Suomen suurin matkablogiyhteisö
Browsing Category

Länsi-Eurooppa

Läntistä Lappia autoillen ja geokätköillen (osa II)

Aamulla Muoniossa satoi lujaa. Sellaisessa ilmassa pitää olla sorsa viihtyäkseen, joten pakkasimme auton ja lähdimme liikenteeseen. Sitä paitsi etelämpänä sade näytti lakkaavan.

Saavuimme Kolariin. Kolari on tunnettu Äkäslompolon turistirysästä, mutta myös Hannukaisen kaivoshankkeesta. Täällä luonto ja kapitalismi ovat törmäyskurssilla. Kolariin tulee myös junat.

Paikallinen geokätkö oli helppo, joten Kolari uudeksi kunnaksi kätkökartalleni. Ainoa merkittävä asia geokätkössä oli, että purnukoita oli kaksi. Joskus on niin, että joku joka ei löydä purkkia olettaa sen kadonneen ja laittaa paikalle uuden ja sitten se alkuperäinen löytyy, joten purkkeja on kaksi, eikä kai muut kuin omistajat tiedä, kumpi on oikea.

Kahden purkin ongelma

Purkkeja voi olla myös useita sen takia, että geokätköjärjestelmiä on useita. Joku on voinut tehdä vaikkapa koulussa harjoituskätköjä koululuokalle. Joka tapauksessa ne tuovat sotkua. ”Virallisessa” geokätköilyssä purkkien etäisyys toisistaan on mailin kymmenesosa.

Kolarista siirryimme Ruotsin puolelle Pajalan kuntaan. Maisemat naapurin puolella olivat kovin autioita. Väestöntiheys on puolet siitä, mitä Kolarissa. Lähellä kylää lensi pähkinähakki. Ne ovatkin melkoisia veijareita, kun pähkinöitä ei ole noilla leveyksillä missään eikä myöskään sembramäntyjä kuin koristepuina. Jollain ihmeen konstilla hakit onnistuvat koristepuiksi hankitut sembrat löytämään.

Vasta kotona tajusin, että tuo Tornionväylä-nimi on meänkieltä.

Pajala tunnetaan yhdestä asiasta, kirjasta ”Populäärimusiikkia Vittulajängältä”. Ruotsissa ja muissa kielissä puhutaan Vittulasta. Ei kai muuten kukaan kiinnittäisi kirjaan mitään huomiota. ”Vittulanjänkä” on Pajalassa alue, jossa syntyi paljon lapsia. Kun pääsin puheisiin Pajalassa ihmisten kanssa, ne eivät tienneet, missä se paikka siellä on, saati että kunta itse tiedottaisi asiasta mitenkään. Suomihan paukuttaisi asialla henkseleitään, Ruotsin suhtautuminen paikkakunnan brändäämiseen oli velttoa.

Onneksi netistä selviää, missä Vittulajänkä Pajalassa on. Se on Lestadiuspirtin ja kirkon välinen alue.

Pajalan pöllö

Vittulan sijasta Pajala halusi profiloitua paikkana, joka tunnetaan Lars Levi Laestadiuksesta. Siellä on Laestadiuspörtet, jossa ”pörte” tarkoittaa pirttiä.

Laestadius-pirtti ja rintakuva

Pajalan kirkko

Lars Levi Laestadius oli kasvitieteilijä ja valistusmies. Hänellä on minusta hyvin vähän yhteistä nykyisen lestadiolaisuuden kanssa, joka on lähempänä fundamentalismia.

Sunnuntaiaamuna Pajalalla ei ollut paljon annettavaa, joten matka jatkui alas Tornionjoen vartta. Maisemat olivat edelleen autioita. Saavuimme Pelloon. Pello jakaantuu kahden maan kesken, Suomen puolen Pello on suurempi. Pellosta on tullut kaksi pääministeriä, jotka kumpikin on minulle sukua. Se on perin salaperäistä, kun sukuni ei ole Tornionjokilaaksosta laisinkaan.  Näistä Kaarlo Castrén on minun 14. pikkuserkkuni. Tietysti, melkein kaikki ovat lopulta suunnilleen 14. pikkuserkku minulle. Kun hain geokätkön Pellon rautatieseisakkeelta sain Pellon kätkökartalleni. Varmasti Lapin laimeimpia kuntia. Kenellä on Lapin matkan pääkohteena Pello, ei varmaan kenelläkään, koskaan.

Polcirkeln – napapiiri

Siirryimme takaisin Ruotsin puolelle. Ennen Svansteinia tuli vastaan maatalo, jonka lipputangossa liehui sateenkaarilippu. Talo sijaitsi vähän notkelmassa, joten lippu tuskin näkyy Suomeen. Minua kutkuttaa ajatus, että Ruotsi näyttäisi sateenkaarilippua suomalaisille: ”Heja takapajula, Vittula jubilerar Pride!”, paitsi ettei ole Vittula enää, vaan kunnaksi on vaihtunut Övertorneå. Kunta jää jälkeen asukastiheydessä naapurilleen Ylitorniolle, mutta selvästi asutusta rupesi olemaan. Porojakin Ruotsin puolella on vähemmän, samoin geokätköjä. Kuitenkin Ruotsin napapiirillä Polcirkelnin kylässä oli geokätkö, samoin Kattilakoskella.

Kattilakosken upeat maisemat. Suomen puolella eletään Pellossa.

Kummassakin paikassa oli jonkinlaista pientä yritystä turismille, mutta paikat olivat pääosin kiinni.

Saavuimme Övertorneån keskustaajamaan, joka on Matarenki. Ostin sieltä ruotsalaista kakkosolutta, joka maistui ihan hyvältä.

Jääkaappimagneettia sieltä ei saa. Kaikki turismiin viittaavakin oli kiinni. Matarengissä on Jehovan todistajien valtakunnansali. Aikoinaan kuulin, ettei kukaan suostunut vetämään niille sähköjä, niin ne vetivät johdon sinne Suomesta.  Kuulin siitä joskus 1993 tai jotain, kun kävin viimeksi Matarengissä.

Kun kukaan ei mitään koskaan, menimme Suomen puolelle ja ajoimme Aavasaksalle. Aavasaksa on UNESCOn maailmanperintökohde, koska siellä on Struven ketjun mittauspiste. Siellä on myös geokätkö kovin kallioisessa maastossa.

Tengeliönjoki

Tengeliönjoki ja kauempana Tornionjoki

 

Kätköpurkin maastoa

Kävimme kuitenkin ennen purkille menemistä kahvilassa ja Antti osti itselleen jotain ihmesalvaa, jota oli tehty rohdoista. Yllätyksekseen hän huomasi rohdon vaikuttavan. Mitään terveysvaikutuksia ei saa kuitenkaan mainostaa. Tuntuu vähän siltä, että lääkkeet on tehty pitkittämään sairastamista ja oikeasti ihmerohdot tehoaisivat paremmin, siksi kai niiden terveyshyötyjä ei saa mainostaa. Tietysti on niitä, jotka eivät tehoa, vaan ovat pelkkää huuhaata.

Haudutettu tee siellä oli hyvää. Tiemmä teestä on valitettu 1800-luvulta lähtien. Nyt ne osaavat sitten keittää sen oikein.

Näköalapaikan jälkeen lähden kätköpurkille. Suomessa on geokätköhaaste noutaa purkki jokaiselta Suomen maailmanperintökohdetta esittelevältä purkilta ja tämä on hyväksytty Struven ketjua esitteleviin purkkeihin. Varsinaiselta polulta pitää erkaantua kalliomaastoon. Onneksi on hyvät saappaat, eikä kallio muutenkaan ole liukas. Purkki löytyy ja samalla saan Ylitornion kunnaksi kuntakartalleni. Se olikin viimeinen kunta, joka puuttui Lapista.

Kun aikaa vielä oli, kävimme kirkon geokätköllä. Puhti oli mennyt Aavasaksalla niin, etten löytänyt sitä. Sitten kävimme rautatieaseman geokätköllä, jonka löysin. Antti halusi kierrellä paikkakunnalla enemmänkin. Päädyimme pienelle soratielle, joka johti Arendt Grapen muistomerkille. Lähes kaikki Tornionjokilaaksossa ovat sukua näille Grapeille ja ne ovat vaikuttaneet alueella varmasti yhtä paljon kuin Laestadius. Arendt Grape oli lähtöisin Lyypekistä ja muutti alueelle perustamaan ruukkeja. Kun Antti oli tänne vienyt, katsoin, oliko siellä geokätköjä ja olipa siellä sitten ihan lähellä, joten se siinä samalla. Muistomerkiltä tultaessa näin pähkinähakin. Erona Ruotsin puoleen oli, että täällä oli kaikkialla kylttejä valvontakameroista.

Kiersimme Aavasaksan ympäri. Aavasaksalla on muhkea rakkarinne sen itäisellä kyljellä. Siinäpä haastava paikka geokätkölle tai kiipeilylle tai mille tahansa, kun ne kivet lähtevät tulemaan alas. Kierroksen tultua alkupisteeseensä näin pähkinähakin. Niillä on siis selkeä vaellus menossa.

Lopulta hyppäsin junaan Ylitorniolla ja olin varannut mukavan makuuvaunun. Mikäs köllötellessä etelään.

 

Dublinin viimeinen päivä ja paluušokki

Oli viimeinen päivä Dublinissa ja olin ajatellut mennä Howthiin, pieneen merenrantakylään, jota erityisesti markkinoitiin turakaisille. Olin selvittänyt, miten sinne mentiin bussilla (Bussi 31a) ja olin odottamassa oikealla pysäkillä, kun luin, että bussissa pitää olla summa tasarahana ja kolikoina. Eihän minulla ollut sellaista läjää kolikoita mukana, joten menin läheiselle bussiasemalle vaihtamaan. Siellä ei ollut mitään automaattia ja läheinen kauppa olisi antanut kolikoita sitä vastaan, että ostan sieltä jotain. Ostaisinko minä rojua vain siksi, että voisin maksaa bussissa kolikoilla. Ilmastonmuutos ja luonnon tuhoutuminen sen takia, ettei ole sopivaa bussirahaa – ei. Sitä paitsi, jalkojani särki ja oli jo Dublinissa ikävä viima. Siis hankolaisen mielestä ikävä viima on ehkä muiden mielestä aivan sietämättömän kova myrsky.

Howthiin menee myös juna, mutta sinne, minne minä olin matkalla, pääsi vain bussilla.

Sen sijaan päätin kävellä Hiltonille tutkimaan sen kivijalassa olevia fossiileja. Sain selville, että fossiileja sisältävää rakennuskiveä on Irlannissa tarjolla paljonkin. Suomessa fossiileita on Helsingin päärautatieasemalla Burger Kingin lattialla ja pääpostin lattialla.

Fossiilit

Lähdin tutustumaan läheisiin taloihin, koska sattui jalkoihin. Siellä oli museo, joka esitteli irlantilaisten muuttoa kaukomaille ja jossa saattoi selvittää omat irlantilaiset juurensa. Minulla niitä ei kyllä ole, mutta kerran yritin pariutua yhden Delaneyn kanssa.

Huomasin, että tämä paikka, missä olen, oli nimeltään Financial District, eli sellainen, mihin minulla on harvinaisen vähän mitään asiaa. Mutta ei se mitään, lähellä oli ratikkapysäkki, enkä ollut kokeillut Dublinin ratikkaa vielä. Toisin kuin bussit, sitä varten ei tarvinnut kasaa kolikoita, joten lähdin liikenteeseen ratikalla.

Huomasin, että ratikka kiertelee paikoissa, jotka eivät ole kovin kiinnostavia turakaisnäkökulmasta, lukuunottamatta Dublinin paria rautatieasemaa, Conolly ja Heuston. Myöskään geokätköjä ei ollut kukaan viitsinyt laittaa tänne kaupungin laitamille kuin harvakseltaan.

Suir Roadilla oli sitten urheilukenttä, joka oli täynnä hanhia ja se oli kanavan luona. Päätin jäädä pois. Näin kaukana sisämaassa ei tuullutkaan enää navakasti. Kanavalla oli naurulokkeja, kyhmyjoutsen ja liejukana. Liejukanat tuntuvat olevan vakiolintuja puistoissa Kööpenhaminasta alaspäin. Suomessa ne ovat piilottelevampia. Ehkä Helsingin Munkkiniemen puisto on ensimmäinen paikka Suomessa, jossa liejukana saattaisi astua esille nurmikolle.

Liejukana esillä.

Paikalla lenteli myös västäräkkejä, mutta niistä näin vain vatsapuolen. Sikäläiset västäräkit ovat Brittein saarten alalajia ja vähän erinäköisiä kuin kotoiset västäräkit.  Sitä vastoin varikset olivat jostain syystä kotoisia harmaatakkeja eikä läntisen Euroopan kokomustia nokivariksia.

Sepelhanhi

Hanhet määritin sepelhanhiksi. Nekään eivät olleet täkäläistä rotua, vaan läntistä hrota-alalajia. Joskus ehkä näitä läntisiä lentelee Suomen ohi Suomenlahdella, mutta en ole ainakaan minä päässyt niitä näkemään.

Muuten linnut olivat aika normaaleja ihan suomalaisittain. Pitäisi mennä Atlantin puolelle kesemmällä kaukoputken kanssa että rupeaisi irtoamaan sellaista, mitä minä en ole aiemmin nähnyt, mutta ehkä voin sen tehdä jossain toisessa maassa. Ei Irlannissa mitään pahaa ole, päinvastoin, mutta on näkemättä muitakin paikkoja.

Matkustin ratikalla takaisin hostellin tienoille ja menin pubiin kokeilemaan Irish stew’tä. Se on nomadmanian irlantilaisten kokemusten listalla. Suomalaisista sinne on päässyt esimerkiksi kaalikääryleet, sauna ja uinti järvessä, pesäpallon pelaaminen, kanteleen soitto tai sen kuunteleminen. Kaalikääryleitä lukuunottamatta ollaan ihan suomalaisuuden ytimessä, siis, joten sillä tavalla ajattelin, että päästään irlantilaisuuden ytimeen syömällä irish stew. (Muita oli vaikeampi toteuttaa). Ylipäätään arvioin vastaavia oppaita muihin maihin sen perusteella, miten ne pystyvät kiteyttämään härmäläisyyden ytimen, jos ne ovat oivaltavia Suomen suhteen, ne ovat oivaltavia muidenkin maiden suhteen. No, mitä tulee Suomeen, niin olin kanadalaisen dormikaverin kanssa talviluonnonpäivillä Nuuksiossa ja hän oli kiinnostunut lapikkaista ja minä esittelin hänelle kuksaa.

Irish stew’n reseptin saa tietysti netistä. Pisteen Nomadmaniaan saa kuitenkin vain nauttimalla se Irlannissa. Hyväähän se oli, pitää tehdä itsekin.

Hostellissa sain kuulla, että minut siirretään yksityishuoneeseen. En kysynyt syytä, mutta minulle se sopi. Arvelin, että se johtui niistä remonteista, mitä hostellissa oli koko ajan meneillään.

Pistorasiat näyttävät tältä, eli kolme piikkiä ja lisäksi se pitää vielä napsauttaa päälle.

Seuraavana päivänä lähdin Busarasin luota lentoasemalle jo varhain. Dublinin lentokentällä on loputtomasti käytäviä, mutta onneksi kävelymatkaa lievennetään liukuhihnalla. Minun vasen jalkani on temppuillut. Epäilen, että kilpirauhasen vaikea vajaatoiminta, mikä minulla oli vuosia täysin hoitamatta, kun ihmiset hokivat, että syö vähemmän kuin kulutat, aineenvaihdunnan häiriöt ovat vain tosi harvinaisia. No, minulla oli se tosi harvinainen aineenvaihdunnan häiriö ja se tuottaa lihaskipua.

Norski lenteleepi jossain Man-saaren yllä.

Eteläisen Norjan vuoret olivat upeasti lumisia. Kun lentokone liikkui jo Helsinki-Vantaalla kaiuttimiin huudettiin ääni käheänä käsky istua alas ja kiinnittää turvavyö. Minä, tietystikään, en ollut se, joille tämä komento annettiin.

Ehkä noin kymmenen minuutin päästä lentoasemalta, niin näkyy iso Aito Avioliitto -juliste, jossa julistetaan radikalisoitunutta kristinuskoa. Päärautatieasemalla istun odottamassa junaa Hankoon, niin siellä on Laura Huhtasaaren ja Paavo Väyrysen kannattajia ja minulle tarjotaan jotain hihhelitraktaattia. Minä olen monessa maassa ollut ja törmännyt vain USA:ssa ja Suomessa radikalisoituihin kristittyihin. Belfastissa, jossa eri uskontoihin kuuluvat räjäyttelevät toisiaan, oli maltillisempaa kuin Suomen sekulaareimmassa kaupungissa. Suomalaiseen kuuluu tietty härkäpäinen fanaattisuus, kaikkialla missä oletkin, sinua tuijottaa jokin suomalainen Sauron, jonka mielestä olet väärin ja paha ja syntinenkin. Koivuniemen lahko, kartanolaisuus ja monet muut lahkot ovat menneet hyvin diipeiksi hyvin nopeasti. Selkeästi myös pyörii rasismin ja kristillisdemokratian pahan mylly ilmeisen loputtomiin. Ei Suomi ainoa maa ole, kyllä näitä on muuallakin, ehkä USA:ssa uskonto ja pahan radikalismi on esillä, mutta käymistäni maista Suomi on ainoa, jossa heti käännytetään ja heti on jokin Aito avioliitto vastassa.

Sen lisäksi Helsingissä on kerjäläisiä kaikki paikat täynnä. Dublinissa oli jonkin verran kerjäläisiä ja kodittomia, Belfastissa en nähnyt yhtään.

Sitten luin, että Tapanilassa oli joku hypännyt sillalta junan eteen. Yleisin reaktio juttuun oli suru (204), mutta toiseksi yleisin oli mielihyvä (118 reaktiota).

Teki mieli lähteä takaisin siltä seisomalta, tai jonnekin pois. Ei pääse pakoon edes kuolemalla, sillä varmasti, jos tekee itsemurhan, niin täällä taotaan mielihyväreaktiota siihen uutiseen. Mihin menet, Suomi, onko kaikki kotona.

Londonderry Pohjois-Irlannissa päätti kieltää Irlannin liput St. Patrick’s Daynä. Se varmasti vähentää jännitystä, vaikkei kaikkia miellytäkään.

Belfast

Belfast herättää oitis tunteita pintaan. Terrorismi ja Boney M.:n biisi Belfast, julkaistu 1977 ja Crying Game. Jotain oli yhä, sillä matkustustiedote sanoo: ”Pohjois-Irlantiin matkustavia pyydetään huomioimaan, että alueella voi tapahtua rauhansopimuksen ulkopuolella olevien sirpaleryhmien attentaatteja. Belfastissa voi olla ajoittain levottomuuksia etenkin kesällä ja alkusyksystä järjestettävien uskonnollis-poliittisten ryhmien paraatien aikana. Pohjois-Irlannissa terroriuhasta aiheutuva uhkataso on tasolla vakava (severe), jolloin terrori-iskua pidetään hyvin todennäköisenä (an attack is highly likely). Uhkataso on käytössä olevan viisiportaisen asteikon toiseksi korkein.”

The Crying Game on osin kuvattu Armaghin kreivikunnassa. Filmissä mainitaan Belfast ja tienviitassa lukee ”Newry”.

Asemalla on automaatti, jossa saa netissä ostetun lipun tunnusta vastaan pahvisen lipun, joka menee sellaiseen kojeeseen, joka avaa portin laiturialueelle. Laiturialueelta minut paimennettiin odotushuoneeseen. Junan piti antaa tyhjetä ensin ja sen jälkeen se valmisteltiin ja vasta sitten sinne päästettiin matkustajat. Ei suinkaan niin kuin Suomessa kaoottisesti, että ihmiset tulevat ja menevät ja siivoojat touhuavat siinä välissä.

 

Oma paikka löytyy helposti junassa. Pakko myöntää, että tämä oli mukavasti järjestetty.

 

Newry, Pohjois-Irlanti

Rata seuraa alkumatkasta lähellä Irlanninmeren rantaa ja tarjoaa huikeita maisemia. Lähempänä Pohjois-Irlantia Dundalkin jälkeen radan varrella kohoaa vuoria kuten Clermont Carn, 562 metriä ja nousee suoraa rinnettä merestä.

Ensimmäinen kaupunki Pohjois-Irlannissa on Armagh’n kreivikunnan Newry.

Kerroin aiemmin, miten Irlanti oli Brittien ensimmäinen siirtomaa ja kuinka irlantilaisia kohdeltiin kuin eläimiäkään ei ikinä pitäisi. No, Ulsterissa vastarinta oli aivan poikkeuksellisen rajua, joten britit tekivät protestanttien väestönsiirron alueelle Skotlannista. Sen lisäksi alueelle tuli hugenotteja. (Hugenotit tuntuivat olevan porukkaa, joka pistettiin vähän joka paikkaan). Suunnitelma onnistui sikäli, että nämä ovat nykyäänkin militantteja lojalisteja.  IRAn fraktiot iskevät viranomaisia vastaan, kun taas protestanttien kohteena voi olla kuka tahansa. Kaikki kuitenkin vihaavat sateenkaariväkeä, sillä sen tilanne on Länsi-Euroopan huonoin Pohjois-Irlannissa.

Vuoristo erottaa tasavallan ja Armagh’n kreivikunnan.

Näkyvin ero tasavallan ja Pohjois-Irlannin välillä on se, että Irlannin tasavalta viljelee iiriä joka paikassa, mutta Pohjois-Irlannissa ei iiriä näe eikä kuule.

Saavun Belfastin asemalle ja lähden kaupungille. Ilma on hieman tuulinen. Rauhallinen tunnelma, ei lainkaan kuumottunut. Ei turvatarkastuksia, ei kyttäautoja, ei muitakaan hälytysajoneuvoja, ei sotilaita. Tavallinen päivä Suomessa on kuumottuneempi kuin se tunnelma, minkä koin Belfastissa. (Minun brittiperäinen puolisoni kuumottui aikoinaan Suomessa varusmiehistä. Hän ihmetteli, onko jokin poikkeustila, kun sotilaita näkyy katukuvassa paljon)

Ensimmäiseksi törmään patsaaseen Alec Hanhesta.

Alec the Goose

Alec eli ankan elämän 1923-1929 Belfastissa. En tiedä, onko tuo ensimmäinen vuosi kuoriutumispäivämäärä vai se, kun hän astui julkisuuteen, nimittäin hän oli säännöllinen vieras Belfastin kauppahallissa. Sen lisäksi hän myös johdatti lapsia kouluun. Hänen oma tarkkaavaisuutensa kuitenkin herpaantui ja hän jäi kuorma-auton alle.

Ensimmäinen geokätkö löytyi kuningas Yrjön monumentilta. Itse monumenttia en löytänyt, vain sen paikan. Geokätkö tiesi kertoa, ettei monumentit Britannian kuninkaallisille kestä kovin pitkää Belfastissa.

Oli hyvä, että olin ladannut kätköt käsi-GPS:lle, koskapa kännykkäverkko teki Brexitit, eikä toiminut Pohjois-Irlannissa laisinkaan. DNA:lta sanottiin, että häiriöitä on ollut useammassakin paikassa.

Kaupungintalo

Jos Irlannin tasavalta oli antanut amerikkalaisen vaikutelman, niin Pohjois-Irlanti oli hyvin brittiläinen, suorastaan  skandinaavinen, viileä, järjestynyt. Leveät jalkakäytävät, köyhyys ei tunkenut silmille niin kuin jossain päin Dublinia. Kun sanotaan, että irlantilaiset ovat hyvin ystävällisiä tavanomaista turakaista kohtaan, niin täällä ne olivat pidättyväisempiä.

Kävin loggaamassa kirkkokätkön. Siellä on pikkukivi suoraan Lourdes’sta.

Kun olin istuskellut siellä Lourdes’n kiven luona loggaamassa geokätköä, eräs toinen kätköilijä oli etsinyt purkkia. Poistuessani ja palautettuani sen vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Hän sanoi, että Isossa-Britanniassa, Skotlannissa on sellainen mikrokokoisten kätköjen sarja kuin ”Church micros” ja siihen kuuluu jotain yli tuhat eri kätköä ja kirkkoa ja hän kiertelee yksinomaan niitä. Nyt hän on Pohjois-Irlannissa etsimässä Belfastin kirkkokätköjä.
Minulla on vähän pragmaattinen näkökulma uskonasioihin, joka tienaa minulle useiden uskovaisten mielestä lipun helvettiin. Iskee siksi ällikällä, että joku pitää pyhänä pikkukiveä, jonka päällä jokin kuvitteellinen haamu on seissyt Ranskassa. (Onko olemassa haamua, joka ei olisi kuvitteellinen. No, onko mitään varmuutta yhtään mistään)

Belfast on tunnettu katutaiteestaan

Aika oli palkita itseni murkinalla ja kirkon luona olikin ruokapaikka. Kysyin, mikä olisi just tyypillistä pohjoisirlantilaista ja sain ranskikset ja kalapuikon.

Ja kala oli tuoreeltaan pyydettyä turskaa

Tuntui, että Belfastissa oli enemmän mahdollisuuksia käydä kahviloissa kuin siemaista kalia.

Mistä tiedät olevasi Briteissä. Vitsi, vitsi, on näitä Irlannin tasavallassakin.

Täältä sain hihamerkin ja tietysti jääkaappimagneetin. Edellisessä on vaakuna. Vaakunat ovat tietysti groteskeja, kuten Suomen vaakuna, missä leijona riehuu miekkojen kanssa kukkakedolla, mutta erityisen kolkko on Pohjois-Irlannin käsi. Sen kuuluu olla punainen, veren tahrima käsi. Se kuvaa hyvin maakunnan historiaa.

Sen sijaan moderni Belfast haluaa tuoda esille osuutta Titanicin katastrofiin, jostain kumman syystä. Titanic rakennettiin siellä, mutta minusta siitä ei kannata olla kovinkaan ylpeä. Pohjois-Irlanti on myös Game of Thrones-maakunta ja siellä on Giants Causway. No, Game of Thronesia en seuraa. Sen sijaan ihastuin nättiin maisemiin.

Vienanmeri tulvii jossain Kainuussa.

Istuskelin vielä eräässä toisessa kirkossa, koska sinne saattoi paeta kaupungin hälyä

Menin toiselle kirkolle, jossa oli tällainen kirkkomikro geokätkö ja oli annettu ohjeeksi, että saattaa tarvita työkalua. Minulla on yleensä ollut mukana sveitsiläinen linkkari ja se meinasi unohtua tällä kertaa tavaroihini. Yhdistynyt Kuningaskunta ei suhtaudu ymmärtäväisesti teräaseisiin ja vaikea viedä linkkaria myöskään lentokoneeseen käsimatkatavaroissa tai muutenkaan. Etenkin ajattelin joutuvani Belfastissa tarkastettavaksi ja linkkuveitsi saattaisi tietää vaikeuksia ja vähintäänkin takavarikoitaisiin, mutta kuten sanottu, ei siellä ollut mitään kuumotusta missään.

Kätkö antautui kolostaan ilman apuvälineitä. Laki teräaseista koskee tietysti myös maan kansalaisia, joten ei kätköttäjä voi odottaa ihmisten kantavan sellaisia mukanaan.

Olin asemalla varhain, mutta lähistöllä oli kätkö, joten kävin sen hakemassa. Se olikin nerokas.

 

Meni hetki ennen kuin hoksasin geokätkön. Ehkä paras purkki koko Pohjois-Irlannissa. Mene tiedä, paras, minkä minä löysin.

Kaupunkinäkymä. Sielläkin on tuollainen tolppa kuin Dublinissa, mutta se on matalampi

Joen nimi on Lagan. Olin nuorena ahkera Kate Bush -fani ja hänellä oli biisi ”My Lagan Love” ja minä ihmettelin, mikä on ”Lagan”. No, tuo on Lagan. Siitä on sitten debattia, onko kansanlaulun ”Lagan” juuri tuo joki vai eräs samanniminen Lagan muualla Pohjois-Irlannissa. ”My Lagan Love” tuo esille uuden käsitteen, leannán sídhe.  Ihminen rakastuu keijukaiseen, mutta koska tällainen epäsuhta rakkaus ei toimi, niin ihminen kuihtuu pois, huomaten, ettei rakkauden kohteesta jää mitään jäljelle. Toisaalta se on muusa, joka saa taiteilijan inspiroitumaan, mutta ajaa tämän tuhoonsa. Miten ne ovat voineet keksiä tuollaisia perkeleellisiä hahmoja? Ihan kuin minun elämästäni.

Paljon rehellisempiä uskon kohteita kuin jokin Marian haamu seisomassa kivellä tai uhrautuva Jeesus. Demonologia on tarkemmin mietitty kuin nämä pelastajat. Huomaan jo pelkästään Raamattua lukiessani ja meditoidessani, että lähden helposti tosi negatiivisiin keloihin.

Siellä on oma Big Ben, sen nimi on Albert Clock. Torni on hieman vinossa ja sen asentoa on yritetty suoristaa ajan saatossa. 

Belfastinkin ympäristön vuoret kohoavat 360 metriin.

On aika palata Dubliniin. Dublinissa on asemalla heti kerjäläinen kuppinsa kanssa. Annan hänelle lantin. Belfastissa en nähnyt kerjäläisiä. Minä ajattelen, että jos antaa kerjäläiselle lantin, niin ei tule rullatuksi. Jos taas ostaa vastuullisesti paikallisilta, ei tule kerjäläisiä.  Vastoin kaikkea elämässäni kokemaa haluan uskoa, että hyvä johtaa hyvään, mutta huomaan muuttuvani kyyniseksi paskiaiseksi.

 

Dublinin nähtävyyskierros, osa II

Guinnessin tehtailta käännyin takaisin, lähtien Trinity collegen suuntaan. Menin läpi ns. keskiaikaisen Dublinin läpi, missä oli harvakseltaan keskiajalta olevia rakennuksia tai niiden osia.

Keskiajan Dublinia

Lepuutin jalkojani läheisessä kirkossa ja siten jaksoin kulkea läpi koko turakoituneen Temple Barin kaupunginosan. Mitään syytä ei ollut pysähtyä siellä, mutta kävin kyllä matkamuistomyymälässä etsimässä hihamerkkejä. Dublinissa ei niitä harrasteta.

Temple Bar

St. Andrews kirkko ja Molly Malone-patsas

Kävin loggaamassa yhden nopean kätkön ennen kuin siirryin Trinity collegen alueelle. Siellä geokätköilyyn liittyvä tehtävä oli löytää eräs tietty ovi ja näyttää ovessa olevalle leijonalle jotain irlantilaista ja ottaa kuva tilanteesta. Tehtävä osoittautui hankalaksi, mutta sen sijaan löytyikin Book of Kells.

Trinity College

Book of Kells tarjosi useita kopioita Raamatusta ja evankeliumeista pimeältä keskiajalta. Pimeä keskiaika on pimeä siksi, ettei mitään kirjallisia lähteitä ole. Nämä tekstit olivat jopa 700-luvulta,  viikinkiretkien alkuajoilta ja ajalta, jolloin islam oli uususkonto.

Raamattu 1300-luvun alkupuoliskolta

Englannin kuninkaiden sukujuuret Nooasta Edvard IV:ään asti, 1400-luvulta. Siis ennen kuin Machu Picchu rakennettiin. 

Tämä saa monet ajattelemaan Harry Potteria

Melkoisen kapoisat tikkaat raahata kirjoja

Platon, gnostilaisen filosofian perustaja

Book of Kellsista palattuani löysin oven, jossa oli leijona ja pääsin suorittamaan tehtäväni.

Sen jälkeen yritin Trinity Collegen alueelta pois eri portista, mitä olin tullut. Se oli virhe, sillä alue on valtava, eikä siellä ole kylttejä, mitä kautta pääsee pois. GPS ei tarjoa apua myöskään. Loppujen lopuksi etenin aika suoraviivaisesti portille, mutta väsyneillä jaloilla sinne oli pitkä matka.
Yliopiston ulkopuolella oli ihmeellinen gopnik-alue. Tuo puoli kaupungista on nimeltään Docklands eli telakka. Taloista moni oli autio eikä loputkaan tarjonneet kaliaa. Etenin hostellille, missä kysyin suositusta ruokapaikasta. Sellainen oli heti kulman takana Talbot streetillä.

Kalia, ansaittu.

Rankan päivän jälkeen oli pakko kuosittaa huolellisesti. ”Huolellinen kuositus on Madventuresin suositus”. Kun joillekin on epäselvää, mitä kuosittaminen on, niin se tarkoittaa minulla, että palaudutaan takaisin kuosiin, että ollaan taas iskukyvyssä seuraavana reissupäivänä.