Suomen suurin matkablogiyhteisö
All Posts By

Stacy Siivonen

Omad-nomadi Oulujärvellä

Geokätköilyn megatapahtuma Vuokatissa, Siniset ajatukset, pomppasi vuodella eteenpäin pelkopandemian vuoksi. Sen oheistapahtumiin kuului risteily Ärjän saarelle Oulujärvellä. Kouta-laivan kapteeni sitten viisaasti kyseli, olisiko porukka halukas lähtemään geokätköristeilylle tänä vuonna vaiko vasta ensi vuonna. Tälle vuodelle tuli laivan täydeltä lähtijöitä ja ensi vuodellekin on jo kymmenen varausta, sanoisin, että se täyttyy myös.

No, minä otin halvemman pyörän mukaan, koska se joutuisi olemaan koko päivän satamassa ja oletan, ettei Insera Canyon kiinnosta varkaita. Muistaakseni huutokaupassa sellaisen hinta on kaksi kymppiä. Junalla Ouluun, missä tiukka kahdeksan minuutin vaihto junaan Kajaaniin. Oulussa laiturit 2 ja 3 ovat yhdessä, mutta piti mennä alas rappuset ja sitten fillaroida mäki ylös ykkösraiteelle. Juna oli ajoissa, niin ettei sen kanssa ollut ongelmaa. Sitä paitsi, fillarilla sen vaihdon kulkee nopeammin kuin ne, jotka joutuvat rinkka selässä sen kulkemaan. Oulu-Paltamo väli oli minulle uutukainen rataosuus. Vaalassa rata vilautti näkymän Oulujärvelle, samoin Paltamossa. Oulujärvi on Suomen suurista järvistä minulle tuntemattomin. Minusta se on tunnelmaltaan lähimpänä Laatokkaa isojen selkiensä ansiosta.

Sananen omadista, ennen kuin unohdan. Se on one meal a day, ääriversio pätkäpaastosta. Minulla oli kolme purkkia maapähkinävoita, 1481 kCal kukin. Söin purkillisen aamulla, eikä sen enempää sitten koko päivänä, niin ei tarvitse sutata ruoan kanssa. Ei niin kannata aina tehdä, koska suositellaan vähintään yhtä lämmintä ateriaa päivittäin, mutta retkellä se on kätevää. Kun moni syö hyvinkin paljon 2500-3500 kCal liikunnallisena päivänä, niin minulla on sellainen Gulag-ruokavalio, niukasti kaloreita ja paljon liikuntaa pohjoisessa luonnossa. GCN ei suosittele.

Kajaaniin tultuani päätin käydä yhdellä kätköllä, jonka nimi oli Kirkkoslaavi, mutta se olikin siirretty muualle. Jouduin ratkomaan sen uudestaan. Sitä ei tapahdu kovin usein. Sitä lukuunottamatta menin suoraan yöpaikalleni Kauppakatu Apartmentsiin. Se oli kalustettu asunto. Toimiva minulla, kunhan sain siirrettyä vähän itselleni tilaa joogaa varten. Pelkopandemia luo stressin ja stressi lihottaa ja siksi pitää kaikin tavoin eliminoida stressiä. No, rauhallinen jooga on yksi keino huoltaa omat lihaksensa. Teen sen joka päivä. Kiva tarina olisi, jos sanoisin, että toin joogan matkamuistona Intian reissulta, mutta todellisuudessa en kiinnostunut siitä siellä, vaan kuntosalin oheismateriaalista. Toinen, mitä teen, on vähintään vartin kävely päivittäin, mieluiten luonnossa.

Kauppakatu Aparmentsissa oli hyvä sänky ja kylpyamme, mutta ei kylpyankkaa. Pitäisikö pakata ankka mukaan reissulle. Pieni pakkaushuomio: kun olen laihtunut, niin reppuun mahtuu enemmän vaatetta, kun ne vaatteet ovat pienempiä.

Seuraavana päivänä menin ajoissa laiturille. Laiturin lähellä oli geokätkö ja kävin sen loggaamassa. Kun väkeä rupesi tulemaan paikalle, kävi ilmi, että siellä oli arkistoitukin kätkö ja kävin loggaamassa myös sen. Yleensä arkistoiduissa purkki ja logivihko ovat kadonneet ja ne on arkistoitu siitä syystä.

Sitten Kouta-laivaan ja matkalle. S/S Kouta on Suomen pohjoisin sisävesihöyrylaiva ja satavuotias. Laivasta näkyi kalasääksi, mitä en sitten Pohtiolammella nähnyt. Niin se on, että kun lintua varta vasten lähtee bongaamaan, sitä ei näe, mutta sitten spontaanisti kun retkeilee, niin näkee. Kajaaninjoen rantamilla näkyi paikka, missä oli asunut Eino Leino ja missä Elias Lönnrot kasasi vanhimman version Kalevalasta. Minullahan sukujuuret Karjalassa ulottuu kauas historian hämärään ja silloin runojen laulaminen oli ihan tavanomainen kansalaistaito, ehkä jopa vielä runotyhjiöksi todetulla alueella, missä minun sukuni asusti. Eino Leino taas seikkailee Olof Enckellin kirjassa ”Rajan Vartio” itäisessä Ilomantsissa. Hieman höperöä oli Suomen eliitin hurahtaminen karelianismiin aikoinaan ja karelianismi etääntyi todellisesta karjalaisuudesta, vähän niin kuin Lapissa kaikki turistien Lapin kasteet ovat etääntyneet saamelaisten todellisesta arjesta ja perinteestä. En tiedä, kumpi elää vahvempana, karelianistinen versio Karjalasta vaiko todellinen, eletty Karjala. Ainakin ennen nettiaikaa joillekin Karjalan matka tiesi realiteettien potkua huopikkalla perauksille.


Ärjänsaarella on vilkas historia ja ihminen on muokannut saarta huomattavasti. Siksi on yllättävää, että sinne on päässyt kasvamaan ihan oikeaa metsääkin. Kun sitä taas lähdettiin hakkaamaan, siitä syntyi kohu ja saari suojeltiin. Siellä on ollut aikojen saatossa rosvoja, pontikan keittäjiä ja Kajaani-yhtiön lomalaisia. Jopa saamelaisten on sanottu jättäneensä sinne jonkin ”porokirkon”. Miten lienee, muinaisten saamelaisten läsnäoloon törmää lähes kaikkialla Suomessa ja Karjalassa.

Ärjän saarella oli jotain 27 geokätköä, jotka joitain poikkeuksia lukuunottamatta muodostavat selkeän, vähän vajaa 9 kilometriä pitkän lenkin saaren ympäri. Kuulin laivassa, että edellisillä oli mennyt kolme tuntia kolme varttia sen kiertämiseen. En tiedä, olivatko ne jättäneet ne reitiltä poikkeavat kätköt pois vai ei. Meillä oli neljä tuntia aikaa, joten kiirettä sai pitää. Käytännössä minulta meni kolme tuntia kierrokseen ja minua auttoi se, että yhtä purkeista huollettiin ja että monella purkilla oli kätköilijöitä logivihko kädessä. Yhdessä paikassa kaksin naisin nostettiin kolmas nainen puuhun laittamaan kätkö paikalleen. Saarikätköt ovat erityisesti keräiltyjä siksi, että niitä voidaan käyttää geokätköhaasteisiin. Esimerkiksi Kolmen äksän saarihaaste täyttyy melkein kokonaan pelkästään Ärjästä.

Ajattelin, että saaren ympäri olisi polku. Todellisuudessa se polku mureni kuumottavalla tavalla kuiluun.

Polku meni reunalla ja toisinaan reunan ylikin. Ei ole hyvä paikka korkean paikan kammoisille.

Ärjän risti on hiljattain eli 2012 ilmestynyt keskelle metsää


Tykkään vinomännyistä. Muistaakseni Olof Enckell puhui niistä kirjassaan ”Rajan Vartio”. Suomen puolella kasvoi talousmetsää ja valtion vaihtumisen näki siinä, että männyt sortuivat toisella puolen rajaa veteen.

Ärjän saarella on myös jonkinlainen autiotupa ja ihmiset telttailevat siellä. Kiva olisikin kierrellä saarella vähemmän kiireisesti. Suurin osa porukasta kiersi saarta myötäpäivään ja pohjoisrannalla heitä rupesi tulemaan minua vastaan. Yksi laivassa olleista kannusti minua, että kerkiän kyllä käymään kaikki kätköt. Osa polusta oli sortunut ja joutui etenemään tiheässä varvikossa tai ihan umpimetsässä, mikä hidasti.


Etelän puolen lentohiekat

Tosi jäykistyneet lihakset, kun palasin takaisin laiturille ja loppumatkan olinkin sisätiloissa. Toisaalta oli niin, etten halunnut polttaa ihoani yhtään enempää.

Kajaanissa kukaan ei ollut pöllinyt fillariani ja sitten illalla kellin lämpimässä vedessä kylpyammeessa.
Seuraavana päivänä oli runsaasti luppoaikaa ennen junan lähtemistä ja kävin tietysti kätköillä. Ensimmäinen kohteeni oli kätkö Kirkkoslaavi ja uusista koordinaateista. Sain kuitenkin perääni uteliaan etiopialaisen, joka oli hukannut kännykkänsä ja joka halusi saattaa minut asemalle. Minulla oli toiset suunnitelmat. Tällä kertaa kätkö antautui ja siirryin muualle kätköilemään.

Eräs kätkö esitteli Elias Lönnrotin mökin. Se ei ollut päärakennus, vaan sivurakennus, joka oli jäänyt jäljelle. Lönnrotin viljelysmailla oleva huoltorakennus. Sen vieressä on nykyisin paikallisten ylläpitämä yrttitarha jatkamassa Elias Lönnrotin viljelyperinteitä.

Elias Lönnrotin mökki

…ja sen viereiset palstat.

En tiedä, olisinko voinut kätköillä viisaammin, kun Kajaaniin jäi vielä kätköjä paljon jäljelle ja jouduin odottelemaan asemalla. Asema meni vieläpä kiinni ennen junan tuloa. Juna Ouluun oli ainoa hetki, että minulle tyrkytettiin kasvofascia. Minähän en millään tavoin tue tätä pandemiapelleilyä. THL on tuhonnut minun terveyttäni jo tarpeeksi, enkä tarkoita rokotuksia. Ravitsemussuositukset ja masennuslääkkeet ovat olleet täyttä kuraa, mutta se siitä. Sitä paitsi minut on jo kertaalleen rokotettu ja laihdutin itseni pois riskiryhmä kakkosesta. Ainoa virallinen riski minulla on ikä, minkä vuoksi minullekin tuli rokotevuoro. Kun lähdin tähän TEOTWAWKIin sillä asenteella, että kun valtio ei tee mitään mun henkeni pelastamiseksi, minun on itse tehtävä jotain.  Nyt kun sitten valtio tarjoaa jotain (rokotteen), niin minusta on tyhmää kieltäytyä. Minun konstini ovat olleet 100 mikrogrammaa D-vitamiinia, (nyt kesällä vähän vähemmän), sinkki, C-vitamiini ja laihduttaminen.

Oulussa ei tarvinnut juosta rappusissa tällä kertaa, mutta juna oli vanhanaikainen ja pyörän joutui nostamaan portaita ylös. Se olikin ainoa vaikeus. Nuo vanhat vaunut ovat muuten miellyttävämpiä kuin uudet. Pyörätila on suurempi, kaikkea tilaa on enemmän ja penkit ovat paremmin. Sain vaihdettua paikkani pyörän lähelle, niin kuin olin alun perin suunnitellut, mutta vaunut olivat menneet VR:llä sekaisin. Oulussa satoi. Sataako Oulussa aina ja on kylmä. Ainakin aina, kun minä olen siellä. Hiukkaisen Oulun jälkeen näin hämärtyvässä illassa saalislennolla olleen sarvipöllön. Katsoin junan sijainnin ja se oli legendaarisen Liminganlahden lintukohteen kohdalla.

Juna tuli aamukolmelta Tampereelle, minkä jälkeen poljin rivakasti kotiin. Eipä tuntuneet mäet missään, eikä se ollut ihmekään, kun reissuun oli jäänyt nelisen kiloa. Pääosin nestettä, tietysti.

Kangasala, lintuja ja geokätköjä etsimässä

Joskus pää ei toimi. Edellisen Kangasala-postauksen aikoihin mietin, missä Kangasalan lintuasema täsmälleen ottaen sijaitsee. Sitten muistin, että Tiira-palveluun on merkitty valmiiksi merkittävimmät lintupaikat sijainteineen. Sitten löysin myös Pohtiolammen. Olen kuullut Pohtiolammesta, mutta ohi on mennyt, missä se sijaitsee. Olen puhunut viime postauksissa lintutorneista ja kuinka tuntuu, että on enemmän torneja kuin lintuja niissä, kun kävin Pihlajavedellä ja Ylöjärvellä ja sitten Kangasalan Kirkkojärvellä.

Tykkään pyöräillä siihen suuntaan. Tampereelta menee pyörätie ilman katkoksia Sammonkatua, Sammon valtatietä ja Vestonkatua (kadun nimi muuttuu matkalla) Santaradalle ja sitten onkin jo Vatialan hautausmaan nurkalla. Itse keskusta puristuu Kirkkojärven ja Vesijärven väliselle kannakselle, missä kulkee vielä korkea harju. Joskus vielä opin välttämään sille kiipeämistä.

Aamulla oli tosi kylmä ja ajattelin, olikohan minun pyöräilyvaatteeni liian kylmiä tähän päivään. Pian kuitenkin lämpeni. Kuulemma ennen jotkut huusivat ”succis!” fillaristeille. Ilmeisesti miespuolisille, koska ei minulle kukaan ikinä huuda mitään. Toisaalta, vasta nyt minulla on sellaiset vaatteet. Oikeasti on etikettivirhe pitää maastopyörällä ajaessa maantiepyöräilyyn tarkoitettuja vaatteita, mutta elämä on. Samoin on etikettivirhe pitää pyöräilyvaatteita muuten kuin pyöräillessä. Pyöräilyyn kuuluu myös pysähdys kahvilassa. Etiketti ei määrää, mitä siellä pitäisi tilata.

Jotkut sanovat, että vaatteiden tarkoitus on vähentää ilmanvastusta. Todellisuudessa tarkoitus on se, että kun katsoo youtube-videoita fillaristeissa sellaiset vaatteet päällä sateessa, viimassa ja kylmässä lisätä empatiaa näitä kohtaan.

Saavuin Kangasalan kirkolle. Se oli yllättävästi auki. Kirkko ei ole kahvila, mutta hyvin varustellusta kirkosta saa vettä pulloon.

Kirkko on kunnioitettavasti 1700-luvulta. Kangasalan asutus on vanhaa. Kuulemma jokin mestauskivi on kirkon seinässä, mutta minä en usko tuollaisiin tarinoihin. Pikemminkin se kuulostaa samalta kuin Isokyrön kirkon seinäkiven tarina, missä kivi oli kannettu peninkulmien takaa. Ilmeisesti ajateltiin, että kivet olisivat jotenkin maagisia. Kangasalan ensimmäinen kirkko oli Liuksialan kartanon mailla entisen uhrilehdon päällä. 33,3 km Liuksialan kartanosta ei johda yhtään mihinkään. Satakunnassa 33,3 kilometriä on väli usealla vanhalla kirkolla ja etenkin niillä uhrilehdoilla, joiden päälle ne oli rakennettu. No, joku sitten oli laiskasti heittänyt, että mitäpä jos huoltoasemistakin saadaan sama 33,3 kilometriä. Voidaanhan se saadakin, koska usein huoltoasema on jossain sellaisella paikalla, missä on myös kirkko, eikä esimerkiksi metsäpolun päässä.

Kirkossa on erikoinen tähtitaivasta esittävä katto. Erikoista oli myös, että siellä oli valkokangas.

Kaunis kevätpäivä ja minä ajattelin vain hautausmaan multia. Hautausmaalla oli nimittäin multikätkön alkupiste. Koordinaatit johdattivat hyvin arvattavalle monumentille, missä oli vähemmän arvattavat vuosiluvut, josta sain sitten kätköpurkin koordinaatit. Jokaisessa kunnassa on hautausmaalla monumentti talvisodan ja jatkosodan uhreille. Kiinnostavaa on vain, onko Lapin sota mukana.

No, en lähtenyt heti loppupisteelle, koska en ollut siihen suuntaan menossa, vaan jatkoin matkaa. Kun tiet menivät vähän yllättäen, päädyin Kuohonharjulle. Siellä olikin geokätkö, jota sitten lähdin hakemaan. Itikat jo parveilivat ympärillä. Ei tahtonut löytyä. Sitten, kun jo palailin tielle, se löytyikin. Oli ehkä 20 metriä väärässä paikassa. Jokainen metri sivussa koordinaateista tietysti monistaa etsittävän alueen.

Kuohunharjulla on kivat maisemat

Harjutie dumppaa yllättäen tielle 58 eli Suomenselkätielle, joka menee Kärsämäelle saakka. Minä olin hetken aikaa ulkona kartalta, kun GPS:n kartta ei näy hyvin auringossa ja eksyin Laiska-Jaakontietä Vääksynjoen rantaan. Nätti virtapaikka. Kaikkialla kuitenkin kilpiä, että tie loppuu. No, taaskaan ei se oikeasti olisi loppunut, ei fillaristille. Kiersin siis turhaan ison tien kautta, mutta saavuin Pohtilammen risteykseen. Pohtiolammelle mentäessä on harvinainen pysähtymiskielto. Vielä harvinaisempaa se on sillä perusteella, että lintujen pesimärauha turvataan. Lintutorneja on lähekkäin kolme. 

Sääksitorni sisältä

Pohtiolampi on Sääksisäätiön oma paikka. Kirjassa ”Ornimisen sietämätön keveys” sanotaan, että yksi lintuharrastajan tyyppi on petomies ja että petomies oli kirjan painohetkellä tyypillisesti mies. Petomies kiipeää puuhun kuin nakkeli ja muistuttaa asemarengastajaa siinä, että on luonteeltaan erakko. Mitä voi sanoa, Pentti Linkola oli petomies. Olen joskus lahjoittanut rahaa Sääksisäätiölle, joka on laajentanut toimintaansa koskemaan muitakin petolintuja. Nythän ihmiset seuraavat kalasääksen pesiä nettikameroilla ja satelliittisääksien muuttomatkaa. Sääksisäätiö oli satelliittiseurannan alkuunpanija 2001. Suojelutyöhön kuuluu myös tekopesien rakentaminen. Sääksityö on ollut tuloksellista. Muistan nuoruudestani kaksi rauhoitettua pesäpuuta, toinen oli Kuopion Poskilammella, toinen oli Tervon Haringan suoralta nähtävissä. Kummankaan kohtaloa en tiedä.

No, Pohtiolampi on lähellä useita kalasääksen pesäpuita ja siellä pidetään kala-altaita niille, minne ne sitten tulevat ruokailemaan. Ehkä ne myös ruokailevat muualla, sillä tuo on sellainen nurkka, missä on lähellä Längelmävesi, Vesijärvi, Roine ja Kirkkojärvi ja lukuisia pienempiä. Tänään ne mitä ilmeisimmin ruokailivat muualla.

Pohtiolammella on lukuisia kojuja kalasääksien kuvaajille.

Aito Pohtiolammella kuvattu laulujoutsen

No, oli siellä kuitenkin tuulihaukka kaukana. Se kuuli siis petolintuna Sääksisäätiön toimenkuvaan. Siellä oli myös geokätkö.

Pohtiolammella oli jokin ravintola avautunut ja ihmisiä parveili pihalla. ”En voi tulla ravintolaan, koska minulla ei ole maskia”, johon vastattiin ”Meillä on kyllä maskeja”. No, tuon jälkeen minä en tietenkään voi mennä ravintolaan, kun kieltäydyn maskituksesta. Mitähän pyöräilyetiketti sanoo siitä. Kahvittelu epäonnistui, koska ei halua käyttää maskia. Se ei ole Sääksisäätiön ravintola, vaan Taigabird Oy:n, joka on Sääksisäätiön kumppani. Siitä läheltä lähti tie automuseolle ja sitä kautta pääsee Pälkäneen suuntaan ja kuuluisalle Vehoniemenharjulle. Minua ei kiinnosta autot ja museotkin ovat ehkä kiinni. Jos minulla olisi varaa autoon, niin se olisi kyllä jo valmiiksi melkoinen museoesine. Pitäisi ehkä käydä rohkeasti museossa, että tietää, kiinnostaako vaiko ei.

Sanoin jo, että Kangasala on isojen järvien ja harjun puristuksessa. Sitten siinä on vielä moottoriliikennetie, joka jossain loppuu. En vain tiennyt missä. Jotenkin pyörällä pääsee Pälkäneelle. Kun fillaroin seuraavan kohteen suuntaan Kirkkojärvelle Herttualantietä, tuli pari vakavamman näköistä fillaristia vastaan ja ajattelin, että oho, täällähän täytyy kulkea oikea reitti. Niin olikin, sillä Roineen kierros kulkee sitä kautta. Se on siis yksi reitti Pälkäneelle ja Vehoniemenharjulle.

Sen sijaan minä lähdin Kirkkojärven luontopolulle. Maasto oli paikoitellen märkää ja oli hyvä, että oli maastopyörä alla. Trailmapiin se oli merkitty keltaisella katkoviivalla: Keskivaikea ura. ”Maasturilla perustaidoilla pääosin hyvin ajettavaa”. Löysin yhden geokätkön. Sitten tulin KanLasin verkkolinjoille.


Noiden keppien väliin vedetään verkot syksyllä ja odotetaan, että niihin lentelee siperianrastaita, kashmirinuunilintuja ja sininärhiä. Sitten ne rengastetaan ja niille tehdään kursorinen tutkimus ja ne päästetään vapaaksi ja toivotaan, että joku löytää sen jossain eksoottisessa maassa ja palauttaa renkaan. Minä en ole ikinä löytänyt lintuasemalla rengastettua missään, vaikka olen asunut kahdesti samassa kaupungissa missä on lintuasema. Sen sijaan minä olen löytänyt esimerkiksi Tanskassa rengastetun linnun.

Polku rupesi käymään vähän liian märäksi minun pikkukengilleni ja jopa maastopyörälle, joten pyöräilin takaisin tielle ja sitä kautta Kangasalan keskustaan. Siellä luontopolku jatkui helpompana, vihreänä urana: Ei vaadi erityisiä maastoajotaitoja. Se olikin suurelta osin lankkutietä. Sen varressa oli Kangasalan kirkon hautausmaalta alkaneen multin purkki.

Luontopolku putkahti esille Kangasalan uimahallin Kuohun luona. Kuohu oli suljettu. Sieltä ajoin sitten takaisin Tampereelle. Reissun pituus oli 45 kilometriä ja seuraavana päivänä selkä oli kipeä. Ehkä se johtuu siitä, että fillaroidessa pitää hartioita lysyssä. Kävelin reilun vartin lähimetsässä ja kuvittelin sen rentouttavan lihaksia. Eivät rentoutuneet. Oikeasti kerroin vain siksi, että metsäkävelylle ei lähdetä pyöräilyvaatteissa. Se on vastoin etikettiä.

Kevätpäiviä Kangas… jotain.

Lintutorneja on Tampereen seuduilla harvakseltaan. Yksi sellainen on Kangasalan Kirkkojärvellä. Voihan lintutornin tehdä vaikka omaan pihaansa, mutta eri asia on sitten, näkyykö lintuja. Tämä tuntuu olevan merkittävä ongelma lintutornien rakentamisen tässä vaiheessa. Kirja ”Ornimisen sietämätön keveys” kehottaakin tunnistamaan kaikki paikat, joihin lintuharrastaja ei mene valmiista rakenteista, kuten pitkospuista, lintutorneista ja opasteista: ”Piikkilanka-aita, sähköpaimen tai yksityisalue-kyltti ovat hyviä viitteitä lintupaikan läheisyydestä”. Kirkkojärvi ei ole kuitenkaan mikä tahansa lätäkkö, vaan sen rannalla toimii KanLas, Kangasalan lintuasema. Tutustun siihen myöhemmin, keväisin siellä ei ole tietääkseni toimintaa.

Tuntuu väärältä lähteä pyörällä alamäkeen ja niin menin Messukylän kautta. Se oli virhe, sillä sitä kautta tulee turhaa nousua jatkuvasti, vaikka tie näyttää mukavalta ja suoralta.

Kirkkojärvelle on matala alikulku, mutta sitä ennen on varoituskyltit. Minulle sellainen riittää, jos on niin nuori, ettei osaa lukea, niin sitten on niin lyhyt, ettei tarvitse kilpeä ymmärtääkään.

Kuten arvasin, Kirkkojärven tornista ei nähnyt juuri mitään. Kun sen suunta on länteen ja etelään, on ongelmia vastavalon kanssa. Lintuasemalla sitten ei olekaan tornia, mutta siellä tärkeintä on rengastus eikä havainnointi. Kalatiiroja kuitenkin on melkoisen runsaasti.

Kirkkojärvellä on ihan kunnollinen laavu. Valitettavasti sitä on kuitenkin töhritty, mikä on ikävän yleistä laavujen kanssa. Puhe ilkivallasta antaa ymmärtää, ettei laavulla saisi nukuttua kunnon yötä. Se sijaitseekin lähellä Kangasalan keskustaa.

Hieman malttamattomasti lähdin pois, Vatialan hautausmaalle, josta etsin geokätköä, turhaan. Hautausmaalta tuli polku alas ja minä rusautin sen alas. Kuitenkin 13% kaltevuus jyrkimmillään, lenteli kivet renkaan alta.
Kuvassa näyttää ihan kesyltä, mutta kuitenkin 13% rinne. Varmaan se näytti minustakin kesyltä ennen kuin lähdin siihen.

Nyt kun oli jäänyt kätköjä hakematta Vatialan ympäristöstä, niin päätin tehdä paikkausreissun. Sitä paitsi Vatialan kappeli nauttii kuuluisuutta arkkitehti Viljo Rewellin työnä. Pelkästään Hangosta olen etsinyt kaksi hänen työtään: Silta-City ja Kudeneule. Vaasasta tiedän Rewell-Centerin, Helsingissä on makkaratalo ja Lasipalatsi ja Espoon Tapiolan taskumattitalot. Äkkipäätä Rewelliä siis on pitkin Suomea aika paljon, piti hänen töistään tai ei, niin hyvä se on tiedostaa. Ensimmäisellä yrityksellä en ollut kiinnittänyt kappeliin mitään huomiota.

Näyttää minusta joltain lentokentän rakennukselta, mutta tämä on siis Vatialan kappeli. Kappelista kerrotaan Visit Kangasalan sivuilla : ”yksi Tampereen seudun rakennustaiteen helmistä”. No, Tampere näyttääkin kouvostoliitolta, niin ei tarvitse olla kovin kummoinen rakennus, kun siitä tulee tämän seudun helmi.

Kappelilla kuitenkin on multikätkö. Multikätkön loppupiste voi olla vaikka tuhannen kilometrin päässä, siksi ne eivät ole minun suosikkejani. Tämä kuitenkin antoi sijainnin, joka oli muutaman sadan metrin päässä ja kätkö tuli kuitattua helposti.

Sitten oli vuorossa kätkö, joka oli jäänyt loggaamatta viime kerralla. Sen sisällä olevista purnukoista en saanut mitään järkevää viestiä numerolukkoon. Kun asettelin purkit siististi kaikki kannelle, järkevä viesti löytyi ja sain kätkön logattua. Joskus, kun tekee nämä asiat hosumalla, jää juuri se tärkeä tieto löytymättä. Nytkin tuli kaksi varhaista hyttystä kädelle. Miten sitten, kun niitä on enemmän.

Lähellä on ”Kätkö poikkeaville” pienessä metsässä. Ohi ajava läskipyöräilijä katsoi minun touhujani. Ajattelin heti musiikkikappaletta, jossa pyöräillään pusikossa: Little Dik. ”Little Dik” sopii myös kätkön teemaan, jos poikkeaa metsään ja tutustuu poikkeaviin. Geokätköilijä kutsuisi mikroksi.

Yksi kätköistä oli vielä Lentolassa teollisuusalueella. Tämän kätkön teema liittyi matematiikkaan ja olin ratkonut sen koordinaatit vuosia sitten kotona. Teollisuusalueella ei ole kiva pyöräillä ja siirryin takaisin Vatialaan, missä olikin kivoja polkuja maastofillaristille.

Kangasalaan jäi lintuaseman lisäksi kohteiksi esimerkiksi Pohtiolammen sääksitorni ja lukuisat muutkin tornit. Tampereelta tuli fillarilenkeille pituutta 23 ja 34 kilometriä. Niin, se helpompi tapa päästä ainakin Vatialaan on unohtaa Kaukajärvi ja Messukylä ja posottaa Sammon valtatietä itään Vestontielle ja Santarataa Nattariin. Sen jälkeen kumpikin reitti kulkee samaa tietä.

Kerran fillaroin Kangasalaa myös etelän kautta Annalaan ja Muotialaan. Tuo pätkä tunnetaan nykyisin Roineen kiertona. Näyttää hyvältä kartalla, mutta sitten, kun sitä lähtee polkemaan, se ei näytäkään yhtä hyvältä. Kartalla näkyy, että Roineen kierto kulkee lähellä järven rantaa, mutta eipä Valkeakosken ja Kangasalan välillä juuri näy järvimaisemat.

Kangasala yllättää. Hyviä kätköjä, hyviä polkuja, luontopolku ja paljon vielä näkemättä. Ainoa, mitä siellä ei ole, on järkevää taivutusta, niin, Kangasalalla, Kangasalla, Kangasalallalla?

 

Ylöjärvellä pyöräillen

Ylöjärveltä minulla ei ollut kuin pari geokätkölöytöä ja piti lähteä tutustumaan paikkakuntaan vähän paremmin, kun se on sentään Tampereen naapurikaupunki, josta en oikein mitään tiedä. Ylöjärvi kun on ahminut naapurikuntia, niin Seppo Lehto on syntynyt siellä ja osa Seitsemisen kansallispuistoa sijaitsee Ylöjärvellä, sekä suuri osa Pirkan taipaleesta. Samoin myös Näsijärven pyöräilyreitistä osa on Ylöjärvellä ja lisää kuulemma suunnitellaan. Ylöjärvellä on Dynaset pumptrack ja luontotaideteoksia.

Kun katsoo karttaa, niin samaa Tampereen lähiötä jatkuu pitkälle Ylöjärvelle. Toisissa kartoissa näkyy toisenlaisia asioita, Ylöjärvellä on paljon vanhaa metsää muuallakin kuin Seitsemisessä.


Ensin kuitenkin tutustuin Tampereen länteen. Siellä oli Lielahden kartano, minkä luona olin ensimmäistä kertaa ikinä. Lielahden kartano näytti toisinnolta Hatanpäällä olevasta Idmanin huvilasta.

Parhaiten Hiedanranta ehkä tunnetaan seinämaalauksistaan.

Tampere on jotenkin kahtiajakautunut kaupunki itä-länsi -suunnassa ja kun asuu idässä, koko ajan tuntuu siltä, että kaikki tapahtuu lännessä. Tuntuukohan lännessa asuvilta siltä, että kaikki tapahtuu idässä. Siinä välissä on fillaroijalla Pyynikki ja Pispala ja sen ylitys. En ole keksinyt, että siitä pääsisi ohi ilman, että joutuisi kiipeämään. Pieni nousu alkaa jo Tammerkoskelta ja jatkuu Rajaportin saunalle saakka. Länsipuolelta tullessa nousu ei ole yhtä vaikea.

Lielahdesta suuri osa oli uhrattu suurmyymälöille. Siirryin niiden ohi esikaupunkialueelle. Maisema muuttuikin pian ihan täydeksi maaseuduksi ja olin Ylöjärvellä. Palokärki lensi tien yli. Niillä paikoin Vihattulassa on vanhaa metsää. Kuntarajan jälkeen oli ensimmäinen geokätkö. Sitten käännyin Ilmarinjärvelle.

Ilmarinjärvi on jonkinlainen lintujärvi, tai on ainakin joskus ollut. Ilmarinjärvellä on lintutorni, tai on joskus ollut. Nykytilasta on vaikea saada tietoa. Ei se mitään, retkeilen itse. En ole nähnyt missään ajantasalla pidettyä listausta lintutorneista. Ilmarinjärvellä on nähty kerran aavikkotasku. Minä olen nähnyt Helsingin Kivikossa aavikkotaskun, tekeekö se Kivikosta hyvän lintupaikan. Ei tee, vaan todennäköisesti Kivikossa retkeillään yhtä paljon kuin Ilmarinjärvellä.

Tuollaista koroketta voisi ehkä kutsua lintulavaksi. Pakko antaa pisteet siitä, että verrattuna lintutorneihin, sinne kävely ei aiheuta värähtelyä optiikkaan.

Lintulavan lisäksi paikalla oli keittokatos. Järvellä oli silkkiuikkuja, tukkasotka, telkkiä, kolme nokikanaa.

Kun olin vähän aikaa istuskellut laavun muotoisella keittokatoksella, päätin jatkaa matkaa. Loggasin toisen geokätkön tien varrelta. Siivikkalassa käännyin Tampereen suuntaan. Siivikkalasta alkoi harva esikaupunkiasutus, jota jatkui Tampereen puolelle Pohtolaan. Pohtolasta tulin takaisin Lielahteen, minkä jälkeen valitsin rantareitin itään. Santalahden kohdalla oli valtava työmaa ja iski epäusko sen läpi pääsemiseen, joten kiipesin serpentiinitietä Tipotielle. Vieläkin jäi selvittämättä, pääseekö ilman mitään jyrkkää nousua Pyynikin ja Pispalan ohi. Autothan sukeltavat tunneliin ja junarata kulkee omassa kuilussaan ja pyöräilijä joutuu seikkailemaan siinä jossain välissä, toisella puolella rinne, toisella järvi ja siinä välissä moottoritie, junarata ja erilaiset työmaat.

Siivikkala on umpiperä ja jos aikoo kulkea Näsijärven pyöräreitille, niin joutuu kiertämään keskustan kautta. Myöskään Ilmarinjärveä ei voi kiertää millään kulkuvälineellä eli tornista huolimatta alue on vaikeasti hallittavissa.

Tämä oli minun ensikosketukseni polkupyörällä niin vähemmän eksoottiseen Ylöjärveen, mutta riittävä siihen, että heräsi kiinnostus.

Kävelin kerran pätkän Pirkan taivalta toisaalla Ylöjärvellä