Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Tampere

20 sekuntia

Mark Beaumont, maailmanympäripyöräilijä, kertoo kirjassaan ”Endurance”, kahdestakymmenestä sekunnista. Se tarvitaan siihen, että kertoo unelmansa luotettaville ystävilleen. Ongelma, minkä kirja sanoo, on se, ettei ihmiset usko olevansa se henkilö, joka pystyy toteuttamaan sen unelman ja näyttävänsä hölmöiltä. Unelman sanominen ääneen sitouttaa siihen ja luo stressiä ja ahdistusta. Nyt minulla on kyllä keino stressin ja ahdistuksen käsittelyyn, joten voin ottaa sitä lisää kahdenkymmenen sekunnin verran. Minun keinoni käsitellä stressiä on päivittäinen vartin kävelylenkki. Opin tämän MyEMS-studiolla. Se ei polta läskiä, se ei vie edes juurikaan kaloreita ja totta puhuen, kyllä minua on monta kertaa tympinyt kävellä vartti lumituiskussa tai kylmässä. Lintujakaan ei ole. Sitten kun olen takaisin kotosalla, niin jos mietin, mikä päivässä on ollut kivaa, niin se kiva on ollut se vartin kävely siellä lumen keskellä.

Tämän vuoden kohokohta, pyöräily Siilinkarin majakalle/sääasemalle Tampereella

Oskars Zapackis, samasta MyEMSistä kertoo, että tavoitteiden pitää olla suuria ja epärealistisia, koska sitten kun jää vajaaksi tavoitteesta on kuitenkin päässyt kauemmaksi kuin realistisesti oli alunperin ajatellut olevan mahdollista. Eihän hallituskaan ole realiteeteissa ja silti niillä on kannattajansa.

Ensi kesänä fillaroin niin kuin ei ennen ja sitä seuraavana kesänä tähtään sadan mailin ajoon. Viime vuonna pisin lenkki oli 14 mailia, joten sata mailia on selkeästi epärealistinen. Eläissäni 88 mailia on ennätys, Kuopiosta Polvijärven Huhmarisiin 1980-luvulla. Sen verta joudun antamaan periksi realismille, ettei se ole tämän vuoden tavoite. Liian alhaisesta tavoitteesta muistin sen, että olen joskus uinut mailin ja että se oli minun ennätykseni. Tammikuussa uin 1700 metriä. On se vielä helppoa, kun läski kannattelee pinnalla. Ei tarvitse muuta kuin ruveta kellumaan altaassa ja se ruumiinosa, mitä vesi tuntuu nostavan ylöspäin on ongelma.

Se, miksi moni asia ei toteudu vielä tänä kesänä johtuu siitä, että läskin sulaminen vie aikansa ja tähän mennessä olen laihduttanut jo lähes ennätysnopeudella. Eräs unelmistani on polkea Kolille ylös. Viimeksi jouduin taluttamaan parkkipaikan jälkeisen mäen. Siinä varoitetaan nykyisin 20% noususta ja siinä on jyrkkä mutka. Minun aikanani siinä mutkassa oli myös irtonaista hiekkaa. Pyörä rupesi keulimaan, satulan päällä oli liikaa painoa. Ulkokaarteen kautta eli vastaantulevan liikenteen kaistalla saattaisi onnistua, pitää vain toivoa, ettei ole vastaantulevaa liikennettä.

Tämän vuoden geokätköilyn megatapahtumat ovat Vuokatilla, Torniossa ja Lahdessa ja kahteen ensimmäiseen suunnittelen ajavani fillarilla. Pyhäjärvikierros kuuluu myös tämän kesän tavoitteisiin. Ovat ne sikäli mahdottomia unelmia, että Vuokatille on pitempi matka rautatieasemalta kuin mitä viime vuonna ajoin maksimissaan.  Toivottavasti THL:n ja hallituksen imaamit eivät aseta fatwaa pyörämatkailua vastaan, Kaikki, mikä on hauskaa, levittää virusta.

Näiden ”pakollisten” kuvioiden lisäksi pitää tehdä kaikkea pientä kivaa, tietysti. Niin kuin Juice Leskinen lauloi ”onkos nauttiminen kielletty” ja kaikki kiellettyhän on tietysti kivaa.

Tietysti, kun Mark Beaumont on tehnyt ennätyksen maailmanympäriajollaan herää kysymys, onko minulla haaveita Suomea etäämmälle. Ei ole, paitsi ehkä Torniosta käydä Ruotsin puolella. Ei minua ole kiinnostanut maapallon ympärysmatka muutenkaan, joutuisi opiskelemaan liikaa lintulajeja, pelkästään Peru oli yhtä tuskaa, enkä vieläkään osaa. Joutuisi opiskelemaan liikaa kaikkea muutakin. Se on muiden haave. Olen ajanut fillarilla oikeasti kolmessa maassa. No, Perussa ajoin fillarilla vähän hotellin pihalla. Mutta jos sellaisen joskus suorittaisin, nyt olisi oikea aika ruveta haluamaan sellaista. Haluaminen tulee jälkijunassa, sillä viimeiset maat, missä olen ollut, Irlanti ja Intia, ovat olleet sellaisia, joista olen ollut kiinnostunut vasta paikan päällä.

Esteenä pyörämatkailulle on ollut se, ettei pinnat tai kiekot kestä. Soisalon reissu päättyi siihen, että oli useita pinnoja poikki ja Haapajärvellä MEGA:ssa oli myös pinnoja poikki ja loput löysällä. Nyt on minulla huomattavasti vähemmän painoa kiekkojen päällä, niin sitä sattuu harvemmin. Vielä pitää kuitenkin lisää saada kuollutta painoa pois.

Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella on tällainen näköalapaikka. Edessä Viinikan kirkko. Tuossa etualalla olevalla lahdella tein ensimmäisi lintuhavaintojani Tampereelta aikoinaan 9.4.1982. Kuten arvata saattaa, näiden kahden pisteen väliin mahtuu prosenttinousu nimeltään Teerentie, jotain 7%. Hautausmaalla ei saa pyöräillä. Teerentiekin kuuluu minun ”valloittamiini” nousuihin. 

Erikoinen ilmiö painon laskiessa, nyt on laskenut 52 kg, on se, että pyörä käyttäytyy ihan eri tavalla. Tietysti alas mennään vähemmän aggressiivisesti ja ylös ehkä vähän helpommin, mutta myös töyssyn ylitys on helpompi. Pitäisiköhän minulla olla myös epärealistinen painonpudotustavoite. No, sellainen olisi sata kiloa kaikkiaan. GCN:n mukaan kaikkein parhaimmat ylämäkipyöräilijät ovat 60-70 kilon haarukassa.

Kaikki rakastavat hyvää tarinaa. No, sellainen on se, että sain kuulla yhden sukuhaarani olevan pomoreita. Pomoreista taas sanottiin, että he kyllästyivät Novgorodin kaupunkielämään ja lähtivät etsimään vapautta vaeltaen pohjoisiin erämaihin. (No, se selittää, miksi Venäjä on niin iso. ) Oli totta tai ei, pidän perinnettä yllä.

Juicen jäljillä Tampereella

Juice Leskinen tuli Tampereelle samana vuonna kuin minä, 1969, ja ihastui kaupunkiin välittömästi. Minä en ole vieläkään ihastunut. Juice oli maantieteellisesti suuntautunut ja hänestä Tampereella pystyi päätteleemään, missä mikin paikka on ilman että tarvitsi katsoa karttaa. Tietysti voi ajatella, että kaikki tärkeä on kaupungin läpi kulkevan pääväylän läheisyydessä tai sitten lähellä Tammerkoskea. Joka tapauksessa, Juice kerkisi asua monessa paikassa Tampereella ja Tampere esiintyy monissa hänen kappaleissaan. En ikinä tavannut Juicea, mutta minähän olinkin syntymäni jälkeen paljon muualla kuin Tampereella.

Mutta tässä muutama Juiceen liittyvä paikka Tampereella:

Domus

Juicella teki kappaleen Rock No 50000/248, missä 50000 oli Uuden Domuksen puhelinvaihteen numero ja 248 oli Mikko Alatalon asunnon numero siellä. Itse hän asui Vanhalla Domuksella. Kummatkin ovat paikkoja, jotka tulivat nopeasti tutuksi tuon ajan opiskelijoille.

Juicen opinnot, Satakunnankatu 13

Juice opiskeli Kieli-instituutissa, muttei valmistunut siitä. Sen sijaan hän lauleskeli ”Satakunnankatua kävelin, stönöaskelin, stönösävelin. Kohdalla sähkölaitoksen, sain elämänpolkuuni taitoksen”. Ehkäpä se elämänpolun taitos oli se, että opinnot jäivät kesken tai tuli SUOPOn veijarit poimien kyytiinsä viattoman sunnuntaijuopon.

Juicen kirjasto

Juice jätti jälkeensä mittavan kokoelman kirjoja, jotka on talletettu Juicen kirjastoon, mistä niitä ei saa lainata, eikä muutakaan. Ajan varaamalla kuitenkin teoksiin voi tutustua. En ole nähnyt missään netissä luetteloa kirjaston kirjoista. Kovasti hän oli kerkeäväinen, kun kerkisi vielä lukemaankin kaiken muun lisäksi. Juicen kirjasto sijaitsee myös lähellä Juicen yhtä asuinpaikkaa.

Tampere-talo

Tampere-talo on paikka, jossa Juice keikkaili joitain kertoja ja sen lisäksi Juicen muistokonsertti järjestettiin täällä. Viimeinen Juicen suuri keikka oli Tampere-talolla.

Juicen hauta

Juice kerkisi muuttaa virallisestikin nimensä Juiceksi. Kuulemma Tampereen oppaatkaan eivät tienneet haudan sijaintia. Se on kuitenkin helppo löytää, se on palsta numero 3:lla heti pääportin lähellä. Oma työnsä olisi kiertää kaikki Kalevankankaan hautausmaan merkittävät haudat.

Bonus: Juicen tori ja muistomerkki Juankoskella.

Juicehan oli lähtöisin Savon sydämestä. Äiti oli Impilahdelta, mutta isä oli Juankoskelta.  Juice itse riimitteli näin: ”Mutsi käveli Laatokalta Vimpeliin, sai vain rakkoja varpaisiin. Faija kuoli pois kesken näytelmän, häntä minä parhaiten ymmärrän.”

 

 

 

Amurin työläismuseokortteli, Pyynikki ja Pispalanharju

Amurin työläismuseokortteli on ollut korkealla niiden museoiden listalla, joissa minun pitää käydä. Aiemmalla reissulla olen ihaillut sitä vain ulkopuolelta. Nyt on pakko käydä museoissa, kun ei ikinä tiedä, jos ne kaikki suljetaan.

Heti alkuun kävin geokätköllä Armonkalliossa ja tutustuin keskustorin rakennuksiin Adventure Lab -kätköjen kautta. Adventure Labeissa hankkiudutaan paikan päälle ja todetaan vastaus sovelluksen esittämään kysymykseen ja kun on vastattu, niin kätkö on logattu. Mitään purkkia siis ei ole.

Fillaroin museokorttelin ohikin ja samalla huomasin, että ruma renkaista tehty ankka on siirretty pois.

Pääsin itse museokortteliin ja pakko sanoa, että tulee vähän porrastreeniä, kun käy kaikissa asunnoissa. Kierros etenee kronologisesti ja alkaa Amurin perustamisesta ja jatkuu Amurin saneeraamiseen 1960-luvun ja 1970-luvun taitteessa. Tietää olevansa jo wanhus, kun museot esittelevät sitä aikaa, kun on elänyt.

Isäni isoisä Kaarle oli renki Lempäälässä ja hän siirtyi kuorma-ajuriksi Amuriin 1897 ja löysi sitten Emma-vaimon ja monien vaiheiden jälkeen he muuttivat Rantaperkiöön. Hän asui Kalliokadulla ja Kortelahdenkadulla. Sattumoisin Kalliokadun seudut olivat punaisten lyhtyjen aluetta, koska siellä harjoitettiin ohjesääntöistä prostituutiota. Ohjesääntöisyys tarkoitti sitä, että naiset kävivät usein lääkärissä. Se lakkasi 1905 ja itse naisen kohdalla lakkasi siihen, kun hän sai työtä tehtaasta.

Amurin tarina on gentrifikaation tarina, sillä Kyttälästä tuli liian kallis alue ja ihmiset muuttivat Amuriin ja sitten kun Amuriin rakennettiin kerrostalot, ihmiset joutuivat muuttamaan niiden alta pois, koska ei ollut varaa asua siellä. Se on edelleenkin Suomen sadan hintavimman alueen joukossa.

Melkoinen päätös rakentaa alue täyteen kerrostaloja ja sitten vielä Näsinneula siihen viereen.

Kortteli on muuten alkuperäinen, mutta siihen keskelle tehdyt rakennukset eivät ole. Keskellä on sauna, joka on samanlainen kuin Rajaportin sauna sekä ulkohuussi. Ulkohuussit olivat syypää rottaongelmaan ja pojat tienasivat rahaa saalistamalla rottia. Nythän ei annettaisi lapsen edes koskea rottaan.

Asunnoissa asuville ihmisille oli keksitty tarinat paitsi että yhden tarina on tosi. Tämä oli oikeasti asunut tässä korttelissa vuoteen 1973 asti.

Siellä on asuntojen lisäksi myös leipomo ja lyhyttavarakauppa.

Voi mietti Black lives matter -hengessä, että oli ilmeisesti hauskakin juttu mainostaa kaikkia mustia tuotteita mustaihoisten kuvilla. Mietin, mainostavatko mustaihoiset sitten sokeria, vehnäjauhoa tai talkkia valkoihoisten kuvilla, tuskinpa vain. Ehkä haluttiin herättää mielikuvia eksoottisuudesta ja siinä kyllä onnistuttiinkin. Minusta matkailu ja kaukomaat joskus 1950-luvulla olivat paljon eksoottisempia ja kiehtovampia kuin mitä nyt.

Vaikka kaikesta oli pulaa, niin lapset saivat kuitenkin leluja. Minun mummollani oli aikoinaan lelukauppa, kaikki lapset olivat kateellisia minulle. Minä taas ajattelin Jim Carreyta mukaillen, että haluan, että kaikilla lapsilla olisi suvussa lelukauppa niin että tajuaisivat, ettei lelujen omistaminen ole ratkaisu.

Minusta leppälintukoiras on kauneimpia lintuja Suomessa.

Rikkaan asunnonomistajan asunto. Kun oli palvelijattaria, rikkaan ei tarvinnut osata muuta kuin omistaa. Sitten kun ne kuolivat, niin ne osaavat palvelijattaret tiesivät mennä valoon, mutta nämä rikkaat jäivät haahuilemaan gummituksena omaan asuntoonsa harmaana rouvana ja pimputtelemaan pianoa yöllä tai kolistelemaan portaissa.

Vanhemmat palvelijattaretkin elivät mukavasti. Silloin vaikutti wrightiläinen työväenliike ja patruunat ja rikkaat pyrkivät olemaan hyväntekijöitä ja pitämään huolta työväestä. Tietysti kapitalistisen kilpailun tehostuessa sellainen anteliaisuus loppui. Ainakin Amerikassa palvelijatar käytännössä joutui luopumaan omasta elämästään. Suvussani oli venäläisen apteekkarin palvelijatar, joka liittyi housukaartiin ja joutui Hennalaan, mutta selvisi sieltä hengissä pois. Apteekkarin kohtalosta en tiedä.

Maailmansota aiheutti pulaa, joka ikävästi muistutti nälkävuosista 50 vuotta aiemmin ja moni jäi työttömäksi ja kiinnostui työväenluokan eduista ja asemasta. Oman sukuni kohdalla se tarkoitti monella muuttoa ensin Kanadaan ja sitten jotkut jatkoivat Karjalaan ja sieltä jotkut tulivat takaisin Suomeen. Varmasti innosti myös se, että työt piti saada tehtyä kahdeksan tunnin sisään. Useimmissa asunnoissa seinällä on Marxin sijasta kuitenkin Jeesuksen kuva.

Museon yhteydessä on kahvila, jonne en kuitenkaan jäänyt, koska dieetti. Tänne tullessa kannattaa muistaa Juice Leskisen ”Do the stönö”, joka alkaa ”Satakunnankadulla kävelin stönöaskelin, stönösävelin”, koska muuten tänne on vaikea törmätä.

Museolta päätin lähteä tutustumaan Pyynikin rinteeseen, mutta onnistuin hukkaamaan tornille menevän tien ja fillaroinkin ylös Ammattikoulunkatua, joka menee Tahmelantielle, joka puolestaan tulee Pyynikin tornin taakse, eli kuitenkin pääsin ajaen sinne huomattavasti kivempaa reittiä kuin jos olisin ajanut normaalisti tornille. Tornilta alkaa myös Adventure Lab ja siellä on kuuluisat munkit. Vaan ne eivät ole minulle, koska dieetti. Olen aiemmin fillaroinut ylös tornille, mutta siitä reissusta on kohta 11 vuotta ja on tullut paljon lisää kiloja.

Pyynikiltä menin sitten Pispalaan, missä on puisto, jossa saattoi nauttia avarista maisemista ja auringonpaisteesta.

Maisemien lisäksi siellä on musta kivitolppa muistuttamassa vuoden 1918 taisteluista. Jostain syystä kaikki Tampereen patsaat ovat rumia. Ehkä taiteilijat ajattelevat mustaa kivitolppaa ensimmäisenä, kun ne ajattelevat vuoden 1918 Tampereen mottitaistelua.  Se on sitä luovuutta ja sitä on vain taiteilijoilla.

Ennen kaikkea tuo on mille ollut Mielen este, 70 metrin nousu, joka on estänyt minua siirtymästä Tampereen läntisiin kaupunginosiin. Se on yhtä paljon kuin Stadionin tornin korkeus. Olen toki joskus fillaroinut isompiakin mäkiä ylös, mutta en sen jälkeen kun sairastuin ja kehoni muuttui läskiä puoleensavetäväksi mustaksi aukoksi.

Alas ajoin kuitenkin Pyynikin rinnettä ja minusta se on paljon huonompi reitti näkötornille. Ennen kaikkea siellä oli kauniina päivänä paljon liikennettä. Tulipahan ainakin jarrupalojen lasittunut pinta hiottua pois. Minkähänlaista olisi asua Ylä-Pispalassa ja ajaa se mäki joka siunaaman päivä ylös ja vielä ruokakassien kanssa.

Alhaalla kävin moikkaamassa SKP:läisiä tovereita, jotka keräsivät puoluetta takaisin puoluerekisteriin. Netin ihmeellisessä maailmassa minun elämääni selitetään SKP-lähtöisesti ja taistolaisena, vaikka en ole mistään taistolaiskodista lähtöisin. Taistolaiset olivat lähinnä kulttuurialan vaikuttajia. Minä jatkoin tapahtumasta anarkistien kokoukseen ja sen jälkeen voipuneena kotiin. Suomalaiset ovat niin autoritäärisiä, että ne kutakuinkin ymmätävät taistolaisen, mutta eivät ne ymmärrä sitä, että joku voisi olla aidosti tyytymätön valtaan ja vallankäyttöön. Anarkisti heille sotkee ja rikkoo paikkoja, niin kuin he itse humalassa. Kauko Röyhkän mukaan Suomessa ymmärretään individualismia silloin, kun siihen liittyy alkoholinkäyttö, mutta kaikkea muuta yksilöllisyyttä suomalaisen on huomattavasti vaikeampi ymmärtää.

 

 

 

 

Vakoilumuseo

Kun hallitus sulki museot ja sitten taas avasi ne, ajattelin, että pakko käydä nyt museoissa, kun koskaan ei voi luottaa niiden pysyvän auki. Ensimmäinen museo oli tietysti Vakoilumuseo. Se sijaitsee Finlaysonin alueella Tampereen keskustassa nollannessa kerroksessa eli tosi alhaalla. Vakoilu kuuluu lempiaiheisiini ja tiedän aiheesta paljon, tai luulin tietäväni. Minun pitäisi tietää, kun minut on kerta leimattu Venäjän trolliksi. Tähän trollikysymykseen museo ei ottanut mitään kantaa. Toinen, mihin ei otettu kantaa, oli poisleikatut pesulaput, presidentti Kekkoseen kohdistunut salamurhayritys ja Operaatio Gladio. Viimeksimainittu asia kyllä käsitellään kaikin tavoin sanomatta itse G-sanaa.

Museossa ei saanut valokuvata. Sillä oli se seuraamus, että museossa olevat tekstit piti lukea huolellisesti läpi paikan päällä ja niitä tekstejä oli paljon, lähinnä eri vakoojista.


Selfien saattoi ottaa.

Uutta minulle oli Itä-Berliinin alla ollut tunneli, josta käsin sitten läntiset kuuntelivat Itä-Berliinin viranomaisia. Vastaava tunneli-ideahan on elokuvassa Bond Istanbulissa. Siellä oli jopa sellainen pimeä tunneli, johon saattoi mennä. Sen lisäksi siellä oli pieni salahuone, johon ei tosin saanut astua sisälle.

Nyt kun omaa kameraa ei saanut käyttää, siellä oli tietysti upeita vakoojien kameroita. Sen lisäksi esillä oli radiolaitteita. Yksi amerikkalaisten radio oli löytynyt keskeltä Kukkia-järveä Evinsalon länsipuolelta järvestä, eikä koskaan selvinny, kenen radio se oli ollut.

Vakoojat tietysti tuottivat tarkkaa tietoa kohteista ja esimerkiksi esillä oli venäläisten kartta Tampereesta, joka näytti samanlaiselta kuin tämä kartta.

Vakoojattaria oli esillä ja tietysti sellaiset nimet kuin Mata Hari, Kerttu Nuorteva ja hänen yhdyshenkilönsä Hella Wuolijoki. Ihmettelen, kuinka auliisti kaikkialla miehet olivat langenneet hunaja-ansaan ja laverrelleet valtiosalaisuudet kauniille vakoilijattarelle.

Vaikka esillä oli useita lähettimiä, ne muista, että numeroasemista olisi puhuttu missään. Ehkä numeroasemat olivat sellainen, missä tavallinen ihminen pääsi tutustumaan vakoilijoiden työhön ennen internetin aikakautta.

Herää kysymys, onko minun lähipiirissäni vakooja tai vakoojatar. Ai niin, minähän olen itse mukamas Moskovan leivissä. Neuvostoliitolla oli tapana mustamaalata henkilön maine ja he palkkasivat esimerkiksi hypnotisoijan tuijottamaan heidän kannaltaan epämiellyttävää šakkimestaria niin että hän hävisi ottelun, joten ehkäpä jos joku haluaa mustamaalata toisen maineen onkin itse tiedustelupalveluiden leivissä. Voitankohan šakissa. Tietysti šakkiottelu on elokuvassa Bond Istanbulissa. No, isoisäni isä kuunteli kerran Leningradin radiota kovaa ja hänelle tuli pari miestä pyytämään yösijaa ja hän sitten majoitti ne ja herrat jatkoivat sitten matkaa. Kerran sitten hänelle tuli kiitokset yösijasta Leningradin radiossa. Taisivat olla vakoojia.

Stalin oli paranoidi, eikä luottanut tiedustelutietoihin. Ehkäpä se vastaa siihen, oliko suomalaisten tekemä vakoilu Karjalassa syy siihen, että suomalaisia sitten tuhottiin niin paljon. Stalinille se olisi voinut olla syy, mutta oikeasti mitään perustetta ei ollut.

Bond oli tietysti esillä ja esiteltiin Bondin esikuvana ollut vakooja. Toisaalta tietysti Ian Fleming itse oli Gladiossa. Näyttely mainitsi, että vuoden 1951 paikkeilla länsi rupesi rakentamaan verkostoa estääkseen läntisen Euroopan valumista Neuvostoliiton vaikutuksen alle, mutta toisaalta sanottiin, että fokus vaihtui pian Kaakkois-Aasiaan.

Itselleni tuntematon tapaus oli Suomen kaupallisessa lähetystössä Itä-Berliinissä ollut työntekijä, joka ryhtyi toimimaan CIA:n laskuun ja syynä hänellä oli ideologiset perusteet, kun jos vaikka osti kilon perunoita, joutui esittämään henkilöllisyystodistuksen. Vähän niin kuin nykyään, kun maksaa kortilla, niin sitä kautta saa hämärät korkeat tahot tietää, että sinä ostit kilon perunoita.

Samalla tavoin Neuvostoliitto tunnetusti pisti kasoittain mikrofoneja joka paikkaan ja etenkin vakoillakseen amerikkalaisten lähetystöä. Nyt ihmiset kävelevät mikrofoni taskussa.

Siksipä esiteltiin Edward Snowden myös aikamme hahmona, joka paljasti, kuinka laajamittaista yksityisiin kohdistuva urkinta on.