Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Kouvola

Tipuin vauhdista

Minulla on kaveri, joka ehdotti minulle laskuvarjohypyn kokeilemista. Ongelma oli, etten täyttänyt hyppyyn tarvittavia lukuisia kriteereitä, mistä suurin oli sadan kilon painoraja. Hyppy asettaa muutenkin lukuisia vaatimuksia terveydelle ja sellaiset kuin verenpaine tai ikä voivat muodostua esteeksi tai hidasteeksi. Lääkäriltä voi kuitenkin saada todistuksen hyppykunnostaan.

Toinen ongelma on tietysti, että se maksaa paljon, kuvauksineen vähän alle 400 euroa, ja on vahvasti riippuvainen säästä. Sää on Suomessa pääsääntöisesti epävakaa ja ensimmäinen kerta jouduttiin siirtämään siksi, että satoi kuin saavista ja oli ehkä huonoin sää koko vuonna. Sään kuitenkin voi tietää vasta paikan päällä – Utissa, Kouvolassa. Hyppytoimisto, mitä pitää Skydive Finland, kertoi edellisellä kerralla hyvissä ajoin, etten tehnyt turhaa reissua Uttiin. Jos asuu Kouvolassa, niin siinäpä hyvä harrastus, mutta jos asuu pitkän välimatkan päässä, niin sitten on turhan reissun uhka olemassa. Jos on auto käytettävissä ja on geokätköilijä tai muuten asiaa sinne, niin ei ole ongelma. Julkisilla liikkuvalle voi olla ongelma.

Minä kuitenkin liikuin julkisilla, jotka ovat kerta toisensa jälkeen olleet epäluotettavia. Siksi hankkiuduin hyvissä ajoin Helsinkiin, mistä puolestaan lähti Onnibus-vuoro suoraan Uttiin. Mainittakoon, ettei menomatkalla ollut ongelmia aikataulussa. Onnibus oli vanhaan aikaan hyvin täsmällinen, sittemmin joskus on jäänyt bussi tien varteen. Kouvolasta kulkee myös joitain paikallisliikenteen vuoroja Uttiin.

Saavuin mestoille reilut kaksi tuntia ennen kellonaikaa, minkä takia minulle jäi hyvää aikaa tutustua Utin linnoitukseen.

Utin linnoitus kuuluu Suvorovin linnoitteisiin, joita on runsaasti Kaakkois-Suomessa. Olen nähnyt Kotkan linnoitukset ja Taavetin linnoituksen ja Lappeenrannan linnoitukset. Sen lisäksi on Kärnäkoski, Järvitaipale ja Liikkala ja useita kanavia. Ei ole mikään ihme, ettei Ruotsi pystynyt valloittamaan takaisin Vanhan Suomen aluetta enää Turun rauhan jälkeen, vaan päinvastoin, menetti loputkin Suomesta. Aleksandr Suvorov (1729-1800) on kuuluisimpia venäläisiä sotapäälliköitä ja kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät koskaan hävinneet taistelua. Vuonna 1791 varsinaisesti alkoi tämä linnoitustyö ja linnat muuttuivat merkityksettömiksi Haminan rauhan myötä.

Käytännössä Utissa näkee paljon kivimuuria, jotka luonto on vallannut. Toisaalta, niitä kuitenkin säännöllisesti sanotaan hoidetun, joten ei anneta kokonaan luonnon vallata paikkaa.

Linnoituksen sisällä olevista rakennuksista ei näkynyt mitään jälkiä.

Linnoituksen vieressä on varuskunta. Minua kiinnosti nuorena liikunta ja ajattelin, että onpa hienoa päästä yhdistämään työ ja liikunta niin kuin armeijassa. Silloin se ei vielä ollut auennut naisille. Ajattelin, että jos minä menisin armeijaan, niin pyrkisin laskuvarjojääkäriksi. Millään muulla ei ollut väliä, laskuvarjojääkäri piti olla. Sitten kuulin, ettei sinne oteta, jos on rillit. Ei tainnut armeija muutenkaan hyväksyä tihrusilmiä. Siihen lopahti minun kiinnostukseni sotilashommia kohtaan. Sen jälkeen olen lieventänyt asennettani niin, että olisin ollut valmis hyväksymään työn myös lääkinnässä. Sukuni sotilashistoria on vaatimaton, vaikka sukunimeni on sotilasnimi: sisällissotaan osallistui moni punaisten puolella, mutta esimerkiksi jatkosotaan sitten ei. Isoisistä toinen toimi siviilitoimessa kotirintamalla ja toinen makasi sairaana suurimman osan sodasta ja kuolikin sitten varhain. Kaikkien näiden esteitten lisäksi olen allerginen käskytykselle. Jotkut sukulaisistani asuivat Venäjällä, mutta kenestäkään ei tullut desanttia eivätkä muutenkaan sotineet Suomea vastaan. Stalin ei pääsääntöisesti luottanut suomalaisiin. Desantit usein itse ilmoittautuivat viranomaisille tai lähettivät harhaanjohtavia tietoja ja heidän koulutuksensa oli puutteellista.

Utissa oli kuitenkin muitakin geokätköjä ja lähdin etsimään niitä. Ne olivat saaneet vuolaasti suosikkipisteitä ja olivatkin keskimääräistä parempia.

Suorastaan slaavilaisella tavalla kömpelön söpö helikopteri.


Sitten olikin aika siirtyä haahuilemaan hyppytoimistolle. Vähän ajan kuluttua pidettiin kurssi, missä jokainen kävi läpi hyppyyn tarvittavat toimenpiteet ja varusteet. Olin kurssilla reilusti vanhin, mutta minun hyppymestarini oli arviolta minua vanhempi. Nuorena ei ole rahaa ja vanhana ei sitten ole terveyttä. Kaikki käytiin niin monta kertaa läpi, että homma oli betonissa. Sen lisäksi olin katsonut perehdytysvideon monta kertaa, niin ei tullut yllätystä.

Ilmaan lähdettiin Cessnalla ja se oli minulla eka kerta pienessä koneessa. Sää oli muuttumassa epävakaisemmaksi koko ajan ja lähistöllä näkyi satavan. Koneessa istuttiin takaperin katsellen läpinäkyvää peräovea. Aika vähän kerkisi ihailla maisemia, kun oli jo aika. Luukulla oli brutaali ja kylmä tuuli ja sitten lähdettiin. Sen jälkeen oli pelkkää adrenaliinia ja sydän läpätti ehkä kahtasataa. Tässä vaiheessa oli kyllä hyvä, että se sydän oli terve.

Siinäpä suurvallan desantti on valmis lähtöön kauaksi linjojen taakse. Pitää välittömästi morsettaa Moskovaan vihollisväestön tunnot: onko amerikkalainen tupakka parempi kuin mahorkka, kyykätäänkö varpaillaan vaiko kantapäät maassa, maistuuko kvassi ja auringonkukan siemenet, entä onko iso, pyöreä hedelmä nimeltään vesimeloni vaiko arbuusi ja onko Tbilisi Georgiassa vai Gruusiassa. /Kuvan krediitit Skydive Finlandin Laurille.

Fysiikka on tarttunut ohjaimiin. Samalta tuntuu joskus fillaroidessa, siis että fysiikka määrää, en minä. /Krediitit sama kuin edellä.

Varjon avaus oli aika voimallinen riuhtaisu, minkä jälkeen tahti hidastui nautiskeluvauhdiksi. Olimme ohjautuneet syrjään, emmekä päässeet juuri laskeutumispaikaksi merkitylle kohdalle. Varjolla kuitenkin pystyi ohjailemaan paljon ja voin kuvitella, että sellainen vaatii paljon tunteja ja harjoittelua.

Cessna laskeutui. Tuntui vähän omituiselta nähdä oman kyytinsä palaavan maahan ennen minua. Hyvissä ajoin ennen maahan tuloa vedin jalat sisään ja sitten persliukua ruohikkoon. Kuvaaja oli tippunut siihen lähelle.

Ei tarvinnut onneksi kävellä hyppytoimistolle, vaan tulivat hakemaan autolla. Oli alkanut juuri vähän satelemaankin.

Olin niin ajoissa, että kerkesin paikallisliikenteen pysäkille ja paikallisbussi poimi minut Kouvolan matkakeskukselle, missä hölkkäsin junalle. Olisin kyllä kerinnyt kävelemälläkin. Lahdessa vaihdoin Riihimäen junaan ja siihenkin vaihtoon riitti aika, mutta Riihimäelle juna tuli myöhässä, joten vaihto oli tiukka ja ihmiset juoksivat portaita alas ja ylös. Siellä oli alhaalla tunnelissa junan henkilökuntaa ohjaamassa vaihtavia junaan, joten eipä oikeasti ollut hätä. VR huolehtii perille. Eri asia sitten, milloin.

Olin nukkunut vain neljä tuntia edeltävänä yönä, joten en olisi halunnut valvoa myöhään. Jännityksen purkautuessa tuli väsymys.

 

 

Verla

Geokätköilyssä on haaste kerätä kätkö tai waymark kaikilta Suomen maailmanperintökohteilta. Waymarkkeihin, mikä se on suomeksi, wau-merkki?, en ole kiinnittänyt huomiota aiemmin, mutta se on erotettu geokätköilystä omaksi sivustokseen ja periaatteessa ideana on käydä jossain paikassa tekemässä jokin tehtävä, yleensä ottamassa kuva. Loppupurnukka sijaitsee Verlassa, samoin tietysti myös parisen vaadittavaa kätköä tai kolme waumerkkiä.

Muistaakseni Meriharakka-blogissa oli Verlasta toteamus, ettei aio jättää sitä Suomen maailmanperintökohteista viimeiseksi, mihin totesin, etten minäkään aio, Sammallahdenmäki jäi viimeiseksi.

Kouvolasta meni bussi tiistaisin ja torstaisin ja yritin sellaista päivää, milloin ei sataisi. Ensimmäinen yritys oli viikko sitten ja kerkisin pysäkille saakka, mutta aamiaiseni tuli ulos rajusti ja odottamatta, joten se siitä. Onneksi en ollut ehtinyt maksaa mitään lippuja minnekään. Minulla on fibromyalgia, ehkä se johtuu siitä. Monella on vastaavia oireita. Jos jotain lohduttavaa, niin vastoin ennusteita se päivä osoittautuikin sadepäiväksi. Sade ei ole este, mutta nyt tiedän, että olisin tullut uitettuna ankkana sieltä takaisin.

Kun taas lupasi hyvää säätä, niin hieman empien lähdin sinne. Ensin junalla Kouvolaan ja sitten pikkubussilla eteenpäin. Samalla kävin eka kertaa koskaan entisessä Jaalan (1879-2009) kunnassa. En välitä entisten kuntien keräämisestä, se on mahdotonta, kun Venäjän federaatio ei päästä Seiskariin eikä Lavansaareen ja Suursaareenkin hyvin niukasti ja työlästä, kun pitäisi kartoista selvittää niiden vanhoja rajoja.

Kätkö oli jyrkällä kalliolla ja löytyi melko nopeasti. Lähellä oli karahka, millä sain kätkön alas ja sitten tönittyä takaisin. Kätkö oli kalliomaalausten luona.

Olenhan minä niitä ennen nähnyt, esimerkiksi Hossassa. Tuosta kuitenkin erottuu tikku-ukko. Oikealla olevaa läiskää ei ole pystyneet viisaammatkaan tulkitsemaan.

Sen jälkeen haastekätkölle. Haastekätköön voi pistää nimensä vihkoon etukäteen, mutta suoritetuksi sitä ei saa merkitä ennen kuin koko haaste on suoritettu.

Olin lukenut, että se on lammasaitauksessa. Aina, kun olen ollut lammasaitauksessa, on ollut paljon nokkosia. Tällä kertaa niitä oli ihan eeppisesti. Nykyään, nokkoset eivät ole mitään verrattuna Etelä-Amerikan black palm -tiheikköihin tai Pohjois-Amerikan piikkikaktuksiin tai karhunvatukoihin.

Tuosta läpi

Kivempi kuitenkin mennä farkuissa kuin shortseissa ja sadepäivänä olisin ainakin kastunut. Kannattaa lukea edellisiä logeja, sillä niissä oli maininta lammasaitauksesta. Lammasaitauksessa kasvaa aina nokkosta.

Kun olin kätköpurkilla, tulivat lampaat seuraamaan vähän matkan päähän. Heidän kannaltaan ihan hyvä, kun kuitenkin tykkään Lampaansyöjät-elokuvasta ja kirjasta. No, käsittelee kotimaan matkailua, kulinarismia, lähiruokaa, kaikki nähtynä vuosikymmeniä ennen aikaansa. Arvostan lammasta, säilyketölkissä. Todella vaikea sitä on saada nyt ja tuolloin. Aikoinaan suomalaisille syötettiin villalammasta ja lihakin maistui villallta, siksi kai sitä ei arvosteta.

Kun geokätköt oli hoidettu, tutustuin vielä paikan waumerkkeihin ja adventure labeihin. Jälkimmäisestä tuli suoritus, kun vastasi sovelluksen tekemään yksinkertaiseen kysymykseen, jotka olivat yleensä ”kuinka monta henkilöä kuvassa”.

Pienet käsityöputiikit olivat auki, mutta eivät myyneet lampaanlihaa. Sen sijaan löysin pienen puisen ankan. Ankkakeräilyä pitää kyllä ruveta suitsimaan ankkarasti.

Kun alue oli pääpiirtein kierretty, niin ostin lipun museokierrokselle. Seuraava kierros oli loppuunmyyty, mutta pääsin kahden kierrokselle. Alueella oli keskipäivällä jo huomattavasti porukkaa ja lapsetkin katselivat aitaukseen. Olisi ollut ikävä käydä siellä rämpimässä nokkospusikoissa kaikkien nähden.

Patruunan pytinki. Siellä kummittelee

Tutustuin muihin rakennuksiin. Patruunan pytinkiä ihailin ulkoa. Verlan alkuaikoina vallitsi paternalismi, luokkasopu. Patruunat huolehtivat yhteisöstä ja alaisistaan ja nämä tekivät työnsä kunnolla.  Sellainen oli mahdollista, kun ei vallinnut tehokkuusajattelu eikä brutaali kilpailu. Kun kapitalismi on kypsynyt pisteeseen, missä vallitsee globaali kilpailu, voitot revitään työläisen selkänahasta. Silloin työväenluokka syrjäyttää turhat patruunat. Venäjällä usein tulkittiin asia niin, että porvarit tapetaan, mutta mitä ne tiesivät, lukutaidottomat ihmiset. Venäjällä tulo -ja varallisuuserot olivat astronomiset. Patruuna perusti työntekijöiden lapsille kansakoulun 1890. Se oli ilmainen ja myös oppivälineet olivat ilmaiset.

Voimalaitos

Museokierroksella käytiin tehdas läpi ja lisäksi oli filmi vuodelta 1964, kun tuotanto lakkasi. Yläkerrassa oli saha ja kuorimakone ja hiomakone. Voimansa ja vetensä koneet saivat koskesta. Kukaan ei telonut itseään sahan kanssa, mutta kuorimakone oli vaarallisempi.

Miesten työnä oli kiskoa pöllipino vaunussa mäkeä ylös tehtaalle. Vasta 1920 saatiin hevonen tekemään tätä työtä

Hiomakone pyöritti kolmetonnista kiveä

Alhaalla massasta leikattiin valmiit levyt. Juankoskella tutustuin aikoinaan viiratehtaaseen. Niissä koneissa sitten olivat viirat. Alakerran hommat olivat naisten töitä. Alakerrassa oli yhdessä koneessa puiset hammasrattaat sen takia, että kuluneen hampaan uusiminen olisi helpompaa, mutta hampaisiin kelpaavat puut olivat valkosaarni ja visakoivu.

Kuivaamossa lämpötila oli jatkuvasti 55 astetta ja naiset kiipeilivät telineillä kuivaten pahvilevyjä.

Kesällä kuivattiin ulkona omassa rakennuksessaan, mitä nimitettiin huvilaksi, koska siellä ei tarvinnut tehdä työtä tukahduttavassa kuumuudessa.

Yli 50 vuotta työtä tehtaassa tehnyt Maria Mattson jätti jälkensä, kirjaimellisesti. Hänen jalkojensa aiheuttamat painaumat ovat lattiassa.

Parisataa kiloa pahvia paalissa

Ehkä tutuimmat käyttökohteet Verlan pahveille oli kouluissa käytetyt kuvataulut. Sen lisäksi pahvia meni esimerkiksi ammuslaatikoihin.

Kierroksen jälkeen filmi selitti vielä eri työvaiheet hyvin. En löytänyt sitä YLEn Areenasta, sietäisi se siellä olla kumminkin.

Metsäteollisuus heilutteli merkittävästi tahtipuikkoa Suomen politiikassa sata vuotta sitten. Olen kuullut, että heimosodat syntyivät metsäteollisuuden tarpeista. Suojeluskunnat ja muut lahtarit olivat täynnä metsäfirmojen ukkoja. Läskikapina pohjoisessa kohdistui savottajätkiin, joiden tilipussi oli jäänyt ohueksi tai ihan olemattomaksi.  Joskus olen hoitanut vanhaa tukkijätkää. Kyllä kun hänelle sanoi, että pidä tuosta, niin se ote oli silloin pitävä, vaikka muuten terveys oli hatara.

Uittoa käsiteltiin vielä omassa rakennuksessaan.

Keluvene ja makkarat. Makkaroilla sidottiin puomeja. Ne oli närelenkkejä, joiden väännöllä mitattiin jätkän ammattitaitoa ja jopa kilpailtiin.

Minä olen ihmetellyt, mitä ne merimiinat ovat Keiteleen vaakunassa. Olen ehkä ainoa, joka on kelaillut sellaisia asioita. Keiteleen vaakunassa oleva vene tosin on nuottavene, mutta samanlainen kela kuitenkin.

Näyttely kertoo Valapaton tulvasta ja lukuisista oikeudenkäynneistä kosken tiimoilta.

Kun aikaa oli runsaasti, lillutin jalkojani laiturilla vedessä. Oikeasti olisi pitänyt pulahtaa uimaan. Uimakopin sijasta rannalla on valtaisa kuutio, jossa UPM esittelee ilmeisen homehtuneita männynsiemeniä luvaten, että niistä tulisi kasvamaan metsää. Metsäyhtiön biopropagandaa alueella on runsaasti. Kuukkelit vain jotenkin metsistä häviävät.

Bussi oli melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Oli alkanut ukkostaa ja pelkäsin saavani ryöpyn niskaani. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kouvolassa aikataulun mukaan juna länteen lähtisi minuuttia ennen kuin bussi tulee perille. Se tietäisi, että olisin kotona yhden maissa aamuyöllä. En siis mitenkään laskenut sen varaan, mutta kun bussi tuli matkakeskukseen, saapui juna raiteelle. No, nopeasti sisään ja sain vielä matkalipunkin, kännykkäsovelluksella. Se ei ole ihan sanottua, että onnistuu, etenkin kun viime tipassa yrittää lippua. Joka tapauksessa pääsinkin vaihtamaan Kemijärven junaan. Se oli makuuvaunujuna, joka ennen lähti 23:13, mutta nyt aiemmin. Monet kerrat olen mennyt sillä pohjoiseen.

Ilman käsiä

Tässä junassa, jossa on miellyttävät vanhanaikaiset vaunut, laskeutui tarjotin siististi alas ja pysyi siinä. Kaikkialla, mukaanlukien lentokoneet, nämä ovat olleet muussa asennossa minulla kuin alhaalla, useimmiten perin huterasti. Se johtuu siitä, että olen laihtunut 18 kg.

Lopputuloksena taas mietin, mikä tekee tästä maailmanperintökohteen, eikä esimerkiksi Finlaysonin alueesta. Ehkäpä se on se kalliomaalaus. Minusta jokaisen Suomessa pitäisi tutustua jossain vaiheessa puunjalostusteollisuuden historiaan. Se on merkittävämpi kuin mitä koulukirjat uskaltavat myöntää.