Suomen suurin matkablogiyhteisö

Reissukohtaamisia eli saappaat ja lähtö

Yleensä pyrin kohtaamaan vain luontoa, mutta reissun päällä tapaa joskus hauskoja ihmisiä. Minun on vaikea olla tosikko kovin pitkään ja kiinnitän yleensä huomioni suuriin humoristeihin. Kerran tapasin maratoonari Jukka Hyvärisen, joka oli tällainen ja hänen vaimonsa Soilen. Huumorin lisäksi Jukalla oli vimma Neuvostoliittoa kohtaan. Siihen aikaan, kun Gorbatšov oli vallassa, rajan takana tuntui tapahtuvan aika paljon salaperäistä. Kukaan ei oikein tiennyt silloin siitä mitään, elettiin käsittämättömässä alkeellisuudessa. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että nythän on Googlen ilmakuvat netissä ja tarkkoja karttojakin, sekä läntisiä että itäisiä, myös topografisina ja tietysti GPS. Silloin pelattiin paperikartoilla ja rajaviivasta itään oli vain valkoista.

Minä sitten sanoin hänelle, että lähdetään käymään siellä noin niin kuin metsän kautta. Muutama paikka katsottiin ja esimerkiksi Koitajoen suunnalla tuntui olevan suorainen liikenneruuhka, vaikka lähin paikkakunta siellä puolella Sukkozero. oli vajaat 50 km rajalta. Tankeillahan ne ajoivat siellä niin että lumi pöllysi. Rajamiehiltä kyselin asiaa, kas kun niitäkin oli. Pari muutakin paikkaa kopaistiin ja yhdessä kävin sitten naapurin puolella joutumatta vaikeuksiin. Jukkaa hirvitti. No, kyllä minäkin ajattelin, että kun on pimeä hakkuu, eikä näe, liikkuuko siellä aukean reunassa ihmisiä, niin on siinä niin kuin istuva ankka, valmiina napattavaksi.

Kerran käytiin ihan legitiimisti Viipurissa.  Minä, Jukka ja hänen vaimonsa Soile. Siellä oli silloin paljon virallisia barrikadeja eli tie poikki ja koppalakit kysyivät papereita. Yksi oli rajavyöhykkeellä ja sitten molemmin puolin Viipuria. Tietysti kun meni hieman veikeää reittiä, niin silloin vältti tarkastuspisteet. Kävimme jossain ihmeen Alasommeella ja Jukka rupesi jo jänistämään, että siitä tulee jotain seuraamuksia, jos tupsahdamme tarkastuspisteelle.

Soile Viipurin linnan tornissa. Meitä molempia vähän naurattaa se, että Jukkaan iski korkeuskammo, eikä hän uskaltanut tähän kuvaan.

Tämä ei ole kuitenkaan kertomus näistä reissuista, vaan näistä ihmisistä. Ne kävivät Tanskassa pyöräilemässä joka vuosi ja yksi kerta ne olivat sitten palanneet tältä reissulta ja asettautuneet nukkumaan mökkiin, kun salama iski siihen ja tappoi Jukan. Siitä oli ihan lehdissä isot otsikot silloin, 1994. Sähkö oli kulkenut puusta alas juuria pitkin mökkiin ja mökin lattia oli halki ihan kuin olisi puukolla vedetty viilto halki mökin.

Ihmeen kaupalla vaimo Soile selvisi hengissä.

No, minäpä asuin sitten Yhdysvalloissa ja tutustuin ihmisiin siellä. Siellä oli Ben, Arkansas honeychild ja Mike, Vietnam-veteraani. Mike sanoi minulle, että minä näytän kommunistilta ja että taatusti olen kommunisti. Ben oli seurannut nuoruudessaan naista jokilaivaan eikä ollut uskoa, kun tämä istuutui värillisten puolelle. Sen jälkeen hän sanoi olevansa walesilainen, irlantilainen ja skotlantilainen, ja että varmasti on ollut ”neekeri halkopinossa” jossain vaiheessa.  Mike oli lokari ja osasi ajaa kaivosteitä. Ne olivat serpentiiniteitä ja usein vielä niin huonossa kunnossa, että vuoren puolelta oli vyörynyt hiekkaa tielle ja se oli muuttunut ajan mittaan tasaisesta sellaiseksi, että auto kulki pompahdellen kallistuen rotkoon päin. Kun katsoo näitä kuvia ja videoita pahoista serpentiiniteistä, niin ajattelen, että mikäs siinä, kun se tien pohja on kuitenkin tasainen.

Joskus 1995 pääsin töihin siivoamaan Kentin kanssa ja tulin hänen kanssaan hyvin juttuun, sillä hän oli humoristi. Hän sanoi siivonneensa metsänvartijoiden taloa Mi Wukissa kun valot olivat sammuneet ja koko rakennus oli ihan säkkipimeänä. Hänellä ei ollut mukana taskulamppua. Hän oli jotenkin saanut könyttyä pihalle autolleen ja pistäneensä valot päälle, kun sähköt palautuivat.

No, minä olin samassa paikassa ja työ eteni huoneesta toiseen ja sitten muistinkin kertomuksen ja mietin, mihin jätin taskulamppuni. Valot sammuivat sillä hetkellä. Pääsin kömpimään sieltä ulos, kun valot palautuivat, mutta sitten siellä sisällä lepakko oli herännyt ja syöksyili raivokkaasti minua kohti. Jälkikäteen ajateltuna se varmasti halusi ottaa skannauksen minusta joka suunnalta.

Kentin jutuissa seikkailivat mustatlesket ja käärmeet. Kerran pikkupojat olivat olleeet Tuolumne-joella kalassa ja saaneetkin hyvin kalaa. Sitten oli tullut paikalle joitain aikuisia ja ne olivat kysyneet, miten ne saavat kalaa niin hyvin. ”Meillä on matoja, jotka purevat”. Vasta liian myöhään miehet olivat tajunneet, että pojat olivat löytäneet kalkkaron poikasia.

Kent kertoili juttua eräästä Nihoffista, joka kirjoitti isoon kirjaan kaikki loukkaukset, mitä kukin sanoi hänestä tai hänen perheestään. Sitten kun joku kysyi lainaa tai jotain apua, niin Nihoff tarkisti kirjastaan, oliko tämä syyllinen mihinkään.

Tarinankertoja oli myös itse vähän arka. Tuolumnen piirikunnassa on paikkakunta nimeltä Jupiter, joka on nimetty sillä tavoin, koska se on ”kauempana kuin Mars”. Pelkäsi sitä paikkaa niin ettei mennyt sinne. Se on sellaista Syvä joki -Amerikkaa.  Koko Tuolumnen piirikunta on harvempaa asutusta kuin Suomi, 9,2 asukasta neliökilometrillä, mutta sen lisäksi väki on pakkautunutta, joten jos Tuolumne on Kalifornian mittakaavassa syrjässä, on sillä omat syrjäseutunsa vielä lisäksi. Tuolumnen piirikunnan korkein kohta jää karvan verran alle neljän kilometrin. Siellä on paljon vuoria ja seitsemän metriä lunta, pahimmillaan. Kent kertoili, että junteilla on tapana pistää tie poikki ja hieman udella kuulumisia. No, minä kävin kyllä sitten Jupiterissa ilman häntä.

Tuolumnen piirikunnan takamailla on sitten tuon näköistä, 2940 metriä, Castle Rock. Tuo on juuri Yosemiten kansallispuiston rajalla, siellä, missä ei käy paljon turakaisia.

Sitten ajattelin, että Soile on leski ja hän on yksin, ei hän ole tottunut olemaan yksin, joten minä kutsuin hänet Amerikkaan ja ajattelin, että hän tulisi hyvin juttuun Kentin kanssa, joten minä järjestelin kaikki työt ja menot niin, että Kent saattoi viedä Soilea eri paikkoihin.

No, ne viihtyivät toistensa seurassa oikein hyvin, menivät naimisiin ja ovat vieläkin naimisissa.

Soile ja Kent

Kent antoi minulle siitä hyvästä hänen suvussaan perintönä kulkeneet cowboy-saappaat. Ne on aidot villin lännen jenkkibuutsit.

Reilun viidentoista vuoden päästä sitten minusta tulee leski ja minun pitää miettiä minun elämäni uudelleen. Soile oli sellainen, että minä ajattelin, että häntä ehkä lohduttaa Amerikassa mukavan miehen seura, mutta hän siihen mieheen sitten takertui ja jäi sinne. Humoristit ovat sellaisia, että hyvä tuuli tarttuu nopeasti kaikkiin ja tulee vietettyä elämänsä mukavammassa seurassa.

Benillä taas kävi niin, että jokilaiva vei hänen tyttönsä ja laki esti valkoista naimasta värilliseksi luokiteltua. Laitkin muuttuvat, jos malttaa tarpeeksi kauan odottaa. Sen jälkeen Ben kierteli eri osavaltioita ja liittyi armeijaan. Ensimmäinen kerta Kaliforniassa oli, kun laiva tuli laituriin San Diegossa. Sumu oli niin tiheä, ettei nähnyt edes sitä laituria. Hänelle sanottiin, ”tervetuloa aurinkoiseen Kaliforniaan!”

Yksi päivä sitten katselen Madventuresia ja Riku Rantala sanoo, ”lähde menee !”.  Sen jälkeen sitten on menty.

 

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

10 Comments

  • Reply Marja sunnuntai, 4 maaliskuun, 2018 at 20:44

    Vitsit mitä seikkailuja ja tarinoita. Kyllä elämä on ihmeellistä:)

  • Reply Henna / Kulkutautiset keskiviikko, 7 maaliskuun, 2018 at 19:57

    Niin ne vaan ovat ne ihmiset matkan varrella, jotka jäävät mieleen ja kulkevat muistoissa ja sydämessä 🙂 Hienoja tarinoita!

  • Reply Paula - Viinilaakson viemää perjantai, 9 maaliskuun, 2018 at 01:44

    Hiukka nauratti nuo purevat madot vaikka en kyllä soisi kenenkään niihin koskevan. Aikamoisia tarinoita! Vieläkö Soile on Amerikassa?

    • Reply Stacy Siivonen perjantai, 9 maaliskuun, 2018 at 17:58

      Vielä on, jossain Modeston suunnalla.

  • Reply Reissaaja1 perjantai, 9 maaliskuun, 2018 at 08:05

    Sitä on oltu Amorinakin! 🙂
    Mukavan erilainen tarina, ihmiset ovat kiinnostavia ja heidän elämäntarinansa myös. Oletko muuten koskaan miettinyt elämänkerran kirjoittamista? Sinulla tuntuu olleen erittäin rikas menneisyys. Ei tietenkään kaikki ole pelkkää kullanhohtoista kulkemista, mutta kelläpä olisi. Elämä on enemmän nuoralla tanssimista.
    Oletko kuullut Soilesta ja Kentistä viime aikoina?

    • Reply Stacy Siivonen perjantai, 9 maaliskuun, 2018 at 17:58

      Minua on kehotettu kirjoittamaan elämäntarinani, mutta olen unohtanut suurimman osan elämästäni ja siitä tulisi muutenkin tosi siloiteltu, koska olen ollut nuorena todellinen ääshoul. Mun mielestäni on ollut riittävää, että mä olen niiltä ihmisiltä pyytänyt anteeksi omia sekoilujani ja yritän vanhana olla sekoilematta. Joskus olen kuullut Soilesta ja Kentistä Soilen siskolta. Ne ovat viimetteeksi muuttaneet Keskuslaaksoon, mikä ei ole riemastuttava paikka asua.

  • Reply sari/ matkalla lähelle tai kauas lauantai, 10 maaliskuun, 2018 at 12:42

    Olipa tarinaa kerrakseen ja todellakin kirjan arvoista! Niin se vaan on, että elämä ottaa ja antaa. Ja joihinkin asioihin emme vaan yksinkertaisesti pysty vaikuttamaan. Pitää olla onnellinen ja tyytyväinen joka päivästä.

  • Reply Merja / Merjan matkassa lauantai, 10 maaliskuun, 2018 at 19:05

    Huh, mitä tarinoita! Kamalaa kuolla salaman iskuun, mutta hienoa että toimit amorina ja Soile löysi uuden rakkaan.

  • Reply Kohteena maailma / Rami sunnuntai, 11 maaliskuun, 2018 at 18:32

    Nyt oli sitten mukaansa tempaava tarina! Ihmiskohtalot, reissut ja uusiin ihmisiin tutustuminen on tarina, joka kulkee kunkin matkassa lopun elämää. Riku Rantala on viisas mies eli kannattaa mennä 🙂

    P.S. Terveiset Puerto Vallartasta! Olet tullut monta kertaa Mieleen, kun olen tarkkailut lintuja täällä. Googlen avulla on onneksi monta lajia saatu selviettyä, suurin suosikkini tietysti pelikaanit, jotka kalastelevat rantakadun vieressä koko päivän. Siinä menisi jo yksi loma pelkästään niiden touhuja seuratessa.

    • Reply Stacy Siivonen sunnuntai, 11 maaliskuun, 2018 at 19:13

      Pelikaaneja tuntuu olevan runsaasti kummallakin rannikolla Amerikassa. Luonnollisesti tunnen länsirannikon paremmin. Ruskopelikaanit ovat niistä yleisimpiä. Mahtaa kalaa kuitenkin vielä riittää. Perussa olin ruokkimassa niitä.

    Vastaa käyttäjälle Merja / Merjan matkassa Cancel Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

    Aiemmat postaukset


    Vieraillut maat

    How many countries I have been to. Visited Countries Map Maker
    Visited 23 UN countries (11.9%) out of 193.
    Make your own visited countries map.

    ParisRio

    ParisRio - Matka-aiheiset blogit kartalla. Yli 40 matkabloggaajan kirjoitukset maittain.

    virallinen seikkailijatar

    virallinen seikkailijatar