Browsing Tag

linnut

Hälläpyörän linturetki

Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys järjesti taas Pirkanmaan kierroksen. Edellisinä vuosina Marinin hallituksen kohtuuttomat sulkutoimet olivat vaikuttaneet yhdistystoimintaan siten, ettei retkiä järjestetty. 2019 retki oli, mutta silloin minä en asunut vielä Tampereella. Tampereen seutua emännöi tai isännöi mainittu yhdistys. Edellisessä asuinpaikassani se oli Helsingin Seudun lintutieteellinen yhdistys Tringa. Nyt voin siis vertailla. Ensimmäinen ero on se, että tringalaiset ajavat bussilla usein hyvin kauaksi, kuten Hankoon tai Fiskariin. Kummallakin yhdistyksellä on myös lähiretkiä. Kun ajetaan kauaksi, niin suuri osa ajasta on bussissa istumista eli menee käytännössä hukkaan.

Retki lähti klo 6 aamulla, brutaalin varhain, ja päättyi kello 16. Ehkäpä vielä Tampereen ytimeen pääsee nopeammin kuin Helsingin ytimeen. Kumpikin yhdistys poimii matkustavaisia reitin varrelta.

Ensimmäinen kohde oli Hämeenkyrön Sarkkilanjärvi, tuntematon paikka minulle. Sitäkin ennen näin jo selkälokin Ylöjärven keskustassa. Fuscus-alalajia olevaa selkälokkia on kutsuttu kaikkein suomalaisimmaksi linnuksi. Seabirds-kirja antaa sille nimen ”Baltic gull”.

Sarkkilanjärvellä oli peräti kaksi katettua tornia vähän matkan päässä toisistaan. Vastavalo oli suorastaan murhaava, mutta kukapa ei pitäisi kauniista kevätaamusta.

Sarkkilanjärvi

Vastavalosta huolimatta järveltä paikallistui uivelo. Korpeilla oli selkeästi reviiriin viittaavaa toimintaa ja harmaita hanhia liikuskeli. Kuikka lensi muuttolentoa ohi. Tornilla oli geokätkö, minkä loggasin.

Etäällä oleva hanhipotti näyttää tältä. Heti ensikatsomalla selviää, että valtaosa on tundrahanhia, ellei kaikki. Tundrahanhet matkaavat arktiselle Venäjälle. Metsähanhiakin oli ja niitä jää myös Suomeen, mutta niitä menee myös Venäjälle. Hanhista voi löytää vaikka lyhytnokkahanhia, jotka matkaavat Huippuvuorille, mutta nyt niitä ei näkynyt.
Sarkkilanjärven pohjoinen torni.

Sarkkilanjärven jälkeen menimme Kyröskoskelle, jota olen pitänyt aina Kalevalassa mainittuna Hämeen Hälläpyöränä, mutta sitten huomasinkin, että epäillään, ettei se olekaan, vaan että esimerkiksi Tammerkoski olisi se. Samalla ehdotettiin, että Kaatrakoski olisi Pankakoski Lieksassa. Olen aina ajatellut, että se viittaisi Harlun koskiin. Joka tapauksessa, on outoa ajatella Kyröskosken olevan Hämettä, Se on perinteisesti ollut Kyröä, pohjoista Satakuntaa.

Ei toi liru oikein ole sellainen, joka kannattaisi Kalevalassa tulla mainituksi. Täällä kuitenkin järjestetään koskinäytöksiä, jolloin patoluukut avataan ja uomassa on paljon enemmän vettä.

En nähnyt virtavästäräkkiä. Joku onnekas oli nopeasti nähnyt vilauksen siitä. Minulla on jokin virtavästäräkkikirous. En ole nähnyt virtavästäräkkiä varmaan tällä vuosisadalla ja kuitenkin olen uskomattoman monta kertaa ollut paikalla.

Kyröskoski maantieltä nähtynä

Kolmas Kalevalassa mainittu koski on Imatra, ja siitä ei ole kiistaa, mikä Imatra on. Onkohan sielläkin virtavästäräkki, jota minä en näe. Taitaa olla Lönnrotin tekemiä lisäyksiä kaikki.

Kyröskoskelta jatkamme Hämeenkyrön lentokentälle. Sielläkin on geokätkö, jonka loggaan nopeasti. Samassa ryhmässä on muitakin geokätköilijöitä.

Lentokentällä etsimme kulorastasta ja kangaskiurua. Kangaskiurut onnistuvat näyttäytymäänkin. Se on hyvä laji, vaikkakin sillä on laaja esiintyminen Euroopassa. Suomessa sen levinneisyys on jäänyt eteläiseksi.

Keltasirkku suvaitsi tulla esille

Maasto Hämeenkyrön lännessä on paljolti kuivia kankaita niin kuin suurelta osalta Pohjois-Satakunnassa. Järvi-Suomi päättyy ja alkaa minusta aika pitkäveteinen alue. Mutta mitäpä minä tiedän, kun en ole täälläkään aiemmin ollut. Kangaskiurun vastakohtana alueella oli myös äänessä pohjoisen laji järripeippo.

Vesajärvellä näemme soidinpukuisia suokukkoja. Suokukkojen kanta on harventunut ja on aina ilo nähdä niitä. Koirailla on upeat puuhkat kauloillaan.

Lopuksi menemme Suodenniemelle. Tuuli on yltynyt navakaksi ja saanut linnut hiljenemään. Ei se kuitenkaan haitannut kuikkia, jotka kalastelivat järvellä. Suodenniemi kuuluu nykyisin Sastamalaan, mutta oli aiemmin oma kuntansa. En ole ennen kulkenut täällä päin Suodenniemeä.

Bussi muuttui tukalan kuumaksi ja vessakin meni epäkuntoon, joten pysähdyimme Häijäässä. Siellä oli tietysti myös geokätkö. Onkohan minulla paljonkin löytöjä Sastamalan kunnasta. No, aina on varaa kasvattaa sitä lukemaa.

Yleensä Tringan retkillä on pidetty lopuksi lajihuuto eli käyty läpi listasta nähdyt lajit ja kuinka paljon niitä suunnilleen oli missäkin. Pitkä kotimatka mahdollistaa sen hyvin. Tällä retkellä vain ilmaistiin numero, olisiko ollut 58 ja että se oli hyvin alhainen, syystä tai toisesta. Minä laskin nähneeni jotain 30 lajia. Variksia ja muita sellaisia en viitsi edes listata, koska ne ovat niin yleisiä.

Varhaisen heräämisen jälkeen olen melkoisen väsynyt. Kaupunki on täyttynyt Tappara-asuissa kulkevista lätkäfaneista. Tuossapa asia, jota en ymmärrä lainkaan.

Moniharrastuspäivä Riihimäki-Hyvinkää

RiihEx2023-postimerkkinäyttelyä mainostettiin minulla facebookin syötteessä ja ajattelin, että eipä olisi tuskaa mennä Riihmäelle. Sitten ajattelin, olikos siellä suunnalla muuta, niin Suomen Metsästysmuseo. Postimerkkinäyttely oli ilmainen ja Metsästysmuseoon pääsy sisältyy maksamaani riistanhoitomaksuun. Luonnollisesti samalla suunnalla on myös pari geokätköä, yksi oli saanut vielä runsaasti favopisteitä. Mikähän lintutilanne on? Mikähän Stravatilanne on? Minun pitäisi suorittaa 200 km pyöräilyä maaliskuussa että saisin virtuaalisen läpyskän Stravan palkintokaappiini. Jotain 26 kilometriä puuttuu.

Jostain syystä nukuin perin huonosti ja heräsin tosi aikaisin. Sää huoletti, se oli Tampereella perin arktinen. Riihimäelle oli ennustettu varsin toisenlaista säätä, jopa aurinko saattaisi pilkottaa.

Kevyen liikenteen väylät olivatkin auraamatta. Onko aurat lakossa.

Riihimäki on pieneksi paikkakunnaksi hyvin sekava. Miten pitäisi selviytyä läpi kaupungin. On minulla tietysti GPS, mutta en aina katsele sitä. Otin kiinnekohdaksi kaksi liikenneympyrää ja patsasta. Ensimmäinen patsas onkin sopivasti nimeltään ”Eksynyt”. Sieltä suunta kohden patsasta, jonka nimi on ”Lasinpuhaltaja” ja siitä sitten samaa tietä perille. Näin se sitten menikin. Riihimäen rautatieasemalta kävelymatkaa museoille on Googlen kartan mukaan 2,8 km. Se kannattaa ottaa huomioon, jos liikkuu julkisilla. Äveriäs kulkee sen matkan taksilla. Vielä äveriäämmällä on oma kiesi.

Harrastukset 1 ja 2: Geokätköily ja pyöräily. Tehtävänä tällä virtuaalikätköllä on ottaa kuva itsestä tai omaisuudestaan lasinpuhaltajapatsaan (pienoismallin) näkyessä taustalla.

Harrastus 3: Metsästys. Minä olen kohtalainen houkutin hirvikärpäsille, mutta kumpi metsästää kumpaakaan. Eihän se ole mikään riistalaji, mutta epäilen, että tuo pörriäinen on koko museon suosituin kohde.

Karhunraudat, tietysti. Jostain kuulin, että jos karhun nyrkin kokoiseen sydämeen saa täysosuman, karhu silti juoksee kohti 150 metriä.
Hylkeenpyytäjän työkaluja. Näissä on massiivinen kaliiberi, varsinaisia tykkejä. Toisaalta, eipä niitä paljon heilutellakaan.
Jalkajousi
Veneellinen alleja ei herätä toivottua reaktiota.
Mutta tämä herättää. Jaakko Ojanperän trofeekokoelma. Osa on 1960-luvulta, ehkä varhaisempiakin. Nykyään kyseenalaistetaan koko metsästys, saati sitten trofeekokoelmat. Niin se aika muuttuu.

Metsästys saa paljon huonoa julkisuutta ja kuitenkin 6% suomalaisista on metsästäjiä, enemmän kuin muissa Euroopan maissa. 312000 lunasti metsästyskortin 2011, muunmuassa meikäläinen. 18000 on naisia ja vuosittain metsästäjätentin suorittaa 8000 suomalaista. En tiedä, miten ne muut, mutta minä en ole ampunut riistalaukausta. Olen perfektionisti sen suhteen: laukauksen on onnistuttava ja eläimen on kaaduttava tuntematta kipua. Katson, etten ole tarpeeksi hyvä. Sitä paitsi minua kiinnostaa vain ja ainoastaan vieraspetojen pyynti.

Suomessa valvotaan tiukasti sitä, kuinka paljon metsästys aiheuttaa painetta eläinkannoille, mutta aina syntyy keskustelua suurpedoista. Minä olen suojelun kannattaja.

Olisin voinut jatkaa Lasimuseoon, koska se oli ihan vieressä, mutta Riihimäellä on paljon muutakin lasiin liittyvää lasitehtaan itsensä alueella. Käsitin, että kesällä olisi tapahtumia enemmän.

Postimerkit kuitenkin kutsuivat nyt, joten jatkoin Urheilutalolle. Kuinka tässä kaupungissa paikallisetkaan osaavat liikkua.

Urheilutalolla olisin saanut kokoelmastani puuttuvat kaksi postimerkkiä. Ei muuta kuin 1400 euroa tiskiin. Jollain on tuollaisia summia rahaa, mutta minulla ei. En sitten ostanutkaan kauppiailta mitään.

Pohjois-Inkeri on perin jännä juttu: suomalaiset valkoiset perustivat pienen marionettitasavallan Pohjois-Inkeriin. Paljon siellä kerkisi tapahtumaankin, oma lippu, oma kansallislaulu ja omat postimerkit. Valkoiset olivat aika hyviä tällaisissa asioissa. En arvostele ideologiaa, koska postimerkki on vain postimerkki. Historianörttinä tällaiset pikkuvaltiot kiinnostavat kovasti. Pohjois-Inkerin ei käynyt hyvin. Kirjasalo taitaa nykyisin olla autiona.

Suomalaisten heimosodista postimerkkejä julkaisivat myös Aunus ja Karjala. Aunuksesta minulta puuttuu pari kalleinta arvoa. Näiden lisäksi tietysti Eesti, joka tietysti itsenäistyi menestyksellisesti.

Jos Suomesta tahtoi lähettää kirjeen Vichyn Ranskaan, niin se meni Siperian kautta.
Olenko jo sanonut, että etäinen esiäitini on tuolta? Suomalaiset kutsuivat sitä ”Suurmäeksi”, niin kuin minäkin. Se on myös Suuri Mäki ja Suuri Mägi, Suurimäki, Больши́е Го́ры. Ai niin, sukututkimus, taas uusi harrastus.
Ahti Karjalainen on lähettänyt kuvan Kekkosen allekirjoittaman omakuvan Kekkosen ihailijalle.

Mutta taas matkaan. Yritän läheltä vielä yhtä kätköä, mutta liikennettä on aivan liikaa. Siksi lähden polkemaan kohden Hyvinkäätä paksusti sepelillä kuorutettuja pyöräteitä. Tuo väli oli ankea ja suorastaan tympeä. Geokätköjäkään sinne ei ollut kukaan viitsinyt tehdä. Tasaista jurnutusta pitkin peltoaukeita, joilla ei kiuru liverrellyt, ei töyhtöhyyppä lennellyt. Kaukana näin hanhia, mutta ne olivat niin etäällä, ettei niitä mitenkään määrittänyt.

Saavuin sitten Hyvinkäälle ja paljon edes mitään karttojakaan katsomatta rautatieasemalle. Siellä lukikin laiturilla ”Tampere” ja menin laiturille suoraan. Kahdeksan minuuttia junan lähtöön. Voiko paremmin enää olla? Tietysti voi. Aseman viereiseltä kankaalta lähti lentoon lehtokurppa. Se oli ensimmäinen oikea muuttolintu minulle tänä keväänä ja taas uusi harrastus tälle päivälle.

Hiljainen kansa

Tampere valmistautui Tapparan johonkin otteluun, mutta minulla oli muut suunnitelmat. Kevät on pöllöjen kuuntelun aikaa ja Pirkanmaan Lintutieteellinen Yhdistys järjesti pöllöjen kuunteluretken pahaimmille paikoille.

Heti lähtiessä bussipysäkillä näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna laulujoutsenen Tampereella. Se etenki kovalla vimmalla etelään.

Kohti seikkailua

Pöllövuosi oli alkanut sikäli otollisesti, että olin bongannut hiiripöllön Haranpäällä. Siinäpä nähdyt pöllöt sitten olivatkin. Pöllöretkelle lähti täysi bussilastillinen kuuntelijoita.

Oleellista pöllöretkellä on, että on itse hiljaa

Teiskon kirkonkylässä pysähdyttiin kuuntelemaan. Kuten aina pöllöretkellä, kuultuja koiria on paljon enemmän kuin pöllöjä. Niin oli myös Teiskossa. Tämä retki tapahtui sillä tavalla luomuna, ettei käytetty atrappia, koska ajateltiin sen häiritsevän pöllöä. Se on vähän kuin seisoisi rappukäytävässä hiljakseen ja odottaisi jonkun avaavan oven sen sijaan että soittaa ovikelloa.

Paikallisessa maalaistalossa huomattiin, että pellon laidalla seisoo bussilastillinen ihmisiä hiljakseen.

Ukaa

Seuraavaksi jatkoimme syvemmälle Teiskoon. Tien varrella on useita viirupöllön reviirejä ja mahdollisuudet myös helmipöllön kuulemiselle. Mikään näistä ei kuitenkaan ollut äänessä. Tuulikin hieman. Tunnetusti tuuli haittaa kuuntelua, eikä pöllökään viitsi huutaa tuulessa.

Enokunta, Orivesi

Silloin tällöin lähdimme seisomaan hiljakseen tien varteen ja kuuntelemaan. Metsässä eivät edes koirat haukkuneet. Kerran kuulin kumeita ääniä kaukaa, mutta tarkkakorvaisemmat pitivät sitä koirana.

Varmaan tuolla on asunut joku, jonka nimi on ”Siiti”. Joku Irma Mullonen sanoisi ehkä, että se tulee saamen ”Siida”-sanasta.

Saavuimme Oriveden eli Mämmilän keskustaan ja sieltä jatkoimme vielä toiselle puolelle Nihuanjärveä yrittämään helmipöllöä. Satoi räntää taivaan täydeltä ja tuuli puhalsi hyvin voimakkaasti. Ei mitään merkkiä pöllöstä. Olen joskus kuullut lehtopöllön huhuilevan keuhkojen voimalla kaatosateessa, mutta kyllä voimakas tuuli on liikaa.

Niinpä palasimme Tampereelle melko aikaisin. Vanhemmiten olen muuttunut tottumattomaksi tätä yöelämää kohtaan, joten olin ihan tyytyväinen, vaikka oli nolla pöllöä. Kerran aiemminkin on ollut nollan pöllön reissu, sillä kertaa oli Uudellamaalla ja atrappia käytettiin.

Kiinnostavaa maaseutua. Voisi pyöräillä tuonne joskus kesällä, kun pöllöillä on maastopoikasia.

Tiedettä luontopolun varrella, Hangon lintuasema 40 vuotta

Luontopolku avattiin kuitenkin vasta hiljattain. Sinne pääsee yksinkertaisesti autolla: Ajaa Hangon läpi kääntymättä minnekään, kunnes tulee aita eteen. Julkisilla pääsee niin, että väliaikaiselta rautatieasemalta on noin kolme kilometriä polun alkuun ja kannattaa seurata radan oikealla puolella kunnes tulee sanotulle aidalle.

Polun alkuakin pääsee etenemään fillaroiden jotenkuten kartalla ylimmän P:n Ja ylemmän G:n puoleenväliin.

Ylemmän G:n lähellä on saksalaisten natsien rakennusten jäännöksiä. Parakit ovat palvelleet internointileirinä ja vankilana. Kuulemma Teija Sopanen oli aikoinaan siellä vankina. Luonnonsuojelusyistä polulla pitää pysytellä.
Nuo läntiset lahdet ovat linnustollisesti kiinnostavia ja on mahdollista tähyillä niitä muutamasta paikasta.
Polun loppupää kiertää asemarakennukset ja kulkee kivikoiden kautta eteläkärkeen. Se on suosittu paikka, koska se on Suomen mantereen virallinen eteläkärki. Kuten ilmakuvakin osoittaa, viereinen niemi menee vieläkin etelämmäksi, mutta se on suljettua sotilasaluetta. Minäkään en ole käynyt siellä, vaikka aika monessa paikassa olenkin.
Mielenkiintoinen osuus alkaa sieltä internointileirin kohdalta, mutta sitäkin ennen on kunnostettua niittyä, jossa on merkikaalta ja harvinaisia perhosia.

Ihan eteläkärjessä on Neuvostoliiton aikana rakennettuja bunkkereita. Yhden sellaisen päällä lintuaseman väki suorittaa tarkkailua, talvisin tarkkailua on auringonnoususta kaksi tuntina, muina vuodenaikoina neljä tuntia. Tämän nimi on aamuvakio. Kun päivä on tarkkailtu lintuja ja joskus osa yöstäkin, niin lopulta kasataan kaikki havainnot yhdelle lomakkeelle tilaisuudessa, jota kutsutaan iltahuudoksi.

Aatu Vattulainen

Kaikessa tässä suurtyön on tehnyt Aatu Vattulainen, joka aikoinaan periaatteessa asui lintuasemalla. Pimeinä iltoina Aatu naputteli vanhat aineistot nettiin avoimeksi dataksi, jota on hyödyntänyt esimerkiksi Jyväskylän yliopisto.


Valkoselkätikkoja on enemmän ja siksipä niitä myös Haliaksella liikkuu enemmän

Avoimesta datasta on sitten tehty käppyrä lintujen kevätmuuton aikaistumisesta, mikä kuvastaa paljon puhuttua ilmastonmuutosta ja yhdestä tavasta, kuinka eliölajit reagoivat siihen. Minä näen tuossa käppyrässä, että ilmastonmuutos on ollut pysähdyksissä koko tämän vuosituhannen, ainakaan se ei ole ollut verrannollinen ilmakehään tungetun hiilidioksidin kanssa. Jyväskylän yliopisto sitten päätteli, että kiuru on aikaistunut viikolla teollisen ajan alusta. Se on tietysti rohkea päätelmä, koska ennen kiuruja oli ainakin yhteen aikaan paljon enemmän, mikä tietää, että niitä aikaisin yrittäjiäkin oli enemmän.

Haliaksella myös rengastetaan lintuja ja kun siellä on avoimet ovet, sitä pääsee myös seuraamaan. Turhaan verkolla ei pidä olla, sillä koko kokemus verkkoon joutumisesta stressaa lintuja. Jännä juttu, että kun minä olen löytänyt rengastetun linnun Hangosta, ei se ole ikinä ollut rengastettu Haliaksella, eikä sitä olla edes nähty siellä. Linnusto muuttuu ihan viiden kilometrin matkalla. Minulla on tavoite tehdä rengaslöytö Haliaksen linnusta.
Ehkä syy on, että rengastuksia on eniten syksyllä ja syksyllä linnut sitten painuvat meren yli Põõsaspeaan Eestin Noarootsiin, eikä niitä täällä enää välttämättä tapaa ja toinen syy on se, että löydän yleensä isoja lintuja kun taas lintuasemalla useimmiten rengastetaan pieniä. Isot ovat myös pitkäikäisiä, joten ne voivat käydä Hangossa useastikin. On aina kiva lukea rengas terveestä linnusta. Täällä pyörineet naurulokit on saaneet kihlansa Kööpenhaminassa.

Uutta asemalla oli se, että ne keräävät rahaa toiminnan tukemiseksi sillä, että voi ryhtyä Hangon lintuaseman ystäväksi.  Usein siellä tehdään kesäisin talkootöitä, mutta kuten arvata saattaa, työtä on enemmän aina kuin käsipareja.

Ehkä noista 40 vuodesta olen käynyt siellä ehkä kahtenakymmenenä. Totta puhuen kun siellä ei vielä ollut tuota luontopolkua, siellä sai olla joskus ihan siunatussa rauhassa, etenkin talvisin. Olen kuitenkin anarkisti ja kannatin polun avaamista. Nyt polusta on tullut äärimmäisen suosittua ja ihmisiä virtaa kaukaakin katsomaan Suomen mantereen eteläisintä pistettä, tai toiseksi eteläisintä. En tiedä, ehkei niille ole kerrottu, ettei se ole absoluuttisesti eteläisin. Eipä Nuorgamin kivitolppakaan ole Suomen absoluuttisesti pohjoisin paikka. Siinäpä tietokilpailukysymys, kummalta on pitempi heitto absoluuttisesti pohjoisempaan tai eteläisimpään kohtaan.

Siellä on tai oli myös Hangon mukavimpiin kuuluvia pikkuisia hiekkarantoja. Hiekkarantaahan ei tuolla alueella muualla olekaan.

Hyvällä säällä näkyy Bengtskärin majakalle asti 24 kilometrin päähän.  Vajaan kuuden kilomerin päässä on Saaristomeren ankallis… kansallispuisto.