Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

Karstula

Kohti finaalia II: Salamajärvi ja pyhä puu

Maria söi huoltamolla Evijärvellä raskaasti. Minä olen pieniruokainen läski, minulle kaikki ateriat näyttävät isoilta. Kerran otin vahingossa kissan lautasen itselleni. No, se on eri juttu. Joka tapauksessa pääsimme lähtemään Evijärveltä eteenpäin ja Räyringin kautta sitten Kokkola-Kyyjärvi -tielle, millä olenkin ollut niin monet kerrat vuoden sisään. Pilvet olivat jälleen erittäin tummia.

Perhosta käännyimme Kinnulaan Salamajärven erämaatielle. Se vie Salamajärven kylään, mutta mitään kylttiä ei ole, että se veisi sinne kansallispuistoon (Sellainen kyltti ohjaa Koirasalmelle). Tie on pitkä ja mutkainen, eikä kesällä sitä aja mikään bussi. Sieltä kuitenkin pääsee kansallispuiston eri osiin. Pitkän matkaa (30 km) ajettuamme kunta vaihtuu Kinnulaksi ja siinä onkin Kinnulan ensimmäinen kätköpaikka. Itikoita tulee kimppuun ihan mustanaan ja käsitin, että kätköpurkki olisi ollut jossain juurakoissa, mutta sitten tajusin, että se onkin ihan naaman edessä. Itikat kun tekevät etsinnöistä hätiköityjä. Nimi logivihkoon ja Kinnula uudeksi kunnaksi kätkökartalle. Se oli samalla viimeinen kunta, olen löytänyt kätkön kaikista 310 Suomen kunnasta, itse asiassa 311 kunnasta, kun Valtimosta löysin kätkön myös, mutta se liitettiin Nurmekseen. Tämä oli kuitenkin väärä paikka juhlistaa sitä.

Tien toisella puolella alkoi Salamajärven kansallispuisto.  Tässä kohdin on rajoitusosa eli liikkuminen polkujen ulkopuolella oli kiellettyä vielä viikon ajan. Minun puolestani voisivat rajoittaa pitempäänkin, koska ainoa älykäs reitti kulkee polkuja myöten. Sinne kuitenkin meni ajoura, jota pääsi autolla. Keskikohta urasta oli vähän kohollaan paikoitellen, mutta Maria pystyi selviytymään siitä kääntöpaikalle Koirajoena varteen saakka.

Siellä oli yksi vaeltaja rinkan kanssa kulkemassa Hirvaan kierrosta. Hieman kävi kateeksi. Me kuitenkin jatkoimme syvemmälle Kinnulaan ja Matkusjoella käännyimme tielle, joka johti pyhälle puulle Salamajärven itäpuolelle. Vinkin tästä olin saanut geokätköstä, mutta muuten siitä ei ollutkaan kovin helppoa saada tietoa, kuitenkin yhdessä blogissa se oli mainittu.

Tovin saa rutuuttaa metsätietä siihen suuntaan. Vastaantulijoita oli yllättävän paljon, ilmeisesti marjoja poimimassa. Soratieltä lähti vielä sivutie itse puulle. Kinnula tuntuu olevan yhtä metsäautoteiden verkostoa.

Vuodelta 1662 on olemassa moite, että ihmiset laulaen ja kirkonkelloja soittaen olivat vieneet karhun kallon puulle. Mäntyhän voi Suomessa olla hyvinkin vanha.  Ajattelin, että se on ollut 1662 vasta pieni taimi, mutta välttämättä ei niin ollut. Vielä 1930 -luvulla puulla oli karhun kalloja ja muita luita. Peijaismenoissa karhun sielua edistänyt kallo sai erityiskohtelun vieraana. Pyhään puuhun oli tarkoitus laittaa oksalle kallo katsomaan itään. Sitä myötä kuin puu kasvaa, karhun sielu etenee kohti taivasta, missä se syntyy uudelleen nalleksi.
Herää kysymys, kohdeltiinko ihmisenkin ruumiita samalla tavalla ja eikö ihmisten hautaaminen ja vielä ison kiven laittaminen päälle edusta ihan päinvastaista käsitystä.

#skumppaakuksasta

Pyhä puu

Nyt oli sopiva #skumppaakuksasta -hetki ja paikka oli tarkoitukseen sopiva. Pyhä puu sai myös lorauksen skumppaa. 310 kunnassa kätköilty, kahteen niistä menin taksilla (Lestijärvi, Kiuruvesi), Kruunupyystä jouduin palaamaan taksilla, kun missasin bussin, joissain kuljin liftillä (Utsjoki, Pomarkku, Eurajoki, Rääkkylä, Laukaa), kerran nukuin kirkossa (Kaskinen), huoltoaseman pihan penkeillä (Ikaalinen), tanssilavan päällä (Jalasjärvi), kahdesti museossa (Puolanka, Korsnäs). Kerran jouduin lestadiolaisten seuroihin (Kyyjärvi) ja rikospaikalle (Teuva), hirttopaikalle (Kuusamo). Kerran mies tuli kaljalle telttaan (Savukoski). Umpihangessa (Tervo),  paahteessa (Hämeenlinna), syksyn sateissa (Tyrnävä) ja keväällä härkälinnun soitimella (Enonkoski).

Paikalla oli asiallinen laavu, sellainen, että siellä todellakin saattoi viettää yötä ja paistoimme makkarat. Onneksi Maria jaksoi syödä vielä yhden, niin minun ei tarvinnut koko pakettia. Taas sade sattui sopivasti niin, että kun makkarat oli syöty, sade sammutti nuotion.

Lähdimme takaisin laavulle johtavaa metsätietä suuremmalle metsätielle, jota kautta sitten Koirasalmelle Salamajärven keskustaan. Siellä oli paljon autoja ja ihmisiä ja matkailuautoja, vaikka oli kauhean sateinen sää. Vaikka en ollut ladannut kätköjä Kivijärven kunnasta, niin sain selville kätköpurkin sijainnin ja loggasin sen kotalaavulla. Mietin, kumpi olisi ollut parempi paikka juhlistaa 310 kuntaa, kotalaavu vaiko pyhä puu ja kyllä pyhä puu oli parempi, sillä kotalaavulla oli lapsia, vaikkakin hyvin käyttäytyviä.

Sateenkaari Koirasalmella

Koirasalmella sateli enemmän kuin missään muulla pysähdyksellä, eikä se ollut mitenkään välttämätön. Koirasalmella käymisen idea oli vain se, että se oli syvemmällä puistossa kuin se nirhaisu, mitä olimme pohjoisessa tehneet ja olihan se maisemallisesti mukava paikka. Salamajärvi on metsäpeurojen lisääntymisalue. Metsäpeura näyttää kovasti porolta. Mietin, ammutaanko niitä vahingossa ja paljon sellaisen korvaussumma on. Uskoisin sen olevan melko kallista metsästystä.

Jatkoimme sieltä kuitenkin Kivijärvelle. Kivijärvellähän olen jo ollut ihan vähän aikaa sitten, mutta nälkävuosien muistomerkillä en ole aiemmin pysähtynyt. Löysin sen kätkön suhteellisen vaivattomasti. Itse muistomerkki muistuttaa jähmeää stonehengeä. Se johtuu siitä, että nälkäisillä teetettiin sillanrakennustöitä hätäaputöinä. Voi miettiä, mikä siinä oli sitä apua ja mikä hädänalaisen työvoiman hyväksikäyttöä.

Nälänhätää hoidettiin erittäin kurjasti ja sitä muisteltiin vielä sisällissodan aattona. Erityisesti nälkä kuritti Suomen itäosia ja Keski-Suomea.

Tästä jatkoimme kulkua etelään pysähtyen nopeasti huoltoasemalla. Sattumoisin näin haja-asutusalueen uusnatsin liimaamaan Soldiers of Odin Finland -tarran, jonka päälle pistin Soldiers of Lenin International. Odinin lähestyessä voisi pistää ihan perisuomalaiset vainovalkeat.

Kesäinen Karstula näytti paremmalta kuin mikä minun kuvani Karstulasta oli ollut aiemmin, koska enpä ollut silloin nähnyt Riuttasalmen siltaa, mikä tarjoili upean järvinäkymän. Tie johti läpi korpitaipaleiden ja tien varsilla oli myös säilytetty vanhoja kilometritolppia. Lapsuuden automatkat kuluivat nopeasti, kun etsin tien laidasta aina näitä metallisia kilometripylväitä.
Saavuimme idylliseen Multian keskustaajamaan. En ole ollut sielläkään, vaan samaisen kunnan eteläosassa. Halusin näyttää paikat Marialle ja pysähdyimme Järvenpäänkoskella.

Kosken jälkeen oli metsät tien varrella revitty silpuksi. En tiedä, tuskinpa antoi hyvää kuvaa kaupungista Marialle, joka oli ensimmäistä kertaa ikinä Keuruulla. Minullehan olivat paikat tuttuja.

Suomenselkätietä jatkoimme alas Mämmilään ja sitten kotiin Tampesteriin. Kotiinkin pääsin kastumatta, mikä sinällään oli saavutus. Pitäisiköhän ottaa tavoitteeksi käydä kaikissa Suomen kansallispuistoissa.

 

 

Kivijärvi, uusia maisemia

Olen pitkään suunnitellut matkaa Kivijärvelle geokätköjen perään, joko kunnan keskivaiheille tai kunnan eteläosaan. Etelässä on kahden tien risteys, karttaan merkitty laavu noin puolentoista kilometrin päähän risteyksestä, mutta useassakaan palvelussa Kotasuon laavua ei edes ole tai se on merkitty väärään kuntaan. Laavujen suhteen olen tottunut, että niiden laatu on kirjava ja jotkut on tarkoitettu pelkästään grillailua varten. Multialla laavu oli yksityisomisteinen ja siellä ulkopuolisten oleskelu oli kielletty.

Kunnan keskivaiheilla taas ei ollut mitään takeita siitä, saisiko telttaansa näkösuojaan ihmisiltä. Kuntakeskuksessa ei olisi saanut.

Siksipä oli varattava majoitus. Lähteen talo ilmoitti olevansa kiinni, koska pelkäsivät pöpöä ja ajattelin, että näinköhän muutkin ovat pöpökammon kourissa. Linnanmäessä kuitenkin tärppäsi, joten varasin sen.

Kivijärvelle menee kouluaikana bussi iltapäivällä ja tulee aamulla pois. Junakyyti jätti noin tunnin ja 20 minuutin välin Jyvääskyläässä. Olin kuullut, että juna Tampesterin ja Jyvääskylään välillä on aina myöhässä ja pelkäsin, ettei tunti 20 minuuttia riitä. Aikaisempia junia ei ole.

No, käytännössä kävi niin, että juna oli kahdeksan minuuttia myöhässä, mikä tietysti minulle oli se ja sama. Jnan kuulutuksiin oli lisätty korona-aivopesua, että ihmiset pysyisivät uskollisesti tässä tuomiopäiväkultissa. Sattui aurinkoinen ja lämmin päivä.

Jyvääskyläästä oli Kivijärvelle vähän vajaa kolme tuntia bussissa. Onneksi se oli wc:llinen. Jyvääskyläästä pohjoiseen tien varrella Puuppolan paikkeilla oli ihan hillittömän suuri ympäristötuhoalue, ihan kuin mitä olin nähnyt lentokoneen ikkunasta jossain Brasiliassa.

Saarijärvellä oli jokin puuhapuisto, Veijari, siitäkään en ole ollut tietoinen ennen, sekä Arseni Konevitsalaisen tsasouna. Arseni Konevitsalainen on tietysti minun suosikkini. Saarijärveltä paljastuu koko ajan lisää yllätyksiä. Sinne pitää palata uudestaan, niin kuin kovin moneen muuhunkin paikkaan.

Karstulan jälkeen bussi meni minulle uusille seuduille ja saavuin Kivijärven kuntaan. Alkuun tuli nähtyä, että se Kotasuon laavu olikin ihan kunnollinen ainakin bussista katsottuna. Bussikuski tuntui tietävän kaikki geokätköpaikat Kivijärvellä.

Kivijärvi on ollut esillä sen vuoksi, että sinne on ollut rakenteilla futuristisia mökkejä, jotka seisovat korkealla jalustalla ja jonka kokonainen pääty on ikkunana. Sen lisäksi Kivijärven syrjäseudullia on Salamajärven kansallispuisto ja Salamanperän luonnonpuisto. Vielä en mene sinne, nekin ovat minua kiinnostavia kohteita.

Jäin Kivijärven keskustaan ja heti Keskuspuistossa kätkölle. Ihmisiä ei ollut mailla halmeilla ja kätkön etsiminen oli helppoa.

Puisto oli miellyttävän tyhjä (aamulla otettu kuva), mutta sekin oli niin avoin, että jos olisin lähtenyt teltan kanssa tänne, en olisi löytänyt suojaista yöpaikkaa täältä.

Purkki löytyi nopeasti, joten Kivijärvi uudeksi kunnaksi kätkökartalleni.

Ensimmäisen kätkön jälkeen menin seuraavalle, joka oli kirkon takana.

Kivijärven kirkko

Huomasin, että Kivijärvellä on pakkomielle kukkoihin ja kukko on kunnan vaakunassakin.  Kukko liittyy Kivijärven historiaan näin:

Kivijärven ensimmäisen kirkon rakentamisesta, erityisesti paikan valinnasta, on olemassa lukuisia tarinatoisintoja, joista alla ote varhaisimmasta, vuonna 1850 muistiin merkitystä:

”…tuumattiin tehdä kirkkoa yhteen Kivijärvessä olevaan saareen, sentähden muka, että koko seurakunnalla olisi huokeampi kulku yhdistyspaikkaansa. Miehiä kokountui pian koko joukko saareen, jossa kirvesten jyske kukatiesi ensikerran maalimassa alkoi kaikua… Kohta jo saaressa välkkyi uusi kirkon salvos venemiesten outoihin silmiin… Sitä surkeampaa on mahtanut olla, kun heidän toivonsa tahtoi menneä mitättömäksi. – Salvos kyllä saatiin alulle; vaan mitäpä siitä, kun ei sitä saatu kokoamaan sen siitään. Mikä päivällä rakennettiin, se yöllä aina särkyi ihan maata myöten.

… Viimen ratkastiin asia siten, että saareen tuontiin suuri komea kukko ja lähetettiin se menemään saaren länteisestä hiekkaniemekkeestä minne meni. Jossa sitte kukko löydettäisiin, siihen piti kirkkoki tehtämän… Viimein löydettiin se elävänäkö vai kuolleena, siinä niemessä mannermaalla, jossa Kivijärven kirkko vieläkin seisoo, nimittäin Kukkoniemessä. Saarellakaan josta kukko pantiin kulkemaan, ei silloin vielä ollut mitään erityistä nimeä; vaan siitä ajasta asti ruvettiin sitä sanomaan ja sanotaan vielä tänäänkin ’Lintusaareksi’.

(Kivijärven kirja, s. 528-529)

Yleisimmän toisinnon mukaan kukko laskettiin hirren päällä kulkemaan. Kivijärven vaakunaan on ikuistettu sekä kukko että hirsi.

(Lainaus on Kivijärven kotiseutuyhdistyksen sivulta. )

Mitenkähän tähän kukkoratkaisuun päädyttiin. Kanat ovat kulkeutuneet kotieläimistöön muualta, alun perin Intiasta ja kukolla on roolinsa Raamatussa, missä Pietari kieltää Jeesuksen kolmasti ennen kukon laulua, mutta voi miettiä, onko Suomessa ennen tehty päätöksiä pistää palvontapaikka pystyyn kanalinnun, lähinnä kai metson, soidinpaikalle.

Kätkön sijaintipaikka kirkon lähellä, veden äärellä. Kartasta näkyy, että siinä on metsää ja että sepä olisi hyvä paikka nukkua teltassa lähellä keskustaa, mutta kun tulee paikan päälle, huomaa, että paikkahan ei tarjoa mitään katseen suojaa yhtään mihinkään suuntaan eikä kelpaa telttapaikaksi.

Kätkö löytyi vaivattomasti. Logeihin kirjoitin merkinnän, ettei tämäkään paikka sovi leiriytymiseen. Kivijärven taajama on kannaksella ja paikat, johon pistää teltta ovat kyllä ihan kortilla. Minulla ei ole muuta intoa leiriytymiseen jokaisen oikeuksilla kuin että se on budjettiystävällinen tapa yöpyä.

Kukkopatsas.

Siinä oli geokätköt ja jatkoin sitten majapaikkaani, jona toimi vanha Linnanmäen talo. Huoneeni parvekkeellinen, ylös jyrkkiä rappusia ja siellä oli mikroaaltouuni, kahvinkeitin ja keittolevy. Kun lisäksi ulkonakin oli keittokatos ja rannalla vielä laavu, niin mahdollisuudet kokkailuun olivat erinomaiset. Kukaan ei tuostakaan salalaavusta sano, ettei siellä saa yöpyä, mutta käytännössä se kuului pihapiiriin.

Tultuani perille ja juotuani pannullisen teetä, menin alas rantaan saunalle mennäkseni uimaan. Laituri oli keikkuva ponttoniviritys, eikä herättänyt luottamusta ja menin uimaan ihan rannassa, missä oli mutapohja. Ei se ollut siis kovinkaan kaksinen rantapaikka, etenkin kun saunalta sinne puuttui portaista yksi ja laiturista osa oli varsin vinossa, mutta saattoi siellä kastautua.

Virkistyneenä menin takaisin huoneeseeni. Parvekkeelta huomasin, että naapurissa on aika kiinnostava rakennus ja kävin katsomassa sitä.

Upea torni.

Mitään tietoa en löytänyt mistään rakennuksen käyttötarkoituksesta, se on ilmeisesti yksityisessä asumiskäytössä.  Kivijärvellä on myös syrjempänä kotiseutumuseo, mutta se oli kiinni, niin kuin nämä museot yleensä aina ovat, mutta nyt aivan erityisesti, koska Marin Verisen populistinen pöpökammohallitus kuvitteli, että museoesineet henkäilisivät raakaa kalmaa museokävijöihin. Kiihkoileva kansa sitten hyväksyi, että jätetään ainutkertainen elämä elämättä määrittämättömään aikaan asti, koska on liikkeellä virus, johon terve ihminen kuolee samalla todennäköisyydellä kuin tulee avaruuden muukalaisten sieppaamaksi eli mahdollisuus on nolla.

Televisiosta tuli Madventuresin ehkä kaikkein lapsellisin jakso suomalaisista yksilöistä ja kylähulluista. Minusta Kauko Röyhkä on käsitellyt asiaa parhaiten ja sanonut, että Suomessa yksilöllisyys on suvaittua, kunhan se liittyy alkoholin suurkulutukseen. Mitään muuta tapaa olla individualisti ei sitten ymmärretäkään.
Suomalaiset tykkäävät selittää kaikkia luonteenpiirteitään ilmastolla, mutta esimerkiksi aurinkoisessa Kaliforniassa entisellä asuinpaikkakunnallani vuotuinen keskimääräinen sademäärä oli 816 mm, enemmän kuin Suomessa missään. Suomalaiset vain tykkäävät valittaa ilmastostaan enemmän kuin muut.

Yö saa ja aamulla varhain lähtee bussi, joten jouduin menemään aikaisin yöpuulle. Onneksi talossa oli pimennysverhot.

Linnanmäki, yöpaikkani.

Aamun tipu. Tipun laji on kalalokki.

Seurauksena varhaisesta heräämisestä olin liikkeellä jo ennen aikojani ja suuntasin kylän keskustaan, missä oli patsaspuisto.

Ihmeellisiä toteemipaaluja.

Sain aamulla sata lintulajia tälle vuosikymmenelle täyteen, sillä kuulin teeren, käen ja lehtokertun.

Kotimatka alkoi seitsemältä.

Karstulan Västingissä on Partakallentie. Nyt vasta täällä, vaikka olen varmaan 1980-luvulta lähtien kiinnostunut Parta-Kallen opeista.  Näihin liittyy kiinnostavia historioita, joka ei hakukoneella paljastunut, sillä Parta-Kalleksi on nimitetty useitakin henkilöitä historiassa, kenelläkään niistä ei ollut yhteyttä Karstulan Västinkiin.

Bussi meni etelään vähän eri reittiä, Uuraisten keskustan kautta.

Jyvääskyläässä minulla oli aikaa peräti neljä tuntia, kun mikään julkinen liikenne ei liikkunut mihinkään suuntaan. Rupesi kaduttamaan, että olin ostanut lipun ennakkoon sinne, kun Karstulan linja-autoasemalla oli bussi, joka oli menossa Seinäjoelle, mitä kautta olisin ehkä päässyt nopeammin kotiin. Tai no, mistäpä sen tietää, taisi olla Soinin bussi, joka kiertelee kaikki Lehtimäet ja Kuortaneet.

Kun Jyvääskyläässä oli aikaa, lähdin keskustaan. Natsit olivat levitelleet tarroja ja minä peitin ne omilla tarroillani, mitkä puolestaan hupenivat kovaa tahtia. Jyvääskylään keskusta on tylyä betonihelvettiä bussiaseman lähellä, mutta löysin kiinnostavan talon, joka oli säilynyt betonilaatikoiden puristuksessa. Sen nimi on Nikolainkulma.

Vieressä oli Sokos, missä työntekijöillä oli hitsausmaskin kaltaiset suojat kasvoilla. Löysin sieltä kuitenkin aika arvokkaan muikkukukon. Kukko kun on ollut esillä muodossa tai toisessa, niin lähtipä se mukaan.

Exäni tapasi lauleskella ”Kuni kukköni mun on kukkösi sun, vaan kukkösi sun ei oo kukköni mun” kalakukon jakamisen vaikeudesta. No, kalakukossa ei ole repäisyreunaa, mutta kylläpä hän sai minun ostamaani kalakukkoa, vaikka niin lauleskelikin.  Hän kerran tilasi itselleen kalakukon bussirahtina Helsinkiin Kuopiosta.

Jyvääskylään perinneruoka taas on varpuliha, enpä olekaan sitä koskaan syönyt tai kuullut muidenkaan syövän.

Sellainen on Amazing Keski-Suomi.  Ilma muuttui ratkaisevasti ikävämmäksi ja vaikka kuinka oltiin luvattu sateen kiertävän etelän, sateli koko matkan aikana Tampesteriin.

Karstula, harvoin on tarvinnut pelätä

Kaustisilta lähdin Karstulaan ja sää oli vaihteleva eli tuli välillä voimakkaitakin kuuroja, mutta Karstulan puolelle tullessa kuurot olivat jo loppuneet.
Karstulan ohi olen kulkenut kerran tai pari. Karstulassa kokoontui aikoinaan blondiliitto, koska siellä piti juoksijalegenda Martti Vainio mökkikylää nimeltä Lomakouhero. Kouhero on siis paikannimi.

”Blondiliitto Karstulassa, melkosen joutavaa

tokkopa yhtään typerämpää littoa ole olemassa?”

On, esimerkiksi Poliisiliitto.

Ennen Blondiliittoa Karstulassa tapahtui Suomen sodan eräs taistelu, missä ruotsalaiset ottivat taas selkäänsä venäläisiltä.

Karstulan kirkko

Saavun sitten Karstulaan, josta lähden tsuraamaan kirkolle, missä on geokätkö. Yllättävästi sinne mentäessä oli autio liikerakennus ja pari gopnikia pihalla ilmeisesti sisustamassa sitä. Mitäs gopnikit minusta, ehkä ne tunsivat kaltaisensa elämänkoululaisen. Se on tällainen aika henkisen puolen asia, esimerkiksi jos saisin hirveästi massia, niin silti minusta tunnistaisi elämän kovan koulun. Aika rouheaa, että kunnan keskustassa eletään ihan täyttä slummielämää. Kirkolle mentäessä tuli vastaan lisää tyhjillään olevia taloja, mutta niissä ei ollut sisällä talonvaltaajia eikä ketään.

Kirkolta löytyi kätkö nopeasti, joten Karstula uudeksi geokätköillyksi kunnaksi kartalle. Orava meni kätkölle minun jälkeeni, ilmeisesti se vartioi sitä pussukkaa.

Minulla oli kuitenkin aikaa ja ilta joutui, joten päätin lähteä toisellekin kätkölle. Sinne mentäessä oli tšasouna, jonka päätin nähdä. Tšasounassa palveluksen saattoi pitää maallikkokin, mikä mahdollisti vanhauskoisten hengenelämän jatkuvuuden. Ennen kaikkea tällainen tšasouna täällä kertoo siirtokarjalaisasutuksesta. Varmaan nämä seudut olisivat tyhjentyneet asukkaista kauan aikaa sitten ilman karjalaisia. Minulla oli tapana sotkea Karttula ja Karstula. Ehkäpä Karstulan nimi tulee samasta kuin Karjaa tai Karjala eli maasta, joka on karua.

Tšasouna

Pakko mainita tässä yhteydessä Karstulan keskustan miellyttävä ominaisuus eli penkkejä on ihan joka paikassa tällaiselle vähän huonosti kulkevalle. Sateesta huolimatta ne eivät olleet pahasti kastuneita, myöskään.

Saavun Karstulan museolle, joka tietysti on kiinni.

En ehkä ihan tämän takia museokorttia menisi hankkimaan.
Lautakasoja hujan hajan museonkin alueella. Keski-Suomi on Suomen rähjäinen sydän.

Siirryin torille ja kauppaan, mistä en onnistunut löytämään yhtään Karstulalle ominaista tuotetta. Ehkä täällä enemmän luonto on pääosassa, sillä en tiedä montaa paikkakuntaa, jossa järvet ympäröisivät asutusta niin kuin Karstulassa. No, ehkä Kemijärvi tai jotain.

Ilta pimeni ja istuin K-kaupassa, jossa oli reipas kauppias. Kerroin, että odotan bussia ja siihen oli vielä reilu tunti aikaa. Kauppias suositteli menemistä S-marketiin. Oliko hän huolestunut, en tiedä.

Gopnik-kuja

Nuorena tein töitä kadulla ja mikään ei pelottanut minua niin kuin että näkee pimeässä jonkun tyypin, joka katsoo sinua. Siitä näkee vain jonkin katuvalon heijastuman mopon kypärästä tai vastaavaa, että tietää, että se on koko ajan paikallaan siellä. No, kun odottelin penkillä yksin bussia Karstulassa keskustassa, niin oli sellainen. Pimeä auto paikallaan, josta katsottiin minua. Minä katsoin autoa, mutta olisi pitänyt tehdä merkki, että osoittaa kahdella sormella silmiä ja sitten autoa merkiksi siitä, että olen havainnut vaanijan.

Keskustassa oli myös pillurallinuorisoa sekä yksi nainen juoksulenkillä ja gopnikit autiossa talossaan. Nämä hyvin toimeentulevien vanhempien hemmotellut kullanmurut pelottavat minua. Tiedän, että ne ovat hyvin toimeentulevia, koska hädin tuskin koulu päättynyt ja on parempi auto alla kuin mitä minulla ikinä.

Onneksi bussi tuli ja pääsin Jyväskylään. Olin unessa suuren osan matkasta, kun en siitä mitään muista.

Jyväskylässä tutustuin vielä muraaleihin. Karjalan tasavallassa oli muraaleja, mutta ne onnistuivat vain kiinnittämään huomion siihen, kuinka ränsistynyt talo oli. Jos kaupunkikuvassa kaikki on menetetty, niin muraali ei onnistu sitä pelastamaan. Sitä paitsi, ne ovat pikkuporvarillisia. Ne voisi olla otettu Valituista Paloista, ne ovat täysin hampaattomia. Mielenkiintoisempaa olisi nähdä vaikka Paroni von Puolimatka kiskomassa Keskisuomalaista suosta samalla istuen satulassa sen päällä.

Istuin huoltoasemalla bussiaseman vieressä ja nuori mies sanoi kolme sanaa ”ei saa puhua”. Mikäpä korostaisi aluetta paremmin kuin valitus siitä, ettei voi puhua ja sitten puhuminen siitä, kun ei saa puhua ja mistä ei saa puhua.

Nukuin bussissa Helsinkiin. Bussi täyttyi välillä ja musta mies istui vieressäni. Jännä juttu, kuinka mustaihoiset luottavat minun kaltaiseeni elämänkoululaiseen.

Helsingissä nopeasti kipitän juna-asemalle. Siellä Turkuun menevien laiturilla ei saa mistään tietää, mistä kaukojunat lähtevät, ellei sitten mene tunneliin. Yleensä lähtee laiturista 12 ja niin nytkin. Helsinkiläiset ovat jättäneet Turkuun päin menevät ilman penkkiä.

Karjaalla oli myös tiukahko vaihto ja sitten olinkin jo taas kotona. Ei tarvitse usein pelätä reissussa, mutta tällä kertaa pelkäsin.