Browsing Tag

Raasepori

Tammisaaren saariston kansallispuisto

Olen laiminlyönyt tätä puistoa. Kun viimeksi ajattelin mennä puistoon jäitse, salmi lainehti sulana. Maitse puistoon ei pääse lainkaan ja saariston jäätilanne on epävarma. Siksipä, kun facebookissa ilmoitettiin, että sinne olisi kuljetus, tartuin heti tilaisuuteen. Viisi paikkaa meni tietysti saman tien. Matti Piirainen  järjestää retkiä puistoon Tammisaaren keskustasta 60 eurolla. Hinta on mielestäni kohtuullinen, sillä Tammisaaresta joutuu kulkemaan pitkän matkaa Hankoniemen kylkeä ennen kuin on pelipaikoilla. Ei se mitään, eivät nekään maisemat tylsiä ole, menomatkalla Matti näytti Dagmarin lähteen, minne tietysti kannattaa reippailla, jos menee koskaan Hankoniemelle.

Hästö-Busö

Menomatkalla näkyi ensiksi Hästö-Busö, kun älysin sitä kysyä. Minä nyt en ihan vanno, mutta kun käytiin neuvotteluja ennen talvisotaa rajojen siirtämisestä, niin muistelisin, että joskus olisi ollut Hangon suunnalla ollut Neuvostoliiton vaatimusten kohteena pelkästään tuo saari. Se on osa Pietari I:n merilinnoitusta ja venäläiset varustivat sen jo tsaarin aikana, aivan kuin myös Dragsvikin kasarmit itse Tammisaaressa.

Me näimme kalasääksen lentelevän, kun Älgön eteläpuoleisessa saaristossa siirryimme itse kansallispuistoon.

Merilokki

Pysähdyimme pitemmäksi aikaa Modermaganin saarelle, jossa oli myös muita veneilijöitä. Ennen kaikkea siellä kuitenkin oli geokätkö, jonka nopeasti hoidin logatuksi. Sen jälkeen saatoin katsella, kuinka räyskän poikanen kiljui emolleen. Myös töyhtötiaisen ääntä kuului.

Olen tottunut pitämään kumpiakin vähintäänkin vaarantuneina. Modermaganilta jatkoimme yli selän Jussaareen eli Jussaröön, niin kuin se esiintyy klassikossa ”Sää rannikkoasemilla”. Minä olen muutenkin käynyt monen rannikkoaseman välittömässä läheisyydessä, ainakin Orrengrundin, Harmajan, Russarön, Tulliniemen ja Marjaniemen. Jussarössä oli ihanainen luonnonpuisto ennen vuotta 1989, jolloin sen arvo aleni kansallispuiston rajoitusosaksi. Noin puolet saaresta on tätä ihanaista rajoitusosaa, mutta menin geokätkölle. Saaressa oli melkoisen kuuma ja geokätkö oli näkötornin luona. Jäinkin sinne istuskelemaan rauhassa.

Maisema tornista

Jussarössä on ollut sekä kaivos -että sotilastoimintaa ja siellä on lukuisia tyhjillään seisovia rakennuksia. Niitä tuli vastaan, kun menin takaisin satamaan.


Röttelöt eivät kuulu tietenkään kansallispuistoon eli entiseen luonnonpuistoon. Sotilaat ovat harjoitelleet niissä kaupunkisodankäyntiä. Kansallispuisto muistuttaa labyrinttiä, koska mökit ja asumukset on rajattu pois. Viitisen taloutta sinnittelee talven yli vielä saaristossa.

Viilensin itseäni sataman kahvilassa, jonka nimi on ”Ön”.

Paluu oli vähän eri reittiä.

Näin päivän toisen merikotkan. Lähempänä ihmisasutusta eli Skärlandetia, joka on kansallinen maisemanhoitoalue, tuli tilaisuus katsella mökkiläisten mökkiasumista. Minulla ei ole mökkiä, eikä myöskään lähisukulaisilla ole. Sitten puhutaan minun sukupolveni ihmisistä, jotka perivät peräti kolme mökkiä, eivätkä tiedä, mitä tehdä niillä. Onpa ihmisillä hyvin asiat. Jos minulla olisi niin hyvin, minusta Suomi olisikin maailman onnellisin maa ja varmasti äänestäisin demareita tai vihreitä. Olen joskus ajatellut, että olen kuin pilapiirroksen kerjäläinen, joka oli kuvassa ainoa, jolla varat ylittivät velat.

Yllättävästi valkoviklot muuttivat etelään. Ei niillä ole mitään paikkaa laskeutua täällä ja olin yllättynyt, että muuttivat ihan keskellä kirkasta päivää.

Pysähdyimme pullapuodin luokse ja muut kävivät ostoksilla. Mutta kun ei ole sorsiakaan, ei ole tarve pullalle, en käynyt ostamassa. Ihmeen paljon toimintaa oli täällä, kun yleensä olen tottunut siihen, että on ihan kuollutta.

Saavumme Tammisaareen ja luontokauppa on vielä auki, joten ostan sieltä kansallispuiston hihamerkin, kun nyt olen tämän suorittanut. Sattui hyvä ilma, jopa helteinen, oli paljon ihmisiä liikkeellä ja lintujakin kivasti. Vähän toisenlainen ilma ja ajankohta, niin lintuja olisi enemmän ja ihmisiä vähemmän. Siitä huolimatta saatoin löytää rauhallisen paikan näkötornilta, kun kukaan muu ei halunnut lähteä helteessä kiipeämään Jussarön korkeimmalle kukkulalle.

Sata vuotta ihan suotta

 

Ehkä viimeinen tapahtuma liittyen Suomen sisällissotaan oli Tammisaaren kuolemanleirin muistomerkillä.

Sisällissodasta on kirjoitettu paljon tänä vuonna, eikä läheskään kaikki ole perustunut tietoon. Yleisesti heilutellaan ”laillinen hallitus” -korttia. No, Romanovien jälkeen eli helmi/maaliskuun vallankumouksen jälkeen Suomessa ei ollut laillista valtaa. Sen vuoksi Suomi pääsi itsenäistymään. Sen lisäksi, Kerenski laittomasti hajotti eduskunnan.

Toinen maailmansota ja kauppayhteyksien katkeaminen Venäjälle toi laman, työttömyyden ja ruokapulan myös Suomeen. Se kehittyi vuoden 1918 mittaan vaikeaksi. Nälänhätä oli maassa kärsitty puoli vuosisataa aiemmin, se oli kansan muistissa elävänä. Dominonappulat kaatuivat yksi kerrallaan sotaan ja kaaokseen ja sitten tuli Suomen vuoro.

Näin siis parisen viikkoa ennen sisällissodan ”virallista” alkua.

Suomen Kuvalehti nro 13. 29.3.1919 eli lahtarit itse tunnustavat sotavalmistelut.

Tilanne luisui valittujen edustajien kontrollista, kun keskusvalta oli heikko. Samaan aikaan Venäjällä ei ollut mitään varmuutta tulevaisuudesta. Bolševikkien nimellä kulkeva fraktio oli antanut itsenäisyyden Suomelle, mutta pelkästään punaisten puolella taisteli sisällissodassa useita eri ryhmiä. Suurin huoli kaikilla oli Saksan armeijasta, jonka kanssa sitten tehtiin rauha.

Saksa odotti vierestä katsellen suomalaisten tappamista ja sen jälkeen, kun he olivat varmistaneet, ettei Venäjältä ole tulossa apua, iskivät suomalaisten selkään ja valtasivat maan, lahtarijoukkojen avustuksella. Näin Suomi päätyi käytännössä Saksan siirtomaaksi maailmansodan loppuun asti. Voi tietenkin spekuloida, olisivatko suomalaiset yhdessäkään pystyneet estämään saksalaisten invaasiota.

Työväenluokka vietti vapaa-aikansa työväentaloilla. Siellä näyteltiin, siellä oli urheiluseurat, tanssit, raittiusseurat ja työväen lehdet ja poliittista toimintaa. Mutta tuona aikana sieltä kasattiin väki punakaarteihin. Niihin oli innokkaasti väkeä lähtemässä, sillä oli puute työstä ja rahasta ja kaarti maksoi hyvin. Eivät ne olleet välttämättä sen poliittisempia kuin muutkaan.

Venäjä oli linnoittanut Suomenlahden pohjoisrantaa odottaen saksalaisten hyökkäystä. Tammikuussa kuitenkin joukot olivat hylänneet Dragsvikin kasarmialueen. Sen jälkeen tammisaarelaiset olivat ryöstelleet, mitä venäläisiltä oli jäänyt jäljelle.

Tyhjiksi jääneisiin kasarmeihin ruvettiin sodan päätyttyä kasaamaan vankeja muilta leiriltä. Porukasta suuri osa oli jo huonossa kunnossa. Vankien hoito oli rikollisen välinpitämätöntä. Sivistyneistössä vallitsi rotuopit, ajattelivat, että parempi olisi, jos kuolisivat pois. Noin 3000 kuoli Tammisaaren kauhujen leirillä.

Nyt sinne pääsee helposti julkisilla käymään vaikka päiväseltään Helsingistä tai Turusta, kun vaihtaa Karjaalla junaa Hangon junaan ja menee Dragsvikin seisakkeelle ja kävelee harjun päälle. Siellä on monumentti leirillä tapetuille. Suomen suurin joukkohauta.

Menin sinne taas kerran ”Tie Tammisaareen” -tilaisuuteen. Syy sinne menemiselle oli lähinnä pääsy itse kasarmialueelle. Normaalioloissa se on yleisöltä suljettua Uudenmaan prikaatin aluetta.

Tilaisuuteen osallistui vasemmistoliiton poliitikkoja, Li Andersson ja Paavo Arhinmäki; SDP:n poliitikkoja Antti Rinne, Eero Heinäluoma, Maarit Feldt-Ranta; SKP:n poliitikko Yrjö Hakanen sekä rouva Tellervo Koivisto ja Tarja Halonen miehensä kanssa ja kirkon arkkipiispa Mäkinen.  Arkkipiispa piti puheen, mutta sanaa ”anteeksi” siinä ei kuultu.

Sovintotilaisuudeksi siellä oli paikalla lähinnä vain konfliktin toinen osapuoli. Valtio oli lähettänyt minimaalisen edustuston, mutta sitä ei tainnut panna merkille kuin Yrjö Hakanen. Myös valtamedia vaikeni lähes tyystin.

Tuolla pidettiin vankeja

Minä arvostan rehellisyyttä, sillä vaikka virallisessa propagandassa vallitsevaa on äitelä puhe sovinnosta, oikeisto on omissa juhlissaan juhlimassa kansanmurhaa ja vasemmisto omissa juhlissaan muistamassa murhattuja omaisiaan tai puoluetovereitaan. Suomi on ihan reilusti jakautunut ja voidaan unohtaa valheet samassa veneessä olemisesta.

Ne, jotka eivät päätyneet monttuun hiekkakankaalle, palasivat kotiin huonossa kunnossa. Suomesta tuli sodan jälkeen rouhea valkoinen Suomi, joka pystytteli sisällissodan ja heimosotien monumentteja pitkin poikin Suomea, kun taas työväenluokka lähti ikitielle, joko painostettuna tai väkisin. Vasta sotien jälkeen Suomessa ruvettiin laajemmin tekemään monumentteja myös tuhotulle työväenluokalle. Harvassa maassa on olemassa mitään näyttelyä tai museota kapitalismin tai kapitalistien uhreille, mutta Suomessapa on ja siitä voi olla ylpeä.

Antti Rinne ja Maarit Feldt-Ranta

Kansainvälinen julkisuus teki sen, että leirin kestämättömiin oloihin ruvettiin puuttumaan. Saksa hävisi ja lahtereillekin kävi ilmeiseksi, että ehkä myös työväenluokkaa tarvitaan, mikäli bolševikit Venäjältä päättävät hyökätä Suomeen. Tietysti hyökkäsivät, mutta siihen meni yli kaksikymmentä vuotta. Silloin siellä vastapuolella oli myös miehiä, jotka Suomesta oli ikitielle laitettu tai itse lähteneet.

Tässä vaiheessa minulle tultiin jo kertomaan, etten saisi ottaa näistä kuvia.

Naisten parakki. Naisia oli leirillä vain lyhyen aikaa.

Sadassa vuodessa ei olla päästy sovinnossa edes alkutekijöihin. Monet ovat kuitenkin tehneet arvokasta työtä. Sellaisia on ollut arkistolaitoksessa. Kansallisarkisto on julkaissut netissä valtiorikosylioikeuden asiakirjoja koskien suurta osaa tuomituista ja sotasurmaprojektin. Oma sukuni muodosti punakaartin perusjäsenistön. Kaikki tunnetut henkilöt, oli kyse punaisista tai lahtareista ovat minulle kaukaista sukua, jos laisinkaan. Geni sanoo, esimerkiksi, että lahtaripuolen päärikollinen Eino Gustaf Svinhufvud ”is your 7th cousin four times removed”.  Kullervo Manner ”is your first cousin thrice removed’s husband’s fourth cousin”. Valtaapitävät olivat kaukana, omissa sfääreissään, tämäkin loppuselvittely jäi tavalliselle rahvaalle.
Varsinaisten sodan taistelukenttä -ja vankileirikuolemien lisäksi aika moni muukin suvussani on päättänyt päivänsä 1918. Se oli vaikea aika myös vanhuksille ja pikkulapsille. Vaikka näkyvin asema suvussani on näillä vankileireissä surmansa saaneilla, niin jo niistäkin tiedoista löytyy vihjeitä, että moni muu sukulaisistani joutui pakosalle kodin tuhouduttua. Moni sai pienempiä tuomioita valtiorikosoikeudesta. Tie jyrkkenee nopeasti näiden muiden kanssa. Selvitetään tällä hetkellä vielä, kuka makaa joukkohaudassa ja missä on joukkohautoja.

En ole paljon kirjoittanut Raaseporin laajasta kaupungista ja kuitenkin olen matkustanut siellä paljon. Aina joudun matkustamaan sen halki päästäkseni muualle maailmaan. Tammisaaressa käydessä kuitenkin kannattaa muistaa Suomen suurin joukkohauta ja käydä katsomassa leirialuetta ainakin aidan takaa.