Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

Stacy Siivonen

20 sekuntia

Mark Beaumont, maailmanympäripyöräilijä, kertoo kirjassaan ”Endurance”, kahdestakymmenestä sekunnista. Se tarvitaan siihen, että kertoo unelmansa luotettaville ystävilleen. Ongelma, minkä kirja sanoo, on se, ettei ihmiset usko olevansa se henkilö, joka pystyy toteuttamaan sen unelman ja näyttävänsä hölmöiltä. Unelman sanominen ääneen sitouttaa siihen ja luo stressiä ja ahdistusta. Nyt minulla on kyllä keino stressin ja ahdistuksen käsittelyyn, joten voin ottaa sitä lisää kahdenkymmenen sekunnin verran. Minun keinoni käsitellä stressiä on päivittäinen vartin kävelylenkki. Opin tämän MyEMS-studiolla. Se ei polta läskiä, se ei vie edes juurikaan kaloreita ja totta puhuen, kyllä minua on monta kertaa tympinyt kävellä vartti lumituiskussa tai kylmässä. Lintujakaan ei ole. Sitten kun olen takaisin kotosalla, niin jos mietin, mikä päivässä on ollut kivaa, niin se kiva on ollut se vartin kävely siellä lumen keskellä.

Tämän vuoden kohokohta, pyöräily Siilinkarin majakalle/sääasemalle Tampereella

Oskars Zapackis, samasta MyEMSistä kertoo, että tavoitteiden pitää olla suuria ja epärealistisia, koska sitten kun jää vajaaksi tavoitteesta on kuitenkin päässyt kauemmaksi kuin realistisesti oli alunperin ajatellut olevan mahdollista. Eihän hallituskaan ole realiteeteissa ja silti niillä on kannattajansa.

Ensi kesänä fillaroin niin kuin ei ennen ja sitä seuraavana kesänä tähtään sadan mailin ajoon. Viime vuonna pisin lenkki oli 14 mailia, joten sata mailia on selkeästi epärealistinen. Eläissäni 88 mailia on ennätys, Kuopiosta Polvijärven Huhmarisiin 1980-luvulla. Sen verta joudun antamaan periksi realismille, ettei se ole tämän vuoden tavoite. Liian alhaisesta tavoitteesta muistin sen, että olen joskus uinut mailin ja että se oli minun ennätykseni. Tammikuussa uin 1700 metriä. On se vielä helppoa, kun läski kannattelee pinnalla. Ei tarvitse muuta kuin ruveta kellumaan altaassa ja se ruumiinosa, mitä vesi tuntuu nostavan ylöspäin on ongelma.

Se, miksi moni asia ei toteudu vielä tänä kesänä johtuu siitä, että läskin sulaminen vie aikansa ja tähän mennessä olen laihduttanut jo lähes ennätysnopeudella. Eräs unelmistani on polkea Kolille ylös. Viimeksi jouduin taluttamaan parkkipaikan jälkeisen mäen. Siinä varoitetaan nykyisin 20% noususta ja siinä on jyrkkä mutka. Minun aikanani siinä mutkassa oli myös irtonaista hiekkaa. Pyörä rupesi keulimaan, satulan päällä oli liikaa painoa. Ulkokaarteen kautta eli vastaantulevan liikenteen kaistalla saattaisi onnistua, pitää vain toivoa, ettei ole vastaantulevaa liikennettä.

Tämän vuoden geokätköilyn megatapahtumat ovat Vuokatilla, Torniossa ja Lahdessa ja kahteen ensimmäiseen suunnittelen ajavani fillarilla. Pyhäjärvikierros kuuluu myös tämän kesän tavoitteisiin. Ovat ne sikäli mahdottomia unelmia, että Vuokatille on pitempi matka rautatieasemalta kuin mitä viime vuonna ajoin maksimissaan.  Toivottavasti THL:n ja hallituksen imaamit eivät aseta fatwaa pyörämatkailua vastaan, Kaikki, mikä on hauskaa, levittää virusta.

Näiden ”pakollisten” kuvioiden lisäksi pitää tehdä kaikkea pientä kivaa, tietysti. Niin kuin Juice Leskinen lauloi ”onkos nauttiminen kielletty” ja kaikki kiellettyhän on tietysti kivaa.

Tietysti, kun Mark Beaumont on tehnyt ennätyksen maailmanympäriajollaan herää kysymys, onko minulla haaveita Suomea etäämmälle. Ei ole, paitsi ehkä Torniosta käydä Ruotsin puolella. Ei minua ole kiinnostanut maapallon ympärysmatka muutenkaan, joutuisi opiskelemaan liikaa lintulajeja, pelkästään Peru oli yhtä tuskaa, enkä vieläkään osaa. Joutuisi opiskelemaan liikaa kaikkea muutakin. Se on muiden haave. Olen ajanut fillarilla oikeasti kolmessa maassa. No, Perussa ajoin fillarilla vähän hotellin pihalla. Mutta jos sellaisen joskus suorittaisin, nyt olisi oikea aika ruveta haluamaan sellaista. Haluaminen tulee jälkijunassa, sillä viimeiset maat, missä olen ollut, Irlanti ja Intia, ovat olleet sellaisia, joista olen ollut kiinnostunut vasta paikan päällä.

Esteenä pyörämatkailulle on ollut se, ettei pinnat tai kiekot kestä. Soisalon reissu päättyi siihen, että oli useita pinnoja poikki ja Haapajärvellä MEGA:ssa oli myös pinnoja poikki ja loput löysällä. Nyt on minulla huomattavasti vähemmän painoa kiekkojen päällä, niin sitä sattuu harvemmin. Vielä pitää kuitenkin lisää saada kuollutta painoa pois.

Kalevankankaan hautausmaalla Tampereella on tällainen näköalapaikka. Edessä Viinikan kirkko. Tuossa etualalla olevalla lahdella tein ensimmäisi lintuhavaintojani Tampereelta aikoinaan 9.4.1982. Kuten arvata saattaa, näiden kahden pisteen väliin mahtuu prosenttinousu nimeltään Teerentie, jotain 7%. Hautausmaalla ei saa pyöräillä. Teerentiekin kuuluu minun ”valloittamiini” nousuihin. 

Erikoinen ilmiö painon laskiessa, nyt on laskenut 52 kg, on se, että pyörä käyttäytyy ihan eri tavalla. Tietysti alas mennään vähemmän aggressiivisesti ja ylös ehkä vähän helpommin, mutta myös töyssyn ylitys on helpompi. Pitäisiköhän minulla olla myös epärealistinen painonpudotustavoite. No, sellainen olisi sata kiloa kaikkiaan. GCN:n mukaan kaikkein parhaimmat ylämäkipyöräilijät ovat 60-70 kilon haarukassa.

Kaikki rakastavat hyvää tarinaa. No, sellainen on se, että sain kuulla yhden sukuhaarani olevan pomoreita. Pomoreista taas sanottiin, että he kyllästyivät Novgorodin kaupunkielämään ja lähtivät etsimään vapautta vaeltaen pohjoisiin erämaihin. (No, se selittää, miksi Venäjä on niin iso. ) Oli totta tai ei, pidän perinnettä yllä.

Reissaajan terveys

Näin vuoden lopussa kaikissa blogeissa on yleensä tapana käydä läpi kaikkia seikkailuja vuoden ajalta, mutta tietysti ne ovat tältä vuodelta tosi harvassa. Sanon niin, että olen tyytyväinen joka kerta, kun olen lähtenyt kotiovestani ulos.

Sen lisäksi yksi iso seikkailu on ollut muuttoni Tampereelle ja nyt olen täällä ollut vuoden, niin minun pitäisi tuntea tämä kaupunki jotenkin. Juice Leskinen esimerkiksi heti ihastui Tampereeseen. Minä en voi sanoa niin, sen sijaan sanon, että kun poimin Stravasta pari ”puhdasta” viikkoa, niin Tampereella tulee neljä kertaa enemmän nousumetrejä kuin Hangossa, joutuu sahaamaan ylös-alas mäkeä koko ajan.

Keväällä alkoi sitten tämä hallituksen lempilapsi, horona. Minulle ei ole yhä selvinnyt, kuulunko riskiryhmään vaiko en. Jossain vaiheessa sanottiin kuitenkin, että jos painoindeksi on yli 40, niin silloin olen riskiryhmässä. Toukokuussa painoin 171 kg ja se on 175 cm pitkälle aivan liikaa. Minulla meni usko terveysviranomaisiin. Aloitin syömällä Jan Kwasniewskin oppien mukaan, suhteessa 1:2½-3½:½, proteiinit, rasva, hiilihydraatit. Jotkut laskevat, että proteiinit on pituus sentteinä, miinus sata eli minulla 75. Antti Heikkilä sanoo 110 eli 65. Kwasniewski sanoo itse asiassa, että terve pärjää 50 grammalla. Rasvaa ei tarvitse olla noin paljon. Käytännössä minulla on ollut 1:2:0.6. Tilasin Kwasniewskin kirjat Puolasta. Amazonin verkkokaupassa Jan Kwasniewskin ”Homo Optimus” maksaa yli tuhat dollaria. Minä sain kummatkin alta viiden kympin. No, ne ovat aika sekavia kirjoja ja Jan Kwasniewski puhuu paljon uskonnosta ja muusta epäoleellisesta. Antti Heikkilän kirjat ovat parempia. Minua kiinnosti kirja ”Lääkketön elämä”, kun Heikkilää vihataan sen takia niin paljon. Totesin, että Antti Heikkilällä on aika paljon samat ajatukset kuin Kwasniewskillakin, erona on kuitenkin se, että Antti suhtautuu viljoihin hyvin negatiivisesti ja suosittelee vitamiineja. Antti Heikkilän ketodieetti siis mahtuu Kwasniewskiin.

Sen lisäksi olen pätkäpaastonnut sillä tavalla, että syön kerran päivässä. En tiennyt, että sille on nimi, mutta se on OMAD, one meal a day. Tohtori Sten Ekberg suosittelee sitä muutamalle kuukaudelle. No, minä olen syönyt seitsemän kuukautta sillä tavalla, mutta tein niin ennen kuin kuulin mitään koko Ekbergistä.

Nyt olen tilanteessa, että 44 kiloa on lähtenyt ja olen sillä rajalla, kuulunko painoindeksin takia horonan riskiryhmään. Tietysti haluan enemmän.  Olen kerran laihduttanut 80 kiloa. Kilpirauhanen meni vikaan ja minulla todettiin Länsi-Uudenmaan pahin kilpirauhasen vajaatoiminta. Jos terveydenhoito olisi toiminut, se olisi todettu huomattavasti aiemmin, enkä olisi nyt joutunut horonan riskiryhmään. Nyt kuitenkin puhutaan virallisterveellisestä, Siinä maailmassa laihtuminen on kiinni tahdonlujuudesta. Tahdonlujuus ei kuitenkaan ole se asia tässä, vaan tieto. Tietäminen on vaikeaa ruokarämeen ja tuhansien dieettien keskellä. Toinen on se, että jokainen epäonnistunut laihdutus syö itsetuntoa. Sitä ei ole loputtomiin. Kyllä minä syytän itseäni siitä, että lihoin 90 kiloa, se on minun epäonnistumiseni, vaikka kukaan ei sanonut esimerkiksi sitä, ettei kannata paastota alta 500 kCal kolmea viikkoa. Nyt Ekberg sanoo 15 tavassa kuinka paaston saa epäonnistumaan, että syö liian vähän. Toinen taas on se, että syö liikaa. Ei ole helppoa tietää, mikä on liian vähän ja mikä liian paljon. Minulla on tapana syödä liian vähän. Kun Sten Ekberg oli olympiaurheilija ja minäkin olin nuorena kilpaurheilija, niin minusta laihdutus on niin kuin peli, pitää saada se kiekko tai pallo maaliin tai koriin ja siihen vaaditaan onnistunut heitto tai laukaus ja hyvä paikka ja strategia. Tekopaikka oli toukokuussa tänä vuonna, koska olin kylvettänyt solujani kuusi vuotta kilpirauhaslääkkeillä. Suuri osa sairaan aineenvaihdunnan omaavista soluista on jo kuollut sinä aikana. Luin, että Suurin Pudottaja -kisan osallistujalla aineenvaihdunta saattaa olla sekaisin kuusi vuottta. Siinäpä se oli, kuusi vuotta oli pakko kiertää sitä maalia ilman että syntyy yhtään hyvää paikkaa. Nyt oli hyvä paikka ja pistin verkon heilumaan. Koko ottelua en ole kuitenkaan voittanut. Viimeksihän voittolukemista lähdettiin niin, että vastustaja moukaroi tyhjään maaliin minulle 90 kiloa lisää.

Paljastin olleeni ennen kilpaurheilija. Saavutukseni jäivät kyllä vaatimattomiksi. Kuitenkin minulla oli isot odotteet oman kuntoni suhteen. Ennen kaikkea reissukuntoni. Kun en vain jaksa, niin se johtuu siitä, etten purista tarpeeksi. Mutta ei se ole niin, tuossa jo ennen totesin, että laihdutus on ollut prosessi minulla, missä tieto on keskeistä. Kehonkoostumusmittaus antoi huonoja tuloksia, liian paljon rasvaa, liian vähän lihasta kolme pistettä yhdeksästä. Onhan se tosi epäreilua, että ihmiset tilaavat pizzaa kotiovelle ja pysyvät laihoina ja kunnossa ja minä joudun rehkimään. Joskus tässä tutustuin juttuun, jossa psykologi sanoo, ettei laiskuutta ole olemassakaan. Olen samaa mieltä. Itse asiassa, näkemykseni kiteytyy sanontaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”.

Minä en pysty katsomaan televisiosta jotain ”300 kiloisia nuoria”, sattuu liikaa. Voisinpa auttaa. Jotkut, tietysti, yrittävät. Olen maininnut niiden nimet. Ne ovat sellaisia, mitkä antavat sen syötön, mutta syötöstä on vielä matkaa maalin tekemiseen. On paljon väärää toiveikkuutta, mutta myös toivottomuutta.

Minulla kaikki alkoi siitä, että totesin lääketieteen olevan väärässä. Yazka haastatteli kilpirauhaslääkäriä, joka sanoi, että tietysti kaikki ihmiset ovat yksilöitä ja kaikkiin toimivat lääkkeet yksilöllisellä tavalla ja jopa kaksoset ovat erilaisia toisistaan tässä suhteessa. Ei siis ole mitään yhtä lääketieteellistä totuutta, mikä toteutuisi jokaisen yksilön kropassa. Lääkäri ei menetä työtään sen takia, että ihmisiä kuolee eikä myöskään poliitikko. On hullua panna elämänsä niiden varaan. Tietysti lääketiede ei ole irrelevantti, onhan se parantanut minultakin useita sairauksia ja jopa korjannut kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet eli joskus, aika useinkin, lääketiede toimii, mutta ei pidä uskoa siihen viimeisenä oljenkortena.

Mutta siis kehonkoostumusmittauksen tuloksena olen huonossa kunnossa, mutta toisaalta, minulla on talvi aikaa aktivoida lihaksia. Huomaan ilokseni, että solumuistissa lihaksissa on tallella ne hetket, jolloin nuorena treenasin aktiivisesti. On muutakin. Sain tietää, että minulla on lahjoja nyrkkeilyyn. En ole ikinä ollut kiinnostunut siitä, eikä kukaan suvussani ole ollut nyrkkeilijä. Outo juttu. Vähän niin kuin Sherlock Holmes, vahvuuksina äly ja nyrkkeily.  Ehkäpä jos jollain hämärällä kujalla Moriarty yrittää käydä päälle, kannattaa minun sitten leipoa lättyyn tai jotain. Onneksi ei ole tullut sellaista vastaan. No, kerran Venäjällä kyllä oli lähellä.

Olen katsellut illat GCN Showta youtubesta.  Olisi ollut kiva olla luontainen lahjakkuus pyöräilyyn eikä nyrkkeilyyn, sillä olen katsellut videoita esimerkiksi Scotland 500 :sta. Tietysti matkakuume nousee, kun näkee maisemia, missä pyöräillään. Koaka olen pakonomainen matkailija, olen tilannut kotiini sivukaupalla tavaraa Karjalan tasavallan arkistosta ja selvittänyt sukujuuriani Rukajärvelle saakka.

 

Pallukat kartalla kertovat, mistä minun sukuni on lähtöisin. Äiti sattui syntymään Kuopiossa ilman mitään yhteyttä Savoon. Minua tietysti kiinnostaa tuo Karjala ja Rukajärvi, mikä on pallukka oikealla ylhäällä. Esiäitini kulki sieltä kaukaa Laatokan lähelle 1700-luvulla. Se oli melkein viidensadan kilometrin vaellus. Tuolla Laatokan rannalla olenkin jo käynyt. Ei niin, etteikö sinnekin voisi mennä uudestaan.

joka tapauksessa, Venäjän raja on nyt kiinni turisteille, mutta minulla on aikaa prepata terveyttäni kohti uusia seikkailuja. Venäjän raja oli kiinni myös 1950-luvulla ja silloin oli paljon enemmän ihmisiä, jotka vielä palavammin halusivat käydä siellä. Taidan ruveta harrastamaan neuvostonostalgiaa, silloinhan kaikki oli запрещена ja hallitus syytti ihmisiä ja matkustaminen länteen oli aivan erityisen запрещена ja kaikenlaiset taudit olivat, no, tiedättehän jo. Sellaista on komentotalous. Niin no, olenhan minäkin kommunisti, mutta ei ole pakko toistaa kaikkia vanhojen yhteiskuntien virheitä.  Esimerkiksi eräs sukulaiseni keksi yrittää vaihdattaa vanhoja ruplia, päätyi haukkaamaan Vienanmeren raikasta ilmaa loppuelämäkseen. Nyt minä en pääse sinne, vaikka minulla olisi oikeita ruplia.

Tekisi mieli kyllä kesällä mennä nuolaisemaan tuota itärajaa maastofillarin kanssa. Vartiuksesta on vain 169 km Rukajärvelle.

 

 

 

 

 

Juicen jäljillä Tampereella

Juice Leskinen tuli Tampereelle samana vuonna kuin minä, 1969, ja ihastui kaupunkiin välittömästi. Minä en ole vieläkään ihastunut. Juice oli maantieteellisesti suuntautunut ja hänestä Tampereella pystyi päätteleemään, missä mikin paikka on ilman että tarvitsi katsoa karttaa. Tietysti voi ajatella, että kaikki tärkeä on kaupungin läpi kulkevan pääväylän läheisyydessä tai sitten lähellä Tammerkoskea. Joka tapauksessa, Juice kerkisi asua monessa paikassa Tampereella ja Tampere esiintyy monissa hänen kappaleissaan. En ikinä tavannut Juicea, mutta minähän olinkin syntymäni jälkeen paljon muualla kuin Tampereella.

Mutta tässä muutama Juiceen liittyvä paikka Tampereella:

Domus

Juicella teki kappaleen Rock No 50000/248, missä 50000 oli Uuden Domuksen puhelinvaihteen numero ja 248 oli Mikko Alatalon asunnon numero siellä. Itse hän asui Vanhalla Domuksella. Kummatkin ovat paikkoja, jotka tulivat nopeasti tutuksi tuon ajan opiskelijoille.

Juicen opinnot, Satakunnankatu 13

Juice opiskeli Kieli-instituutissa, muttei valmistunut siitä. Sen sijaan hän lauleskeli ”Satakunnankatua kävelin, stönöaskelin, stönösävelin. Kohdalla sähkölaitoksen, sain elämänpolkuuni taitoksen”. Ehkäpä se elämänpolun taitos oli se, että opinnot jäivät kesken tai tuli SUOPOn veijarit poimien kyytiinsä viattoman sunnuntaijuopon.

Juicen kirjasto

Juice jätti jälkeensä mittavan kokoelman kirjoja, jotka on talletettu Juicen kirjastoon, mistä niitä ei saa lainata, eikä muutakaan. Ajan varaamalla kuitenkin teoksiin voi tutustua. En ole nähnyt missään netissä luetteloa kirjaston kirjoista. Kovasti hän oli kerkeäväinen, kun kerkisi vielä lukemaankin kaiken muun lisäksi. Juicen kirjasto sijaitsee myös lähellä Juicen yhtä asuinpaikkaa.

Tampere-talo

Tampere-talo on paikka, jossa Juice keikkaili joitain kertoja ja sen lisäksi Juicen muistokonsertti järjestettiin täällä. Viimeinen Juicen suuri keikka oli Tampere-talolla.

Juicen hauta

Juice kerkisi muuttaa virallisestikin nimensä Juiceksi. Kuulemma Tampereen oppaatkaan eivät tienneet haudan sijaintia. Se on kuitenkin helppo löytää, se on palsta numero 3:lla heti pääportin lähellä. Oma työnsä olisi kiertää kaikki Kalevankankaan hautausmaan merkittävät haudat.

Bonus: Juicen tori ja muistomerkki Juankoskella.

Juicehan oli lähtöisin Savon sydämestä. Äiti oli Impilahdelta, mutta isä oli Juankoskelta.  Juice itse riimitteli näin: ”Mutsi käveli Laatokalta Vimpeliin, sai vain rakkoja varpaisiin. Faija kuoli pois kesken näytelmän, häntä minä parhaiten ymmärrän.”

 

 

 

Vuoden ainoa tapahtuma Eurajoella

En ole mikään massatapahtumaihminen, mutta joka vuonna pitää olla geokätköilyn megatapahtuma. Tänä vuonna hallitus, THL ja media ovat ahdistelleet kaikkea sitä, missä ihminen on normaalisti sosiaalinen. Siksipä ensimmäinen megatapahtuma Lappajärvellä jouduttiin perumaan. Tänä vuonna on myös juhlavuosi, kun geokätköily täyttää 20 vuotta. Tuolloin vapautettiin GPS-signaali siviilikäyttöön geokätkön löytämiselle mielekkäälle tarkkuudelle. Sen kunniaksi on useitakin erikoisuuksia tälle vuodelle, mutta yksi sellainen on locationless -kätkötyyppi, joka on kaivettu jostain muinaisuudesta. Käytännössä pitää ottaa valokuva itsestään tietyn julisteen edessä ja ne julisteet ovat megatapahtumissa kautta maailman.

Nyt tätä Eurajoen tapahtumaa jouduttiin siirtämään ja minä jouduin perumaan majoitukseni Vuojoen kartanossa ja kun tuli uusi päivämäärä, niin ajattelin, että sekin peruuntuu (Prahan Gigalla on jo kolmas päivämäärä), enkä varannu Vuojoen kartanoa. Mutta sitten kun aika lähestyi uhkaavasti, niin tietysti se kartano oli tullut täyteen, mutta onneksi Eurajoen kristilliselle opistolle oli tilaa. Se taas oli megan suhteen melkein kolme kilometriä väärässä suunnassa kun taas Vuojoen kartano oli juuri mestoilla. Tarvitaan siis polkupyörä. Polkupyörän kuljetus bussissa onnistuu tai ei onnistu, kun asian sopii etukäteen. Tällä kertaa se onnistui Onnibus Flexin/Satakunnan liikenteen kanssa, mutta myös IC-juniin pitää varata paikka fillarille, sekin myös joko onnistuu tai on täyttä. Pendolinokin tuossa välillä kulkee, siinä ei ole pyöräpaikkoja laisinkaan.

Kun pyöräkuljetuksiin liittyi tällainen epävarmuus, niin ei ollut yllätys, että molempiin suuntiin oli neljä tuntia odotusta Porin hyvin tylsällä rautatieasemalla. Olisin saanut tipistettyä menomatkan varmaan kahteen tuntiin, jos olisin arvannut mennä myöhemmällä junalla. Kaikkein fiksuinta olisi ollut tajuta, että bussi Eurajoelle lähteekin Tampereelta ja yrittää kulkea koko väli vaihdotta.

Megatapahtuman paikkana on Vuojoen kartanoalue, mikä on lähinnä tunnettu Aavedatan tutkimuksista ja on ehkä nSuomen kummitelluin paikka. Minulla oli paljon kummittelukokemuksia lapsena ja nuorena, kunnes kävi ilmi, että ne olivatkin unihalvauskohtauksia. Ehkä joku tyytyisi siihen, mutta minua rupesi kiinnostamaan, onko legitiimejä paranormaaleja ilmiöitä. Minua kiinnostavat ABC:t ja BBC:t. Jälkimmäinen on British Big Cats ja ensimmäinen on Anomalous Big Cats. Kerran BBC saatiin kiinni ja Ruokolahden leijonakin selvitettiin. Isojen kissojen takana on siis ihminen ja olen tyytynyt siihen selitykseen, että aika monen paranormaalin ilmiön taustalla on ihminen. Ainakin jotkut UFOt ovat ihmistekoisia. UFO-havaintoja rupesi tulemaan runsaasti sen jälkeen, kun ihmiset oppivat lentämään erilaisilla vekottimilla. Etelä-Amerikan sacha runat, eli metsän miehet ovat olleet ehkä metsään hylättyjä vammaisia ihmisiä ja nyt kun vammaisten ihmisarvo on näissäkin maissa edennyt hiiren hyppäyksen verran, niin sacha runaa pidetään pelkkänä legendana.

Aamulla siis varhain siirtymä Poriin, missä oli sateinen ja ikävä ilma ja tosi ikävä asemahalli, jossa vietin neljä tuntia, kun en halunnut ehdoin tahdoin kastella itseäni. Onnibus Flexin/Satakunnan liikenteen kuljettaja laitteli fillarin kyytiin ja menoksi. Perillä Eurajoella pyörä ulos ja fillaroin ylös jokivartta Eurajoen Kristilliselle Opistolle. Vasta perillä alkoi sataa. Itse opiston majoitustilat tuntuivat hostellilta tai sairaalalta, mutta oli oma huone, WC ja suihku ja sitten käytävällä vielä kuivaushuone märkien varusteiden kuivaamista varten, eli siis varustelutaso oli kunnossa.

Turkinkyyhkyt

Seuraavana aamuna näin turkinkyyhkyn lentävän pihalla ja sen jälkeen havaitsin niitä peräti kolme, ilmeisesti emot ja poikanen. Turkinkyyhkyhän levittäytyi viime vuosisadalla nopeasti läpi Euroopan ja myös Suomeen, mutta jäi täällä kohtalaisen harvinaiseksi. Tämä oli tosispontaani havainto eli en tiennyt Eurajoen turkinkyyhkytilanteesta etukäteen, vaan törmäsin lintuihin täysin yllättäen. Spontaani sallii sitten sen, että vasta paikan päällä saa tiedon linnusta joltain toiselta. Bongaus taas on sitä, että lähtee hakemaan jotain lintua, minkä joku toinen on löytänyt. Se on vähän kuin geokätköilyä. Geokätköilijät yrittävät olla ensimmäisiä, jotka tekevät löytömerkinnän uudesta kätköstä, niin se on aika lailla samanlaista kuin jos bongaisi lintua.

Useimmiten lintuharrastajat uskovat vahvasti spontaaneihin ja jotkut ovat varsinaisia antibongareita, mutta kyllä piintynyt bongarikin retkeilee paljon bongausten ulkopuolella. Toisaalta sitten se, ettei halua bongata voi johtaa siihen, että pitää itsensä pimennossa siitä, mitä lintumaailmassa tapahtuu, eikä se voi olla hyväksi mitenkään.

Nyt kun ihmisiin on ajettu kammoa muita kohtaan, niin en tiedä, onko ollut myöskään ruuhkaa pinnapaikoilla. Joskus taannoin oli harrastaja, joka pyrki kättelemään toisia lintuharrastajia (käsipinna) ja piti galleriaa lintuharrastajien kuvista.  Tänä vuonna sellainen on ollut vaikeampaa. Minä en ole ollut siinä galleriassa.

Vähän tuollaista emomaista toimintaa, poikanen juo kourusta ja toinen vahtii.

Lähdin Vuojoen kartanolle ja siinä välillä kävin muutamalla kätköllä. Lähellä oli Lavilan makasiini, jolla oli peruskätkö (koordinaatit netissä, purkki koordinaateissa) ja sitten voimalaitos kalaportaineen, missä oli lab-kätkö (sovellus kysyi, kuinka pitkät ne kalaportaat ovat, jolloin saa suoritetuksi kätkön). Kustaa Aadolfin kirkolla oli geokätköilijä, jota seurasin wherigo-kätkölle (sovellus kierrättää paikasta toiseen kysellen kysymyksiä ja viimeiseksi antaa kätköpurkin koordinaatit tai johdattaa sinne). Sieltä pusikosta tulikin sitten toinen kätköilijä, joten menin itse sinne ja kätkö löytyi. Seuraavaksi kävin supermarketin pihassa etsimässä mysteerikätkön (annetusta kuvauksesta pitää päätellä oikeat koordinaatit kätkölle) ja kun lähdin sieltä, niin sinne tuli lisää kätköilijöitä.

Sen jälkeen menin Vuojoelle maalaismaisemassa ilman että olisi ollut kätköjä. Kyltti sanoi neljä kilometriä, mutta oli pikemminkin kolme ja puoli. Saavuin paikalle ajoissa, mikä mahdollisti sen, että saatoin suorittaa paikalla olleen wherigon.

Tykkään isoista kätköpurkeista.

Paikalla oli myös lodju (kätkön voi löytää joko vihjeiden avulla tai koordinaatit etsimällä kuvauksesta), jolla kävin ja tietysti myös aiemmin mainittu locationless.

Järjestäjä jakoi kasvomaskeja, kun se oli tärkeä asia, ehkä keskeisin asia monelle. Minä suhtaudun asiaan kriittisesti niin kuin muutenkin tähän hössötykseen (olen ollut helmikuusta lähtien kriittinen ja kuulun itse riskiryhmään). Julkisuuteen sanoi useampikin sen, että lähes 100% käytti maskeja, mikä piti minusta paikkansa.  Minä olen ollut kahdesti esimerkiksi tilanteessa, jossa on pommiuhka ja ensimmäinen ajattelemani asia on ollut välttää paniikkia ja maskit on sitä varten, että paniikki luotaisiin ehdoin tahdoin. Mutta tässä vaiheessa, kun lähes kaikki panikoivat, niin eikö herätä paniikkia jo se, ettei ole sitä riepua.

Kuitenkin siellä oli rauhallinen ja hyvä tunnelma, siitä huolimatta, että Vuojoen kartano on Suomen legendaarisimpia kummittelupaikkoja. Aavedatan mukaan siellä ei voi olla tuntematta henkien läsnäoloa. Minä kyllä saatoin olla. Olisikohan pitänyt olla yöllä.

Yksi aavedatan kohteita on kuusikuja Vuojoen kartanolla.

Vuojoen kummituskartano. Salaperäinen sähkövalo näkyy ikkunassa keskellä. No, siellä oli vähän salaperäistä lukuisat valeikkunat. Jos valeikkunassa näkyy valo, niin se vasta olisi salaperäistä.

Alueelle oli laitettu kymmenen sähköön liittyvää lab-kätköä, jota kiersin suorittamassa. Askelmittarin mukaan kiertelin alueella jopa kahdeksan kilometriä, voiko se olla totta. Megan sai itsessään logattua sillä, että tiputti nimimerkkinsä puunpalaseen kirjattuna ”voimalaitokseen”.  Megan statusta voi anoa, jos kerää 300 nimimerkkiä, jotka lupautuvat tulemaan tapahtumaan. Puupalikoihin kirjattuja loggauksia oli 1150 nimimerkiltä. Ihmisiä samalla nimimerkillä voi olla useita. Suomalaiseksi megatapahtumaksi se oli jopa iso.

Minä ja locationless. Tuossa taustalla on Orangeria, jonne oli teljetty mielisairaita ja sielläkin kummittelee hirveästi. Taaskaan en nähnyt mitään.

Lähdin paikalta suhteellisen varhaisessa vaiheessa, kun olin saanut kaikki asiani selvitettyä ja alueen kätköt käytynä läpi, paitsi yhtä, joka jäi vahingossa käymättä. Poljin sen neljä kilometriä Eurajoelle ja kävin S-Marketissa, missä sain seuraavan päivän eväät ilmaiseksi (tarjous oli, että viisi euroa pois laskusta). Menomatkalla kävin vielä lab-kätköllä.

Aamulle luvattiin kohtalaista, jatkuvaa sadetta millimetri tunnissa. Sadeviitta päälle ja lähdin polkemaan hyvissä ajoin tien varteen, vaan intellipump pörisi repussa. Pysäkillä sitten ajattelin käyttääkin sitä pumppua ja lisäsin renkaisiin ilmaa. Pyöräily olikin tehnyt sen, että rengaspaineet olivat alentuneet.

Juha Kylänpää fillaroi ohi. Sillä oli tarakalla loota, jonka sisällä oli kaukoputken jalusta, mutta siinä oli TLY:n tarra.  Oli ilmeisesti lähtenyt aamulla Laitilasta. Myöhemmin sain tietää, että hän oli ollut Reposaaressa katsomassa ruskouunilintua, sinne on 111 kilometriä Laitilasta ja tuskin hän sinne Reposaareen jää. Turkinkyyhkyt eivät häntä kiinnostaneet, kun meni Eurajoen ohi, ilmeisesti hän on jo lajin hoitanut aiemmin tai säästi paluumatkaa varten.
Minusta ajatellaan, että olen äärimmäinen, kun olen reissannut pitkin poikin Suomea ja kaikissa kunnissa, mutta kyllä tuo on vielä äärimmäisempää.

Bussi toi minut Poriin, näin Kylänpään polkevan Luvian kohdalla pitkin maantietä. Porissa oli sää jo aurinkoinen ja lähdin kiertelemään paikallisia geokätköjä.

Paremman luokan geokätkö Porissa.

Olen jo pitkään suunnitellut reissaamista Poriin ja nämä vähäiset kätköt olivat jonkinlainen maistiainen. Vaakunaa lukuunottamatta olivat aika tavanomaisia. Tutustuin sellaiseen osaan Poria kuin Uusi-Koivisto ja sen lisäksi olin sunnuntaihiljaisessa keskustassa jonkin aikaa. Kiva paikka pyöräillä, kun ei ole mäkiä joka paikassa. Yyteriin on matkaa 20 kilometriä eli onpas se epämiellyttävän kaukana.  Olen kuitenkin sielläkin ollut muutaman kerran.

JK. Näytin kuviani aavedataperheelle ja yhdessä kuvassa näkyy sumu. Katsoin sumua ja sillä on naisen ääriviivat. Useita metrejä korkean naisen. Tällaisia pidän pareidolioina ja etenkin Vuojoelta on lupa odottaa enempää.