Suomen suurin matkablogiyhteisö

Jähtiristeily Perämerellä

Torniossa piti olla geokätköilyn megatapahtuma ”Luonnostaan Villi”, mutta sepä pomppasi vuodella eteenpäin. Sen sijaan sen sivuilla mainittiin mahdollisuus risteilyihin Kemistä. Aivan kuin Ärjänsaaren kanssa, tartuin risteilymahdollisuuteen jo tänä vuonna, mitäpä jos ensi vuonna ei kerkiäkään. Perämeri olisi minulle uusi, vaikeasti tavoitettavissa oleva kansallispuisto ja siellä oli mahdollisuus kahteen saarikätköön. Saarikätköjä kerätään erilaisia haasteita varten ja ovathan ne erikoisia tavoittamattomuutensa takia.

Varasinpa siksi Jähtiristeilyn jo kauan sitten keväällä, kun Megan siirtyminen ei ollut varma ja sitten majoituksen Kemin keskustasta motellissa.

Härmän asemalla oli onnettomuus, jossa vanhus oli kuollut jäätyään tavarajunan alle. Exäni kutsui onnettomuuksia ”onnellisuuksiksi”, koska kipupotilaalle voi olla onni päästä pois. Junaliikenne oli poikki ja Oulusta eteenpäin oli vaihto bussiin. Olin Kemissä noin puolitoista tuntia myöhässä, mutta koska motellin tunnukset aktivoituisivat vasta kello 16, saatoin käydä kätköllä. Tutustuinkin Kemin kirkkoon, mikä oli poikkeuksellisen hieno.

Pääsin vielä lyhyeksi aikaa sisälle, kun se oli tiekirkko, joka oli auki päivällä.

Kätkö löytyi nopeasti, minkä jälkeen menin motelliin valmistautumaan seuraavaan päivään.

Seuraavana päivänä olinkin varhain hereillä ja satamassa etsimässä multikätkön loppupistettä. Se vaati hieman nousemista. Ilma oli vilpoinen ja tuulinen. Niin varhain kaikki oli vielä satamassa kiinni.

Löysin oikean aluksen satamasta ja astuin laivaan. Laivasta tiedän tämän: ”Perämeren Jähti on rakennettu v.2005-2007 Kemissä, vanhan 1800-luvun laivanrakennusperinteen mukaisesti, noudattaen mahdollisimman pitkälle aikakaudelta säilynyttä tietoa rannikkolaivoista ja niiden rakenteista, mutta nykyajan tekniikalla ja turvallisuusmääräykset tarkasti huomioon ottaen.” Näillä tuulilla tulimme liikkumaan suurimman osan päivästä ekosti tuulivoimalla. Koko reissu vei 9½ tuntia, siinä sai tuulla melko navakasti välillä. Onneksi Jähdissä oli fleecejä tarjolla.

Heti satamassa pääsin tarkkailemaan lapintiiroja, millä oli jälkikasvua aallonmurtajalla ja kun pääsimme liikenteeseen, sain merilokista vuodenpinnan itselleni. Jähti liikkui rannikkoreittiä Tornioon päin kansallispuistorajan pohjoispuolella. Ihmeteltävän paljon rannikolla oli teollisuutta. Erityisen suuri oli Outokummun terästehdas Tornion puolella. Perämerellä maa kohoaa voimakkaasti, eikä syviä väyliä ole tarjolla paljon, joten se rajoitti jo pelkästään Jähdin liikkumista. Linnuillehan se on hyvä asia, sukeltajasorsat pystyvät nauttimaan pohjan antimista.

Selkä-Sarvessa oli rajavartioston torni. Schengenin myötä se oli jäänyt käyttämättömäksi. Ehkä sitä taas ruvetaan käyttämään, kun rautaesirippu on laskeutunut Suomen ja Svea-mamman välille. Vai pitäisikö puhua pumpuliesiripusta, kun nenää pahoinpidellään pumpulipuikolla.

Olin tietysti malttamaton Selkä-Sarven suhteen. Mikään ei takaa, että kätköt löytyisivät tai kuinka paljon niiden kanssa suttaantuisi aikaa. Saari ei ollut suuri ja luontopolku yhdisti kätköt. Poikkeuksellista kansallispuistoksi oli se, että Selkä-Sarvessa oli pikkuinen kylä, useita rakennuksia. Sinne aikoinaan nousi kalastajien yhdyskunta ja se oli suurimmillaan 1800-luvulla. Kansallispuistossa ylläpidetään myös kulttuuriperintöä. Sitä tekemässä oli myös lampaita paimenineen. Lampaat olivat sillä hetkellä naapurisaaressa.

Ensimmäinen kätkö löytyi kuta kuinkin välittömästi.

Saaressa oli miellyttävä pururata, tai ainakin siihen asti, kunnes hukkasin sen aurinkokellon kohdalla. Vähän haaskautui aikaa kivien ja katajien joukossa, ennen kuin löysin polun uudelleen. Ei saaressa pääse eksymään, kun se on niin kapea.

Pian saavutin eteläkärjen, missä oli isot niityt ja avarat maisemat. Toisen kätkön etsiminen vei enemmän aikaa. Lopulta tajusin, että vaatii hieman kiipeämistä. Sen jälkeen ei enää ollutkaan kiirettä, vaan saatoin tutustua eteläkärjen rakennuksiin ja niittyihin.

Varsin miellyttävä autiotupa. Joka tuvassa ei ole pehmeää patjaa tarjolla, tyynystä nyt puhumattakaan. Helposti menisi täällä vaikka viikko.

Punajalkaviklo

Merikihu ilmaantui myös paikalle. Tykkään niin kovin kihuista. Amerikaksi se on parasitic jaeger ja brittienglanniksi parasitic skua. Loisiminen viittaa kihujen tapaan ahdistella lokeilta näiden saalis. Kihut ovatkin erinomaisia lentäjiä ja pidentyneine pyrstösulkineen myös näyttäviä. Pohjois-Lapissa asustava tunturikihu ei myöskään arastele ihmistä. Ne ovat myös aina sen verran harvinaisia, ettei niihin koskaan totu kunnolla.

Täällä oli ihan lintuasemafiilis, ihan kuin olisin ollut jossain Jurmossa. Maisematkin olivat kovin samanlaisia.

Selkä-Sarven eteläkärjen jälkeen käykin maa harvinaiseksi.

Palasin kylälle ja laivan väki oli lämmittänyt saunan. Ei ollut saunavarusteita mukana ja saunassa oli melkoisesti savua, niin eipä tehnyt mieli saunoa muutenkaan. Harvinaista minulta kieltäytyä saunasta. Risteilyyn kuului myös lohikeitto, jota otin pienen annoksen, koska dieetti.

Vajaa maili tuohon suuntaan, niin tulee Svea-mamman raja vastaan. Siellä on myös heikäläisten kansallispuisto, mutta siinä välissä on saaristoa, joka ei ole kansallispuistoa. Osa siitä on linnustonsuojelualuetta. Tässä on esitelty aluetta. Linnuthan eivät rajoista välitä, vaan liikkuvat kummallakin alueella.

Lähdimme kolmen aikaan iltapäivällä ja hetikohta lähdön jälkeen näkyi laivasta pikkulokkeja. Olin ajatellut pikkulokkia kaakkoisena lajina, enkä ollut varautunut sen näkemiseen täällä.

European Breeding Bird Atlas 2 kertoo sen pesivän lähinnä Venäjällä, Valko-Venäjällä, Baltiassa ja Suomessa, mutta myös Ruotsissa. Se on helppo erottaa naurulokista sillä, että siiven aluset ovat mustat ja siiven kärjet ovat valkoiset ja pyöreät.

Koska liikuimme ekona tyyliin Merilinja, niin ajauduimme kohden Ajosta. Samalla kuljimme tämän mereisen kansallispuiston alueen poikki. Valtaosa kansallispuistosta onkin rannatonta ulappaa. Pikkulokit osoittivat, että sielläkin saattaa törmätä yllätykseen.

Keminkraaseli, joka on ohjannut laivoja Ajokseen vuodesta 1937. Merisääasema sijaitsee Ajoksessa.

Me siirryimme Ajoksessa rannikkoreitille, joka johti Kemin kaupunkiin pitkulaisen Selkäsaaren taitse.

Kaikki kaupungit ovat nättejä mereltä katsottuna, niin myös Kemi.

Olinpa tosi tyytyväinen reissun jälkeen, yleensähän minua vaivaa tosi huono onni lintujen suhteen, mutta vähemmän huono geokätköjen suhteen. Sääkin olisi voinut olla paljon huonompi. Vähän kerkisi ropsauttaa, mutta ei merkittävästi.

Siirryin motellille väsyneenä. Heräsin kolmen jälkeen siihen, että ulkona metelöitiin. Keskellä yötä ihan täysi meno päällä. Minäkin lähdin varhain liikkeelle ja loggasin pari geokätköä keskustasta ennen kuin tulin asemalle. Keskusta on sikäli kiva, että siellä kulkee puistokatuja ristiin rastiin. Sen sijaan pyöräilyn tarpeista ei olla huolehdittu laisinkaan.

Minustahan arveltiin, kun olin Utsjoella, että minä olen jostain Kemin-Tornion alueelta, kun minua näkee paljon Lapissa, mutta kukaan ei tiedä, missä minä asun. Selkeästi tykästyin tähän alueeseen, mutta talvi täällä on kokonaan toinen asia. Sitä paitsi, Kemissä on synkkä puoli, Soldiers of Odin on perustettu täällä ja Kemin veritorstaina kaksi työläistä sai surmansa. Kuulemma kemiläiset sanovat mielipiteensä suoraan, joten sikälikin sopisin tänne. Hetken aikaa jopa harkitsin. Sitä ei tapahdu kaikkialla. Jos tulee ensi vuonna megatapahtuma, olen uudestaan täällä ja jos ei, niin voinhan tulla risteilylle.

Siirryin sitten mustanaamioiden seuraan junaan. Kaksi kertaa konduktööri maskittomuudesta valittikin, mutta sanoin, että minulla on lääketieteellinen syy, niin se siitä. Oikeasti kaikilla on se lääketieteellinen syy, että on terve ja mikäli ei ole terve, niin silloin ei pitäisi matkustaa myöskään.

Varhainen herääminen laiskotti niin paljon, että harkitsin ratikalla menemistä Tampereella, mutta eipä se tiemmä viikonloppuna edes kulje, joten kävelin kotiin. Ei pidä antaa laiskuudelle pikkusormea. Ihmisistä on tullut sellaisia kiukkuisia sylikoiria, kun ovat hemmotelleet itseään. Mistään ei saisi olla vaivaa. Jos laihdutetaan, ei saa olla nälkä, eikä liikkuakaan pidä tarvita. Ei sitten ihme, että laotaan tavallisten elämään kuuluvien asioiden edessä.

 

Pitkä matka suatille Suhmuraan, onneksi on esikka!

Jo Rääkkylässä kätköillessäni oli harmittanut, etten poiminut mukaan tupla-attribuuttihaastetta tien varrelta. Silloinhan menin Rääkkylään kerran päivässä kulkevalla bussilla ja takaisin tulin liftaamalla verkostomarkkinoijan kyydissä, niin ei ollut mahdollisuuksia pysähtyä siinä. Paikka on epämiellyttävän kaukana kaikkialta: 8,3 kilometriä sivu Hammaslahdesta ja kuutostieltä vielä enemmän. Hammaslahteen kulkee Joensuun kaupunkiliikenteen busseja eli esikka. Sen sivuilta sain tietää, että se ottaa kyytiin polkupyörän, mikäli mahtuu. Jos ei mahdu, niin fillarointia tulee 62 kilometriä, mikä on lastatulla pyörällä minulle paljon. Oli se muutenkin ollut.

Savonlinja, joka pysähtyi kuutostiellä kerkisi jo ilmoittamaan, ettei pyörät mahdu sen busseihin, joten jouduin koettamaan onneani esikan kanssa. Junaankaan ei pyörä mahdu tuosta vain, etenkään kesäisin, niin jouduin varaamaan junamatkat etukäteen.

Tampereelta Joensuuhun pääsee junalla näppärästi. Ainoa on vaihto Pieksämäellä. Juna oli törkeästi myöhässä Pieksämäellä ja tein nopean vaihdon ja pistin pyörän kiskobussiin. Joensuussa sitten en ollutkaan enää myöhässä.

Joensuun asemalta sitten nopeasti pysäkille Itärantaan. Heti ensimmäinen Hammaslahden bussi otti pyörän kyytiin. Hintal oli minulta viisi euroa ja pyörältä puolet siitä. Huomattavan huokeaa, esimerkiksi Tampereella pyörästä on tuplamaksu.

Bussi ajeli sitten Suhmuran toiselle puolelle.

Suhmuraan on sellaiset 20 km Joensuusta, joten on siinä pitkä matka polkea suatille. Asuessani opiskelijana Joensuussa poljin Suhmuraan ja Hammaslahteenkin monet kerrat. Silloin se oli osa lakkautettua Pyhäselän kuntaa, minkä keskustaajama oli Hammaslahti. Paitsi Suhmuran Santrasta Pyhäselkä tunnettiin Niittylahden opistosta, vankilasta ja omasta uskonlahkostaan, Herran kansasta. Pyhäselässä pysähtyi junakin jossain vaiheessa, vaan ei pysähdy enää.

Matka lyheni olennaisesti sillä, että pääsin Hammaslahteen. Siellä mittari näytti 33°C. Pyhäselästä lähdin polkemaan helteessä kätkölle, joka oli lähellä Rääkkylän kuntarajaa. Geokätköihin voi liittyä erilaisia attribuutteja, jotka antavat vinkkiä hakemisen varalle. Sellaisia ovat esimerkiksi saavutettavuus polkupyörällä ja talvilöydettävyys. Haasteessa vaadittuja attribuutteja on 104 erilaista. Vaikeuksia minulle tuottaa laitekiipeily ja laitesukellus. Ärjänsaaressa sain yllättävästi toisen laitekiipeilyattribuutin ja sitten lähdin Porvooseen nopealle reissulle suorittamaan laitesukelluksen, kuivalla maalla tiheässä kuusikossa. Ehkä nykyään kätkötarkastaja vaatisi ottamaan sukellusattribuutin pois kuivan maan kätköstä, mutta silloin, kun Porvoon kätkö julkaistiin, se oli mahdollista. No, kun haasteeseen vaaditut attribuutit oli suoritettu, kätköllä käyminen rupesi polttamaan entistä enemmän.

Matka kätkölle oli seututie 484:n laitaa ja autot ajoivat hihaa viistäen ohi, niin kuin aina.

Nyt onkin helppo hymyillä, kun tupla-attribuuttihaaste on logattu. Geokätkö on tuossa takana seinässä.

Siellä oli kuitenkin bussipysäkkejä ja olisi ehkä ollut mahdollista päästä perille yhtenä päivänä, mutta olisi joutunut joko leiriytymään siellä tai kävelemään Hammaslahteen mainitut 8 kilometriä.

Koska Rääkkylän raja oli lähellä, kävin vielä kätköllä Rääkkylässä. Rääkkylä kuuluu niihin paikkakuntiin, jossa oli kätköpurkki jokaisella sinne johtavalla tiellä. Täällähän suurin nähtävyys on Vuoniemi, mistä tarkkaillaan lintujen muuttoa, mutta nyt ei ollut mikään muuttoaika, eikä siis ollut järkeä käydä Vuoniemellä. Sitä paitsi vedet rupesivat olemaan vähissä. Kätköpurkin luona paarmat hyökkäsivät laumana kimppuun. Toinen kerta jo, kun joudun Rääkkylässä verenhimoisten hyönteisten hyökkäyksen kohteeksi.

Sitten takaisin. Takaisintulomatkalla oli Elovaaran luontokohde laavuineen ja päätin pistäytyä siellä.

Elovaarassa oli laavu, jossa saattoi ihan yöpyäkin. Joskus ”laavu” tarkoittaa pelkkää keittokatosta, missä ei mahdu nukkumaan. Nyt tietenkään ei hyttysaikana voinut yöpyä ja oli vielä metsäpalovaroitus, niin ei voinut edes laittaa tulta. Laavulla ei siis voinut muuta kuin istua ja ihmetellä.

Elovaarasta takaisin Hammaslahteen ja siellä olikin bussi. Kysyin jälleen mahdollisuutta päästä kyytiin ja se onnistui. Niinpä pääsin Joensuuhun Urheilupuistoon. Tämä temppu vähensi fillaroitavaa matkaa 46 kilometriä. Käytännössä olisin pistänyt teltan pystyyn Elovaarassa ja ihmetellyt, mistä saan vettä. Vesiongelmaan kyllä olisi tullut ratkaisu, sillä sitä tuli taivaan täydeltä seuraavana yönä, aivan erityisesti Hammaslahdessa, ja ukkosta kanssa. Muistuttaa siitä, että kesällä Suomessa sää voi olla ihan mitä tahansa, lumipyryn ja helteen väliltä.

Sen sijaan varasin telttapaikan Linnunlahden leirintäalueelta, mikä maksoi 12 euroa ja pistin teltan pystyyn. Nyt, kun olin säästänyt 46 kilometriä matkaa, saatoinkin pyöräillä Joensuun kaupunkialueella. Olin asunut Joensuussa opiskelijana lama-aikana 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa ja tein katastrofaalisia ratkaisuja elämäni kannalta. Koska Suomessa oli lama ja etenkin Joensuussa, kukaan ei ottanut koppia opiskelijasta, jolla meni opinnot ja elämä penkin alle, etenkin kun meitä oli paljon. On helppo tietysti olla jälkiviisas. Joka tapauksessa, minulta rupesi muisti pätkimään, eikä se johtunut opiskelijabileistä, vaan stressistä ja ehkäpä köyhästä ruokavaliosta. Hurahdin Jehovan todistajaksi ja naimisiinkin vielä. Silloin elettiin maailmanlopun tunnelmissa ja Joensuussa oli tunnettu ”skiniongelma”, eli rasistiset boneheadit. Jos jotain hyvää, niin minä kansainvälistyin kansallismielisen käpertymisen sijasta. Minä osallistuin Koli-liikkeeseen ja Kulttuuribunkkeriin. No, naimisissa ja Jehovan todistaja en ollut paljoa viittä vuotta pitempää, mutta opiskelijaksi en enää palannut, mikä harmitti minua.

Asuin täällä ennen. Betonibrutalismi ja roskalava ovat kuin slaavimeemeistä. Ei ihme, että slaavilaisuus rupesi kiinnostamaan. Minulle se on sellaista itseironista naureskelua omalle köyhyydelleen. Boris antaa Suomelle montaa muuta maata korkeammat slaavipisteet, mutta vahvaa moitetta saa alkoholijuomien hintapolitiikka.

Joensuu oli silloin hyvä pyöräilykaupunki, mutta nyt se on vielä parempi, ainakin näin kesäisin. Ehkä jopa Suomen paras. Rantakylässä loggasin parit geokätköt. Palasin muistelemasta takaisin Linnunlahdelle.

Nukuin yön miten kuten. Aamulla kuitenkin luvattiin kovaakin sadetta, joten äkkiä teltta pakettiin. Kaksi asiaa, mitä inhoan telttailussa on teltan pystytys ja purku sateella. Periaatteessa telttaa ei saisi pistää pakettiin märkänä, eli pitäisi löytää tilaisuus kuivattaa se jossain välissä.
Entisessä Tena Polariksessa oli sellainen juttu, että ulkoteltan sai pystyttää ennen sisätelttaa, joten sai itselleen sadesuojan ennen kuin otti sisäteltan käsittelyyn. Toisaalta sitten tuossa teltassa saa melkein koko sivun rullattua auki tuuletusta varten. Tuuletin niin paljon, että rupesi tulemaan välillä jo kylmä. Tuuletuksesta tuleva kuiva kylmä on paljon parempi kuin että jos laiminlyö tuuletuksen ja teltta kerää sisälleen kosteutta ja joutuu kokemaan märän kylmyyden.

Aamulla oli myös sauna, mutta respasta ei vuokrattu pyyhkeitä. Menin kuitenkin saunaan ja kuivasin itseni käsipyyhkeellä. Ilma oli ruvennut poutaantumaan ja palloilin keskustan alueella. Ostin sultsinan torilta. Kalakukkoakin olisi myyty, mutta epäilin, ettei se säily tuoreena kuljetuksesta. Sultsinat ovat äitini isän puolen suvun kulttuuria, pakko tutustua siihen. Joskus voisi tehdä niitä itse oikein perinteisellä reseptillä. Ei kuitenkaan pidä ylireagoida suvun kulttuuriin. Mummon isoisä tykkäsi polttaa viinaa ja toikkaroida kännipäissä Sulkavuorella, mutta ei minun tarvitse, vaikka se suvun historiaan kuuluukin. On moderni, elävä karjalainen perinne ja sitten on se, mikä lukkiutuu siihen menneeseen.

Kävin usealla geokätköllä ja ylitin sillan käyden Wärtsilän Teknillisellä Oppilaitoksella. Suoritin siellä aikoinaan kurssin Ecodesign, jossa kovasti suositeltiin muovia, koska sillä on pitkä elinkaari. Nykyään ei ehkä suositeltaisi muovia, juuri siksi, että sitä ei saa enää pois luonnosta.

Joensuuhun ja etenkin Joensuun ympäristöön jäi kyllä kätköjä hakematta, paljonkin. Sen lisäksi käymättä jäi esimerkiksi Höytiäisen lintuasema. Taaskaan, keskikesä ei ole otollista aikaa lintuasemakäynnille. 1990-luvulla ei ollut geokätköilyä. Silloin kävin kiintorasteilla.

Joensuu on kiva kaupunki kesällä. Talvella se ei ole kovin kiva. Skiniongelmasta on jo aikaa, mutta pikkulinnut lauloivat minulle joitain vuosia sitten, että suvaitsemisen kanssa kaupungissa on yhä ongelmia. Kuitenkin Wärtsilän Teknillisessä Oppilaitoksessa oli ”Syrjinnästä vapaa vyöhyke” -merkit.  Joensuu kehittyy parempaan voimakkaasti, mutta yhden ihmisen kannalta kuitenkin hitaasti.

 

Omad-nomadi Oulujärvellä

Geokätköilyn megatapahtuma Vuokatissa, Siniset ajatukset, pomppasi vuodella eteenpäin pelkopandemian vuoksi. Sen oheistapahtumiin kuului risteily Ärjän saarelle Oulujärvellä. Kouta-laivan kapteeni sitten viisaasti kyseli, olisiko porukka halukas lähtemään geokätköristeilylle tänä vuonna vaiko vasta ensi vuonna. Tälle vuodelle tuli laivan täydeltä lähtijöitä ja ensi vuodellekin on jo kymmenen varausta, sanoisin, että se täyttyy myös.

No, minä otin halvemman pyörän mukaan, koska se joutuisi olemaan koko päivän satamassa ja oletan, ettei Insera Canyon kiinnosta varkaita. Muistaakseni huutokaupassa sellaisen hinta on kaksi kymppiä. Junalla Ouluun, missä tiukka kahdeksan minuutin vaihto junaan Kajaaniin. Oulussa laiturit 2 ja 3 ovat yhdessä, mutta piti mennä alas rappuset ja sitten fillaroida mäki ylös ykkösraiteelle. Juna oli ajoissa, niin ettei sen kanssa ollut ongelmaa. Sitä paitsi, fillarilla sen vaihdon kulkee nopeammin kuin ne, jotka joutuvat rinkka selässä sen kulkemaan. Oulu-Paltamo väli oli minulle uutukainen rataosuus. Vaalassa rata vilautti näkymän Oulujärvelle, samoin Paltamossa. Oulujärvi on Suomen suurista järvistä minulle tuntemattomin. Minusta se on tunnelmaltaan lähimpänä Laatokkaa isojen selkiensä ansiosta.

Sananen omadista, ennen kuin unohdan. Se on one meal a day, ääriversio pätkäpaastosta. Minulla oli kolme purkkia maapähkinävoita, 1481 kCal kukin. Söin purkillisen aamulla, eikä sen enempää sitten koko päivänä, niin ei tarvitse sutata ruoan kanssa. Ei niin kannata aina tehdä, koska suositellaan vähintään yhtä lämmintä ateriaa päivittäin, mutta retkellä se on kätevää. Kun moni syö hyvinkin paljon 2500-3500 kCal liikunnallisena päivänä, niin minulla on sellainen Gulag-ruokavalio, niukasti kaloreita ja paljon liikuntaa pohjoisessa luonnossa. GCN ei suosittele.

Kajaaniin tultuani päätin käydä yhdellä kätköllä, jonka nimi oli Kirkkoslaavi, mutta se olikin siirretty muualle. Jouduin ratkomaan sen uudestaan. Sitä ei tapahdu kovin usein. Sitä lukuunottamatta menin suoraan yöpaikalleni Kauppakatu Apartmentsiin. Se oli kalustettu asunto. Toimiva minulla, kunhan sain siirrettyä vähän itselleni tilaa joogaa varten. Pelkopandemia luo stressin ja stressi lihottaa ja siksi pitää kaikin tavoin eliminoida stressiä. No, rauhallinen jooga on yksi keino huoltaa omat lihaksensa. Teen sen joka päivä. Kiva tarina olisi, jos sanoisin, että toin joogan matkamuistona Intian reissulta, mutta todellisuudessa en kiinnostunut siitä siellä, vaan kuntosalin oheismateriaalista. Toinen, mitä teen, on vähintään vartin kävely päivittäin, mieluiten luonnossa.

Kauppakatu Aparmentsissa oli hyvä sänky ja kylpyamme, mutta ei kylpyankkaa. Pitäisikö pakata ankka mukaan reissulle. Pieni pakkaushuomio: kun olen laihtunut, niin reppuun mahtuu enemmän vaatetta, kun ne vaatteet ovat pienempiä.

Seuraavana päivänä menin ajoissa laiturille. Laiturin lähellä oli geokätkö ja kävin sen loggaamassa. Kun väkeä rupesi tulemaan paikalle, kävi ilmi, että siellä oli arkistoitukin kätkö ja kävin loggaamassa myös sen. Yleensä arkistoiduissa purkki ja logivihko ovat kadonneet ja ne on arkistoitu siitä syystä.

Sitten Kouta-laivaan ja matkalle. S/S Kouta on Suomen pohjoisin sisävesihöyrylaiva ja satavuotias. Laivasta näkyi kalasääksi, mitä en sitten Pohtiolammella nähnyt. Niin se on, että kun lintua varta vasten lähtee bongaamaan, sitä ei näe, mutta sitten spontaanisti kun retkeilee, niin näkee. Kajaaninjoen rantamilla näkyi paikka, missä oli asunut Eino Leino ja missä Elias Lönnrot kasasi vanhimman version Kalevalasta. Minullahan sukujuuret Karjalassa ulottuu kauas historian hämärään ja silloin runojen laulaminen oli ihan tavanomainen kansalaistaito, ehkä jopa vielä runotyhjiöksi todetulla alueella, missä minun sukuni asusti. Eino Leino taas seikkailee Olof Enckellin kirjassa ”Rajan Vartio” itäisessä Ilomantsissa. Hieman höperöä oli Suomen eliitin hurahtaminen karelianismiin aikoinaan ja karelianismi etääntyi todellisesta karjalaisuudesta, vähän niin kuin Lapissa kaikki turistien Lapin kasteet ovat etääntyneet saamelaisten todellisesta arjesta ja perinteestä. En tiedä, kumpi elää vahvempana, karelianistinen versio Karjalasta vaiko todellinen, eletty Karjala. Ainakin ennen nettiaikaa joillekin Karjalan matka tiesi realiteettien potkua huopikkalla perauksille.


Ärjänsaarella on vilkas historia ja ihminen on muokannut saarta huomattavasti. Siksi on yllättävää, että sinne on päässyt kasvamaan ihan oikeaa metsääkin. Kun sitä taas lähdettiin hakkaamaan, siitä syntyi kohu ja saari suojeltiin. Siellä on ollut aikojen saatossa rosvoja, pontikan keittäjiä ja Kajaani-yhtiön lomalaisia. Jopa saamelaisten on sanottu jättäneensä sinne jonkin ”porokirkon”. Miten lienee, muinaisten saamelaisten läsnäoloon törmää lähes kaikkialla Suomessa ja Karjalassa.

Ärjän saarella oli jotain 27 geokätköä, jotka joitain poikkeuksia lukuunottamatta muodostavat selkeän, vähän vajaa 9 kilometriä pitkän lenkin saaren ympäri. Kuulin laivassa, että edellisillä oli mennyt kolme tuntia kolme varttia sen kiertämiseen. En tiedä, olivatko ne jättäneet ne reitiltä poikkeavat kätköt pois vai ei. Meillä oli neljä tuntia aikaa, joten kiirettä sai pitää. Käytännössä minulta meni kolme tuntia kierrokseen ja minua auttoi se, että yhtä purkeista huollettiin ja että monella purkilla oli kätköilijöitä logivihko kädessä. Yhdessä paikassa kaksin naisin nostettiin kolmas nainen puuhun laittamaan kätkö paikalleen. Saarikätköt ovat erityisesti keräiltyjä siksi, että niitä voidaan käyttää geokätköhaasteisiin. Esimerkiksi Kolmen äksän saarihaaste täyttyy melkein kokonaan pelkästään Ärjästä.

Ajattelin, että saaren ympäri olisi polku. Todellisuudessa se polku mureni kuumottavalla tavalla kuiluun.

Polku meni reunalla ja toisinaan reunan ylikin. Ei ole hyvä paikka korkean paikan kammoisille.

Ärjän risti on hiljattain eli 2012 ilmestynyt keskelle metsää


Tykkään vinomännyistä. Muistaakseni Olof Enckell puhui niistä kirjassaan ”Rajan Vartio”. Suomen puolella kasvoi talousmetsää ja valtion vaihtumisen näki siinä, että männyt sortuivat toisella puolen rajaa veteen.

Ärjän saarella on myös jonkinlainen autiotupa ja ihmiset telttailevat siellä. Kiva olisikin kierrellä saarella vähemmän kiireisesti. Suurin osa porukasta kiersi saarta myötäpäivään ja pohjoisrannalla heitä rupesi tulemaan minua vastaan. Yksi laivassa olleista kannusti minua, että kerkiän kyllä käymään kaikki kätköt. Osa polusta oli sortunut ja joutui etenemään tiheässä varvikossa tai ihan umpimetsässä, mikä hidasti.


Etelän puolen lentohiekat

Tosi jäykistyneet lihakset, kun palasin takaisin laiturille ja loppumatkan olinkin sisätiloissa. Toisaalta oli niin, etten halunnut polttaa ihoani yhtään enempää.

Kajaanissa kukaan ei ollut pöllinyt fillariani ja sitten illalla kellin lämpimässä vedessä kylpyammeessa.
Seuraavana päivänä oli runsaasti luppoaikaa ennen junan lähtemistä ja kävin tietysti kätköillä. Ensimmäinen kohteeni oli kätkö Kirkkoslaavi ja uusista koordinaateista. Sain kuitenkin perääni uteliaan etiopialaisen, joka oli hukannut kännykkänsä ja joka halusi saattaa minut asemalle. Minulla oli toiset suunnitelmat. Tällä kertaa kätkö antautui ja siirryin muualle kätköilemään.

Eräs kätkö esitteli Elias Lönnrotin mökin. Se ei ollut päärakennus, vaan sivurakennus, joka oli jäänyt jäljelle. Lönnrotin viljelysmailla oleva huoltorakennus. Sen vieressä on nykyisin paikallisten ylläpitämä yrttitarha jatkamassa Elias Lönnrotin viljelyperinteitä.

Elias Lönnrotin mökki

…ja sen viereiset palstat.

En tiedä, olisinko voinut kätköillä viisaammin, kun Kajaaniin jäi vielä kätköjä paljon jäljelle ja jouduin odottelemaan asemalla. Asema meni vieläpä kiinni ennen junan tuloa. Juna Ouluun oli ainoa hetki, että minulle tyrkytettiin kasvofascia. Minähän en millään tavoin tue tätä pandemiapelleilyä. THL on tuhonnut minun terveyttäni jo tarpeeksi, enkä tarkoita rokotuksia. Ravitsemussuositukset ja masennuslääkkeet ovat olleet täyttä kuraa, mutta se siitä. Sitä paitsi minut on jo kertaalleen rokotettu ja laihdutin itseni pois riskiryhmä kakkosesta. Ainoa virallinen riski minulla on ikä, minkä vuoksi minullekin tuli rokotevuoro. Kun lähdin tähän TEOTWAWKIin sillä asenteella, että kun valtio ei tee mitään mun henkeni pelastamiseksi, minun on itse tehtävä jotain.  Nyt kun sitten valtio tarjoaa jotain (rokotteen), niin minusta on tyhmää kieltäytyä. Minun konstini ovat olleet 100 mikrogrammaa D-vitamiinia, (nyt kesällä vähän vähemmän), sinkki, C-vitamiini ja laihduttaminen.

Oulussa ei tarvinnut juosta rappusissa tällä kertaa, mutta juna oli vanhanaikainen ja pyörän joutui nostamaan portaita ylös. Se olikin ainoa vaikeus. Nuo vanhat vaunut ovat muuten miellyttävämpiä kuin uudet. Pyörätila on suurempi, kaikkea tilaa on enemmän ja penkit ovat paremmin. Sain vaihdettua paikkani pyörän lähelle, niin kuin olin alun perin suunnitellut, mutta vaunut olivat menneet VR:llä sekaisin. Oulussa satoi. Sataako Oulussa aina ja on kylmä. Ainakin aina, kun minä olen siellä. Hiukkaisen Oulun jälkeen näin hämärtyvässä illassa saalislennolla olleen sarvipöllön. Katsoin junan sijainnin ja se oli legendaarisen Liminganlahden lintukohteen kohdalla.

Juna tuli aamukolmelta Tampereelle, minkä jälkeen poljin rivakasti kotiin. Eipä tuntuneet mäet missään, eikä se ollut ihmekään, kun reissuun oli jäänyt nelisen kiloa. Pääosin nestettä, tietysti.

Kangasala, lintuja ja geokätköjä etsimässä

Joskus pää ei toimi. Edellisen Kangasala-postauksen aikoihin mietin, missä Kangasalan lintuasema täsmälleen ottaen sijaitsee. Sitten muistin, että Tiira-palveluun on merkitty valmiiksi merkittävimmät lintupaikat sijainteineen. Sitten löysin myös Pohtiolammen. Olen kuullut Pohtiolammesta, mutta ohi on mennyt, missä se sijaitsee. Olen puhunut viime postauksissa lintutorneista ja kuinka tuntuu, että on enemmän torneja kuin lintuja niissä, kun kävin Pihlajavedellä ja Ylöjärvellä ja sitten Kangasalan Kirkkojärvellä.

Tykkään pyöräillä siihen suuntaan. Tampereelta menee pyörätie ilman katkoksia Sammonkatua, Sammon valtatietä ja Vestonkatua (kadun nimi muuttuu matkalla) Santaradalle ja sitten onkin jo Vatialan hautausmaan nurkalla. Itse keskusta puristuu Kirkkojärven ja Vesijärven väliselle kannakselle, missä kulkee vielä korkea harju. Joskus vielä opin välttämään sille kiipeämistä.

Aamulla oli tosi kylmä ja ajattelin, olikohan minun pyöräilyvaatteeni liian kylmiä tähän päivään. Pian kuitenkin lämpeni. Kuulemma ennen jotkut huusivat ”succis!” fillaristeille. Ilmeisesti miespuolisille, koska ei minulle kukaan ikinä huuda mitään. Toisaalta, vasta nyt minulla on sellaiset vaatteet. Oikeasti on etikettivirhe pitää maastopyörällä ajaessa maantiepyöräilyyn tarkoitettuja vaatteita, mutta elämä on. Samoin on etikettivirhe pitää pyöräilyvaatteita muuten kuin pyöräillessä. Pyöräilyyn kuuluu myös pysähdys kahvilassa. Etiketti ei määrää, mitä siellä pitäisi tilata.

Jotkut sanovat, että vaatteiden tarkoitus on vähentää ilmanvastusta. Todellisuudessa tarkoitus on se, että kun katsoo youtube-videoita fillaristeissa sellaiset vaatteet päällä sateessa, viimassa ja kylmässä lisätä empatiaa näitä kohtaan.

Saavuin Kangasalan kirkolle. Se oli yllättävästi auki. Kirkko ei ole kahvila, mutta hyvin varustellusta kirkosta saa vettä pulloon.

Kirkko on kunnioitettavasti 1700-luvulta. Kangasalan asutus on vanhaa. Kuulemma jokin mestauskivi on kirkon seinässä, mutta minä en usko tuollaisiin tarinoihin. Pikemminkin se kuulostaa samalta kuin Isokyrön kirkon seinäkiven tarina, missä kivi oli kannettu peninkulmien takaa. Ilmeisesti ajateltiin, että kivet olisivat jotenkin maagisia. Kangasalan ensimmäinen kirkko oli Liuksialan kartanon mailla entisen uhrilehdon päällä. 33,3 km Liuksialan kartanosta ei johda yhtään mihinkään. Satakunnassa 33,3 kilometriä on väli usealla vanhalla kirkolla ja etenkin niillä uhrilehdoilla, joiden päälle ne oli rakennettu. No, joku sitten oli laiskasti heittänyt, että mitäpä jos huoltoasemistakin saadaan sama 33,3 kilometriä. Voidaanhan se saadakin, koska usein huoltoasema on jossain sellaisella paikalla, missä on myös kirkko, eikä esimerkiksi metsäpolun päässä.

Kirkossa on erikoinen tähtitaivasta esittävä katto. Erikoista oli myös, että siellä oli valkokangas.

Kaunis kevätpäivä ja minä ajattelin vain hautausmaan multia. Hautausmaalla oli nimittäin multikätkön alkupiste. Koordinaatit johdattivat hyvin arvattavalle monumentille, missä oli vähemmän arvattavat vuosiluvut, josta sain sitten kätköpurkin koordinaatit. Jokaisessa kunnassa on hautausmaalla monumentti talvisodan ja jatkosodan uhreille. Kiinnostavaa on vain, onko Lapin sota mukana.

No, en lähtenyt heti loppupisteelle, koska en ollut siihen suuntaan menossa, vaan jatkoin matkaa. Kun tiet menivät vähän yllättäen, päädyin Kuohonharjulle. Siellä olikin geokätkö, jota sitten lähdin hakemaan. Itikat jo parveilivat ympärillä. Ei tahtonut löytyä. Sitten, kun jo palailin tielle, se löytyikin. Oli ehkä 20 metriä väärässä paikassa. Jokainen metri sivussa koordinaateista tietysti monistaa etsittävän alueen.

Kuohunharjulla on kivat maisemat

Harjutie dumppaa yllättäen tielle 58 eli Suomenselkätielle, joka menee Kärsämäelle saakka. Minä olin hetken aikaa ulkona kartalta, kun GPS:n kartta ei näy hyvin auringossa ja eksyin Laiska-Jaakontietä Vääksynjoen rantaan. Nätti virtapaikka. Kaikkialla kuitenkin kilpiä, että tie loppuu. No, taaskaan ei se oikeasti olisi loppunut, ei fillaristille. Kiersin siis turhaan ison tien kautta, mutta saavuin Pohtilammen risteykseen. Pohtiolammelle mentäessä on harvinainen pysähtymiskielto. Vielä harvinaisempaa se on sillä perusteella, että lintujen pesimärauha turvataan. Lintutorneja on lähekkäin kolme. 

Sääksitorni sisältä

Pohtiolampi on Sääksisäätiön oma paikka. Kirjassa ”Ornimisen sietämätön keveys” sanotaan, että yksi lintuharrastajan tyyppi on petomies ja että petomies oli kirjan painohetkellä tyypillisesti mies. Petomies kiipeää puuhun kuin nakkeli ja muistuttaa asemarengastajaa siinä, että on luonteeltaan erakko. Mitä voi sanoa, Pentti Linkola oli petomies. Olen joskus lahjoittanut rahaa Sääksisäätiölle, joka on laajentanut toimintaansa koskemaan muitakin petolintuja. Nythän ihmiset seuraavat kalasääksen pesiä nettikameroilla ja satelliittisääksien muuttomatkaa. Sääksisäätiö oli satelliittiseurannan alkuunpanija 2001. Suojelutyöhön kuuluu myös tekopesien rakentaminen. Sääksityö on ollut tuloksellista. Muistan nuoruudestani kaksi rauhoitettua pesäpuuta, toinen oli Kuopion Poskilammella, toinen oli Tervon Haringan suoralta nähtävissä. Kummankaan kohtaloa en tiedä.

No, Pohtiolampi on lähellä useita kalasääksen pesäpuita ja siellä pidetään kala-altaita niille, minne ne sitten tulevat ruokailemaan. Ehkä ne myös ruokailevat muualla, sillä tuo on sellainen nurkka, missä on lähellä Längelmävesi, Vesijärvi, Roine ja Kirkkojärvi ja lukuisia pienempiä. Tänään ne mitä ilmeisimmin ruokailivat muualla.

Pohtiolammella on lukuisia kojuja kalasääksien kuvaajille.

Aito Pohtiolammella kuvattu laulujoutsen

No, oli siellä kuitenkin tuulihaukka kaukana. Se kuuli siis petolintuna Sääksisäätiön toimenkuvaan. Siellä oli myös geokätkö.

Pohtiolammella oli jokin ravintola avautunut ja ihmisiä parveili pihalla. ”En voi tulla ravintolaan, koska minulla ei ole maskia”, johon vastattiin ”Meillä on kyllä maskeja”. No, tuon jälkeen minä en tietenkään voi mennä ravintolaan, kun kieltäydyn maskituksesta. Mitähän pyöräilyetiketti sanoo siitä. Kahvittelu epäonnistui, koska ei halua käyttää maskia. Se ei ole Sääksisäätiön ravintola, vaan Taigabird Oy:n, joka on Sääksisäätiön kumppani. Siitä läheltä lähti tie automuseolle ja sitä kautta pääsee Pälkäneen suuntaan ja kuuluisalle Vehoniemenharjulle. Minua ei kiinnosta autot ja museotkin ovat ehkä kiinni. Jos minulla olisi varaa autoon, niin se olisi kyllä jo valmiiksi melkoinen museoesine. Pitäisi ehkä käydä rohkeasti museossa, että tietää, kiinnostaako vaiko ei.

Sanoin jo, että Kangasala on isojen järvien ja harjun puristuksessa. Sitten siinä on vielä moottoriliikennetie, joka jossain loppuu. En vain tiennyt missä. Jotenkin pyörällä pääsee Pälkäneelle. Kun fillaroin seuraavan kohteen suuntaan Kirkkojärvelle Herttualantietä, tuli pari vakavamman näköistä fillaristia vastaan ja ajattelin, että oho, täällähän täytyy kulkea oikea reitti. Niin olikin, sillä Roineen kierros kulkee sitä kautta. Se on siis yksi reitti Pälkäneelle ja Vehoniemenharjulle.

Sen sijaan minä lähdin Kirkkojärven luontopolulle. Maasto oli paikoitellen märkää ja oli hyvä, että oli maastopyörä alla. Trailmapiin se oli merkitty keltaisella katkoviivalla: Keskivaikea ura. ”Maasturilla perustaidoilla pääosin hyvin ajettavaa”. Löysin yhden geokätkön. Sitten tulin KanLasin verkkolinjoille.


Noiden keppien väliin vedetään verkot syksyllä ja odotetaan, että niihin lentelee siperianrastaita, kashmirinuunilintuja ja sininärhiä. Sitten ne rengastetaan ja niille tehdään kursorinen tutkimus ja ne päästetään vapaaksi ja toivotaan, että joku löytää sen jossain eksoottisessa maassa ja palauttaa renkaan. Minä en ole ikinä löytänyt lintuasemalla rengastettua missään, vaikka olen asunut kahdesti samassa kaupungissa missä on lintuasema. Sen sijaan minä olen löytänyt esimerkiksi Tanskassa rengastetun linnun.

Polku rupesi käymään vähän liian märäksi minun pikkukengilleni ja jopa maastopyörälle, joten pyöräilin takaisin tielle ja sitä kautta Kangasalan keskustaan. Siellä luontopolku jatkui helpompana, vihreänä urana: Ei vaadi erityisiä maastoajotaitoja. Se olikin suurelta osin lankkutietä. Sen varressa oli Kangasalan kirkon hautausmaalta alkaneen multin purkki.

Luontopolku putkahti esille Kangasalan uimahallin Kuohun luona. Kuohu oli suljettu. Sieltä ajoin sitten takaisin Tampereelle. Reissun pituus oli 45 kilometriä ja seuraavana päivänä selkä oli kipeä. Ehkä se johtuu siitä, että fillaroidessa pitää hartioita lysyssä. Kävelin reilun vartin lähimetsässä ja kuvittelin sen rentouttavan lihaksia. Eivät rentoutuneet. Oikeasti kerroin vain siksi, että metsäkävelylle ei lähdetä pyöräilyvaatteissa. Se on vastoin etikettiä.

Aiemmat postaukset


Vieraillut maat

How many countries I have been to. Visited Countries Map Maker
Visited 23 UN countries (11.9%) out of 193.
Make your own visited countries map.

ParisRio

ParisRio - Matka-aiheiset blogit kartalla. Yli 40 matkabloggaajan kirjoitukset maittain.

virallinen seikkailijatar

virallinen seikkailijatar