Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

geokätköily

Lapuaa ristiin rastiin

Miksi minulla on aina tämä sisäinen debatti, lähteäkö vaiko ei, kun tiedän, kuinka siinä käy joka kerta. Ehkä sen takia tilailen kaikenlaisia randonneur-kanavia, kuten Tapio T, vintage velo randonneur. Kaikkiahan kiinnostaa kestävyysurheilu. Tai no, ehkä kaikkia ei. Global Cycling Network on maininnut, että yksi iso virhe pyöräilyssä on se, ettei lähde pyörälenkille laisinkaan.
Sellaiset olivat mietteet, kun olin jo varannut junaliput Lapualle. Ei muuten, mutta paluu olisi Tampereella vasta kolmelta aamuyöllä ja päivällä oli sadekuurojen mahdollisuus. Joillain randonneurilla sadekuurot tulevat, jos on tullakseen. Tulee myös ilta, yö, aamu, päivä ja ehkä uudestaankin ilta.
Kuitenkin lähdin Lapualle uuden gravel-pyöräni kanssa. Suomessa sen nimi on ”krävel-pyörä”, jotkut sanovat myös ”kreiveli-pyörä”. Kukaan ei taida kutsua sitä sorapyöräksi tai soratiepyöräksi, eihän nyt randonneurkaan käänny. Oikeaoppisesti ”randonneur” lausutaan suomessa ”röntönööri”.
Lapualla olin ensin vähän hukassa, sitten tulin kirkolle, missä oli jokin tapahtuma, johon osallistui runsaasti upseereita. Seura ei ollut sellaista, mikä olisi houkutellut sisätiloihin, joten etsin vain geokätkön ja lähdin pienelle kätkökierrokselle kaupungilla. Kuitenkin oli pari geokätköilijöiden tapahtumaa kulttuurikeskus Vanhalla Paukulla, joten menin ajoissa sinne. Siellä oli kyltti paikassa, missä Lapuan miehet menivät riisumaan venäläiset aseista. Näitä vuoden 1918 aseita on myös esillä kirkon pihalla, missä on kaksi punaisen puolen hylkäämää tykkiä.

Taiteestahan en ymmärrä tuon taivaallista, mutta Taidemuseo oli auki ja näyttely oli ilmainen. Esillä oli lapualaisten taiteilijoiden teoksia.
Eeva Takala-Lähteenmaa, ”Lepopaikka”

Benjam Pöntinen, ”Pelto”.


Teemu Mäki, Muunsukupuolisen muotokuva: Aro Mielonen 2018

Minusta on aika kova juttu, että jossain Lapualla esitetään muunsukupuolisista yhtään mitään. Minulle ihminen voi olla musta, valkoinen, mies, nainen, muu, kaikki ovat niitä samoja persereikiä minulle.

Lähellä taidenäyttelyä oli paikka, missä Lapuan patruunatehdas aikoinaan räjähti. Muistan elävästi kuulleeni räjähdyksen. Ongelma vain oli, miten ääni saattoi kantautua Kuopioon saakka. Toisaalta, kuuluihan Kannaksen suurtaistelun äänet toiselle puolelle Laatokkaa. Onko ilmiö normaali vaiko paranormaali. Äänihän ei katoa, vaan muuttuu muuksi. Melkein pidän sitä kuitenkin paranormaalina eli ääni välittyi henkimaailman kautta.

Geokätköilytapaamiset menivät normaalisti. Aluetta siivottiin, mutta vähänpä siellä oli siivottavaa. Joitain tupakan tumppeja ja muuta mikromuovia. Minulla oli kiire eteenpäin, haastekätköille. Lähdinkin niille pian. Ensimmäinen oli eventtikunta-haaste, missä piti osallistua erilaisiin geokätköilytapahtumiin vähintään 25 kunnassa Suomessa ehtona kätkön loggaamiselle. Se oli jopa mäellä. Ei Lapua ole viivasuoraa. Itse asiassa, Stravan mukaan tästä tulisi 282 nousumetrin päivä, mikä hyvin haastaa useimmat, paljon lyhyemmät ajomatkat Tampereella. Sen jälkeen sain ajaa valtatien laitaa. Valtatie oli osa Sinistä tietä ,josta olen kulkenut hyvin pitkiä osuuksia pyörällä tai muuten. Seurava haastekätkö oli valtatien varrella. Haastekätkön loggaamiseksi pitää olla kätkölöytö kunnista: Enontekiö, Utsjoki, Ilomantsi, Mustasaari ja Hanko, mikä minulla tietysti täyttyy. Sitten jatkoin valtatietä vielä eteenpäin, kunnes alkoi pieni graveli, minkä varrelle geokätköjä oli ripusteltu poluksi, eli trailiksi. Samalla reissulla saisi tuhottomasti kätköjä, kunhan vain jaksaa hypätä tieltä pois.

Eniten kuitenkin kiinnosti tien vierellä oleva laavu. En ollut löytänyt kuvaa siitä mistään. Jotkut laavun nimellä kulkevat ovat pelkkiä grillikatoksia ja niissä on maapohja. Pahimmillaan tilaa yöpymiseen ei ole laisinkaan. Mikään rakennettu laavu ei kuitenkaan ole oikea laavu, sillä sellainen ei olisi turvallinen.

Sikkomaan laavu vai Laakerin vai Mustamaan laavu. Joka tapauksessa, en löytänyt tästä kuvia mistään. Tiukan paikan tullen mahtuu nukkumaan, etenkin jos on pienempi yksilö, eikä harrasta sängystään tipahtelua, muuten on pelkästään makkaroiden paistoon.

Laavulla meni ohi pyöräilijä, taisi olla sellainen krävel-pyöräilijä. Ei morjestanut kuitenkaan, huomasi tietysti minun krävelini ja harmitti kypärän alla, että joku on varastanut hänen yksityisen lenkkinsä.

Kräveliä jatkui ja tiellä oli pyitä. Mene tiedä, onko pyyllä jokin syyssoidin meneillään. Siltä se pelehdintä ainakin näytti. Nippa nappa viitsivät siirtyä syrjemmälle, kun ajoin ohi.

Ropsautti sataa ja rupesi ilta pimenemään hyvin nopeasti, joten kaupunkiin piti päästä. Siirryin peltotielle, joka meni suoraan kaupungin suuntaan.

Lapualla on tällaisia paikallisia nähtävyyksiä. En ole koskaan kuullutkaan mistään korentokivistä. Ruumiiden kuljetteluissa on ollut oma logistiikkansa ja monessa muussa paikassa on hautausmaasaaria.

Nesteen kahvilassa oli kallista teetä, eikä saanut santsikupillista ilmaiseksi. Latasin kännykkäni täyteen ja mietin, että haastekätkölle näyttäisi olevan 8-9 kilometriä. Ei mitenkään mahdottomasti. Lähdinkin pimeään iltaan sitten haastekätkölle. Valaistus loppui sangen varhain ja sitten alkoi pimeä kräveli nimeltään Jokitie. Onneksi minulla on hyvät valot pyörässä, juuri tällaisia varten. Tuuli oli hieman vastainen, mutta sitten rupesi satamaan. David Goggins sanoisi, että ilma on paha, mutta olisi halunnut sen olevan vielä pahempi. Kilometrit kuluivat tosi tahmaisesti, kun ei maisemiakaan nähnyt ympärilleen. Geokätkö tietää kertoa, että täällä ovat seudun merkittävimmät lakeudet. Pimeydestä erottuivat valot ja tulin pieneen kylään ja ajattelin, että siellä se kätkö on, mutta kylä loppui ja vielä oli lisää matkaa pimeydessä. Takkikin rupesi tuntumaan kostealta. Sitten olin jo kätköllä ja huomasin, että siinähän on lähellä autiotupa. Se oli Hietalan kytötupa.

Sisälle astuin ihan eri fiiliksissä. Miten voi kaikki muuttua niin. Pystyin katsomaan saderintaman kehittymisen ja näin, että kyseessä oli vain ohimenevä kuuro. Saatoin odotella sen sisällä autiotuvassa. Jos olisi ollut mukana makuupussi, enkä olisi varannut matkaa takaisin, olisin ehkä yöpynytkin siellä.

Hietalan kytötupa tarjosi hetken levähdyksen sateelta ja tuulelta

Kun saderintama oli mennyt ohi, vastainen tuuli olikin nyt myötäinen. Pilvet repeilivät ja kuutamo loisti värjäten pilviä. Silti oli pimeää aina kaupungin lähelle saakka. Siellä olin jo menomatkalla huomannut kyltin riippusillalle, joten menin riippusillan kautta kaupunkiin. Ihan maaginen tunnelma ja kuinka äkkiä kaikki vaihtui sen jälkeen, kun olin tullut autiotuvalle.

Olin tullut ajoissa ja istuskelin Lapuanhovin luona kuunnellen humalaisten möykkää: ”Olen suvaitsevainen mies, mutta tykkään piirakasta enkä makkarasta” jollekulle ulkomaalaiselle, joka oli ehkä erehtynyt lähentelemään.
Vauraat nuoret polttivat ajopeliensä kumeja ja kaahasivat autoillaan aseman lähellä.

Juna tuli ajallaan, konduktööri neuvoi minulle helpomman vaunun nostaa fillari junaan. Vanhat Lapin junien päivävaunut ovat muuten hyviä, mutta pyörää joutuu nostamaan ja laskemaan junasta. Tampereella sitten ajoin kotiin ja nukkumaan. Taisi olla vielä syksyn ensimmäinen todellinen ajo lampun kanssa.

 

 

 

 

 

New Bike Day

Oli aika hankkia uusi pyörä pyörätalliini. Koska olen keventynyt, voin ajaa kevyemmälle ihmiselle suunnitellulla pyörällä. Sellainen on, täsmällisemmin sanottuna, gravel-pyörä eli suomalaisittain ”kräveli”. Sorateitä ja hiekkateitähän Suomessa ei tarvitse varta vasten ruveta etsimään, vaan oikeammin pelkkään asfalttikäyttöön parhaiten sopiva maantiepyörä ei vastaa minun tarpeitani.

Nyt on meneillään globaali pula polkupyöristä, mutta pitkällisen vatvomisen jälkeen onnistuin löytämään itselleni sopivan pyörän Turun Länsikeskuksesta. Turun rautatieasemalta sinne on parin mailin kävely. Luonnollisesti kävin matkalla muutamalla geokätköllä.

Sain pyörän mukaan nopeasti ja vielä penkki säädettynä minulle sopivaksi. Turku on surkea kaupunki ajaa pyörällä ja senkin takia olin ajatellut pyöräillä vähän väljemmille vesille ja sellaiseksi valikoitui Rusko Raision takana. Raisiossahan olen pyöräillyt jo aiemmin.

Ruskoon menee suora tie Turun lentokentän vieritse. Ruskon kirkonkylässä poikkean sitten kirkolle.

Krävelipyörä ja Ruskon kirkko.

Ruskon kirkonmäki muodostaa keskiajalta periytyvän kirkkoympäristön Ruskonjokilaaksossa. Korkealla mäellä, keskiaikaisen asiakirjan mukaan ”in monte Ruscho” sijaitseva kivikirkko kuuluu Suomen pienimpiin. RKY

Täällä kulkeepi pyhiinvaellusreitti ja jotakuinkin samaa reittiä, mitä olin kulkenut Turusta. Jotkut kunnioittavat perinnettä kulkemalla sen jalkapatikassa. Pyhän Henrikin tie jatkaa täältä Nousiaisiin (kartta) ja aina Kokemäelle saakka (kartta).
Huomasin, että olen täällä ollut aiemminkin geokätköllä, mutta niin hätäisesti, ettei jäänyt muistikuvaa eikä muutakaan kuvaa. Ruskon kunnassa olen seikkaillut myös kunnan pohjoisimmassa päädyssä, missä on Kurjenrahkan kansallispuisto.

Kirkko oli auki ja menin sisälle ottamaan kuvia. Vasta kuvatessani huomasin, että hautajaisten päähenkilö oli paikalla. Lähdin pois ennen kuin rupesi tulemaan hautajaisvieraita.
Harvassa kirkossa on kaappikelloa, ihmiset kuitenkin tuppaavat kirkossa katselemaan kelloa muutenkin.

Lähdin sitten menemään takaisin ja poimin matkan varrelta jokuisen kätkön. Aivan erityisesti kiipesin Sikovuorelle. Metsät siellä oli revitty kappaleiksi, niin kuin nykyiseen ”metsänhoitoon” kuuluu ja kulku oli vaivalloista, kun vuori oli vielä lohkareinenkin. Ylhäältä paljastui kuitenkin näköala Turun lentokentälle.

Ajoin takaisin Turkuun, missä geokätköilin vielä lisää. Junat olivat melkoisen täynnä. Oli jälleen hyvä, että olin varannut paikan pyörälle etukäteen, vaikka jouduinkin odottelemaan parisen tuntia ihan turhaan.

Seuraavalla reissulla voisi kokeilla ajamista jonnekin Kaarinan suuntaan, vaikka en tykkää ajaa Turun keskustassa laisinkaan. Isot pojat puhuvat, että tulee uuden pyörän krapula pian, mutta en kokenut sellaista ollenkaan. Pikemminkin olen oikein tyytyväinen pyörääni. Ehkäpä isot pojat lataavat enemmän seteleitä pöytään, niin niillä on korkeammat odotukset pyörien suhteen. Keskihintainen pyörä siis tuo enemmän onnellisuutta kuin kallis pyörä. Eihän kallista pyörää uskalla edes ajaa.

 

 

 

Tipuin vauhdista

Minulla on kaveri, joka ehdotti minulle laskuvarjohypyn kokeilemista. Ongelma oli, etten täyttänyt hyppyyn tarvittavia lukuisia kriteereitä, mistä suurin oli sadan kilon painoraja. Hyppy asettaa muutenkin lukuisia vaatimuksia terveydelle ja sellaiset kuin verenpaine tai ikä voivat muodostua esteeksi tai hidasteeksi. Lääkäriltä voi kuitenkin saada todistuksen hyppykunnostaan.

Toinen ongelma on tietysti, että se maksaa paljon, kuvauksineen vähän alle 400 euroa, ja on vahvasti riippuvainen säästä. Sää on Suomessa pääsääntöisesti epävakaa ja ensimmäinen kerta jouduttiin siirtämään siksi, että satoi kuin saavista ja oli ehkä huonoin sää koko vuonna. Sään kuitenkin voi tietää vasta paikan päällä – Utissa, Kouvolassa. Hyppytoimisto, mitä pitää Skydive Finland, kertoi edellisellä kerralla hyvissä ajoin, etten tehnyt turhaa reissua Uttiin. Jos asuu Kouvolassa, niin siinäpä hyvä harrastus, mutta jos asuu pitkän välimatkan päässä, niin sitten on turhan reissun uhka olemassa. Jos on auto käytettävissä ja on geokätköilijä tai muuten asiaa sinne, niin ei ole ongelma. Julkisilla liikkuvalle voi olla ongelma.

Minä kuitenkin liikuin julkisilla, jotka ovat kerta toisensa jälkeen olleet epäluotettavia. Siksi hankkiuduin hyvissä ajoin Helsinkiin, mistä puolestaan lähti Onnibus-vuoro suoraan Uttiin. Mainittakoon, ettei menomatkalla ollut ongelmia aikataulussa. Onnibus oli vanhaan aikaan hyvin täsmällinen, sittemmin joskus on jäänyt bussi tien varteen. Kouvolasta kulkee myös joitain paikallisliikenteen vuoroja Uttiin.

Saavuin mestoille reilut kaksi tuntia ennen kellonaikaa, minkä takia minulle jäi hyvää aikaa tutustua Utin linnoitukseen.

Utin linnoitus kuuluu Suvorovin linnoitteisiin, joita on runsaasti Kaakkois-Suomessa. Olen nähnyt Kotkan linnoitukset ja Taavetin linnoituksen ja Lappeenrannan linnoitukset. Sen lisäksi on Kärnäkoski, Järvitaipale ja Liikkala ja useita kanavia. Ei ole mikään ihme, ettei Ruotsi pystynyt valloittamaan takaisin Vanhan Suomen aluetta enää Turun rauhan jälkeen, vaan päinvastoin, menetti loputkin Suomesta. Aleksandr Suvorov (1729-1800) on kuuluisimpia venäläisiä sotapäälliköitä ja kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät koskaan hävinneet taistelua. Vuonna 1791 varsinaisesti alkoi tämä linnoitustyö ja linnat muuttuivat merkityksettömiksi Haminan rauhan myötä.

Käytännössä Utissa näkee paljon kivimuuria, jotka luonto on vallannut. Toisaalta, niitä kuitenkin säännöllisesti sanotaan hoidetun, joten ei anneta kokonaan luonnon vallata paikkaa.

Linnoituksen sisällä olevista rakennuksista ei näkynyt mitään jälkiä.

Linnoituksen vieressä on varuskunta. Minua kiinnosti nuorena liikunta ja ajattelin, että onpa hienoa päästä yhdistämään työ ja liikunta niin kuin armeijassa. Silloin se ei vielä ollut auennut naisille. Ajattelin, että jos minä menisin armeijaan, niin pyrkisin laskuvarjojääkäriksi. Millään muulla ei ollut väliä, laskuvarjojääkäri piti olla. Sitten kuulin, ettei sinne oteta, jos on rillit. Ei tainnut armeija muutenkaan hyväksyä tihrusilmiä. Siihen lopahti minun kiinnostukseni sotilashommia kohtaan. Sen jälkeen olen lieventänyt asennettani niin, että olisin ollut valmis hyväksymään työn myös lääkinnässä. Sukuni sotilashistoria on vaatimaton, vaikka sukunimeni on sotilasnimi: sisällissotaan osallistui moni punaisten puolella, mutta esimerkiksi jatkosotaan sitten ei. Isoisistä toinen toimi siviilitoimessa kotirintamalla ja toinen makasi sairaana suurimman osan sodasta ja kuolikin sitten varhain. Kaikkien näiden esteitten lisäksi olen allerginen käskytykselle. Jotkut sukulaisistani asuivat Venäjällä, mutta kenestäkään ei tullut desanttia eivätkä muutenkaan sotineet Suomea vastaan. Stalin ei pääsääntöisesti luottanut suomalaisiin. Desantit usein itse ilmoittautuivat viranomaisille tai lähettivät harhaanjohtavia tietoja ja heidän koulutuksensa oli puutteellista.

Utissa oli kuitenkin muitakin geokätköjä ja lähdin etsimään niitä. Ne olivat saaneet vuolaasti suosikkipisteitä ja olivatkin keskimääräistä parempia.

Suorastaan slaavilaisella tavalla kömpelön söpö helikopteri.


Sitten olikin aika siirtyä haahuilemaan hyppytoimistolle. Vähän ajan kuluttua pidettiin kurssi, missä jokainen kävi läpi hyppyyn tarvittavat toimenpiteet ja varusteet. Olin kurssilla reilusti vanhin, mutta minun hyppymestarini oli arviolta minua vanhempi. Nuorena ei ole rahaa ja vanhana ei sitten ole terveyttä. Kaikki käytiin niin monta kertaa läpi, että homma oli betonissa. Sen lisäksi olin katsonut perehdytysvideon monta kertaa, niin ei tullut yllätystä.

Ilmaan lähdettiin Cessnalla ja se oli minulla eka kerta pienessä koneessa. Sää oli muuttumassa epävakaisemmaksi koko ajan ja lähistöllä näkyi satavan. Koneessa istuttiin takaperin katsellen läpinäkyvää peräovea. Aika vähän kerkisi ihailla maisemia, kun oli jo aika. Luukulla oli brutaali ja kylmä tuuli ja sitten lähdettiin. Sen jälkeen oli pelkkää adrenaliinia ja sydän läpätti ehkä kahtasataa. Tässä vaiheessa oli kyllä hyvä, että se sydän oli terve.

Siinäpä suurvallan desantti on valmis lähtöön kauaksi linjojen taakse. Pitää välittömästi morsettaa Moskovaan vihollisväestön tunnot: onko amerikkalainen tupakka parempi kuin mahorkka, kyykätäänkö varpaillaan vaiko kantapäät maassa, maistuuko kvassi ja auringonkukan siemenet, entä onko iso, pyöreä hedelmä nimeltään vesimeloni vaiko arbuusi ja onko Tbilisi Georgiassa vai Gruusiassa. /Kuvan krediitit Skydive Finlandin Laurille.

Fysiikka on tarttunut ohjaimiin. Samalta tuntuu joskus fillaroidessa, siis että fysiikka määrää, en minä. /Krediitit sama kuin edellä.

Varjon avaus oli aika voimallinen riuhtaisu, minkä jälkeen tahti hidastui nautiskeluvauhdiksi. Olimme ohjautuneet syrjään, emmekä päässeet juuri laskeutumispaikaksi merkitylle kohdalle. Varjolla kuitenkin pystyi ohjailemaan paljon ja voin kuvitella, että sellainen vaatii paljon tunteja ja harjoittelua.

Cessna laskeutui. Tuntui vähän omituiselta nähdä oman kyytinsä palaavan maahan ennen minua. Hyvissä ajoin ennen maahan tuloa vedin jalat sisään ja sitten persliukua ruohikkoon. Kuvaaja oli tippunut siihen lähelle.

Ei tarvinnut onneksi kävellä hyppytoimistolle, vaan tulivat hakemaan autolla. Oli alkanut juuri vähän satelemaankin.

Olin niin ajoissa, että kerkesin paikallisliikenteen pysäkille ja paikallisbussi poimi minut Kouvolan matkakeskukselle, missä hölkkäsin junalle. Olisin kyllä kerinnyt kävelemälläkin. Lahdessa vaihdoin Riihimäen junaan ja siihenkin vaihtoon riitti aika, mutta Riihimäelle juna tuli myöhässä, joten vaihto oli tiukka ja ihmiset juoksivat portaita alas ja ylös. Siellä oli alhaalla tunnelissa junan henkilökuntaa ohjaamassa vaihtavia junaan, joten eipä oikeasti ollut hätä. VR huolehtii perille. Eri asia sitten, milloin.

Olin nukkunut vain neljä tuntia edeltävänä yönä, joten en olisi halunnut valvoa myöhään. Jännityksen purkautuessa tuli väsymys.

 

 

Taidetta Pirkanmaalla

Tampere-talossa eli Öhmanin tavararalossa on ollut mainoksia Keith Haringin näyttelystä. Tiedän, että hän oli aids-aktivisti ja minua kiinnostaa, koska olen aids-leski. HI-virus aiheutti aikoinaan moraalipaniikin ja hysterisoinnin ja kun muutin Suomeen, niin melkein välittömästi tapasin naisen, jolla oli virus. Hän kutsui minut luokseen syömään ja minä menin. Kuulemma muut olivat kieltäytyneet, koska pelkäsivät saavansa viruksen aterimista. Samaan aikaan jotkut pelkäsivät, että itikat levittäisivät hiviä. Yksi asia johti sitten toiseen ja hänestä tuli elämäni keskipiste kunnes hän kuoli kansainvälisenä AIDS-päivänä 2011. Hän oli monta vertaa enemmän taideihminen kuin minä, hän näki omat kasvonsa tauluissa, minä taas en. Hänellä oli sellaiset renessanssikasvot, jotka kai houkuttelivat taitelijoita, ovat aina houkutelleet. No, hänen kauttaan tutustuin myös muihin hiv-positiivisiin, jotka taitavat olla erittäin kuolleita nyt jo. Myös minusta epäiltiin, että minulla on hiv, mutta varovaisuus ja kohtalon oikku, virus ei iskenyt minuun. Jos niin olisi tapahtunut, lääkkeet olivat jo silloin niin vahvoja, että olisin elänyt normaalipituisen elämän. Petra sai tartunnan niin varhain, ettei lääkkeet olleet kehittyneet.

Niin myös Keith Haring, joka kuoli varsin nopeasti ja nuorena.

Tykkään, että kuvat ovat vähän tärähtäneitä. Näitä ei kuulemma pidä tulkita yhtään mitenkään, eikä niissä ole piilomerkityksiä. Riku Rantalan mukaan jotkut ovat syntyneet päristin perseessä. Taidan olla sellainen ja siksi tykkään kuvista, missä on pikkaisen tärinää ja liikettä mukana. 

Ulostulo on minustakin vähän sellaista, että haluaa pitää lujasti kiinni, ettei kokonaan tempaudu ulos. Ulostulohommat ovat minulle aina olleet tosi vaikeita. Ensin minusta rupesivat ulkopuoliset epäilemään ja kuiskuttelemaan, minkä takia minun piti väkisin myöntää asia, koska jos en myönnä, olen valehtelija. Minulle ei annettu omaa harkintaa laisinkaan, vaan jouduin myrskyn keskelle valmistautumattomana. Tällä hetkellä tuntuu, etten olekaan bi, vaan olen vahvasti aseksuaalinen. En tiedä yhtään, mitä olen huomenna. Viime vuonna selvisi minulle, etten ole ainoa, jolla seksuaalinen suuntautuminen vaihtelee ajan kuluessa. Koen lokerot hyvin ahdistavina. Ennen kuin ryntää kaapista ulos, kannattaa katsoa eteensä, ettei joudu toiseen ahtaaseen kaappiin. Se voi olla ahtaampi kuin edellinen. Siis jos nyt edes saa sen luksuksen, että voi itse päättää omasta ulostulostaan. Siksi hyvin ymmärrän, että haluaa kaikin tavoin pitää ovenpielestä kiinni.

Kannattaa myös muistaa, että ulostulo on arvokas asia ja lahja maailmalle, mutta haluaako antaa maailmalle lahjan. Minä en halua. Mieluiten näyttäisin lahjan ja rutistaisin sen maailman edessä ja heittäisin roskiin niin kuin vankilan tukihenkilö Healy teki sanomalehdelle Orange is the New Black- sarjassa.

Keith Haring keksii geokätköilyn, mitä ilmeisimmin.
Olin yllättynyt, että Tampere-talo oli auki ja että siellä ollut Muumi-museo oli auki. Muumit kuitenkaan ei kuulu ehkä sadan kiinnostavimman asian joukkoon minulla, joten vierailu siellä jäi toiseen ajankohtaan. Samana päivänä olin jo kävellyt melko lailla ja ajattelin, ettei pidä ahnehtia. Sen minä taas täysin unohdin, vieraillessani Serlachius-museoissa Mäntässä.

Tampereelta menee oma bussinsa Serlachius-museoihin Mänttään ja kulkee niiden noin kolme kilometriä pitkää väliä. Museoilta saa myös Jopon käyttöön, niin että omin nokkineen voi ajaa tuon välin, mikäli aikataulu ei satu sopimaan. Banksy-näyttely oli ilmainen, mutta sinne piti tehdä kuitenkin varaus. Niin oli tiukkaa, että sain varauksen vasta kolmeksi. Minulla oli reilu tunti aikaa toisessa museossa, Gustafissa. Se reiluus hupeni siinä, että lähdin käymään paikallisella geokätköllä. Museo oli lähtenyt koronapelleilyyn mukaan eli kasvot piti peittää, mutta eipä hätää, heiltä sai myös visiirin, mikä mahdollisti normaalien elintoimintojen jatkumisen.

Sanoo ”Bruce Lee”, eli teos on nimeltään ”Lohikäärmeen kidassa”, Simon Patterson.

Museossa oli esillä myös sellutehtaan historiaa, mutta siinä oli työntekijän oma näkökulma. Oli esimerkiksi niin, että töihin otettiin suoraan portilta. Minua selkeästi vanhemman sukupolven kokemus oli juuri se, ettei mitään tarvinnut osata, kunhan tuli paikan päälle ja oli halukas koviin hommiin. 

Tikkuviina, Mäntän ehkä tunnetuin tuote. Kokeilin jossain vaiheessa halpoja alkoholijuomia, enkä muista, olenko maistanut tuota koskaan, mutta venäläistä гражданская оборонаa eli Väestönsuojelua olen ja se maistui samalta, miltä sellu haisi. Piti olla pahaa, kun venäläisetkin katsoivat vähän oudosti. Vähän juoneena minusta tulee mukava ja sosiaalinen ja kun ihmiset muistavat sen, niin kohta selvinpäinkin ollessa minulta vaaditaan samaa.


Sellu tietysti haisi ja kalakuolemiakin tuli. Puhdistus oli alkeellista. Nytpä ei enää sellutehtaat haise. Puhuttiin happosateista ja kuinka se kulkeutui länsimaista, mutta taisipa sitä happamoittamista olla omastakin takaa.

Apteekissa oli eksoottisia yrttejä.

Bussi tuli, kun olin saanut kierrettyä edes vähän huolellisemmin ja vei minut toiselle museolle, Göstalle. Sielläkin menin ensin geokätkölle. Minulla oli vielä ennen Banksya aikaa tutustua muihin näyttelyihin.

Tämä on se, mitä Petra kutsui renesanssikasvoksi. Itse asiassa, hän näyttää uskomattoman paljon Petra-vainaalta nuorena. Santeri Tuori, ”Posing time” -videoinstallaatio.

Jani Leinonen, ”The Truth – Totuus”.

Mitään ei ihminen niin vihaa kuin totuutta omasta itsestään. Kun ihmisiltä kysyttiin, että onko heidän elämänsä luonnon kanssa tasapainossa, niin suurin osa vastasi sen olevan. Vihreät kokivat näyttävän alkunsa Koijärvi-liikkeestä. Koijärven suojelupistearvo 1989 oli 185. Suojelupistearvo 2005 oli 13. Mikä muu puolue on menestynyt omalla sektorillaan niin huonosti. Varmasti aika moni, esimerkiksi kristillisdemokraatit. Se äänestämällä vaikuttamisesta.

Olin siis jo valmiiksi oikeassa tunnelmassa Banksya varten.

Tästähän on helppo ajatella vaikka huonokäytöksisiä persuja. Persut ovat kuin homepilkku leivässä, hölmökin tajuaa, että leipä on homehtunut. Mutta ei se ole pelkästään se homepilkku, joka on homeessa, vaan koko rieska.

Kaikkialla, missä amerikkalaiset hääräävät, on seurauksena tuho ja kaaos. Suomalaiset ovat sittemmin liittyneet mukaan tähän kansainväliseen rähinporukkaan ”oikeusvaltiota” puolustamaan.

Onpa yksi ryhmä ihmisiä, joita ei toivoteta tervetulleeksi. Jos pysytään totuuden teemassa, niin aika harvat kokevat olevansa tervetulleita näissä ”oikeusvaltioissa”. 

Kuluttaminen on joidenkin kohdalla vähän vanhentunut termi, kun tavaraa syydetään roskiin ennen kuin sitä on kulutettu sen vertaa, että voitaisiin puhua edes kuluttamisesta. Toisaalta, tällaisessa dystopiatodellisuudessa on aika paljon vaadittu, jos haluaa ihmisten käyttäytyvän järkevästi.

Banksyssä oli niukasti tilaa istuskella, eikä siellä mennyt tuntia, vaan lähdin ulos ja tutustumaan kartanon puolen kokoelmiin.

Kaikkihan rakastavat Akseli Gallen-Kallelan maalauksia. Niin minäkin.

Melkein ajattelin tämän olevan Venäjältä, mutta eipä ole, vaan läntisten vakoilijoiden maasta.  Nils Kreugerin ”Osterinpyyntiä Bretagnessa”, 1886. Itse olisin ajatellut tämän olevan Vasili Perovin työ.

Olin melkoisen väsynyt päivän jälkeen ja sää muuttui nihkeästä sateiseksi. Sattui oikein hyvä päivä museovierailua varten. Banksyn teoksista esillä oli vain murto-osa. Banksyn edeltäjinä mainittiin Keith Haring ja ranskalaiset situationistit. Situationistien tarkoitus oli saada ihmiset oivaltamaan käyttämällä taidetta. No, eivätpä oivaltaneet. Sen ne ovat saaneet aikaiseksi, että oivaltavan katutaiteen lisäksi on tullut pliisua ja pikkuporvarillista seinämaalausta.