Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Tag

geokätköily

Kauppalasta kaupungiksi, Seinäjoki 60 vuotta

Seinäjoki täyttää 60 vuotta ja geokätköily 20 vuotta. Geokätköily täyttää 20 vuotta siksi, että GPS-signaali vapautettiin siviilikäyttöön 20 vuotta sitten ja sen tarkkuus on riittävä esineiden etsimiseen maastosta. Seinäjoki täyttää 60 siksi, että koko joukko entisiä kauppaloita muuttui kaupungeiksi 1960. Kauppala kuntamuotona lakkasi 1977. Juhlavuoden kunniaksi Seinäjoella järjestettiin geokätköilytapahtuma, missä oli mahdollisuus hankkia juhlakolikko ja päästä Lakeuden ristin kellotapuliin. Se on niin merkittävää, että sinne piti mennä.

Seinäjoki rupeaa olemaan tuttu, olen ollut laavulla yötä Kyrkösjärven tekoaltaalla.

Pöytätesti. Tietysti Pohjanmaalle Tarja Halonen -sateenkaarilippupaita päällä, koska se ärsyttää uskovaisia ja persuja. 

Ensimmäiseksi tietysti junassa kokeilin jälleen, mahtuuko istuimessa oleva pöytä olemaan ala-asennossa, nyt kun oli eri vaunutyyppi kuin Verlasta tullessa ja kyllä mahtui, nitin natin. Olenkin tiputtanut painoa 21 kg.

Olin lähtenyt pyörän kanssa liikkeelle. Seinäjoelle päästyäni kiersin keskustaa esittelevän Adventure lab-kätkökierroksen. Se esitteli jälleen yhden Mannerheimin patsaan, niitähän Suomessa on kahdeksan.  Sen lisäksi uusi paikka oli Suojeluskunta -ja lottamuseo entisellä suojeluskuntatalolla, onneksi kiinni.

Suolestuskuntalaispatsas

Suolestuskuntatalo

Yleensä minulla on vain hyvin kaukaisissa sukulaisissa (koska kaikki ovat jollain tavalla sukua), mutta yksi on lähempää. Hänkään ei osallistunut sisällissodan taisteluihin, vaan oli tiiviisti kotonaan Karjalassa, koska ne pelkäsivät yllätystä idästä. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin hän salakuljetti viinaa ja arvottomia ruplia ja jäi kiinni ja suostui houkuttelemaan rajan toisen puolen yhteyshenkilön Suomen puolelle rajaa, mutta päätyikin itse Neuvostoliiton puolelle ja hänet lopulta ammuttiin Norsussa. Solovetskissa oli norsun kuva silloin, onkohan vielä. Solovetskissä oli monenlaisia tapoja kuolla, ampuminen oli niistä ehkä kivuttomin.

Opin, ettei Seinäjoki ole kiva kaupunki fillaroiden, sillä kanttikivet ovat korkeat ja yksisuuntaisia katuja on kaikkialla. Avaruuden pääkaupunkiin ei olla saatu mahtumaan kaksisuuntaisia katuja, edes.

Labista unohdin tarkistaa bonuskätkön koordinaatit. No, kun nyt ne tiedän, niin on ainakin taas syy palata Seinäjoelle joskus.

Seuraavaksi wherigo. Wherigo on vähän samanlainen kuin adventure lab, mutta tällä kertaa se kuljetteli pitkin puistoalueita ja siihen sisältyi purkki.

Tulin Lakeuden Ristille vähän etuajassa miittiä ajatellen. Siellä oli myös tavallinen geokätkö. Näin kahden kätköilijän menevän siihen suuntaan ja odotin heidän tekevän työt minun puolestani, mutta näin ei käynytkään, koska he olivat kokemattomia. Minä menin paikalle ja löysin sen välittömästi. Sitten olikin aika siirtyä itse Lakeuden Ristiin.


Kelloja. (Kyllä tiedän, että on sellainen paikannimi)



Tornin näkymät eivät kyllä vastaa Hangon vesitornia, Puijon tornia, Tampereen torneja tai montaa muutakaan. Yläilmoista näkyy viereinen Aalto-keskus ja muutama kiinnostava, vanha rakennus. Kaikki muu on rumaa kerrostaloa.

Päätin lähteä kätköilemään vanhan lääninsairaalan suuntaan.  Siellä oli muutenkin vähän vanhempaa rakennuskantaa.

Ennen oli hienot sairaalat. Tämä palveli vuoteen 1983 saakka sairaalana ja sen jälkeen on ollut opistona.

Viimeksi oli sormet kohmeessa ja ehkä levykin jäätynyt, niin enpä löytänyt tuota. Nyt oli paremmat olosuhteet.


Palasin vielä takaisin geokätköilytapahtumaan ja kommentoin näkemääni läskipyörää. Seinäjoella on Kyrkösjärven takana hyvät maastot sille. Omistaja sanoikin ajavansa järven ympäri joka päivä.

Sitten olikin jo aika palata takaisin Tampereelle. Jo Tampereella tapaamani juutalainen leskimies teki tuttavuutta ja kyseli kahville. Minulla on kuitenkin vähän toinen tapa viettää vapaa-aikaa.

Verla

Geokätköilyssä on haaste kerätä kätkö tai waymark kaikilta Suomen maailmanperintökohteilta. Waymarkkeihin, mikä se on suomeksi, wau-merkki?, en ole kiinnittänyt huomiota aiemmin, mutta se on erotettu geokätköilystä omaksi sivustokseen ja periaatteessa ideana on käydä jossain paikassa tekemässä jokin tehtävä, yleensä ottamassa kuva. Loppupurnukka sijaitsee Verlassa, samoin tietysti myös parisen vaadittavaa kätköä tai kolme waumerkkiä.

Muistaakseni Meriharakka-blogissa oli Verlasta toteamus, ettei aio jättää sitä Suomen maailmanperintökohteista viimeiseksi, mihin totesin, etten minäkään aio, Sammallahdenmäki jäi viimeiseksi.

Kouvolasta meni bussi tiistaisin ja torstaisin ja yritin sellaista päivää, milloin ei sataisi. Ensimmäinen yritys oli viikko sitten ja kerkisin pysäkille saakka, mutta aamiaiseni tuli ulos rajusti ja odottamatta, joten se siitä. Onneksi en ollut ehtinyt maksaa mitään lippuja minnekään. Minulla on fibromyalgia, ehkä se johtuu siitä. Monella on vastaavia oireita. Jos jotain lohduttavaa, niin vastoin ennusteita se päivä osoittautuikin sadepäiväksi. Sade ei ole este, mutta nyt tiedän, että olisin tullut uitettuna ankkana sieltä takaisin.

Kun taas lupasi hyvää säätä, niin hieman empien lähdin sinne. Ensin junalla Kouvolaan ja sitten pikkubussilla eteenpäin. Samalla kävin eka kertaa koskaan entisessä Jaalan (1879-2009) kunnassa. En välitä entisten kuntien keräämisestä, se on mahdotonta, kun Venäjän federaatio ei päästä Seiskariin eikä Lavansaareen ja Suursaareenkin hyvin niukasti ja työlästä, kun pitäisi kartoista selvittää niiden vanhoja rajoja.

Kätkö oli jyrkällä kalliolla ja löytyi melko nopeasti. Lähellä oli karahka, millä sain kätkön alas ja sitten tönittyä takaisin. Kätkö oli kalliomaalausten luona.

Olenhan minä niitä ennen nähnyt, esimerkiksi Hossassa. Tuosta kuitenkin erottuu tikku-ukko. Oikealla olevaa läiskää ei ole pystyneet viisaammatkaan tulkitsemaan.

Sen jälkeen haastekätkölle. Haastekätköön voi pistää nimensä vihkoon etukäteen, mutta suoritetuksi sitä ei saa merkitä ennen kuin koko haaste on suoritettu.

Olin lukenut, että se on lammasaitauksessa. Aina, kun olen ollut lammasaitauksessa, on ollut paljon nokkosia. Tällä kertaa niitä oli ihan eeppisesti. Nykyään, nokkoset eivät ole mitään verrattuna Etelä-Amerikan black palm -tiheikköihin tai Pohjois-Amerikan piikkikaktuksiin tai karhunvatukoihin.

Tuosta läpi

Kivempi kuitenkin mennä farkuissa kuin shortseissa ja sadepäivänä olisin ainakin kastunut. Kannattaa lukea edellisiä logeja, sillä niissä oli maininta lammasaitauksesta. Lammasaitauksessa kasvaa aina nokkosta.

Kun olin kätköpurkilla, tulivat lampaat seuraamaan vähän matkan päähän. Heidän kannaltaan ihan hyvä, kun kuitenkin tykkään Lampaansyöjät-elokuvasta ja kirjasta. No, käsittelee kotimaan matkailua, kulinarismia, lähiruokaa, kaikki nähtynä vuosikymmeniä ennen aikaansa. Arvostan lammasta, säilyketölkissä. Todella vaikea sitä on saada nyt ja tuolloin. Aikoinaan suomalaisille syötettiin villalammasta ja lihakin maistui villallta, siksi kai sitä ei arvosteta.

Kun geokätköt oli hoidettu, tutustuin vielä paikan waumerkkeihin ja adventure labeihin. Jälkimmäisestä tuli suoritus, kun vastasi sovelluksen tekemään yksinkertaiseen kysymykseen, jotka olivat yleensä ”kuinka monta henkilöä kuvassa”.

Pienet käsityöputiikit olivat auki, mutta eivät myyneet lampaanlihaa. Sen sijaan löysin pienen puisen ankan. Ankkakeräilyä pitää kyllä ruveta suitsimaan ankkarasti.

Kun alue oli pääpiirtein kierretty, niin ostin lipun museokierrokselle. Seuraava kierros oli loppuunmyyty, mutta pääsin kahden kierrokselle. Alueella oli keskipäivällä jo huomattavasti porukkaa ja lapsetkin katselivat aitaukseen. Olisi ollut ikävä käydä siellä rämpimässä nokkospusikoissa kaikkien nähden.

Patruunan pytinki. Siellä kummittelee

Tutustuin muihin rakennuksiin. Patruunan pytinkiä ihailin ulkoa. Verlan alkuaikoina vallitsi paternalismi, luokkasopu. Patruunat huolehtivat yhteisöstä ja alaisistaan ja nämä tekivät työnsä kunnolla.  Sellainen oli mahdollista, kun ei vallinnut tehokkuusajattelu eikä brutaali kilpailu. Kun kapitalismi on kypsynyt pisteeseen, missä vallitsee globaali kilpailu, voitot revitään työläisen selkänahasta. Silloin työväenluokka syrjäyttää turhat patruunat. Venäjällä usein tulkittiin asia niin, että porvarit tapetaan, mutta mitä ne tiesivät, lukutaidottomat ihmiset. Venäjällä tulo -ja varallisuuserot olivat astronomiset. Patruuna perusti työntekijöiden lapsille kansakoulun 1890. Se oli ilmainen ja myös oppivälineet olivat ilmaiset.

Voimalaitos

Museokierroksella käytiin tehdas läpi ja lisäksi oli filmi vuodelta 1964, kun tuotanto lakkasi. Yläkerrassa oli saha ja kuorimakone ja hiomakone. Voimansa ja vetensä koneet saivat koskesta. Kukaan ei telonut itseään sahan kanssa, mutta kuorimakone oli vaarallisempi.

Miesten työnä oli kiskoa pöllipino vaunussa mäkeä ylös tehtaalle. Vasta 1920 saatiin hevonen tekemään tätä työtä

Hiomakone pyöritti kolmetonnista kiveä

Alhaalla massasta leikattiin valmiit levyt. Juankoskella tutustuin aikoinaan viiratehtaaseen. Niissä koneissa sitten olivat viirat. Alakerran hommat olivat naisten töitä. Alakerrassa oli yhdessä koneessa puiset hammasrattaat sen takia, että kuluneen hampaan uusiminen olisi helpompaa, mutta hampaisiin kelpaavat puut olivat valkosaarni ja visakoivu.

Kuivaamossa lämpötila oli jatkuvasti 55 astetta ja naiset kiipeilivät telineillä kuivaten pahvilevyjä.

Kesällä kuivattiin ulkona omassa rakennuksessaan, mitä nimitettiin huvilaksi, koska siellä ei tarvinnut tehdä työtä tukahduttavassa kuumuudessa.

Yli 50 vuotta työtä tehtaassa tehnyt Maria Mattson jätti jälkensä, kirjaimellisesti. Hänen jalkojensa aiheuttamat painaumat ovat lattiassa.

Parisataa kiloa pahvia paalissa

Ehkä tutuimmat käyttökohteet Verlan pahveille oli kouluissa käytetyt kuvataulut. Sen lisäksi pahvia meni esimerkiksi ammuslaatikoihin.

Kierroksen jälkeen filmi selitti vielä eri työvaiheet hyvin. En löytänyt sitä YLEn Areenasta, sietäisi se siellä olla kumminkin.

Metsäteollisuus heilutteli merkittävästi tahtipuikkoa Suomen politiikassa sata vuotta sitten. Olen kuullut, että heimosodat syntyivät metsäteollisuuden tarpeista. Suojeluskunnat ja muut lahtarit olivat täynnä metsäfirmojen ukkoja. Läskikapina pohjoisessa kohdistui savottajätkiin, joiden tilipussi oli jäänyt ohueksi tai ihan olemattomaksi.  Joskus olen hoitanut vanhaa tukkijätkää. Kyllä kun hänelle sanoi, että pidä tuosta, niin se ote oli silloin pitävä, vaikka muuten terveys oli hatara.

Uittoa käsiteltiin vielä omassa rakennuksessaan.

Keluvene ja makkarat. Makkaroilla sidottiin puomeja. Ne oli närelenkkejä, joiden väännöllä mitattiin jätkän ammattitaitoa ja jopa kilpailtiin.

Minä olen ihmetellyt, mitä ne merimiinat ovat Keiteleen vaakunassa. Olen ehkä ainoa, joka on kelaillut sellaisia asioita. Keiteleen vaakunassa oleva vene tosin on nuottavene, mutta samanlainen kela kuitenkin.

Näyttely kertoo Valapaton tulvasta ja lukuisista oikeudenkäynneistä kosken tiimoilta.

Kun aikaa oli runsaasti, lillutin jalkojani laiturilla vedessä. Oikeasti olisi pitänyt pulahtaa uimaan. Uimakopin sijasta rannalla on valtaisa kuutio, jossa UPM esittelee ilmeisen homehtuneita männynsiemeniä luvaten, että niistä tulisi kasvamaan metsää. Metsäyhtiön biopropagandaa alueella on runsaasti. Kuukkelit vain jotenkin metsistä häviävät.

Bussi oli melkein kymmenen minuuttia myöhässä. Oli alkanut ukkostaa ja pelkäsin saavani ryöpyn niskaani. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kouvolassa aikataulun mukaan juna länteen lähtisi minuuttia ennen kuin bussi tulee perille. Se tietäisi, että olisin kotona yhden maissa aamuyöllä. En siis mitenkään laskenut sen varaan, mutta kun bussi tuli matkakeskukseen, saapui juna raiteelle. No, nopeasti sisään ja sain vielä matkalipunkin, kännykkäsovelluksella. Se ei ole ihan sanottua, että onnistuu, etenkin kun viime tipassa yrittää lippua. Joka tapauksessa pääsinkin vaihtamaan Kemijärven junaan. Se oli makuuvaunujuna, joka ennen lähti 23:13, mutta nyt aiemmin. Monet kerrat olen mennyt sillä pohjoiseen.

Ilman käsiä

Tässä junassa, jossa on miellyttävät vanhanaikaiset vaunut, laskeutui tarjotin siististi alas ja pysyi siinä. Kaikkialla, mukaanlukien lentokoneet, nämä ovat olleet muussa asennossa minulla kuin alhaalla, useimmiten perin huterasti. Se johtuu siitä, että olen laihtunut 18 kg.

Lopputuloksena taas mietin, mikä tekee tästä maailmanperintökohteen, eikä esimerkiksi Finlaysonin alueesta. Ehkäpä se on se kalliomaalaus. Minusta jokaisen Suomessa pitäisi tutustua jossain vaiheessa puunjalostusteollisuuden historiaan. Se on merkittävämpi kuin mitä koulukirjat uskaltavat myöntää.

Kohti finaalia II: Salamajärvi ja pyhä puu

Maria söi huoltamolla Evijärvellä raskaasti. Minä olen pieniruokainen läski, minulle kaikki ateriat näyttävät isoilta. Kerran otin vahingossa kissan lautasen itselleni. No, se on eri juttu. Joka tapauksessa pääsimme lähtemään Evijärveltä eteenpäin ja Räyringin kautta sitten Kokkola-Kyyjärvi -tielle, millä olenkin ollut niin monet kerrat vuoden sisään. Pilvet olivat jälleen erittäin tummia.

Perhosta käännyimme Kinnulaan Salamajärven erämaatielle. Se vie Salamajärven kylään, mutta mitään kylttiä ei ole, että se veisi sinne kansallispuistoon (Sellainen kyltti ohjaa Koirasalmelle). Tie on pitkä ja mutkainen, eikä kesällä sitä aja mikään bussi. Sieltä kuitenkin pääsee kansallispuiston eri osiin. Pitkän matkaa (30 km) ajettuamme kunta vaihtuu Kinnulaksi ja siinä onkin Kinnulan ensimmäinen kätköpaikka. Itikoita tulee kimppuun ihan mustanaan ja käsitin, että kätköpurkki olisi ollut jossain juurakoissa, mutta sitten tajusin, että se onkin ihan naaman edessä. Itikat kun tekevät etsinnöistä hätiköityjä. Nimi logivihkoon ja Kinnula uudeksi kunnaksi kätkökartalle. Se oli samalla viimeinen kunta, olen löytänyt kätkön kaikista 310 Suomen kunnasta, itse asiassa 311 kunnasta, kun Valtimosta löysin kätkön myös, mutta se liitettiin Nurmekseen. Tämä oli kuitenkin väärä paikka juhlistaa sitä.

Tien toisella puolella alkoi Salamajärven kansallispuisto.  Tässä kohdin on rajoitusosa eli liikkuminen polkujen ulkopuolella oli kiellettyä vielä viikon ajan. Minun puolestani voisivat rajoittaa pitempäänkin, koska ainoa älykäs reitti kulkee polkuja myöten. Sinne kuitenkin meni ajoura, jota pääsi autolla. Keskikohta urasta oli vähän kohollaan paikoitellen, mutta Maria pystyi selviytymään siitä kääntöpaikalle Koirajoena varteen saakka.

Siellä oli yksi vaeltaja rinkan kanssa kulkemassa Hirvaan kierrosta. Hieman kävi kateeksi. Me kuitenkin jatkoimme syvemmälle Kinnulaan ja Matkusjoella käännyimme tielle, joka johti pyhälle puulle Salamajärven itäpuolelle. Vinkin tästä olin saanut geokätköstä, mutta muuten siitä ei ollutkaan kovin helppoa saada tietoa, kuitenkin yhdessä blogissa se oli mainittu.

Tovin saa rutuuttaa metsätietä siihen suuntaan. Vastaantulijoita oli yllättävän paljon, ilmeisesti marjoja poimimassa. Soratieltä lähti vielä sivutie itse puulle. Kinnula tuntuu olevan yhtä metsäautoteiden verkostoa.

Vuodelta 1662 on olemassa moite, että ihmiset laulaen ja kirkonkelloja soittaen olivat vieneet karhun kallon puulle. Mäntyhän voi Suomessa olla hyvinkin vanha.  Ajattelin, että se on ollut 1662 vasta pieni taimi, mutta välttämättä ei niin ollut. Vielä 1930 -luvulla puulla oli karhun kalloja ja muita luita. Peijaismenoissa karhun sielua edistänyt kallo sai erityiskohtelun vieraana. Pyhään puuhun oli tarkoitus laittaa oksalle kallo katsomaan itään. Sitä myötä kuin puu kasvaa, karhun sielu etenee kohti taivasta, missä se syntyy uudelleen nalleksi.
Herää kysymys, kohdeltiinko ihmisenkin ruumiita samalla tavalla ja eikö ihmisten hautaaminen ja vielä ison kiven laittaminen päälle edusta ihan päinvastaista käsitystä.

#skumppaakuksasta

Pyhä puu

Nyt oli sopiva #skumppaakuksasta -hetki ja paikka oli tarkoitukseen sopiva. Pyhä puu sai myös lorauksen skumppaa. 310 kunnassa kätköilty, kahteen niistä menin taksilla (Lestijärvi, Kiuruvesi), Kruunupyystä jouduin palaamaan taksilla, kun missasin bussin, joissain kuljin liftillä (Utsjoki, Pomarkku, Eurajoki, Rääkkylä, Laukaa), kerran nukuin kirkossa (Kaskinen), huoltoaseman pihan penkeillä (Ikaalinen), tanssilavan päällä (Jalasjärvi), kahdesti museossa (Puolanka, Korsnäs). Kerran jouduin lestadiolaisten seuroihin (Kyyjärvi) ja rikospaikalle (Teuva), hirttopaikalle (Kuusamo). Kerran mies tuli kaljalle telttaan (Savukoski). Umpihangessa (Tervo),  paahteessa (Hämeenlinna), syksyn sateissa (Tyrnävä) ja keväällä härkälinnun soitimella (Enonkoski).

Paikalla oli asiallinen laavu, sellainen, että siellä todellakin saattoi viettää yötä ja paistoimme makkarat. Onneksi Maria jaksoi syödä vielä yhden, niin minun ei tarvinnut koko pakettia. Taas sade sattui sopivasti niin, että kun makkarat oli syöty, sade sammutti nuotion.

Lähdimme takaisin laavulle johtavaa metsätietä suuremmalle metsätielle, jota kautta sitten Koirasalmelle Salamajärven keskustaan. Siellä oli paljon autoja ja ihmisiä ja matkailuautoja, vaikka oli kauhean sateinen sää. Vaikka en ollut ladannut kätköjä Kivijärven kunnasta, niin sain selville kätköpurkin sijainnin ja loggasin sen kotalaavulla. Mietin, kumpi olisi ollut parempi paikka juhlistaa 310 kuntaa, kotalaavu vaiko pyhä puu ja kyllä pyhä puu oli parempi, sillä kotalaavulla oli lapsia, vaikkakin hyvin käyttäytyviä.

Sateenkaari Koirasalmella

Koirasalmella sateli enemmän kuin missään muulla pysähdyksellä, eikä se ollut mitenkään välttämätön. Koirasalmella käymisen idea oli vain se, että se oli syvemmällä puistossa kuin se nirhaisu, mitä olimme pohjoisessa tehneet ja olihan se maisemallisesti mukava paikka. Salamajärvi on metsäpeurojen lisääntymisalue. Metsäpeura näyttää kovasti porolta. Mietin, ammutaanko niitä vahingossa ja paljon sellaisen korvaussumma on. Uskoisin sen olevan melko kallista metsästystä.

Jatkoimme sieltä kuitenkin Kivijärvelle. Kivijärvellähän olen jo ollut ihan vähän aikaa sitten, mutta nälkävuosien muistomerkillä en ole aiemmin pysähtynyt. Löysin sen kätkön suhteellisen vaivattomasti. Itse muistomerkki muistuttaa jähmeää stonehengeä. Se johtuu siitä, että nälkäisillä teetettiin sillanrakennustöitä hätäaputöinä. Voi miettiä, mikä siinä oli sitä apua ja mikä hädänalaisen työvoiman hyväksikäyttöä.

Nälänhätää hoidettiin erittäin kurjasti ja sitä muisteltiin vielä sisällissodan aattona. Erityisesti nälkä kuritti Suomen itäosia ja Keski-Suomea.

Tästä jatkoimme kulkua etelään pysähtyen nopeasti huoltoasemalla. Sattumoisin näin haja-asutusalueen uusnatsin liimaamaan Soldiers of Odin Finland -tarran, jonka päälle pistin Soldiers of Lenin International. Odinin lähestyessä voisi pistää ihan perisuomalaiset vainovalkeat.

Kesäinen Karstula näytti paremmalta kuin mikä minun kuvani Karstulasta oli ollut aiemmin, koska enpä ollut silloin nähnyt Riuttasalmen siltaa, mikä tarjoili upean järvinäkymän. Tie johti läpi korpitaipaleiden ja tien varsilla oli myös säilytetty vanhoja kilometritolppia. Lapsuuden automatkat kuluivat nopeasti, kun etsin tien laidasta aina näitä metallisia kilometripylväitä.
Saavuimme idylliseen Multian keskustaajamaan. En ole ollut sielläkään, vaan samaisen kunnan eteläosassa. Halusin näyttää paikat Marialle ja pysähdyimme Järvenpäänkoskella.

Kosken jälkeen oli metsät tien varrella revitty silpuksi. En tiedä, tuskinpa antoi hyvää kuvaa kaupungista Marialle, joka oli ensimmäistä kertaa ikinä Keuruulla. Minullehan olivat paikat tuttuja.

Suomenselkätietä jatkoimme alas Mämmilään ja sitten kotiin Tampesteriin. Kotiinkin pääsin kastumatta, mikä sinällään oli saavutus. Pitäisiköhän ottaa tavoitteeksi käydä kaikissa Suomen kansallispuistoissa.

 

 

Korsnäs ja Maalahti, sinne taas, uudestaan.

Korsnäsissä Harrströmissä olin viimeksi pikkulapsena ja muistan, kuinka meri oli sellaista, ettei siinä tahtonut vesi riittää, ei soutamiseen eikä edes uimiseen. Sitten muistan tuulimyllyn, mikä taisi olla Harrströmin tuulimylly ja sen, etteivät ihmiset siellä todellakaan osanneet Suomea.  Yli 40 vuotta on kulunut ja vesitilanne on vain huonontunut. Itse asiassa, Korsnäsissä näkyy kartalla sisämaassa hyvin mereisesti nimettyjä paikkoja. Maalahden kunnan kautta taas tulee kuljettua joka kerta, kun kulkee väliä Pori-Vaasa. Ensimmäinen ajatus minulla oli käydä siinä osassa Maalahtea, koska samana päivänä pääsisi pois. Ahneus nosti päätään ja ajattelin käydä molemmissa kunnissa samalla kertaa. Koronapelkokevät oli tilaisuus toteuttaa uusliberaalit uudistukset, kuten romahduttaa julkinen liikenne. Korsnäsiin ja Maalahdelle kuitenkin pääsee kesälläkin. Säikky ja pelkuruuteen taipuvainen keskiluokka kuitenkin on kasannut itsensä kesään mennessä ja haluaa jatkaa sitä ainoaa elämää, mistä on pitävät todisteet. Uusi normaali on kuitenkin huonontunut toimivuus ja Valko-Venäjästä muistuttavat propagandakuulutukset VR:llä, ettei matkustuksesta tulisi liian hauskaa.

Ensimmäinen kerta, kun menin junalla Vaasaan, yleensä on ollut korvaava bussikuljetus. Huomasin myös, että radalta näkee Leväluhdan kalmiston ja Vanhan Vaasan.

Juniin ei voi luottaa ja olin varannut aikaa Vaasassa siltä varalta, että juna hajoaa tai myöhästyy, mutta juna tulikin etuajassa. Siksi minulla oli aikaa pyörähtää gekätköllä Tammipihassa. Tammipihassa ei ole muuta ihmeellistä kuin että pihalla kasvaa tammi. Itse kätkökin löytyi nopeasti.

Lopun aikaa ajattelin viettää Original Sokos Hotel Royalissa, mutta aikeeksipa jäi, koska se oli kiinni. Se ilmaisesta vessasta. Palasin rautatieasemalle ja kävin sinne parkkeeratun junan vessassa maksullisen sijasta. Eivätkö kaikki tee niin.  Toinen, minkä teen maksullisten wc:iden kanssa on niiden oven jättäminen auki lähtiessäni, niin että seuraava pääsee ilmaiseksi sisään. Harva kuitenkaan ensin kokeilee ovea, vaan tunkee kolikkoa sisään ja rumputtaa kahvaa.  Jos ihmisoikeudet merkitsisivät vallassaolijoille muutakin kuin sanahelinää, millä kalastella ääniä humaanilta äänestäjäkunnalta, niin ilmainen julkinen wc voisi olla ihmisoikeus.
Aseman kahvilassa luki smörgås, niin kuin voihanhi. Voihanhet ovat sellaisia liukkaita hanhia, ettei metsästäjä saa niitä kiinni vaan ne aina luiskahtavat käsistä. Haulit menevät suoraan läpi, upoten kuin kuuma veitsi voihin. Kesällä niitä ei näe, kun kissa syö ne. Niiden sukulainen on savolainen kaakana.

Ensimmäinen bussikyyti meni Sulvan kautta. Sulvan vierellä on suuri meteorikraatteri, mikä näyttäytyy suurena, ympyrän muotoisena viljalakeutena. Modernille ihmisille Söderfjärden on tunnettu kurkien levähdysalueena.

Bussi ei vaivaudu edes Maalahden keskustaan, mutta sen liepeillä on huoltoasema, joka on nimeltään Pappadagis ja joka aikoinaan huvitti suuresti liikunnanohjaajaani Tammisaaressa. Huvittaa se minuakin, kun papparaiset viettävät päiviään turisten toistensa kanssa huoltoasemilla, niin se on sitten niiden päiväkoti.

Kirkonkylä ei ole kohteeni, vaan Petolahti. Olenkohan käynyt koskaan Petolahdella. Itse kylässä en ainakaan. Se oli oma kuntansa vuoteen 1973.

Ruotsinkielinen nimi on lähempänä oikeaa, kun lahdet olivat ennen saamelaisvaikutteisesti laksia. Pedon sijasta alkumuoto kylän nimelle viittasi petäjään. Petolahti sopii minulle, eipä siellä ole enää mitään lahteakaan. Maalahden ”maa” tarkoittaa taas madetta. Täällä on asunut suomenkielisiä, mutta nyt tämä on erittäin ruotsinkielistä. Bussissakin asiointi tapahtuu ruotsiksi.

Petolahden kirkko

Petolahdessa on hieno, vanha kirkko ja siellä on virtuaalikätkö. Se tarkoitti sitä, että kirkolla piti käydä katsomassa pari vuosilukua ja sitten ottaa kuva infotaulusta. Infotaulu oli kyllä supistunut qr-koodiksi. Virtuaaulikätköt on tarkoitettu urbaanihin paikkoihin, minne ei pysty laittamaan kätköpurkkia, mutta kylläpä tuonne olisi mahtunut sellainen. En kuitenkaan valita, sillä tällä tuli Maalahti uudeksi kunnaksi geokartalleni.

Odotusaikaa oli tunti kaksikymmentä, se oli ihan tarpeeksi sille, että kävelee ylös kirkonmäelle ja tulee takaisin.

Seuraavaksi tulee bussi Korsnäsiin. Korsnäsin bussi ajaa merisäästä tutun Moikipään. Moikipään rannikkoasema lakkautettiin 1992 ja Korsnäsin asema sijoitettiin ulommaksi. Sää rannikkoasemilla oli tärkeä ohjelma, kun olin lintuasemilla ja se kuunneltiin tarkkaan.

Kivenhakkaaja vaimoineen. Vaimo tietää kätkön paikan.

Bussi saapui Korsnäsin kylälle, missä oli Kivenhakkaajapatsas. Olen nähnyt tällaisen ennenkin, että on kirkko ja sen vieressä oleva raivaajapatsas, jolla on kätkö. Ai niin, se oli Vetelissä. Vaikka joillain oli ollut vaikeuksia löytää se kätkö, minä löysin sen helposti ja Korsnäs uudeksi kunnaksi kartalle.

Seuraava bussi lähtisi vasta aamulla, eikä Korsnäsissä ollut majoitusta paitsi mainitsemassani Harrströmissä, joten aloin etsimään paikkaa riippumajoitteelleni.

Sitä ennen kuitenkin kävin kirkolla.

Korsnäsin kirkko oli kuulemma erityisen pyhä ja kerran eräs pelastunut kippari oli luvannut onnellisena pelastumisestaan lahjaksi kirkolle yhtä korkean kynttilän kuin mitä oli hänen laivansa masto. Hän ei sitä tietenkään pystynyt toimittamaan ja seuraukset olivat arvattavat. Poliitikot voisivat pitää vaalitilaisuuksia Korsnäsin kirkossa, niin näkisi, miten siinä käy, kun lupaukset petetään.

Minusta tuollaiset tarinat edeltävät kristinuskon tuloa Suomeen: jos ei tuo lupaamaansa uhria seidalle, tulee karhu ja syö, tai vastaavaa. Toisaalta, myös Raamatussa on vastaava julma tarina. Vaikuttaa tämä minuunkin niin, etten halua lupailla mitään ja hävettää toisten odotusten pettäminen.

Kirkolla oli tarjolla multikätkö, mikä tiesi, että purkin paikka piti laskea kirkolla nähtävillä olevista tiedoista, mutta viitseliäisyys ei riittänyt, etenkin kun logeissa muut olivat kertoneet, että matka purkille kirkolta oli pitkä ja menivät sen sijaan kotiseutumuseoon.

Korsnäsin pappilamuseo ja kotiseutumuseo ovat jopa joskus auki, mutta ei maanantaina eikä bussien aikataul4uun sopivasti. Molemmat museot ovat samassa laajassa pihapiirissä. Sen lisäksi vieressä on luontopolku.


Olen huono syömään, mikä on osasyy sille, että aineenvaihduntani on mennyt sekaisin kuin seinäkello, mutta tämän päivän kalorimääräksi jäi minullekin poikkeuksellisen vähäinen 1085 kCal ja jopa minä olin vähän nälkäinen. Elimistö on sillä tavalla sekaisin, että se imee sitten kaiken mahdollisen rasvan ja tallettaa sen kehoon. Ehkä kirjoitan erikseen postauksen siitä.

Koko kristinusko perustuu siihen, että ihmiset haluavat jotain, rahaa, seksiä, valtaa ja kuinka sitten selvitä sen kanssa, kun haluaminen johtaa syntiin. Minä taas olen haluton, kristinuskolla ei ole annettavaa minulle. Jeesuksen kerrottiin sanoneen, että hän tuli sairaita varten, eikä terveitä, niin tajusin olevani sillä tavalla terve, ettei minulla ole tarvetta Jeesukselle. Buddhan mukaan taas olen valaistunut, kun haluaminen on lakannut. Lääketieteen mukaan olen masentunut.

Ajattelin riippumajoitteen olevan tuollaisissa kirkonkylätapauksissa helpomman kuin teltan. Teltan alle pitää löytää sopiva maapohja, ei ole helppoa. Telttailusta voi tulla sanomista. Riippumajoite on kevyempi kantaa, maa voi olla epätasaista, ei tarvita kuin kaksi puuta. Riippumajoite painaa vähemmän kuin teltta.

Ei ollut helppoa löytää kahta tukevaa puuta sopivan etäisyyden päässä toisistaan. Sen lisäksi linnut olivat kovasti kiihtyneitä. Tipujen kiihtyneisyys liittyi petoon, joka en ollut minä. En osannut sanoa äänistä, oliko maassa oleva peto vaiko puussa, mutta tähyilin puita, enkä löytänyt petoa. Peto varmistui kahden maissa yöllä viirupöllöksi.

Riippumajoitteen pohjassa oli tarranauha ja makuupussi tarttui tarranauhaan koko ajan ja repi sen auki ja sisään pölähti itikoita. Nollaveri on suojaksi koronavirukselta, mutta itikat erityisesti kiusaavat nollaveriryhmän omaavia. Sen lisäksi köydet venyivät niin, että tuli pohjakosketus jossain vaiheessa. Olen kahdeksan kiloa liian painava riippumajoitteelle. Sen lisäksi, kun vasen jalka on pitkän aikaa samassa asennossa, siihen iskee kramppi, joten joka tunti piti tehdä pieni kävelylenkki, että krampin saisi jalasta pois. Tämä olisi varmasti ollut myös teltan kanssa. Yleensä nukahdan vatsalleni, joten kun joutuu olemaan selällään, ei nukahda. Paras asento oli yrittää nukkumista kasassa keskellä. Siinä, missä on se tarranauha, mihin tarttuu makuupussi ja taas tulee itikoita sisälle. Kukko rupesi kiekumaan kolmelta. Kurjet ja joutsenet huusivat yöllä, lehtokurppa lensi yli. Sepelkyyhky tuli kädenmitan päähän kiljumaan. Se, joka keksi puhua kyyhkyistä kujertelevina ei ole kuullut kiimaisen sepelkyyhkyn soidinhuutoa. Jopa sanoin kyyhkylle, että ole nyt hiljaa. Kylän koirat myös haukkuivat yöllä. Luovuin makuupussista jossain vaiheessa ja silloin iski kylmyys. Oli hyvä, että olin pakannut vaatetta mukaan, vaikka oli ennustettu käristyskupolia.

Neljältä sitten luovuin unen tavoittelusta ja tein aamurutiinit ja menin odottamaan bussia. Bussi tuli vähän myöhässä ja pelästyin jo, ettei se tule laisinkaan ja mitein jo 50 kilometrin taksimatkan hintaa. Meinasin nukahtaa bussiin ja sen jälkeen meinasin nukahtaa junaan. Ei kannata nukahtaa junaan, voi ajella asemansa ohi. Tampesteriin juna kuitenkin tuli etuajassa.  306 kuntaa, jossa olen ollut geokätkön verran, neljä kuntaa, joissa en vielä ole ollut geokätkön vertaa, joista kahdessa en ole ollut laisinkana.

Olen kätköillyt kaikissa Pohjanmaan maakunnan kunnissa. Pohjanmaan maakunta tarkoittaa ruotsinkielistä Pohjanmaata. Ehkä suurimman vaikutuksen minuun niistä teki Kaskinen, kun taas Närpiö kaikkein vähiten. Pitäisi tutustua Närpiön kuukkelimetsiin, niin ehkäpä olisin toista mieltä. Menomatkalla ihan kuin olisi kuukkeli lentänyt Maalahdella, mutten nähnyt sitä tarpeeksi hyvin ollakseni varma havainnosta, joten se siitä.

Loppuepisodi: virkavalta oli seuraavana aamuna ovella ja minä ajattelin, että apua, nyt minä jäin kiinni museossa nukkumisesta ja joudun kuulusteluun tai sittenkin jos ne on sitä varten kun alueella on ollut murtoja. Minut oli ilmoitettu kadonneeksi, kun en vastannut puhelimeeni moneen päivään. Olin unohtanut sen äänettömälle, eikä reissussakaan tule katseltua puhelimia, kun pitää säästää virtaa.