Minuun iski väsymys ja mietin, pitäisikö koko vappu skipata. Vappuna kuitenkin on hyvä mahdollisuus saada turpaan, Hangossa demareilta, kun vien haudalle lipun, mistä he eivät tykkää ja Helsingissä kytiltä. Kuitenkin tuli ilmoitus uudesta geokätköilymatkamuistosta, jonka sai 2.5. löytämällä kätkön tai osallistumalla geokätköilytapahtumaansekä tuli provosoiva juhlaraha, jonka takia oli ihan pakko osallistua vapun poliittisiin protesteihin pitkän kaavan mukaan.
Porvareita myötäilevät tahot ovat puhuneet paljon paskaa juhlarahasta. Tämän matkan suureksi teemaksi oli paljastaa paskapuhe.
Juhlarahan tehtävänä on juhlistaa. Juhlaraha juhlistaa teloituksia, siksi kuvassa katsomissuunta on teloittajan puolella teloitettaviin päin. Jos rahalla haluttaisiin osoittaa myötätuntoa, niin suunta olisi toisin päin. Neutraalia kuvasta tuskin voi saada, eiväthän teloituksetkaan ole neutraali millään tavalla. Erityisesti minua pänni saateteksti, jossa kuolleet punaiset ja punaisiksi leimatut nimitettiin haasteeksi, jonka Suomi on voittanut. Huono uutinen, vaikka Suomi tappoikin isosetäni Tammisaaressa, ette ole vieläkään voittaneet punaisten tuomaa ”haastetta”.
Toisaalla sitten penätään keskustelua vuoden 1918 sodasta, josta käytän nimitystä kansalaissota. Käydäänpä keskustelua. Ensinnäkin, minun suvussani aiheesta ei puhuttu mitään ja elin siinä uskossa, ettei suvullani ollut osuutta tapahtumiin, vaikka asuivatkin Tampereella. Asioiden oikea laita, tai pikemmin vasen laita tuli ilmi sukututkimuksen myötä. Joissain muissa suvuissa käytiin keskustelua ja joissain suvuissa oli aktiiveja vasemmistolaisissa puolueissa, minun suvussani ei. Myöhemmin muutama sukulaiseni lähti Neuvostoliittoon. Minulla asuu yhä sukulaisia Venäjällä.
Fakta on myös, etteivät vuonna 1918 eläneet pystyneet ennustamaan tulevaisuutta yhtään meitä paremmin, ehkä vielä huonommin. Tämä pomppaa aina esille, kun kansalaissodasta puhutaan. Mietin, miten minun itseni olisi käynyt ja todennäköisesti olisin tullut teloitetuksi ja mikä vielä pahinta, ”omien” teloittamaksi. Mutta vuonna 1918 olisin ollut autuaan tietämätön, että marssin kohti omaa kuolemaani. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, se on syytä muistaa, ja ihmiset pääsevät pyöveliä karkuun tai sitten toisaalta, syyttömiä tapetaan. Fakta on, että Suomi menetti 1918 ja pian sen jälkeen suuren osan väestöstään pakolaisina.
Tuttavani Krisse kutsui minut omaan tilaisuuteensa Tampereelle, mutta sanoin, ettei ole yösijaa. Hän sanoi, ettei ole mikään ongelma, nuku Tampereen yliopistolla. Kyselin vielä monta kertaa, saako niin tehdä ja hän sanoi, että joo, kyllä hänkin on nukkunut. Tampereelle siis matka.
Kokemäki on kunta, jossa en ole kätköillyt ennen ja se oli vähän samassa suunnassa, joten lähdin ensin sinne. Tapasin vielä Kampin bussiterminaalissa Amnestyn Tarun, jonka kanssa sitten vaihdoin muutaman sanan ennen matkaa Kokemäelle. Matka sujui nopeasti paikkaan, mitä kutsutaan Peipohjaksi. Kävelyä kätkölle oli jotain puolen kilometriä. Vaikka logeista saattoi lukea, että kätkön löytäminen ei ole sujunut ongelmitta, paikallistin kätkön nopeasti ja loggasin sen pois, niinpä Kokemäki kätkökunnaksi. Kun kerran olin asemalla, rupesin miettimään, milloin tänne oikein tulee juna ja juna tulikin melkein saman tien. En ollut varmasti suunnitellut ehtiväni tähän junaan.
Minun faktoihin perustumaton mielipiteeni on, että Kokemäen nimi tulee joko kokoista tai koettelemisesta, ehkä jopa koettelemuksista. Harjavalta taas tarkoittaa mäen harjalla olevaa linnaa. Yhdessä nämä, edelleen faktoihin perustumatta, muodostivat tulpan liikenteelle Kokemäenjokea ylös tai alas. Kulkijoiden aikeet selvitettiin ennen kuin heitä päästettiin menemään. Kokemäellä onkin pitkä historia ja se oli koko Satakunnan keskuspaikka keskiajalla, mitä on aika vaikea uskoa. Siellä oli myös linna, joka on nyttemmin tuhoutunut. Kokemäki antoi jotenkin ränsistyneen vaikutelman. Junan ikkunasta näkyi myös Kokemäenjoki, joka näytti tosi upealta. Kokemäeltä on lähtöisin Toivo Horelli, joka muistetaan siitä, että hän luovutti juutalaispakolaiset Saksaan tapettaviksi. Myös E.N. Setälä on Kokemäeltä ja hän oli eduskunnassa kansalaissodan alkaessa. Eduskunta hyväksyi suojeluskunnat maan viralliseksi armeijaksi noin vuorokautta ennen kansalaissodan syttymistä. Se oli oljenkorsi, joka katkaisi kamelin selän. Sitä aiemmin oli ollut suojeluskuntien kahakoita Viipurissa. Suojeluskunnat ja valtio siis aloittivat kansalaissodan punaisia vastaan, ei päinvastoin. Mikään sodan osapuoli ei kuitenkaan tehnyt mitään estääkseen sodan syttymistä. Oma mielipiteeni on, että kun Suomi oli ulkoistanut sosiaaliturvansa muille maille, joihin Hangosta oli lähtenyt jatkuvana virtana maastamuuttajia ennen maailmansotaa ja tämä reitti oli ollut tukossa jo kolme sodan vuotta, oli Suomen pakko katsoa omaa köyhälistöä silmästä silmään. Edelleenkään, vuoden 1918 ihmiset eivät aavistaneet, että rauha solmittaisiin jo kesällä seuraavana vuonna ja että 1920 tulisi Tarton rauha.
2017 kuitenkin Kokemäki oli autio ja tuulinen ja sen asema oli suljettu ja yksityistetty.
Kokemäen asema
Tampereella osallistuin Krissen juhliin. Krisse harrastaa voimailulajeja ja Tampereella oli kisattu. Tampere oli myös täynnä Tappara-faneja. Muistan, kun olin lapsi, niin mummo antoi minulle lahjaksi Tapparan pipon. Minulla ei ollut aavistustakaan, että se symboli tarkoitti Tapparaa, mutta kyllä Kuopiossa opin sen nopeasti.
Krisse poseeraa
Illan mittaan rupesi tuiskuttamaan lunta. Yllättävästi oli ilotulitus. Ilotulitus oli Veikkauksen järjestämä sen kunniaksi, että porukka oli voittanut sikana rahaa lotossa. Porvari tulee onnelliseksi siitä, että muilla on paljon rahaa. Jonkin verran ilotulituksen katselijoita tuli myös rakennukseen. Nukahdin sohvalle. Yöllä heräsin siihen, että siellä kulki vartija. Vartija sanoi: ”täällä onkin kaikki kunnossa, moro!”
Lunta tuiskutti yhä aamulla ja olin iloinen, etten ollut ottanut kevyimpiä kenkiäni (=vähiten hankaavat), mutta takkina oli pelkkä Särmän merinohuppari. Hupparit ovat sateessa onnettomia, mutta merinovilla säilyttää kohtalaisesti lämpöä.
Mennessäni junalla Keuruulle tajusin, että ”aktiivista peliaikaa” jäisi siellä vain vartti. On ihan hyvin mahdollista, ettei vartissa löydy yhtään kätköä. Siksi jäin pois Haapamäellä, joka on Keuruuta yhtä kaikki. Kerran olin Keuruulla kesäleirillä ja olin juonut teetä ja oli pakko piipiä ja rakko meinasi räjähtää eikä bussissa ollut vessaa. Kaiken lisäksi bussi kierteli kaiken maailman pikkukylät. Jouduin sitten lopulta lähtemään ihan satunnaisella pysäkillä pois, muuten olisi rakko haljennut. Onneksi se sattui olemaan lähellä oikeaa pysäkkiä. Se oli aikana ennen GPS:ää. Se pysäkki oli Haapamäen kirkolla.
Nyt Haapamäki oli kuin valtava VR:n museo ja siellä oli paljon höyryvetureita ja vanhoja junavaunuja. Kukapa ei tykkäisi vanhoista junista, sellaisen pitää olla vielä kyynistyneempi kuin minä.
Tällaisen hirviön olen nähnyt Rajakontua esittävässä valokuvassa. Suunnilleen ainoa traktori tuolloin Stalinin Neuvostoliitossa ja tuotiin ajelemaan pitkin poikin rajaan rajoittuvaa peltoa, niin että suomalaiset saattoivat toiselta puolen tiirata kateellisina.
Haapamäen geokätkö löytyi suhteellisen nopeasti ja niinpä Keuruu uudeksi geokunnaksi kartalleni.
Lunta tuli epämiellyttävän paljon ja asema oli kiinni, niin kuin asemat tuppaavat olemaan. Läheisellä sillalla oli joukko ihmisiä ja heti ajattelin, että ne etsivät kätköä sieltä. Lähdinkin sinne ajoittaen tuloni sopivasti niin, että niillä oli purkki kädessä enkä joutunut sitä etsimään itse. Jos on liian ripeä, niin ne eivät ole löytäneet sitä vielä ja joutuu etsiskelemään.
Aika tuntui pitkältä lumimyrskyssä odotellessa junaa Keuruulta. Vappuaaton lumimyrsky oli saanut linnut ihan järjiltään ja kuulin ja näin ainakin niittykirvisen, sinisuohaukan, liron ja valkoviklon uusiksi lajeiksi vuodelle.
Keuruu on tunnettu lähinnä juuri rautateiden risteysasemana ja veturimuseostaan, jossa on ehkä joskus toimintaakin. Nyt niitä ainakin oli pitkin poikin ratapihaa. Kalevi Sorsa on ehkä kuuluisin keuruulainen.
Matka Vilppulaan oli lyhyt. Ensimmäinen kätkö löytyi niin nopeasti, että olisin melkein ehtinyt vielä samaan junaan takaisin, joten Mänttä-Vilppula uudeksi kunnaksi kätkökartalleni. Vaikka Mänttä on korvessa, Mäntässä on ollut vanhastaan suuri taidekokoelma, itse asiassa vuodesta 1933. Mäntässä toimi nimittäin Serlachiusten teollisuuspatruunoiden suku, joka keräsi taidetta. Tuohon aikaan patruunoilla oli tapa huolehtia kaupunkiensa hyvinvoinnista, kun taas nykyisin rikkaat tekevät kaikkensa vältelläkseen veroja. Siksipä nuo vanhan ajan kapitalistit herättävät kunnioitusta myös minussa.
Istuskelin kahvilassa, kun oli aikaa junan tuloon ja ulkona oli ikävä ilma. Tapasin pari kätköilijää, jotka olivat lähteneet Oulusta. Sanoivat, että luulivat, että Etelä-Suomeen mentäessä muuttuu keväisemmäksi, mutta että täällä on talvisempaa kuin Oulussa. He olivat matkalla Ruovedelle ja Tampereelle.
Jotenkin kuvittelin, että niillä oli koko sodan ajan kestoerektio päällä, mutta taiteilija oli eri mieltä.
Minä taas tutustuin multikätköön. Koska olen jalan liikkeellä, niin jätän multikätköt pois. Tämä kuitenkin vaikutti helpolta. Ensin koordinaatit ohjasivat lahtaripatsaalle. 1918 rintama jäi pitkäksi aikaa Vilppulan koskille ja syntyi ihan kunnon taistelu. Lopulta tietysti kuitenkin punaiset jäivät tappiolle ja alkoi perääntyminen kohti Tamperetta. Minä en kyllä pysty käsittämään, miten 1918 saatettiin hävitä taistelu, vaikka oli panssarijuna käytössä.
Panssarijuna 1918 Vilppulassa.
Multi meni niin, että piti kulkea patsaalta miehen katseen suuntaan rantaan, kunnes tulee laavu ja laavulta sata askelta alavirtaan on kätkö. Näin myös kuljin ja kätkö löytyi. Tällä koskella käytiin taistelut, punaiset eivät päässeet kosken yli.
Vilppulan koski
Poikkeuksellisesti kävin katsomassa myös kosken toisella puolella olevan punaisten muistomerkin. Se oli paljon vaatimattomampi. Se näitä punaisten muistomerkkejä vaivaa, että ne ovat perin vaatimattomia, vaikka syytä vaatimattomuuteen ei ole. Punaisten puolella, joen etelärannalla, oli paljon sammaloituneita kivijalkoja. Saattoi olla vuoden 1918 tuloksena.
Koskilta menin Vilppulan keskustaan, missä oli kauppa auki, joten saatoin olla lämpimässä. Siellä oli lähellä myös kätkö, jonka loggasin. Mänttä-Vilppula ja Keuruu ovat aika taajaan kätkötettyjä kaupunkeja. Ehdin myös odottamaan junaa melko pitkään asemalla. Asema oli kiinni, eikä ollut mahdollisuutta lämmitellä, hypotermia uhkasi ja lunta tuiskusi.
Juna tuli vihdoin. Vilppulasta etelään juna säikytti eläimen, josta ensin katsoin, että miksi valkoinen hevonen on irrallaan radan varressa ja sitten tajusin, että se olikin hirvi. Minä kuvittelin, että valkoinen hirvi on vain ”Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin” -sarjassa, mutta se on tunnettu Vilppulassa.
Tampereella kävelin sitten rataa pitkin kaverille Armonkallioon. VR:n mies huusi minun suksimaan vittuun radalta ja nopeasti.
