All Posts By

Stacy Siivonen

Moniharrastuspäivä Riihimäki-Hyvinkää

RiihEx2023-postimerkkinäyttelyä mainostettiin minulla facebookin syötteessä ja ajattelin, että eipä olisi tuskaa mennä Riihmäelle. Sitten ajattelin, olikos siellä suunnalla muuta, niin Suomen Metsästysmuseo. Postimerkkinäyttely oli ilmainen ja Metsästysmuseoon pääsy sisältyy maksamaani riistanhoitomaksuun. Luonnollisesti samalla suunnalla on myös pari geokätköä, yksi oli saanut vielä runsaasti favopisteitä. Mikähän lintutilanne on? Mikähän Stravatilanne on? Minun pitäisi suorittaa 200 km pyöräilyä maaliskuussa että saisin virtuaalisen läpyskän Stravan palkintokaappiini. Jotain 26 kilometriä puuttuu.

Jostain syystä nukuin perin huonosti ja heräsin tosi aikaisin. Sää huoletti, se oli Tampereella perin arktinen. Riihimäelle oli ennustettu varsin toisenlaista säätä, jopa aurinko saattaisi pilkottaa.

Kevyen liikenteen väylät olivatkin auraamatta. Onko aurat lakossa.

Riihimäki on pieneksi paikkakunnaksi hyvin sekava. Miten pitäisi selviytyä läpi kaupungin. On minulla tietysti GPS, mutta en aina katsele sitä. Otin kiinnekohdaksi kaksi liikenneympyrää ja patsasta. Ensimmäinen patsas onkin sopivasti nimeltään ”Eksynyt”. Sieltä suunta kohden patsasta, jonka nimi on ”Lasinpuhaltaja” ja siitä sitten samaa tietä perille. Näin se sitten menikin. Riihimäen rautatieasemalta kävelymatkaa museoille on Googlen kartan mukaan 2,8 km. Se kannattaa ottaa huomioon, jos liikkuu julkisilla. Äveriäs kulkee sen matkan taksilla. Vielä äveriäämmällä on oma kiesi.

Harrastukset 1 ja 2: Geokätköily ja pyöräily. Tehtävänä tällä virtuaalikätköllä on ottaa kuva itsestä tai omaisuudestaan lasinpuhaltajapatsaan (pienoismallin) näkyessä taustalla.

Harrastus 3: Metsästys. Minä olen kohtalainen houkutin hirvikärpäsille, mutta kumpi metsästää kumpaakaan. Eihän se ole mikään riistalaji, mutta epäilen, että tuo pörriäinen on koko museon suosituin kohde.

Karhunraudat, tietysti. Jostain kuulin, että jos karhun nyrkin kokoiseen sydämeen saa täysosuman, karhu silti juoksee kohti 150 metriä.

Hylkeenpyytäjän työkaluja. Näissä on massiivinen kaliiberi, varsinaisia tykkejä. Toisaalta, eipä niitä paljon heilutellakaan.

Veneellinen alleja ei herätä toivottua reaktiota.

Mutta tämä herättää. Jaakko Ojanperän trofeekokoelma. Osa on 1960-luvulta, ehkä varhaisempiakin. Nykyään kyseenalaistetaan koko metsästys, saati sitten trofeekokoelmat. Niin se aika muuttuu.

Metsästys saa paljon huonoa julkisuutta ja kuitenkin 6% suomalaisista on metsästäjiä, enemmän kuin muissa Euroopan maissa. 312000 lunasti metsästyskortin 2011, muunmuassa meikäläinen. 18000 on naisia ja vuosittain metsästäjätentin suorittaa 8000 suomalaista. En tiedä, miten ne muut, mutta minä en ole ampunut riistalaukausta. Olen perfektionisti sen suhteen: laukauksen on onnistuttava ja eläimen on kaaduttava tuntematta kipua. Katson, etten ole tarpeeksi hyvä. Sitä paitsi minua kiinnostaa vain ja ainoastaan vieraspetojen pyynti.

Suomessa valvotaan tiukasti sitä, kuinka paljon metsästys aiheuttaa painetta eläinkannoille, mutta aina syntyy keskustelua suurpedoista. Minä olen suojelun kannattaja.

Olisin voinut jatkaa Lasimuseoon, koska se oli ihan vieressä, mutta Riihimäellä on paljon muutakin lasiin liittyvää lasitehtaan itsensä alueella. Käsitin, että kesällä olisi tapahtumia enemmän.

Postimerkit kuitenkin kutsuivat nyt, joten jatkoin Urheilutalolle. Kuinka tässä kaupungissa paikallisetkaan osaavat liikkua.

Urheilutalolla olisin saanut kokoelmastani puuttuvat kaksi postimerkkiä. Ei muuta kuin 1400 euroa tiskiin. Jollain on tuollaisia summia rahaa, mutta minulla ei. En sitten ostanutkaan kauppiailta mitään.

Pohjois-Inkeri on perin jännä juttu: suomalaiset valkoiset perustivat pienen marionettitasavallan Pohjois-Inkeriin. Paljon siellä kerkisi tapahtumaankin, oma lippu, oma kansallislaulu ja omat postimerkit. Valkoiset olivat aika hyviä tällaisissa asioissa. En arvostele ideologiaa, koska postimerkki on vain postimerkki. Historianörttinä tällaiset pikkuvaltiot kiinnostavat kovasti. Pohjois-Inkerin ei käynyt hyvin. Kirjasalo taitaa nykyisin olla autiona.

Suomalaisten heimosodista postimerkkejä julkaisivat myös Aunus ja Karjala. Aunuksesta minulta puuttuu pari kalleinta arvoa. Näiden lisäksi tietysti Eesti, joka tietysti itsenäistyi menestyksellisesti.

Jos Suomesta tahtoi lähettää kirjeen Vichyn Ranskaan, niin se meni Siperian kautta.

Olenko jo sanonut, että etäinen esiäitini on tuolta? Suomalaiset kutsuivat sitä ”Suurmäeksi”, niin kuin minäkin. Se on myös Suuri Mäki ja Suuri Mägi, Suurimäki, Больши́е Го́ры. Ai niin, sukututkimus, taas uusi harrastus.

Ahti Karjalainen on lähettänyt kuvan Kekkosen allekirjoittaman omakuvan Kekkosen ihailijalle.

Mutta taas matkaan. Yritän läheltä vielä yhtä kätköä, mutta liikennettä on aivan liikaa. Siksi lähden polkemaan kohden Hyvinkäätä paksusti sepelillä kuorutettuja pyöräteitä. Tuo väli oli ankea ja suorastaan tympeä. Geokätköjäkään sinne ei ollut kukaan viitsinyt tehdä. Tasaista jurnutusta pitkin peltoaukeita, joilla ei kiuru liverrellyt, ei töyhtöhyyppä lennellyt. Kaukana näin hanhia, mutta ne olivat niin etäällä, ettei niitä mitenkään määrittänyt.

Saavuin sitten Hyvinkäälle ja paljon edes mitään karttojakaan katsomatta rautatieasemalle. Siellä lukikin laiturilla ”Tampere” ja menin laiturille suoraan. Kahdeksan minuuttia junan lähtöön. Voiko paremmin enää olla? Tietysti voi. Aseman viereiseltä kankaalta lähti lentoon lehtokurppa. Se oli ensimmäinen oikea muuttolintu minulle tänä keväänä ja taas uusi harrastus tälle päivälle.

2 kommenttia
lauantai, 25 maaliskuun, 2023 by Stacy Siivonen

Hiljainen kansa

Tampere valmistautui Tapparan johonkin otteluun, mutta minulla oli muut suunnitelmat. Kevät on pöllöjen kuuntelun aikaa ja Pirkanmaan Lintutieteellinen Yhdistys järjesti pöllöjen kuunteluretken pahaimmille paikoille.

Heti lähtiessä bussipysäkillä näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna laulujoutsenen Tampereella. Se etenki kovalla vimmalla etelään.

Pöllövuosi oli alkanut sikäli otollisesti, että olin bongannut hiiripöllön Haranpäällä. Siinäpä nähdyt pöllöt sitten olivatkin. Pöllöretkelle lähti täysi bussilastillinen kuuntelijoita.

Oleellista pöllöretkellä on, että on itse hiljaa

Teiskon kirkonkylässä pysähdyttiin kuuntelemaan. Kuten aina pöllöretkellä, kuultuja koiria on paljon enemmän kuin pöllöjä. Niin oli myös Teiskossa. Tämä retki tapahtui sillä tavalla luomuna, ettei käytetty atrappia, koska ajateltiin sen häiritsevän pöllöä. Se on vähän kuin seisoisi rappukäytävässä hiljakseen ja odottaisi jonkun avaavan oven sen sijaan että soittaa ovikelloa.

Paikallisessa maalaistalossa huomattiin, että pellon laidalla seisoo bussilastillinen ihmisiä hiljakseen.

Seuraavaksi jatkoimme syvemmälle Teiskoon. Tien varrella on useita viirupöllön reviirejä ja mahdollisuudet myös helmipöllön kuulemiselle. Mikään näistä ei kuitenkaan ollut äänessä. Tuulikin hieman. Tunnetusti tuuli haittaa kuuntelua, eikä pöllökään viitsi huutaa tuulessa.

Silloin tällöin lähdimme seisomaan hiljakseen tien varteen ja kuuntelemaan. Metsässä eivät edes koirat haukkuneet. Kerran kuulin kumeita ääniä kaukaa, mutta tarkkakorvaisemmat pitivät sitä koirana.

Varmaan tuolla on asunut joku, jonka nimi on ”Siiti”. Joku Irma Mullonen sanoisi ehkä, että se tulee saamen ”Siida”-sanasta.

Saavuimme Oriveden eli Mämmilän keskustaan ja sieltä jatkoimme vielä toiselle puolelle Nihuanjärveä yrittämään helmipöllöä. Satoi räntää taivaan täydeltä ja tuuli puhalsi hyvin voimakkaasti. Ei mitään merkkiä pöllöstä. Olen joskus kuullut lehtopöllön huhuilevan keuhkojen voimalla kaatosateessa, mutta kyllä voimakas tuuli on liikaa.

Niinpä palasimme Tampereelle melko aikaisin. Vanhemmiten olen muuttunut tottumattomaksi tätä yöelämää kohtaan, joten olin ihan tyytyväinen, vaikka oli nolla pöllöä. Kerran aiemminkin on ollut nollan pöllön reissu, sillä kertaa oli Uudellamaalla ja atrappia käytettiin.

Kiinnostavaa maaseutua. Voisi pyöräillä tuonne joskus kesällä, kun pöllöillä on maastopoikasia.

12 kommenttia
lauantai, 18 maaliskuun, 2023 by Stacy Siivonen

Kulttuuria ja kevättä Aurajoen varrelta

Tänään on Kalevalan päivä ja karjalaiset sanovat, että suomalaiset ovat omineet itselleen sellaista, mikä ei suomalaisille kuulu. Toisaalta sitten minun sukujuureni äidin isän puolelta ovat Karjalasta runotyhjiön alueelta. Olen sitä mieltä, ettei Kalevala kuulu kaikille karjalaisillekaan. Olin tämän ”kenelle kuuluu” mietteen kanssa ajaessani pluspyörälläni Aurajoen vartta.

Ensin junalla Turun rautatieasemalle ja siitä lähdin puikuloimaan itään. Ajattelin, että joudun eksyksiin monta kertaa, mutta opasteet Lietoon päin olivat selkeitä. Pari kertaa jouduin miettimään, onko tämä todellakin näin, mutta Stravaan tuli siistiä viivaa. Minullahan on koko ajan GPS mukana, mutta siitä ei ole hyötyä, jos sitä ei katso.

Ensimmäinen kätkö oli ”Kuuluisin kaarinalainen”. Olin ajatellut, että on pakko olla joku Woivalenius af Woivala, Woivalan-Woivaleniuksia tai vastaava, mutta olikin Touko Laaksonen, Tom of Finlandin isä. Tämä johtaa taas samaan kysymykseen kuin Kalevalan kanssa: onko minulla oikeutta olla tästä asiasta jotain mieltä, kun se ei minua koske.

Aikoinaan lähetin Vitali Milonoville kirjeen.

Ken väittää minun olevan putinisti joutuu pettymään.

Voin kuitenkin kertoa muutakin historiastani Tom of Finlandin kanssa. Törmäsin hänen teoksiinsa 1980-luvulla, syvällä kehotuskiellon (1971-1999, oli laitonta kehottaa ihmisiä homoseksuaalisiin tekoihin) kaudella. Sanoin yhden sanan: ”Contraband”. Siitä on tehty kappalekin.

Tom of Finlandista tehtiin postimerkin lisäksi elokuva, sen lisäksi Tom of Finland oli Finlaysonin tyynyliinassa ja verhoissa. Edelleenkään en tiedä, mitä ajatella. Olen ollut Pridessä jatkuvasti ja provosoinut uskovaisia, mutta se on minun provosointiani, en välineellistäisi Tom of Finlandia siihen. Taiteestahan minä en mitään ymmärrä. Pidin elokuvasta, mutta tiedän, ettei moni Tom of Finlandin fani pitänyt.

Syy kätköön ”Kuuluisin kaarinalainen” on Touko Laaksosen synnyinkoti siinä lähellä.

Touko Laaksosen synnyinkoti. Se on entinen koulu. Portissa lukee yksityisalue. Mitään muistolaattaa täällä ei ollut.

Kaarinaa tämä ei enää ole, vaan Turkua, joten Touko Laaksonen on joutunut Turun omimaksi samalla tavoin kuin Juice Leskisestä on tullut kuopiolainen Juankosken tultua liitetyksi Kuopioon.

Siitä huolimatta Aurajoen rannalla on siivu Kaarinaa ja Kaarinasta tuli uusi kunta pyöräillen. Heti kohta sen jälkeen tulin Liedon puolelle ja Liedostakin tuli uusi kunta. Liedossa on nähtävänä Vanhalinna, linnavuori, mutta eipä huvittanut lähteä lumessa tarpomaan sinne huipulle. Olisinpa ollut melkoisen väsynyt siitä.

Sen sijaan ajoin Avantiin, teolliselle aavikolle. Siellä on haastekätkö, jonka saa logata, jos on geokätköillyt 20 maassa. Minullahan se täyttyy.

Yritin etsiä sieltä tietä Littoistenjärvelle, mutta en löytänyt sitä, joten palasin samaa reittiä takaisin.

Seuraava kohde oli Kuralan kylämäki. Toinen kerta, kun olen käynyt siellä. Ensimmäisellä kerralla olin keräämässä laavukätköjä 2.5.2015. Silloinkin oli kylämäki ihan hiljainen. Parhaimmillaan siellä on eläimiä, kuten kanoja. Ankoista ei ollut mitään puhetta missään.

Siellä on myös nuoremman rautakauden kalmisto. Lähellä on Suomen vanhin kirkkoraunio, 1100-luvun ja 1200-luvun taitteesta. Lalli on sijoitettu vuoteen 1156. Syy sille, että Kuralan kylämäki on säästynyt moderniin aikaan lähiörakentamiselta on se, että täällä on rautakautisia muinaismuistoja joka askeleella. Joki laski mereen silloin täällä.

Lähdin katsomaan Pyhän Katariinan kirkkoa.

Pyhän Katariinan kirkko on 1400-luvulta.

Kirkolla on myös geokätkö, mutta se oli vaikea, enkä saanut sitä käsiini. Sitä paitsi alueella oli epämiellyttävän paljon liikennettä. Kaksi kätköä oli jäänyt välistä. Olin ruvennut selkeästi väsymään, kun oli tuollaista hutilointia. Korjasin asian sillä, että löysin läheisen ylioppilaskylän kätkön ja sitten vielä Halisten kauppakeskuksen kätkön.

Halisissa ei ollut ilmaista WC:tä. Lähdin Halistenkoskelta sellaista etsimään ja päädyin kulttuurireittiä Virnamäenpuiston lähelle. Jos minulla olisi valta, olisi ilmaisia WC-tiloja kaikkialla. Tuolla, kuitenkin, havaitsin, että samanlaista vanhan ajan kulttuurimaisemaa ja rautakautisia kalmistoja on joka paikassa pitkin Aurajoen vartta.

Toinen, mitä pitäisi olla kaikkialla, olisi raikas vesi. Vettä ja mahdollisuus pissiä se pois, mitä muuta ihminen voi elämältä haluta.

Sitten osallistuin geokätkötapahtumaan, jonka aiheena oli läheinen silta. Tienasin sillä luvan logata toisen haastekätkön: kaksi kätkötyyppiä aakkosina. Se on taas Kuopiossa. Minulta puuttui tapaamiskätkö, jonka nimi alkaa numerolla yhdeksän.

Ajoin sitten jokirantaa alas. Näin Koroisten ristin vastarannalta ja remontissa olevan rautatiesillan. Saavuin tuomiokirkolle ja sitten ajoissa rautatieasemalle. Latasin kännykkää, muslimit rukoilivat lattialla ja yläkerran tanssistudio soitti musiikkia. Sitten havaitsin, että juna olikin asemalla ajoissa ja pääsinpä vielä sisäänkin sinne odottamaan lähtöä.

Tampereella oli koko lailla talvisempaa kuin Turussa. Turussakaan ei vielä kuulunut kiurun livertely, mutta harmaalokit lentelivät.

Kalevalan päivään liittyen Lemminkäistä kuvaillaan usein sanalla ”lieto”, mikä tarkoittaa ”pehmeää tai lempeää, toisaalta kevytmielistä tai huikentelevaista” wikipedian mukaan. Sitten some räjähti siitä, että Sami Huber käytti hametta ja että ennen miehet olivat, no, jotain muuta. Ehkä siis sellaisia kuin lieto Lemminkäinen tai Tom of Finlandin Kake.

7 kommenttia
tiistai, 28 helmikuun, 2023 by Stacy Siivonen

Suomen kuollein/coolein kylä -Juupajoki

Näin sanotaan Juupajoen junaseisakkeen katoksen seinässä. Sana ”kuollein” on yliviivattu ja lukee coolein.

Juupajoki, mitä siitä tiedetään. Jos etsii esimerkiksi Työväenmuseo Werstaan listaa punaisten muistomerkeistä, niin Juupajoella ei ole mitään. Sepä erikoista. No, geokätkösivustolla käy ilmi, että Juupajoella on Lylyssä muistomerkki.

1918 Juupajoki oli vahvan punainen, eikä ottanut valkoisia vastaan ystävällisesti. Juupajoki oli myös oleellinen osa Vilppulan rintaman taustalla. Rautatie toi punaisia Lylyyn saakka, josta he jatkoivat Vilppulaan tai Väärinmajaan taistelemaan. Sitten rintama repesi Länkipohjassa ja Vilppulan taistelijat uhkasivat jäädä mottiin, niin vetäytyminen tehtiin nopeasti ja hätiköiden. Tässä vaiheessa Juupajoen alueella käytiin taisteluita sekä Lylyssä että Korkeakoskella. Korkeakoskelle oli ehätetty jo Länkipohjasta, joten motti oli jo muotoutumassa.

Punaisten muistomerkillä oleva geokätkö on ”Lylyn punaiset”

Olen käynyt yhdellä geokätköllä Juupajoella ja se oli kenkätehtaalla. Kätkö on siirtynyt jo arkistoon.

Halusin myös tutustua Juupajoen pikkukirkkoon, koskapa harrastan myös kirkkobongausta. Se olikin hieno.

Kirkolla oli kuitenkin kyltti huomattavasti tunnetummalle maamerkille eli Juupajoen rotkolle. Meninkin sitten sinne. Siellä oli, tietysti, geokätkö. Koskikaraa siellä ei ollut. Siellä on ollut koskikara ainakin 2017. En pysty asettumaan karan asemaan. Minusta rotko on hyvä paikka koskikaran sukellella, mutta koskikarat ovat eri mieltä. Eivät ne arvosta estetiikkaa.

Jäällä oli joko saukon tai minkin jäljet.

Tämä oli kiva paikka, mutta päätin jatkaa eteenpäin ja kävin työväentalon kätköllä ja vielä Cafe 58:n kätköllä.

En kuitenkaan ajatellut haaskata päivää kahvilassa, vaan lähdin eri paikkaa rotkoa. Rotko oli erittäin vaikeasti kuljettava talvella. Kylteistä sain tietää, ettei se ollut helppo edes kesällä.

Kuvittelin, että kätkö olisi ollut merkitty talvilöydettäväksi, koska edelliset kävijät olivat löytäneet sen talvella. Oikeasti jouduin kaivamaan sen esille lumesta.

Lopuksi palasin vielä katsomaan nuotiopaikkaa rotkon toisessa päässä. Juupajoen geokätkötarjonta ei ole kovin kattavaa. Rotkon alueella vallitsi hiljaisuus. Kävin vielä kirjastossa ja sain tietää, että ei siellä kesällä ole aina ollut hiljaista ja nuotiopaikkakin oli joutunut vandalismin kohteeksi.

Kun katselin rotkolaaksoon, näin ehkä saukon tai minkin jäljet jäällä, mutta jälkien jättäjää en nähnyt. Voi kuvitella, mitä kaikkea täällä näkee ja kuulee kevään tultua.

Osallistuin vielä geokätköilijöiden tapaamiseen pysäkin lähellä. Tapaamisiakaan ei olla Juupajoella montaa kertaa järjestetty. Järjestäjät olivat tulleet Laitilasta saakka ja kierrelleet Jyväskylässä ja Mikkelissä.

Juupajoella oli myös museo ja kaikki kertoo, että elämä kesällä taidekaupunki Mänttä-Vilppulan kupeessa on paljon virkeämpää kuin nyt. Mutta minä nautin kyllä kevättalven hiljaisista hetkistä.

5 kommenttia
lauantai, 25 helmikuun, 2023 by Stacy Siivonen

Older Posts