maaliskuu 2016

Belfast herättää oitis tunteita pintaan. Terrorismi ja Boney M.:n biisi Belfast, julkaistu 1977 ja Crying Game. Jotain oli yhä, sillä matkustustiedote sanoo: ”Pohjois-Irlantiin matkustavia pyydetään huomioimaan, että alueella voi tapahtua rauhansopimuksen ulkopuolella olevien sirpaleryhmien attentaatteja. Belfastissa voi olla ajoittain levottomuuksia etenkin kesällä ja alkusyksystä järjestettävien uskonnollis-poliittisten ryhmien paraatien aikana. Pohjois-Irlannissa terroriuhasta aiheutuva uhkataso on tasolla vakava (severe), jolloin terrori-iskua pidetään hyvin todennäköisenä (an attack is highly likely). Uhkataso on käytössä olevan viisiportaisen asteikon toiseksi korkein.”

The Crying Game on osin kuvattu Armaghin kreivikunnassa. Filmissä mainitaan Belfast ja tienviitassa lukee ”Newry”.

Asemalla on automaatti, jossa saa netissä ostetun lipun tunnusta vastaan pahvisen lipun, joka menee sellaiseen kojeeseen, joka avaa portin laiturialueelle. Laiturialueelta minut paimennettiin odotushuoneeseen. Junan piti antaa tyhjetä ensin ja sen jälkeen se valmisteltiin ja vasta sitten sinne päästettiin matkustajat. Ei suinkaan niin kuin Suomessa kaoottisesti, että ihmiset tulevat ja menevät ja siivoojat touhuavat siinä välissä.

 

 

Rata seuraa alkumatkasta lähellä Irlanninmeren rantaa ja tarjoaa huikeita maisemia. Lähempänä Pohjois-Irlantia Dundalkin jälkeen radan varrella kohoaa vuoria kuten Clermont Carn, 562 metriä ja nousee suoraa rinnettä merestä.

Ensimmäinen kaupunki Pohjois-Irlannissa on Armagh’n kreivikunnan Newry.

Kerroin aiemmin, miten Irlanti oli Brittien ensimmäinen siirtomaa ja kuinka irlantilaisia kohdeltiin kuin eläimiäkään ei ikinä pitäisi. No, Ulsterissa vastarinta oli aivan poikkeuksellisen rajua, joten britit tekivät protestanttien väestönsiirron alueelle Skotlannista. Sen lisäksi alueelle tuli hugenotteja. (Hugenotit tuntuivat olevan porukkaa, joka pistettiin vähän joka paikkaan). Suunnitelma onnistui sikäli, että nämä ovat nykyäänkin militantteja lojalisteja.  IRAn fraktiot iskevät viranomaisia vastaan, kun taas protestanttien kohteena voi olla kuka tahansa. Kaikki kuitenkin vihaavat sateenkaariväkeä, sillä sen tilanne on Länsi-Euroopan huonoin Pohjois-Irlannissa.

Näkyvin ero tasavallan ja Pohjois-Irlannin välillä on se, että Irlannin tasavalta viljelee iiriä joka paikassa, mutta Pohjois-Irlannissa ei iiriä näe eikä kuule.

Saavun Belfastin asemalle ja lähden kaupungille. Ilma on hieman tuulinen. Rauhallinen tunnelma, ei lainkaan kuumottunut. Ei turvatarkastuksia, ei kyttäautoja, ei muitakaan hälytysajoneuvoja, ei sotilaita. Tavallinen päivä Suomessa on kuumottuneempi kuin se tunnelma, minkä koin Belfastissa. (Minun brittiperäinen puolisoni kuumottui aikoinaan Suomessa varusmiehistä. Hän ihmetteli, onko jokin poikkeustila, kun sotilaita näkyy katukuvassa paljon)

Ensimmäiseksi törmään patsaaseen Alec Hanhesta.

Alec eli ankan elämän 1923-1929 Belfastissa. En tiedä, onko tuo ensimmäinen vuosi kuoriutumispäivämäärä vai se, kun hän astui julkisuuteen, nimittäin hän oli säännöllinen vieras Belfastin kauppahallissa. Sen lisäksi hän myös johdatti lapsia kouluun. Hänen oma tarkkaavaisuutensa kuitenkin herpaantui ja hän jäi kuorma-auton alle.

Ensimmäinen geokätkö löytyi kuningas Yrjön monumentilta. Itse monumenttia en löytänyt, vain sen paikan. Geokätkö tiesi kertoa, ettei monumentit Britannian kuninkaallisille kestä kovin pitkää Belfastissa.

Oli hyvä, että olin ladannut kätköt käsi-GPS:lle, koskapa kännykkäverkko teki Brexitit, eikä toiminut Pohjois-Irlannissa laisinkaan. DNA:lta sanottiin, että häiriöitä on ollut useammassakin paikassa.

Jos Irlannin tasavalta oli antanut amerikkalaisen vaikutelman, niin Pohjois-Irlanti oli hyvin brittiläinen, suorastaan  skandinaavinen, viileä, järjestynyt. Leveät jalkakäytävät, köyhyys ei tunkenut silmille niin kuin jossain päin Dublinia. Kun sanotaan, että irlantilaiset ovat hyvin ystävällisiä tavanomaista turakaista kohtaan, niin täällä ne olivat pidättyväisempiä.

Kävin loggaamassa kirkkokätkön. Siellä on pikkukivi suoraan Lourdes’sta.

Kun olin istuskellut siellä Lourdes’n kiven luona loggaamassa geokätköä, eräs toinen kätköilijä oli etsinyt purkkia. Poistuessani ja palautettuani sen vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Hän sanoi, että Isossa-Britanniassa, Skotlannissa on sellainen mikrokokoisten kätköjen sarja kuin ”Church micros” ja siihen kuuluu jotain yli tuhat eri kätköä ja kirkkoa ja hän kiertelee yksinomaan niitä. Nyt hän on Pohjois-Irlannissa etsimässä Belfastin kirkkokätköjä.
Minulla on vähän pragmaattinen näkökulma uskonasioihin, joka tienaa minulle useiden uskovaisten mielestä lipun helvettiin. Iskee siksi ällikällä, että joku pitää pyhänä pikkukiveä, jonka päällä jokin kuvitteellinen haamu on seissyt Ranskassa. (Onko olemassa haamua, joka ei olisi kuvitteellinen. No, onko mitään varmuutta yhtään mistään)

Aika oli palkita itseni murkinalla ja kirkon luona olikin ruokapaikka. Kysyin, mikä olisi just tyypillistä pohjoisirlantilaista ja sain ranskikset ja kalapuikon.

Tuntui, että Belfastissa oli enemmän mahdollisuuksia käydä kahviloissa kuin siemaista kalia.

Täältä sain hihamerkin ja tietysti jääkaappimagneetin. Edellisessä on vaakuna. Vaakunat ovat tietysti groteskeja, kuten Suomen vaakuna, missä leijona riehuu miekkojen kanssa kukkakedolla, mutta erityisen kolkko on Pohjois-Irlannin käsi. Sen kuuluu olla punainen, veren tahrima käsi. Se kuvaa hyvin maakunnan historiaa.

Sen sijaan moderni Belfast haluaa tuoda esille osuutta Titanicin katastrofiin, jostain kumman syystä. Titanic rakennettiin siellä, mutta minusta siitä ei kannata olla kovinkaan ylpeä. Pohjois-Irlanti on myös Game of Thrones-maakunta ja siellä on Giants Causway. No, Game of Thronesia en seuraa. Sen sijaan ihastuin nättiin maisemiin.

Menin toiselle kirkolle, jossa oli tällainen kirkkomikro geokätkö ja oli annettu ohjeeksi, että saattaa tarvita työkalua. Minulla on yleensä ollut mukana sveitsiläinen linkkari ja se meinasi unohtua tällä kertaa tavaroihini. Yhdistynyt Kuningaskunta ei suhtaudu ymmärtäväisesti teräaseisiin ja vaikea viedä linkkaria myöskään lentokoneeseen käsimatkatavaroissa tai muutenkaan. Etenkin ajattelin joutuvani Belfastissa tarkastettavaksi ja linkkuveitsi saattaisi tietää vaikeuksia ja vähintäänkin takavarikoitaisiin, mutta kuten sanottu, ei siellä ollut mitään kuumotusta missään.

Kätkö antautui kolostaan ilman apuvälineitä. Laki teräaseista koskee tietysti myös maan kansalaisia, joten ei kätköttäjä voi odottaa ihmisten kantavan sellaisia mukanaan.

Olin asemalla varhain, mutta lähistöllä oli kätkö, joten kävin sen hakemassa. Se olikin nerokas.

 

Joen nimi on Lagan. Olin nuorena ahkera Kate Bush -fani ja hänellä oli biisi ”My Lagan Love” ja minä ihmettelin, mikä on ”Lagan”. No, tuo on Lagan. Siitä on sitten debattia, onko kansanlaulun ”Lagan” juuri tuo joki vai eräs samanniminen Lagan muualla Pohjois-Irlannissa. ”My Lagan Love” tuo esille uuden käsitteen, leannán sídhe.  Ihminen rakastuu keijukaiseen, mutta koska tällainen epäsuhta rakkaus ei toimi, niin ihminen kuihtuu pois, huomaten, ettei rakkauden kohteesta jää mitään jäljelle. Toisaalta se on muusa, joka saa taiteilijan inspiroitumaan, mutta ajaa tämän tuhoonsa. Miten ne ovat voineet keksiä tuollaisia perkeleellisiä hahmoja? Ihan kuin minun elämästäni.

Paljon rehellisempiä uskon kohteita kuin jokin Marian haamu seisomassa kivellä tai uhrautuva Jeesus. Demonologia on tarkemmin mietitty kuin nämä pelastajat. Huomaan jo pelkästään Raamattua lukiessani ja meditoidessani, että lähden helposti tosi negatiivisiin keloihin.

Belfastinkin ympäristön vuoret kohoavat 360 metriin.

On aika palata Dubliniin. Dublinissa on asemalla heti kerjäläinen kuppinsa kanssa. Annan hänelle lantin. Belfastissa en nähnyt kerjäläisiä. Minä ajattelen, että jos antaa kerjäläiselle lantin, niin ei tule rullatuksi. Jos taas ostaa vastuullisesti paikallisilta, ei tule kerjäläisiä.  Vastoin kaikkea elämässäni kokemaa haluan uskoa, että hyvä johtaa hyvään, mutta huomaan muuttuvani kyyniseksi paskiaiseksi.