystävilleen. Ongelma, minkä kirja sanoo, on se, ettei ihmiset usko olevansa se henkilö, joka pystyy toteuttamaan sen unelman ja näyttävänsä hölmöiltä. Unelman sanominen ääneen sitouttaa siihen ja luo stressiä ja ahdistusta. Nyt minulla on kyllä keino stressin ja ahdistuksen käsittelyyn, joten voin ottaa sitä lisää kahdenkymmenen sekunnin verran. Minun keinoni käsitellä stressiä on päivittäinen vartin kävelylenkki. Opin tämän MyEMS-studiolla. Se ei polta läskiä, se ei vie edes juurikaan kaloreita ja totta puhuen, kyllä minua on monta kertaa tympinyt kävellä vartti lumituiskussa tai kylmässä. Lintujakaan ei ole. Sitten kun olen takaisin kotosalla, niin jos mietin, mikä päivässä on ollut kivaa, niin se kiva on ollut se vartin kävely siellä lumen keskellä.

Tämän vuoden kohokohta, pyöräily Siilinkarin majakalle/sääasemalle Tampereella

Oskars Zapackis, samasta MyEMSistä kertoo, että tavoitteiden pitää olla suuria ja epärealistisia, koska sitten kun jää vajaaksi tavoitteesta on kuitenkin päässyt kauemmaksi kuin realistisesti oli alunperin ajatellut olevan mahdollista. Eihän hallituskaan ole realiteeteissa ja silti niillä on kannattajansa.

Ensi kesänä fillaroin niin kuin ei ennen ja sitä seuraavana kesänä tähtään sadan mailin ajoon. Viime vuonna pisin lenkki oli 14 mailia, joten sata mailia on selkeästi epärealistinen. Eläissäni 88 mailia on ennätys, Kuopiosta Polvijärven Huhmarisiin 1980-luvulla. Sen verta joudun antamaan periksi realismille, ettei se ole tämän vuoden tavoite. Liian alhaisesta tavoitteesta muistin sen, että olen joskus uinut mailin ja että se oli minun ennätykseni. Tammikuussa uin 1700 metriä. On se vielä helppoa, kun läski kannattelee pinnalla. Ei tarvitse muuta kuin ruveta kellumaan altaassa ja se ruumiinosa, mitä vesi tuntuu nostavan ylöspäin on ongelma.

Se, miksi moni asia ei toteudu vielä tänä kesänä johtuu siitä, että läskin sulaminen vie aikansa ja tähän mennessä olen laihduttanut jo lähes ennätysnopeudella. Eräs unelmistani on polkea Kolille ylös. Viimeksi jouduin taluttamaan parkkipaikan jälkeisen mäen. Siinä varoitetaan nykyisin 20% noususta ja siinä on jyrkkä mutka. Minun aikanani siinä mutkassa oli myös irtonaista hiekkaa. Pyörä rupesi keulimaan, satulan päällä oli liikaa painoa. Ulkokaarteen kautta eli vastaantulevan liikenteen kaistalla saattaisi onnistua, pitää vain toivoa, ettei ole vastaantulevaa liikennettä.

Tämän vuoden geokätköilyn megatapahtumat ovat Vuokatilla, Torniossa ja Lahdessa ja kahteen ensimmäiseen suunnittelen ajavani fillarilla. Pyhäjärvikierros kuuluu myös tämän kesän tavoitteisiin. Ovat ne sikäli mahdottomia unelmia, että Vuokatille on pitempi matka rautatieasemalta kuin mitä viime vuonna ajoin maksimissaan.  Toivottavasti THL:n ja hallituksen imaamit eivät aseta fatwaa pyörämatkailua vastaan, Kaikki, mikä on hauskaa, levittää virusta.

Näiden ”pakollisten” kuvioiden lisäksi pitää tehdä kaikkea pientä kivaa, tietysti. Niin kuin Juice Leskinen lauloi ”onkos nauttiminen kielletty” ja kaikki kiellettyhän on tietysti kivaa.

Tietysti, kun Mark Beaumont on tehnyt ennätyksen maailmanympäriajollaan herää kysymys, onko minulla haaveita Suomea etäämmälle. Ei ole, paitsi ehkä Torniosta käydä Ruotsin puolella. Ei minua ole kiinnostanut maapallon ympärysmatka muutenkaan, joutuisi opiskelemaan liikaa lintulajeja, pelkästään Peru oli yhtä tuskaa, enkä vieläkään osaa. Joutuisi opiskelemaan liikaa kaikkea muutakin. Se on muiden haave. Olen ajanut fillarilla oikeasti kolmessa maassa. No, Perussa ajoin fillarilla vähän hotellin pihalla. Mutta jos sellaisen joskus suorittaisin, nyt olisi oikea aika ruveta haluamaan sellaista. Haluaminen tulee jälkijunassa, sillä viimeiset maat, missä olen ollut, Irlanti ja Intia, ovat olleet sellaisia, joista olen ollut kiinnostunut vasta paikan päällä.

Esteenä pyörämatkailulle on ollut se, ettei pinnat tai kiekot kestä. Soisalon reissu päättyi siihen, että oli useita pinnoja poikki ja Haapajärvellä MEGA:ssa oli myös pinnoja poikki ja loput löysällä. Nyt on minulla huomattavasti vähemmän painoa kiekkojen päällä, niin sitä sattuu harvemmin. Vielä pitää kuitenkin lisää saada kuollutta painoa pois.

Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella on tällainen näköalapaikka. Edessä Viinikan kirkko. Tuossa etualalla olevalla lahdella tein ensimmäisi lintuhavaintojani Tampereelta aikoinaan 9.4.1982. Kuten arvata saattaa, näiden kahden pisteen väliin mahtuu prosenttinousu nimeltään Teerentie, jotain 7%. Hautausmaalla ei saa pyöräillä. Teerentiekin kuuluu minun ”valloittamiini” nousuihin. 

Erikoinen ilmiö painon laskiessa, nyt on laskenut 52 kg, on se, että pyörä käyttäytyy ihan eri tavalla. Tietysti alas mennään vähemmän aggressiivisesti ja ylös ehkä vähän helpommin, mutta myös töyssyn ylitys on helpompi. Pitäisiköhän minulla olla myös epärealistinen painonpudotustavoite. No, sellainen olisi sata kiloa kaikkiaan. GCN:n mukaan kaikkein parhaimmat ylämäkipyöräilijät ovat 60-70 kilon haarukassa.

Kaikki rakastavat hyvää tarinaa. No, sellainen on se, että sain kuulla yhden sukuhaarani olevan pomoreita. Pomoreista taas sanottiin, että he kyllästyivät Novgorodin kaupunkielämään ja lähtivät etsimään vapautta vaeltaen pohjoisiin erämaihin. (No, se selittää, miksi Venäjä on niin iso. ) Oli totta tai ei, pidän perinnettä yllä.

Juicen jäljillä Tampereella

Juice Leskinen tuli Tampereelle samana vuonna kuin minä, 1969, ja ihastui kaupunkiin välittömästi. Minä en ole vieläkään ihastunut. Juice oli maantieteellisesti suuntautunut ja hänestä Tampereella pystyi päätteleemään, missä mikin paikka on ilman että tarvitsi katsoa karttaa. Tietysti voi ajatella, että kaikki tärkeä on kaupungin läpi kulkevan pääväylän läheisyydessä tai sitten lähellä Tammerkoskea. Joka tapauksessa, Juice kerkisi asua monessa paikassa Tampereella ja Tampere esiintyy monissa hänen kappaleissaan. En ikinä tavannut Juicea, mutta minähän olinkin syntymäni jälkeen paljon muualla kuin Tampereella.

Mutta tässä muutama Juiceen liittyvä paikka Tampereella:

Domus

Juicella teki kappaleen Rock No 50000/248, missä 50000 oli Uuden Domuksen puhelinvaihteen numero ja 248 oli Mikko Alatalon asunnon numero siellä. Itse hän asui Vanhalla Domuksella. Kummatkin ovat paikkoja, jotka tulivat nopeasti tutuksi tuon ajan opiskelijoille.

Juicen opinnot, Satakunnankatu 13

Juice opiskeli Kieli-instituutissa, muttei valmistunut siitä. Sen sijaan hän lauleskeli ”Satakunnankatua kävelin, stönöaskelin, stönösävelin. Kohdalla sähkölaitoksen, sain elämänpolkuuni taitoksen”. Ehkäpä se elämänpolun taitos oli se, että opinnot jäivät kesken tai tuli SUOPOn veijarit poimien kyytiinsä viattoman sunnuntaijuopon.

Juicen kirjasto

Juice jätti jälkeensä mittavan kokoelman kirjoja, jotka on talletettu Juicen kirjastoon, mistä niitä ei saa lainata, eikä muutakaan. Ajan varaamalla kuitenkin teoksiin voi tutustua. En ole nähnyt missään netissä luetteloa kirjaston kirjoista. Kovasti hän oli kerkeäväinen, kun kerkisi vielä lukemaankin kaiken muun lisäksi. Juicen kirjasto sijaitsee myös lähellä Juicen yhtä asuinpaikkaa.

Tampere-talo

Tampere-talo on paikka, jossa Juice keikkaili joitain kertoja ja sen lisäksi Juicen muistokonsertti järjestettiin täällä. Viimeinen Juicen suuri keikka oli Tampere-talolla.

Juicen hauta

Juice kerkisi muuttaa virallisestikin nimensä Juiceksi. Kuulemma Tampereen oppaatkaan eivät tienneet haudan sijaintia. Se on kuitenkin helppo löytää, se on palsta numero 3:lla heti pääportin lähellä. Oma työnsä olisi kiertää kaikki Kalevankankaan hautausmaan merkittävät haudat.

Bonus: Juicen tori ja muistomerkki Juankoskella.

Juicehan oli lähtöisin Savon sydämestä. Äiti oli Impilahdelta, mutta isä oli Juankoskelta.  Juice itse riimitteli näin: ”Mutsi käveli Laatokalta Vimpeliin, sai vain rakkoja varpaisiin. Faija kuoli pois kesken näytelmän, häntä minä parhaiten ymmärrän.”