Aikoinaan, kun kävin Lenin-museossa, niin se oli sellainen pyhättö, joka leijui jossain ihan omassa sfäärissään ja olin varannut pari tuntia aikaa siihen tutustumiseen ennen opastettua kierrosta. Naisten päivänä sinne pääsivät naiset ja sellaiseksi itsensä tuntevat ilmaiseksi ja olisin varmasti ollut hullu, jos en olisi mennyt.
Nyt on Lenin-juhlavuosi, kun hän täyttää tasavuosia ja Marx-opistolla opiskelin Leninin ajatuksia tässä vähän aiemmin. Ennen kaikkea hän päästi Suomen menemään, eikä täällä vieläkään ymmärretä, miksi. Hänellä oli kiikarissa paljon isommat asiat, kuten kaikkien siirtomaiden itsenäistyminen. Kiistatta ne ovatkin enemmän tai vähemmän itsenäistyneet, paitsi Ranskan orjuuttamat siirtomaat, jotka yhä maksavat suojelurahaa Ranskalle. Se on vähän kuin Suomi joutuisi olemaan Venäjän torpparina hamaan ikuisuuteen asti saamatta tältä mitään.
Mutta siis museo oli hurjasti yleisluontoisempi ja kävijäystävällisempi nyt ja esittelee myös kriittistä näkemystä neuvostojärjestelmästä, mikä ei tietenkään sopinut siihen aikaan, kuin arvovaltaiset neuvostovieraat siellä vierailivat.
Minusta aika kiinnostavaa oli se, että sisällissodan varhaisessa vaiheessa valkoisessa propagandassa syntyi ajatus bolševismin verenhimoisuudesta, vaikka valkoiset olivat raakuudessa vähintään samaa luokkaa. (Siitä voi lukea kirjasta ”Villi Itä”, Roselius ja Silvennoinen)
MOPR eli puna-apu
Kiinnostavaa oli myös Puna-avun liina. Minun isosetäni vaimo työskenteli puna-avun parissa, mitä nykyään pidettäisiin kehitysapuna, mutta se kohdistui Neuvostoliittoon. Venäjästä lohkesi pois sellaiset osat, joissa oikeasti osattiin yleisesti lukea, niin kuin Suomi, Puola ja Baltian maat ja Karjala oli erittäin paljon jäljessä ja primitiivinen verrattuna Suomeen ja näin oli ollut jo tsaarin aikana. Suomalaiset olivat tyrmistyneitä sinne tullessaan, kuinka kurjaa Karjalassa oli ja jotta työ olisi päässyt alkuun, sinne toimitettiin autoja ja koneita esimerkiksi Kanadasta.
Osa ei edes purkanut pakaasejaan, vaan lähti saman tien takaisin, mistä oli tullutkin, kun olojen alkeellisuus selvisi. Minun isosetäni kuului lähtöhalukkaisiin, mutta hänen vaimonsa ei. Vaimon veli oli siellä kanssa. Perhe meni rikki, kun ei isosetä kestänyt siellä olla, vaan tuli takaisin Suomeen. Vaimo ja lapset jäivät, mutta hän sitten lähetti tavaraa ja rahaa niille Suomesta.
Suomalaisethan sitten rakensivat täysin toimivan sosialismin sinne Karjalaan.
Tšekistin musta nahkarotsi.
Sillä välin Suomessa kommunistit pistivät tämän kaltaisia lippuja liehumaan.
Suomeen jääneiden kommunistien toiminta johti työn kieltämiseen ja siirtymiseen maan alle.
Minulla oli joitain Suomeen jääneitä sukulaisia ja he olivat tietääkseni normidemareita. Isoisäni tapasi kettuilla ja naureskella fašisteille, mutta se oli kai aika yleinen ajanviete siihen aikaan.
Jatkosodan aikana osa halusi pidättyä taistelusta Neuvostoliittoa vastaan ja heidän kohtalonsa oli aika kova. Minä en ymmärrä, kuinka joitain pidettiin ns. syöttösikoina eli he tekivät normaalia ansiotyötä kotirintamalla, toiset joutuivat leirille kidutettavaksi ja sitten jotkut lähtivät rintamalle. Viimeksi mainittu tapa ei ollut menestys. En tiedä, kuinka paljon on käsitelty sitä aihetta, että syystä tai toisesta osa miehistä oli kelvottomia rintamalle.
Osa näyttelystä kuvasi sitten arkea neukkublokissa. Se ei kauheasti nyt eronnut arjesta kapitalistiblokissa, mitä nyt sitten opas kertoi, kuinka tavaroita joutui jonottamaan ja kuinka se oli naisen työ. Stalinin aikana naisen aseman parantaminen oli jäänyt kesken ja kotityöt kuuluivat naisille, samoin kuin laittautuminen kauniiksi.
Ikinä en tavannut isomummoani, koska hän kerkisi kuolla ennen kuin synnyin. Se mies, jonka kanssa hän sai minun mummoni ilmeisesti katosi sisällissodan melskeissä. Toinen mies sitten ilmeisesti joutui Stalinin leirille ja kolmas mies oli juoppo.
Naistenpäivä oli tuonut poikkeuksellisen paljon väkeä museoon kierrokselle ja olin iloinen, että olin kiertänyt näyttelyn jo etukäteen. Toivon, että Petroskoista tulisi joskus näyttely Punasuomalaiset Suomeen.
